perjantai 28. kesäkuuta 2013

Viimeinen halaus

Päivälleen vuosi sitten halasin lastani viimeisen kerran.

Olin ollut koiran kanssa ulkona ja kääntyessäni kotitalon luo oli lapseni siinä. Iloisena, hymyilevänä, aurinkoisena astumassa kaverinsa autosta ulos. Olivat päättäneet yllättäen tulla käymään. 

Tytöt tulivat meille, söivät ensin jäätelöä ja sitten mozzarellapitsaa. Juttelimme, naureskelimme ja kävimme tupakalla. Oli samanlainen kaunis aurinkoinen kesäpäivä kuin tänään on. 

Halasin rappusilla molempia tyttöjä, halaus oman lapseni kanssa oli erilainen kuin milloinkaan aiemmin. Olin jo irrottautumassa hänestä, mutta hän tarttui minuun kiinni ja halasi uudestaan: pitkään ja lujasti. 

Halaus, jonka tulen muistamaan loppuikäni. Kysymys, johon en koskaan tule saamaan vastausta: Miksi hän halasi uudelleen? 

Meedio palasi yhä uudelleen tähän halaukseen, hän näytti mielikuvan, joka hänelle nousi vahvana mieleen. Mielikuvan siitä miten pidin lastani sylissäni ja halasin häntä. 


Sairasloma

Ensimmäiset kymmenen kuukautta lapsen kuoleman jälkeen vastasin ihmeellisiä, ympäripyöreitä vastauksia kun minulta kysyttiin, että miten voin. Kyllä se tästä, on helpompiakin hetkiä jne.

Toukokuun puolessa välissä nousi seinä vastaan, jäin sairaslomalle ja kun minulta kysyttiin vointia, vastasin, että voin huonosti. 

Miten helppo, yksinkertainen ja totuutta vastaava vastaus. Voin huonosti. 

Pitkä sairasloma on tehnyt hyvää. Voin nyt paremmin. Olen luvannut itselleni, että jatkossa yritän kuunnella herkemmällä korvalla vointiani ja yritän olla rehellinen vastauksissani, sekä itselleni että muille. 

Tämä blogin pitäminen on tehnyt myös hyvää. Valikoidessani tänne kirjoituksiani viime vuodelta törmäsin konkreettisesti siihen tosiasiaan, että kyllä olen mennyt eteenpäin suruni kanssa. 

Ehkä tänään merkittävin saavutus on se, etten taistele surua vastaan, en yritä suorittaa sitä, annan sen elää minussa ja olen sen hyväksynyt osaksi minuutta. 

torstai 27. kesäkuuta 2013

Joulukuu 2012

Luin Näkijän, se kertoo hengistä. Tunsin kerran hyvin vahvan meren tuoksun kotimme pihalla tulessani tuskissani kotiin. Merta ei ole lähimaillakaan. Kirjan mukaan se oli viesti vahvalta hengeltä. Sitten luin Kuoleman, sen on kirjoittanut lääkäri ruumiinavauksista. Mielenkiintoinen. Sen jälkeen luin Salli Saaren kirjan Kuin salama kirkkaalta taivaalta, se kertoo tietysti traumoista, kuolemasta ja kriiseistä. Jotta tässä teemassa olisi jotain johdonmukaisuutta, niin seuraava kirja, jonka aloitan on Irene Kristerin Manian varjossa.

Jotenkin tuntuu, ettei ole tällä hetkellä kun päätös (minä aion elää) ja toive (elämä muuttuu taas joku päivä elämisen arvoiseksi). Nyt menen ja elän sellaisena "tyhjänä kuorena", näytän varmaan ulospäin siltä, että pärjään ihan hyvin. Minua on koskettanut tasan kaksi asiaa (siis jotain positiivista liikahdusta sydämessä): lapseni ystävän pieni vauva ja pieni fb-porsas Lilliputti.

Luin Härkösen kirjaa, hän ajatteli siskostaan, että parempi kun hyppäsi partsilta eikä hirttäytynyt. Toinen vertainen koki, että parempi kun lapsi lähti kännissä, ettei elämä selvänä tuntunut niin kauhealta. Minä ajattelen, että hyvä ettei lapseni silppuuntunut junan alle, en olisi saanut silittää ja harjata hänen hiuksiaan. Jokainen meistä tekee sitä hyväksymistyötä ja minun mielestäni siihen kuuluu juuri tuo "parempi kun"- ajatusten rakentaminen. Aluksi ajattelin, että "voi kunpa" lapseni olisi jättänyt viestin. Nyt tiedän ettei sillä ole mitään merkitystä, siis tuskaa vähentävää.

Luin myös kirjaa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ”En tahdo kuolla, en vain jaksa elää”. Useampi lapseni kaveri on sitä mieltä, että hänellä oli se. Minä näin vain masennukset, me perhe ajattelimme aina että lapseni on muuten vain singahteleva. Yllättäen kävikin niin, että löysin tekstistä itseni. Minulla ei ole mitään myönteisiä tunteita: rakkautta, iloa, onnellisuutta tms. Tuntuu, että olen "tyhjä kuori", menen ja teen asioita vaan pakottamalla ja "koska niin pitää tehdä". Tunnen, että elän valheessa.

Minun totuus olisi se, että jäisin sänkyyn aamuisin, linnoittautuisin kotiin. Ajattelisin lastani 24/7. Sulkeutuisin muulta maailmalta omaan pieneen maailmaani Kuoleman kanssa. Seurustelisin oikein urakalla sen kanssa, antaisin tulla iholle. Katsoisin sitä silmästä silmään.

Tuntuu etten jaksa elää, pidän elämää arvottomana, elämä sattuu, se on rumaa, typerää ja tarpeetonta. Sain eilen syntymäpäiväonnitteluja, minulle toivotettiin ONNEA. Onnea???!!??. Mitä onnella on tekemistä tämän elämän kanssa? Elämän lainalaisuudet (niitä ei ole) ovat jotain ihan muuta kuin onnea. Olin eilen itkuinen: se tunne, että mikä oikeutus minulla on elämään kun lapseni on kuollut? "Minä olen ruma". Kyllä, sieluni tässä minulle todessa todellisuudessa on ruma. Minun ahdistukseni ryömii lattialla, se vihaa ja inhoaa tätä PAKKOA, pakko olla läsnä läheisille, pakko mennä töihin, pakko mennä koiran kanssa ulos, pakko tehdä asioita joiden sanotaan auttavan minua. Vihaan tätä pakkoa. Vihaan velvollisuutta jatkaa elämää. Mitä hyödyttäisi soittaa jollekin ja kertoa tästä? Voisin saada vastaukseksi luettelon kaikesta siitä, joka minulla on tuossa arkitodellisuudessa. Tai sitten saisin luvan lopettaa elämäni. Mutta enhän voi niin tehdä. Minulla on vielä eläviä lapsia. Palaamme siis vääjäämättä tuohon PAKKOON. Olen aina sanonut, että on vaihtoehtoja, nyt niitä ei ole. On vain pakkoa. Se pakko on valhetta. Ehkä se ei oikeasti ole valhetta, mutta siltä se tänään tuntuu, koko elämäni tuntuu äärimmäiseltä farssilta.

Äidin häpeä ja syyllisyys. Tunnen enemmän syyllisyyttä eläviä lapsiani kohtaan kuin kuollutta lasta kohtaan. En ole OIKEASTI elävien kanssa, olen kuolleen lapseni kanssa. Minulla oli Facebookissa kansikuva, jossa oli sydän ja yksi pala oli pois, siinä palassa luki "sinä". Nauroin laittaessani sen kuvan: ajattelin, että kaikki ajattelevat, että lapseni on se "sinä". Väärin: minä olen se "sinä", minun sydämestä on jäljellä tuo yhden pienen palan kokoinen siru, muu on haihtunut ilmaan, surkastunut, kuihtunut. Tuossa yhdessä palassa on sen verran paljon pakkoa, että elän ja jatkan elämistä tässä mielipuolisessa kahden todellisuuden maailmassa.




Minulla on huonoja ja parempia päiviä. Huonona päivänä kysyn ja ihmettelen miten kukaan voi kestää tällaista kipua. Uudelleen ja uudelleen. Hyvänä päivänä ajattelen, että saatan ehkä selvitä. Kestoissa ei ole mitään logiikkaa, se voi olla yksi päivä tai yksi viikko. Itkua on myös parempina päivinä. Se itku voi olla pieni tirahdus tai jatkua pitkään. Minulla on edelleen pakonomainen tarve puhua lapsestani. Minun täytyy sanoa tai kirjoittaa hänen nimi mahdollisimman usein. Jotenkin todentaa että hän ihan oikeasti oli ja eli. Edelleen yritän ihan oikeasti ymmärtää myös sen, että lapseni on koullut. Elän usein hulluuden partaalla.

Tänään menen lapseni ystävän luo ja saan hänen pienen vauvansa syliini. Minun sieluni huutaa vakuutusta siitä, että elämässä on myös hyvää. Mikä on siitä parempi todiste kuin pieni kaunis uusi ihminen?

Joulu ilman lastani??? Tuo on niin järjetön ja epäinhimillinen lause. Loppuelämä ilman lastani ei ole sen parempi. Minä pelkään joulua, pelkään ihan hirveästi. Kaikista jouluista muistan juuri sen joulun, jonka lapseni oli pois. Se oli hirveä, kamala joulu. Silloin luulin, ettei tämän pahempaa voisi olla. Erehdyin. Jos saisin valita, niin vaipuisin nukutukseen viideksi päiväksi.

Marraskuu 2012

Ajattelen äitejä, joiden lapset yrittävät tappaa itsensä siinä onnistumatta. Täytyy olla uskomattoman raskasta pelätä pahinta päivästä toiseen ja todella vaikeaa jättää lasten elämä Luojan käsiin. Minulle se ajatus on lohtuajatus, en enää voi muuta tehdä.

Tuntuu, että olen taas kulkenut viikon verran kuilun reunalla ihmetellen mistä saan avun, voiman jaksaa ja jatkaa. Hakeudun sellaisten ihmisten seuraan tai yhteyteen, jotka vakuuttavat kerran toisensa jälkeen, että lapseni on Jumalan luona ja että hänellä on nyt hyvä olla. Jotka vakuuttavat, että tämä ei ollut vahinko ja onnettoman elämän surullinen päätös, vaan että hänen "päivänsä olivat jo syntymässä lasketut". Rukoilen, monta kertaa päivässä. Lapseni puolesta, meidän puolesta, hänen ystäviensä puolesta; pyydän meille voimia kestää tämä pohjaton ikävä. Yritän päästä syyllisyydestä, mietin, pilkon, silppuan sitä joka ikinen päivä, muistutan, että aina tein parhaani, kulloistenkin kykyjeni mukaan. Yritän myös elää täällä olevien elävien läheisten kanssa, osallistua heidän elämäänsä ja silti, kaikesta tästä huolimatta, olen kuilun reunalla ja mietin miten kauan ihminen voi kestää tätä? Auttaako tähän koskaan mikään? Tuleeko tästä elämästä koskaan tämän kummempaa??

Enkelien hoitoon
sinut lähetän.
Rakkaus voi kantaa
yli ikävän.

Odota ja luota.
Kaikki selviää.
Milloinkaan et kulje
ilman ystävää.

Enkelien hoitoon
sinut lähetän.
Joka päivä luota
yhä enemmän.

Anna-Mari Kaskinen

Ei voi ihmisen mieli käsittää tapahtunutta, ei minun pitänyt lastani haudata.

En ymmärrä mitä tarkoitetaan aikuisen vastuulla teoistaan? Jos puhutaan elämisen aikaisista teoista, niin kyllä, ajattelen, että jokaisella on vastuu teoistaan - itselleen. Mutta jos puhutaan aikuisen itsemurhasta en ymmärrä miten kuollut ottaisi vastuun? Äidin tai läheisen tuskaa itsemurhasta ei pienennä se onko kuollut 17, 27 tai 47. Isku on yhtä kova eläville. Iästä huolimatta. Itsemurhan tehnyt on joko humalassa, hirvittävässä ahdistuksessa tai sairauskohtauksessa.

Luin vertaiseni kommentin, joka oli järisyttävä minulle. Hänen elävä tyttärensä oli sanonut joidenkin vuosien jälkeen, että haluaa jo äitinsä takaisin. Olen äärettömän kiitollinen tästä kokemuksesta. Sanoin esikoiselleni, että yritän kyllä tulla takaisin mahdollisimman pian. On niin sydäntä särkevää jos hän menettää sekä siskon että äidin.

Kuoleman laaksoon en ole mennyt sen jälkeen kun sieltä tulin pois psykologini avulla lokakuussa. Päivät menevät täällä joten kuten. Joskus itken, joskus en. Mikään mitä täällä teen ei edelleenkään kiinnosta minua vähäänkään. Muisti ei ole selkeästi vielä samalla tasolla kuin lapseni eläessä, ajatus katkeaa, unohtelen asioita. Jaksan nämä päivät jotenkuten, perjantaisin olen sitten aina kuolemanväsynyt. Viikonloput menee lepäillessä.

Muuten kuvailisin tätä nykyistä elämääni niin, että minulla on tämä näkyvä todellisuus (perhe, koira, koti, työ, kaupassa käynnit ja pyykin pesut). Sen rinnalla on koko ajan tämä rinnakkaistodellisuus: lapseni on kuollut, voiko se olla todella totta? Tunnen itseni mielipuoliseksi, mutta usein ihmettelen sitä, onko se ihan oikeasti totta? Tämä rinnakkaistodellisuus on hirveä: oma lapsi on tehnyt itsemurhan. Omaa lastaan ei näe enää ikinä. Tämä on jotain sanoinkuvaamattoman karmeaa todellisuutta, johon eivät päde mitkään vanhat lainalaisuudet. Tuossa toisessa todellisuudessa opin luottamaan siihen, että "tämäkin menee ohi". Mutta sekään ei päde tässä todellisuudessa: tämä ei mene ohi, lapseni ei tule koskaan takaisin. Tässä todellisuudessa yksi tuoksu, ajatus, sävel, muisto, sana sinkauttaa suoraan kivun keskelle, siihen ei voi koskaan olla varautunut, sinne kipuun vaan singahtaa. Sitten siellä ollaan muutama minuutti tai loppupäivä. Tämä kahdessa eri todellisuudessa eläminen on aika voimia kuluttavaa ja on sellainen tunne edelleen, että olen jossain määrin hullu. En tiedä, enkä ymmärrä sitä, että yhdistyykö nämä todellisuudet joku päivä?

Minua pelottaa tuleva. Kysyn itseltäni edelleen monta kertaa viikossa miten kauan ihminen voi kestää tätä kipua? Missä tulee raja vastaan vai tuleeko sitä? Tunnen edelleen olevani tyhjä kuori, minulle on vakuutettu, että rakkaus on minussa, mutta en sitä tunne. Vaadin itseltäni, että minun pitäisi sitä tuntea ja tunnen itseni huonoksi kun en sitä tunne. Tyhjäksi kuoreksi. Olen järjellä tehnyt selvän päätöksen: suostun elämään tätä elämää, aion elää. Mutta mikä on tämän tyhjyyden hintana? Minkälainen elämä tällainen elämä on? Minkä arvoinen tämä on? Luen kirjaa "Ydintrauma", ajattelin, että on pakko olla jotain karmeampaa kuin tämä mikä minulla on, ajattelin, että ydinpommi on vielä hirveämpää. No ei ollut. Samaistuin kyllä tosi paljon.

Olen aina ollut hyvin suorite- ja tavoitekeskeinen ihminen. Kyllä olen nytkin asettanut tavoitteen tai päämäärän itselleni: jatkan tyhjänä kuorena elämistä, toivoen, että joku päivä TUNNEN taas eläväni. Katsoin "Vain elämää"-sarjaa, siinä Katri-Helenan laulu kosketti tosi paljon. En kyllä edes pidä hänestä, mutta hän lauloi Negativen Still alive, suomennoksen Elän taas ja ajattelin, että voi kunpa minäkin kokisin joku huhtikuu noin: ".. ja hämmästyn; on kevät taas ja mun sydän lyö, tää tuulinen yö todistaa; olen elossa taas!"

Lokakuu 2012

Minulla oli pitkään kestänyt ja vahva usko ennen lapseni kuolemaa. Jossain vaiheessa se hävisi, ehkä silloin kun olin kaikkein vihaisin tälle "elämälle". Viha on nyt pois, ainakin tällä erää, ja rukous on pikku hiljaa palannut minuun. Olen pyytänyt Jumalaa / lastani antamaan kaikille häntä kaipaaville voimia selvitä surustaan. SE tuntuu minulle oikealta ja lohdulliselta ajatustavalta.
Olen tietoisesti hakeutunut koko ajan sellaisten ihmisten seuraan, joilla on vahva usko. Olen saanut siitä lohtua, että joku muu rukoilee silloin kun minä en siihen pysty. En ehkä ajattele niin paljon jälleennäkemistä, enemmän sitä että NYT lapsellani on hyvä olla.

Taitava psykologini auttoi minua muistamaan miten hyvä elämä minulla oli ennen lapseni itsemurhaa. Elin ja olin tyytyväinen. Siinä elämässä myös minä surin, kun kani ja marsu kuoli.Minä yritän muistaa ja hyväksyä, että tuolla on pilvin pimein ihmisiä, jotka yhä elävät sitä hyvää elämää.

Minä kysyisin lapseltani nyt (jos voisin): Oletko ollut tyytyväinen ratkaisuusi?
Sain lapseni ystävältä itse tehdyn ruusun, siinä lukee valkoisessa silkkinauhassa teksti, joka on ollut hautakivessä. "Jumalat piilottivat eläviltä kuolemisen onnen, jotta nämä jaksaisivat elää".

Minä olen selviytynyt tähän asti seuraavilla keinoilla: Tukeutumalla muihin ihmisiin, puhumalla, itkemällä, rukoilemalla, miettimällä, puhumalla, kirjoittamalla, vihaamalla, puhumalla, käymällä psykologin luona kerran viikossa puhumassa, tapaamalla ystäviä, raivoamalla, puhumalla, kuuntelemalla musikkia, katselemalla valokuvia, puhumallaja tekemällä videoita. Olen viime päivinä alkanut ajatella, että saatan selvitä tästä.

Olen TÄYSIN varma, että lapseni ei ajatellut minua, sisaruksiaan, parasta ystäväänsä ja meidän kestämistä. Ajattelen, että hänellä oli todella sairauskohtaus. Minun on PAKKO uskoa siihen, että tulee päiviä ja muistoja lapsestani, jotka eivät satuta meitä, vaan tuovat iloa ja valoa päivään.

Ajattelen, että en vaihtaisi mistään hinnasta lapseni elämää ja kuolemaa siihen, ettei häntä olisi ikinä ollutkaan.

Minä olen itse opetellut "luovuttamaan" elämän hallinnasta viimeiset 23 vuotta. Omasta kokemuksesta voin todeta, että elämä muuttuu kevyemmäksi elää kun ajattelee, että EI voi vaikuttaa kaikkeen, jäljelle jää vain hyväksyminen. Mutta ei se ole asia, jonka kerrasta oppii, minä ainakin olen paininut sen kanssa jatkuvasti.

Syyllisyys. Olen kovasti ajatellut sitä, tottakai. Se yrittää puskea esiin ja minä yritän olla astumatta siihen "suohon". Aina olisi voinut toimia paremmin, tehdä enemmän. Mutta viimeksi lapseni kuolinpaikalla, kynttilän ääressä, sanoin hänelle: Annan hänelle hänen valintansa anteeksi, ymmärrän, että se oli hänen totuutensä sillä hetkellä ja lupasin, että yritän myös itse antaa itselleni anteeksi. Minä en ole milloinkaan halunnut vahingoittaa lastani Pysyvästi tai aiheuttaa traumoja. Tehdyt teot ja sanat on sanottu aina kulloisten kykyjen mukaan.

Tänään ajattelen selviämisellä sitä, että elämä itsessään olisi elämisen arvoista ja että siihen kuuluisi myös kiitollisuus, onni ja ilo pienistä asioista. Ajattelen, että se on kaunein ja rakkaudellisin tapa kunnioittaa lapseni muistoa.

Rukoilen Isä meidän-rukouksen monta kertaa päivässä, usein koiran kanssa ulkona kävellessä, lähellä luontoa. "Tapahtukoon Sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaissa", roikun tässä ajatuksessa kiinni kuin pelastusrenkaassa, minulla ei ole muuta, mistä voisin lohdun saada.

Luen paljon ja koko ajan: kuolemasta, itsemurhista, surusta. En enää etsi kirjoista niin paljon samaistumista kärsimykseen ja tuskaan kuin aluksi, olen alkanut etsiä tietoa siitä, miten ihmiset ovat selviytyneet. Ajattelen, että jos saan yhdenkin toivoa antavan ajatuksen kirjasta, niin se oli lukemisen arvoinen. Tänään löysin tämän tekstin kirjasta "Surunauhalla sidotut":

"Tutkittaessa traumoista ja menetyksestä selviytyjiä on löydetty kolme tärkeää yhteistä tekijää.

1. Selviytyjällä oli yksi henkilö, joka antoi tukea ja ylläpiti toivoa.

2. Selviytyjä ymmärtää menetyksensä suuruuden ja oppii antamaan anteeksi itselleen ja määrittämään omat hyvät ominaisuutensa.

3. Selviytyjällä on syy elämän jatkamiseen. Hän ei elä pelkästään menneessä vaan näkee tulevaisuuden todellisena mahdollisuutena."


Minun kohdallani tuo ensimmäinen kohta on toteutunut, kaksi seuraavaa ovat "työn alla". Toisessa kirjassa oli listattu asioita, jotka edesauttavat / vaikeuttaavat traumasta toipumista. Hämmästyneenä huomasin, että minulla on monia asioita elämässäni ja itsessäni, mitkä voivat auttaa trauman käsittelyssä.

Lähelle meneminen on ollut yksi minun elämäni isoin ja ehkä vaikein juttu oppia: mennä itse toisen lähelle, joko fyysisesti tai henkisesti, sanoa: katso minua, näin pieni ja heikko olen, halaa minua, ota syliin, lohduta. Ihmiset eivät osaa, eivät uskalla "koskettaa", täytyy siis itse opetella se sanomaan.

...ja ennen kuin sen voi toiselle sanoa, pitää se myöntää itselleen: tämä on minun "totuuteni" tänään. Ajattelen, että silloin kun ihminen näin tekee, on puoli työtä jo tehty, ei tarvitse kuin ottaa riski tulla väärinymmärretyksi tai torjutuksi ja se osa siinä tietysti on se isoin riski. Mutta sellaistahan elämä on, niin kuin hyvin tiedän lapseni kuoleman kautta, vaikka kuinka yrittäisi suojata itsensä, voi silti se pahin tapahtua ja täysin ilman omaa osuutta.

Elämä on sitä, että uskaltaa ottaa noita riskejä, opetella luottamaan omaan vaistoonsa sen suhteen kenen kanssa voi tämän "riskin" ottaa.

Minulta on kysytty, minkä ohjeen antaisin lasten kasvatukseen. Vastasin, että tärkein on se, että luottaa siihen omaan vaistoonsa lapsen suhteen ja toimii sen mukaan. Näen selvästi jälkeenpäin, että minun olisi tullut luottaa enemmän siihen sisäiseen vaistooni koskien kuolluttta lastani. Hänen osaltaan se on nyt myöhäistä, mutta voin tehdä kaikkeni, että kuuntelisin ja kuulisin tuon oman sisäisen ääneni tänään, koskien myös itseäni. Joku voisi sanoa tuota "ääntä" jumalalliseksi kipinäksi, minä en tänään tiedä miten sitä nimittäisin. Eikä näillä nimillä tai sanojen selityksillä muutenkaan ole tänään minulle niin suurta merkitystä, tärkeämpää on se mitä ajattelen, tunnen ja miten toimin.

Nyt olo on joskus hieman parempi. Iloinen, onnellinen, tyytyväinen jne ovat aivan liian voimakkaita ja eivät lainkaan kuvaa näitä hieman parempia hetkiä tai ajatuksia. Olemme löytäneet ja käyttäneet uusia ilmaisuja ja sanoja: jokin tuntuu lohdulliselta tai oikealta, on rauhallinen tai jämähtänyt olo, tyyni ja levollinen. Olen ajatellut, että kuolemalle ja surulle pitäisi olla ihan oma sanastonsa, on vaikea kuvailla tunteitaan vanhoilla sanoilla, niillä on väärä sisältö ja merkitys.

Aloitin tänään Surunauhan vertaistukiryhmässä. Se tuntui minulle oikealta paikalta. Illasta jäi jotenkin yhteenvetona yksi päälimmäinen ajatus: läheisemme eivät päätyneet itsemurhaan siksi mitä teimme tai sanoimme, he päätyivät siihen SIITÄ HUOLIMATTA. Jotenkin taas kirkastui se, että päätös kuolla on hyvin henkilökohtainen asia, toisen ihmisen ulottumattomissa oleva oma ratkaisu. Tämä ajatus vapauttaa syyllisyydestä ja ehkä jopa miksi? kysymyksestä.

Syyskuu 2012


Minulta kysyttiin ensimmäisen kerran kaksi viikkoa lapsen kuoleman jälkeen, että joko hieman helpottaa? Eihän se tuska ollut edes alkanut vielä silloin, sitä oli shokissa siinä vaiheessa. Minullla on ongelmia elämisen, nukkumisen, syömisen, hengittämisen, keskittymisen ja itkemisen kanssa, muuten voin hyvin.

Lapseni tuhkien sirottelun jälkeen on ollut täysi tyhjyys. Ei mitään. Ei läheisyyden tunnetta, ei mitään. Hän on niin poissa kun vain toinen voi olla. Tämä tyhjyys on ehkä sietämättömintä. Kestän Isot Tuskat, ahdistukset, sen tunteen että tukehdun. Tätä tyhjyyttä minä en kestä.Nämä kahdeksan viikkoa olen keskittynyt pysymään järjissäni ja ottamaan huomioon muut perheenjäsenet ja heidän tarpeensa. Viime viikolla kysyin ensimmäistä kertaa itseltäni, että mitä minä tarvitsen?

Yritän ymmärtää ja hyväksyä sen, että tämä suru tai mikä tämä nyt on, tulee jatkumaan vielä kauan. Kirjallisuus puhuu vuosista. Minä yritän selviytyä päivän kerrallaan. Kuluneet 60 päivää ovat olleet sanoin kuvaamattomia. Tämä maailma, jossa elän on ruma. Mitä vaan voi tapahtua.

Minä en ymmärrä tätä elämää, jossa 14-, 16-, 18- tai 20- vuotias päättää kuolla. Minä en ymmärrä miten me äidit siitä selviämme. Minä en ymmärrä miestäni, joka ehdottaa että minun pitäisi alkaa harrastaa jotain, se helpottaisi oloani. En ymmärrä millä voimilla olen äiti vielä kahdelle elävälle lapselle. En ymmärrä yhtään mistään mitään tällä hetkellä. Mitä on rakkaus? Äidin rakkaus, eroaako se muusta rakkaudesta? Jumalan rakkaus? Mitä tarkoittaa "Niin paljon Jumala häntä rakasti, että otti hänet täältä pois"? En tiedä enää, miksi yleensä on elämää, miksi toiset kuolee nuorina, toiset elää yli satavuotiaiksi. En tiedä missä menee ajatuksen ja tunteen välinen ero. En tiedä mikä on itsesääliä ja mikä aitoa kaipausta. En tiedä mitä suru on. Onko se tuskaa? Epätoivoa? Tukehtumisen tunnetta? Sitä, että kuoleminen tuntuu kiehtovalta? En tiedä mitä rakkaus on. Minulle on moni sanonut miten hienosti ja hyvin osaan puhua tunteistani ja ajatuksistani. En ymmärrä mitä hienoa siinä on kun sisälläni on joko kauhea kaaos tai hirveä tyhjyys. Mitä väliä millään sanoilla on? Minulla on vain yksi kysymys: halusiko lapseni kuolla oikeasti vai oliko se vain humalaisen päähänpisto? Mitä minä haluan täällä? Haluaisin että lapseni henki tulisi kertomaan todellisen syyn kuolemaansa. Ylimääräisenä plussana olisi kiva kuulla, että nyt hänellä on kaikki hyvin. Ihan oikeasti, minkälaista elämää tällainen "elämä" on? Jos täällä tarkoittaa elämää ja tätä koko universumia, niin vastaus on tosi helppo: haluan lapseni takaisin. Vielä minulla on pieni järjenhiven tallella, tiedän siis ettei se ole mahdollista. Jos oikein kovasti pinnistelen ja mietin mitä muuta haluan, niin se olisi varmaan että kaksi muuta lastani säilyisivät hengissä. Mutta tällä tiedolla mikä minulla nyt on, tiedän että tällä halulla on tässä elämässä yhtä vähän painoarvoa kuin muurahaisen pissalla. Tosiasiahan on, että heistä kumpi tahansa voi kuolla ihan mikä hetki tahansa. Sellaistahan täällä on.

 Olen kadottanut rukouksen, viimeiset taisi olla yhä uudelleen ja uudelleen hoetut Isä Meidän rukoukset, silloin kun oikeasti pelkäsin sekoavani. Minun rukoukseni on nykyään pelkkä äänetön huuto sisimmässä, toistan lapseni nimeä, yhä uudelleen. Muuhun en pysty. Olen hyvin paljon miettinyt uskoa lapseni kuoleman jälkeen. Usko, joka oli elämäni perusta ennen lapsen kuolemaa on järkkynyt. Minulla on käynnissä verinen erämaataistelu tällä hetkellä, voittajasta ei vielä aavistustakaan. Mielikuvana suojelusenkeli siivet ympärilläni pitämässä minua sylissä kun on Iso Tuska on kuitenkin lohduttava. Ehkä siinä on se sama ajatus kuin äidin sylin lohdusta.
Minun lääkärintodistuksissani on lukenut mm. surureaktio ja muu ahdistuneisuushäiriö. Ajattelin, että on se hienoa kun jollain on nimi ja koodi ololleni: minulla ei niille ollut eikä ole vieläkään nimeä. Kun lapsi päättää kuolla kännissä, niin elämä muuttuu isoksi kysymysmerkiksi. Jos elämä voi loppua "vahingossa", niin mikä mahtaa olla koko elämän tarkoitus? Mielestäni siitä seuraa vääjäämättä katkeruus tätä lahjaksi hehkutettua elämää kohtaan. Parhaansa täällä yrittää, toki tekee virheitä, mutta pyrkii olemaan hyvä ihminen ja tekemään oikein. Sitten lapsi ottaa ja tekee itsemurhan. Mitä merkitystä oli millään ns. hyvällä teolla tai pyrkimyksellä ennen sitä? Voin hyvin nähdä itselläni diagnoosin PTED (post-traumatic embitterment disorder), eli vapaasti suomennettuna trauman jälkeinen katkeruushäiriö.
Yksi lapseni viimeisistä tekstareista oli ystävälle lähetetty kysymys: juna vai metro? Minulla on monta versiota miksi hän teki näin. Yksi niistä on, että hän halusi kostaa entiselle poikaystävälleen. Humalassa hän ei ottanut huomioon miten paljon hän saa aikaan tuskaa myös muille ihmisille.

Olen kirjoittanut itselleni lapseni elämäntarinaa, psykologille pitkiä vuodatuksia, vanhemmilleni sähköposteja. Lukemattomia fb-yksityisviestejä ja tavallisia tekstareita. Kirjoittaessa on edes jonkinlainen kontrolli omiin tunteisiin. Kirjoittaminen ei ole ollut valinta, se on pakko. Kun päivän jokainen sekunti tämä kuollut lapsi on mielessä. Olen kirjoittanut niitä kohtia surukirjoista, jotka ovat tuntuneet tosilta. Olisin seonnut jos en olisi kirjoittanut. Tarve on edelleen suuri kirjoittaa ajatuksia.

Kokeilen tekniikkaa "elä niin kuin mukamas olisit kiinnostunut". Oikeasti minua ei yhtään kiinnosta miehen uusi työ tai pojan jonkin pleikkapelin auton ominaisuudet, mutta pakotan itseni kysymään ja kuuntelemaan. Tiedän, että minun elossa olevien perheenjäsenteni asiat on minulle oikeasti tärkeitä ja merkityksellisiä vaikka siltä ei tunnu.

Ihmeellistä on tämä elämä: katson satoja tunteja lapsen valokuvia, juttelen hänen kavereidensa kanssa. Ensimmäiset kaksi viikkoa nukuin lapseni huivien kanssa, niissä oli hänen tuoksunsa. Olen ikionnellinen kun saan uuden valokuvan hänestä joltain ystävältä. Lapseni isosisko ja ystävät pitävät hänen vaatteitansa ja korujansa, minulle tulee siitä järjettömän hyvä olo. Minulla on pakonomainen tarve ajatella, puhua ja kirjoittaa lapsestani.

Aaltoina tuleva suru. Vai tsunamina tuleva suru? Yhtäkkinen, voimakas, tuhoava. Toistaiseksi en ole löytänyt tai nähnyt näissä mitään hyvää.Olen itsekin käyttänyt tuota vertausta aalloista. Tuli vain juuri mieleeni, että aalloissa on tietty rytmi ja tasatahtisuus, toki välillä tulee isompia aaltoja. Minun surussani ei ole mitään tasatahtisuutta. Nämä tunnetilat eivät noudata mitään kaavaa. On hirmumyrskyjä, tsunameja ja joskus tyyntä. Tyynestä en voi tai osaa nauttia, kun se voi kadota mikä sekunti tahansa. Pitäisi elää tätä hetkeä, eikä pelätä tulevaa. Mutta pelko seuraavasta romahduksesta väijyy olkapäällä, ihan koko ajan. Ennen kun lähdin ulos, tarkistin, että mukaan tuli avaimet ja tupakat. Nyt tarkistan, että mukaan tulevat nenäliinat ja rauhoittavat.Epätoivo on ollut tunne siitä, että minun olisi pitänyt tehdä jotain enemmän, paremmin, jotta olisin voinut estää lapseni kuoleman. Rakastaa enemmän. Kannustaa enemmän. Kehua enemmän. Ajatus siitä, että en kestä tätä, en tule koskaan kestämään, miten voisin jatkaa elämistä, kun lapseni on kuollut. Jos epätoivon vastakohta on toivo, niin ehkä toivo on ollut se hetki, kun  olin koiran kanssa kävelyllä, sain ajatuksen, että olen kestänyt elämää 60 päivää ilman lastani, ehkä se tarkoittaa sitä, että kestän myös seuraavat 60 päivää.



Viime yönä nukuin kokonaiset viisi tuntia putkeen, ilman heräämisiä. Se tuntuu hyvältä.


Psykologini on minua nuorempi mies. En tiedä onko hänellä lapsia. Niin tai näin, koen kyllä saaneeni häneltä apua monta kertaa selvitäkseni näistä päivistä.

Heräilin viime yönäkin monta kertaa, muutaman kerran muistin, että lapseni oli ollut unessani "välillisesti", joku häneen liittyvä asia tms oli unessa mukana. Odotan edelleen niin kovasti, että hän tulisi uneeni itse. Mielipuolisuudesta: en ole koko elämäni aikana tuntenut itseäni yhteensä niin usein hulluksi kuin viimeisen yhdeksän viikon aikana. Ehkä sitä todella käy mielipuolisuuden rajoilla kun lapsi tappaa itsensä.

Tänään tein elämäni ensimmäisen videon. Luin netistä ohjeita ja sain sen valmiiksi. Se on lapsestani ja siitä tuli kaunis. Ensimmäinen kuva hänestä on otettu yhden päivän ikäisenä, toiseksi viimeinen kuva on otettu kuolemaa edeltävänä iltana. Minulle suurinta lohtua ovat tuoneet valokuvat, niitä on paljon. Olen saanut niitä myös lapseni ystäviltä. Olen muokannut kuvia ja tehnyt erilaisia kansioita. Nyt voin alkaa tehdä videoita. Kun kerran osaan.

Lapseni 21-vuotias miespuolinen ystävä minulle kirjoitti Facbookissa: "Ymmärrän täysin että olet miettinyt elämää ja kuolemaa ja ymmärrän myös kuinka houkuttelevalta vaihtoehdolta kuolema tuntuu, kuinka helppoa olisi vaan luovuttaa ja lähteä pois kokonaan. Olen myös itsekin ajatellut näin lapsesi kuoleman jälkeen mutta toivo huomisesta ei saa mua luovuttamaan. Sinä päivänä kun menetän toivoni huomisesta, sinä päivänä alan elää vaikka vaan vittuillakseni." Olen NIIN monta kertaa ajatellut tuota viimeistä lausetta ja se on minun henkilökohtainen "varakortti" sille päivälle, kun toivoa ei ole.


Mies ja poika ovat selvästi helpottuneita, kun on parempi päivä. Ja sitten aina tulee se huonompi päivää. Olen nyt osannut kertoa heille, että tätä tulee jatkumaan. Pitkään. Ja en itsekään pety niin paljon kun olo romahtaa.  Minun vihaisuuskausi meni tällä viikolla (tällä erää) ohi. Nyt tilalla on se Suuri Suru ja Kipeä Kaipaus ja kysymys sekä ihmetys siitä kauanko tällaista oloa kykenee ihmisen psyyke kestämään.


Minulla oli tänään aamun ensimmäinen ajatus jotain tällaista: ...ja tätä oloa kestää vuosi tai kaksi...? Tämä on ollut huono viikko. Paska viikko. Kaksi Diapam-kohtausta. Sanoin miehelleni, että olisi ihana mennä mielisairaalaan, kulkea yöpuku ja kylpytakki päällä, lääketokkurassa, joku kertoisi milloin pitää syödä, nukkua ja käydä pesulla.

Minä en ole ollut itsetuhoinen, sillä lailla kuin sen ymmärrän. Itsetuho olisi sitä, että tappaisin tavalla tai toisella itseni, jättäisin syömättä, alkaisin juoda urakalla tai tekisin jotain muuta. Vaikka fyysiset tuntemukset (nälkä, jano jne) ovat edelleen aika kateissa, niin aloin syödä koska olin niin heikko ja minua huimasi usein= itsesäilytysvietti siis pelaa.

Koen kuitenkin vahvasti (ja tältä on tuntunut koko ajan lapseni kuoleman jälkeen), että jokainen solu minussa vetää minua menemään hänen peräänsä eli kuolemaan. Lukemani perusteella ajattelen etten ole yksin tämänkään tunteeni/ajatukseni /(vai mikä tämä on?) kanssa. Tietoisella tasolla ajattelen päivittäin, että haluan jatkaa elämääni, täällä on vielä monia rakkaita ja tärkeitä ihmisiä. Haluan päästä yli katkeruudesta, haluan nähdä niitä asioita, jotka ovat edelleen tässä elämässä kauniita, haluan pystyä elämään joku päivä hyvää tai edes tyydyttävää elämää. Minulla on päämäärä: ymmärtää tämän elämän tarkoitus, vaikka lapseni kuoli, elää ja kokea muiden lapsieni kasvaminen ja muut vanhenemisen mukanaan tuomat asiat. Oppia luottamaan siihen, että elämässä tapahtuu myös hyviä asioita.

Mutta. Eilen kävin kioskilla, ennen tien ylitystä huomasin kauniin valkoisen rekan, en ole koskaan ajatellut aiemmin, että rekka voi olla kaunis. Tämä kaunis rekka tuli kovaa ylinopeutta ja minulle tuli ajatus: tuohon eteen voisi astua kun se on kohdalla, sitten tämä kaikki loppuisi.Minä pelästyin tätä ajatusta, se ei ollut "tietoinen" ajatus, se vain tuli. Eilen illalla rukoilin ensimmäistä kertaa viikkoihin, tutun turvallisen lapsen rukouksen: "..auta pientä horjuvaa, johda tietä oikeaa"

Henkinen kehittyminen on hyvää ja suotavaa, siitä olen samaa mieltä. Mutta. Jotta siitä ei tulisi taakka, pitäisi kehittymisen tiellä ollessaan muistaa olla myös armollinen ja rakastava itseään kohtaan. Muuten tämä tie on ankara ja kova, kehittymisellä on oma aikataulunsa, joka ei välttämättä ole sama kuin ihmisen itselleen asettama.

Lapseltani jäi jonkin verran kirjoituksia jälkeensä. Hän pohti paljon (joskus ehkä liikaa) tätä ihmisenä kehittymistä ja pyrkimystä jopa täydellisyyteen. Se oli hänelle valtava taakka, kun rinnalla ei kulkenut sitä ymmärrystä, että vaikka ihminen pyrkii parempaan niin virheitä sattuu ja tapahtuu. Maaliskuun lopulla lapseni oli kirjoittanut, että hän pelkää ettei ikinä kykene muuttamaan itseänsä / kehittymään siihen mikä oli hänen tavoitteensa.

Lapseni oli itse itsensä pahin ja ankarin tuomari, sydämeni kutistuu tämän pienen ihmisen puolesta, en tiedä olisiko kuolema ollut niin houkutteleva vaihtoehto jos hän olisi nähnyt oman arvonsa "vajaana", epätäydellisenä Luojan luomana ihmisenä, muiden kaltaisena. Ihmisenä, jonka olisi pitänyt pystyä rakastamaan itseään ja hyväksymään itsensä myös keskeneräisenä.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Elokuu 2012



Olen tuhkan ripottelemisen jälkeen olen voinut huonommin kuin sitä ennen. Minulla on tämä ahdistus, se alkaa aamulla ja on kanssani koko päivän. Se on fyysinen tunne: paino rinnassa. Välillä sydän alkaa tykyttää enemmän. Välillä tuntuu, että kurkku kuroutuu umpeen. Välillä tuntuu, että henki loppuu.

Eräänä perjantaina oli Weekend Festival Luukissa ja minä juutuin Vihdintien ruuhkaan kolmeksi tunniksi ja sain paniikkikohtauksen. Töissä oli yksi päivä EA-koulutus. Näin EA-kouluttajan nuket ja elvytysvälineet ja tunsin, että paniikki tulee taas: lastani oli yritetty elvyttää. En osallistunut koulutukseen.

On itku, joka voi tulla monta kertaa päivässä tai ei lainkaan. Se voi kestää hetken tai jatkua tunteja. Eräänä päivänä kerroin miehelleni tunteistani ja ajattelin, että hajoan. Sitten ystäväni tuli meille, puhuin lapsestani ja hänen elämästään ja kuolemastaan seitsemän tuntia enkä itkenyt lainkaan.

Välillä tulee Iso Mustuus, silloin ei ole elämänhalua ja se lamauttaa koko vartalon. Sen kesto vaihtelee. Se voi kestää koko päivän, itken tauotta, makaan peiton alla ja haluan kuolla pois.

Joskus tulee Iso Tuska, se on kokovartalokipu, jolloin ajattelen että ihminen ei voi kestää tällaista psyykkistä kipua uudestaan ja uudestaan. Iso tuska tuli, kun hain Postista canvas-taulun, tilasin sen lapseni valokuvasta. Puristin pakettia sylissäni ja ajattelin, että tässä on kaikki mitä minulla on lapsestani jäljellä, taulu sylissä. Sain ajettua itseni kotiin ja romahdin sitten eteisen lattialle. Romahdus tarkoittaa, että itken ja huudan yhtä aikaa ja koen epäinhimillistä kipua ja epätoivoa. Minusta tuntuu, että jokin osa minusta kuolee joka kerta tämän kohtauksen aikana. 

Minusta tuntuu, että kuljen sydän paljaana ja olen äärettömän haavoittuvainen. On pelottavaa lähteä kotoa pois, en voi koskaan tietää missä ja milloin tulee joku olotila. Olen alkanut vihata Kysymystä: ”Kuinka voit?”(vaikka sillä vain hyvää tarkoitetaan). Mieleni tekisi huutaa: "Lapseni on kuollut, miten luulisit, että voin??!! " Minä voin sadalla eri tavalla yhden päivän aikana, koskaan en tiedä miten voin minuutin kuluttua. Välillä haluan kuolla ja välillä ymmärrän rakkauden. Siihen väliin mahtuu miljoona eri tunnetta. 

Loukkaannun edelleen täysin järjettömistä asioista. Asioista joita ihmiset sanovat ja mistä tiedän, etteivät he tarkoita pahaa.

Ensimmäinen joulu


Tämä oli hyvin erilainen joulu - monella tapaa.

Joulua edeltävä viikko oli hyvin vaikea, ajattelin ja pelkäsin, että miten selviän ensimmäisestä joulustani ilman lastani, pelkäsin hänen kuolemansa olevan huutomerkkinä läsnä kaikki joulun pyhät. Olimme varanneet mökin Tahkolta, minulla oli jo syksyllä paniikinomainen tarve muuttaa jouluperinteet, ikään kuin ”paeta” lapsen kuolemaa jouluna. Joulu on perhejuhla, mainoksissakin sanotaan: koko perhe yhdessä.

Tänä jouluna ei meillä ollut kuusta, joulukoristelaatikkoa ei varastosta kaivettu esille. Joululahjoja ostin tasan seitsemän; kolme pikkuveljelle, yhden isosiskolle ja yhdet kolmelle ihanalle nuorelle naiselle. Joulukortteja tuli meille. Lopetin niiden lukemisen ensimmäiseen korttiin: siinä toivotettiin hauskaa joulua ja onnellista uutta vuotta. Hauskaa? Onnellista?

Lapseni isosisko teki minulle koristeen, se oli tarkoitus laittaa ulko-oveen, en vain millään raaski, se on aivan liian kaunis ulos laitettavaksi. Siinä on valkoinen sydän, sydämessä lasihelmiä, jotka kimaltelevat kuin jää ja kyyneleet. Keskellä kynttilää on lintu, pieni valkoinen lintu. Tämä koriste muistuttaa minua kuolleesta lapsestani, mutta vieläkin enemmän tämä koriste muistuttaa minua siitä rakkaudesta ja siteestä, joka on minulla ja isosiskolla. Sekin rakkaus on ikuista.

Ystäväni kävi tuomassa kynttilöitä meille, isosiskon avopuolison äiti laittoi meille joulutervehdyksen: kauneimman joulukortin, jonka olen milloinkaan saanut: kannessa enkeleitä ja sisällä kaunis kirjoitus. Saimme myös kynttilän, jossa luki: ” Matka joulun salaisuuteen alkaa hiljalleen. On kuin joku koskettaisi syvään kaipaukseen, on kuin joku sytyttäisi yöhön kynttilän, liekin, joka valollansa voittaa pimeän”.

Lauantaina lähdimme ajelemaan kohti Tahkoa, nappasin joulukortit eteisestä mukaan, luin niitä autossa ja laitoin lähettäjille tekstareita, kiitin korteista. Yksi kortti kosketti erityisesti, siinä luki: ”Enkelin lähetän luoksesi, kun nukut se valvoo vuoksesi”. Koko ajomatkan luin kirjaa nimeltään Sielun ikuinen elämä.

Näiden päivien aikana Tahkolla tapahtui monta ihmettä, yksi niistä oli, että näin lapseni unessani, ensimmäisen kerran kuolemansa jälkeen. Hän tuli uneeni aattoa edeltävänä yönä. Koin koko joulun, että hän oli niin lähellä minua, melkein pystyin käsin koskemaan. Sekä isosisko että äitini olivat molemmat nähneet unen, jossa lapseni ilmoitti olevansa nyt meidän kanssa. Olin rauhallinen, levollinen ja monesti jopa iloinen. Tiesin, että hänellä on nyt kaikki hyvin ja että hän tietää meidän kyllä pärjäävään täällä.

Jouluaattona kuolleelle lapselleni syttyi kynttilöitä eri puolilla Suomea, monella eri hautausmaalla, sain viestejä ihmisiltä, kertoivat kuka sytyttää minnekin kynttilän. Sain aattona kaksi kuvaa paikasta, jossa hän kuoli. Kuvissa oli monia hautakynttilöitä ja yksi valkoinen ruusu. 



Isosiskon kanssa olimme yhteydessä moneen kertaan, tuntui että hänkin on ihan lähellä. Tuntui niin hyvältä, että kaikki kolme lastani olivat sydämessäni – etäisyyksistä huolimatta. Tämä tunne oli minulle paras mahdollinen joululahja tänä jouluna.

Ajattelen niin suurella rakkaudella kaikkia niitä ihmisiä, jotka ennen joulua, joulun aikana tai joulun jälkeen ovat ilmaisseet myötätuntonsa ja välittämisensä. Eikö tällaiseen välittämiseen kiteydy koko joulun sanoma?

Kävimme aattona Nilsiän kirkon jouluhartaudessa. Tämä kaunis vanha kivikirkko oli viimeistä paikkaa myöten täynnä, paikalla siis noin 1200 ihmistä. Tilaisuus oli niin kaunis, siellä oli seimi, tähtiä, kuoro, lapsia laulamassa. Ja se hetki kun tulee 10. säkeistö virrestä ”Enkeli taivaan” ja koko seurakunta nousee seisomaan ja laulamaan, en ole varmaan milloinkaan liikutukseltani pystynyt sitä laulamaan. En pystynyt tänäkään vuonna.

”Tänä yönä enkelin siipi
yli kattojen hiljaa lyö.
Syvä hartaus mieleen hiipii,
pyhä, kirkas jouluyö”