keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Kirjojen salaisuus

Mökillä, pari viikkoa sitten paikallisessa Salessa, jäin katselemaan pokkareita. Halusin lukea jotain kevyttä, ehkä jonkin murhamysteerin.Katseeni kiinnittyi kanteen, jollaisen yleensä jätän huomioimatta: kirkas pinkki, jossa oli kultaisia koukeroita. Olen nuoruudessani lukenut käsittämättömän määrän rakkausromaaneja ja siksi yleensä ohitan tuollaiset kannet, ne eivät lupaa hyvää.

Luin kuitenkin kirjan nimen "Mitä huominen tuo tullessaan" ja päätin ottaa riskin, nappasin kirjan mukaani. Lukiessani kirjaa selvisi hyvin nopeasti, että päähenkilön isä oli tehnyt itsemurhan.Ensimmäisellä sivulla lukee:

"Tätä tarinaa lukiessa joidenkin ihmisten on heitettävä ennakkoluulonsa syrjään. Mikäli tämä ei olisi tapahtunut minulle, olisin yksi noista ihmisistä. Monet pystyvät kuitenkin uskomaan tarinan ongelmitta, sillä heidän mielensä on avautunut; sen lukko on avattu jollakin sellaisella avaimella, joka saa ihmiset uskomaan. Nuo ihmiset ovat joko syntyneet sellaisiksi, tai heitä on hoivattu vauvoina, jolloin ihmisen mieli on kuin pieni nuppu, kunnes terälehdet ovat avautuneet hitaasti ja alkaneet valmistautua saamaan ravintonsa itse elämästä. Tällaiset ihmiset kulkevat mieli avoimena läpi elämän, avarakatseisina ja suvaitsevina, näkevät valoa siellä missä on pimeää, erottavat mahdollisuuden umpikujassa, maistavat huulillaan voiton maun, kun toiset sylkevät suustaan tappion karvasta kalkkia, kyseenalaistavat siinä missä toiset alistuvat."

Jep, totesin, että tämä kirja on minulle. Kirjan lukujen nimet ovat sellaisia kuin: Nuppujen niitty, Kaiken alku, Virtahepo olohuoneessa, Surutyötä jne.

Romaanin loppusivuilla lukee näin:

"Luulen, että suurin osa ihmisistä menee kirjakauppaan niin ettei heillä ole aavistustakaan, mitä he haluavat ostaa. Mutta kirjat odottavat siellä paikallaan ja jotenkin, melkein taianomaisesti ne kehottavat ihmisiä valitsemaan itsensä. Oikea ihminen oikealle kirjalle. Tuntuu kuin ne tietäisivät valmiiksi, kenen elämään niiden pitää kuulua, miten ne pystyvät saamaan aikaan muutoksia, miten ne voivat opettaa jotain, saada ihmisen hymyilemään juuri oikealla hetkellä. Suhtaudun kirjoihin nykyään hyvin eri tavalla kuin ennen."



Irtipäästäminen

Kun lapseni kuoli, hyvin uskonnollinen ihminen sanoi minulle, että minun tulisi antaa lapseni mennä. En ole varma mitä hän tarkoitti, mutta luulen ajatuksena olleen se, ettei sielun tarvitse jäädä mihinkään "välitilaan". En halunut lapseni jäävän mihinkään kahden maailman väliin, joten sanoin hänelle merellä tuhkien ripottelun jälkeen, että "Lennä, lintu, lennä".

Tänään ajattelen, ettei minun lapseni sielua enää ohjaa minun tunteeni ja ikäväni. Ajattelen, että hän on rauhansa saanut, hän on sellaisessa olomuodossa etteivät meidän maalliset teot tai ajatukset enää tuota hänelle pahaa oloa. Minä ajattelen, että hän on vapaa näistä meidän tunteista, syyllisyydestä, katumuksesta, kaunasta, katkeruudesta. Ei, ei minun lapseni sielu näitä tunteita enää tunne, hän on nyt niiden yläpuolella, hän elää hyvyydessä ja rakkaudessa.

Törmään aika ajoin ajatukseen, että kuolleesta lapsesta pitäisi päästää irti. En ymmärrä koko ajatusta, en lainkaan. Minä kannan lastani aina sydämessäni. Minä vaalin hänen muistoaan loppuikäni. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että sain olla hänen äitinsä. Minä en halua päästää hänestä irti, en sillä lailla miten irtipäästämisen käsitän. En koe siihen mitään tarvetta tai syytä. Haluan muistaa kaiken mahdollisen hänestä. Haluan ajatellä häntä joka ikinen päivä. Haluan jatkaa hänestä puhumista ja kirjoittamista, haluan katsella hänen kuviaan. Pitää hänet lähelläni kuten nämä elävät lapsenikin.

Jos irtipäästämisen ajatellaan liittyvän jotenkin lapsen kuoleman hyväksymiseen, niin silloin voin ymmärtää jotenkin ajatuksen sanan takana. Ymmärrän, että minun on hyväksyttävä se tosiasia, että lapseni on kuollut, ettei hän ole enää meidän keskuudessamme.Tosin olen myös törmännyt usein ajatukseen tai kokemukseen, ettei lapsen kuolemaa voi koskaan hyväksyä, siihen sopeutuu ehkä joku päivä. Alistuu tapahtuneeseen.

Minulla oli usein ensimmäisen vuoden aikana sellainen mielipuolinen tunne, ettei tämä voi olla totta, hän ei voi olla kuollut. Ei voi olla totta, etten milloinkaan enää näe lastani. Nyt minulla ei ole useampaan kuukauteen ollut tuota tunnetta. Ajattelen sen johtuvan siitä ajatuksesta, että hänen sielunsa "elää" yhä edelleen. Se ajatus loiventaa tuota kuolemaa, se helpottaa kuoleman hyväksymistä.

Jos minulta nyt kysyttäisiin, että olenko hyväksynyt hänen kuolemansa, vastaisin etten tiedä. Ajattelen tämän suruntien olevan sellainen, että sitä ymmärtää koko ajan viiveellä eli ymmärtää jälkikäteen asioita. Näen asioita hyvin usein kuvina. Näen tämän suruntien sellaisena kuvana, jossa seison itse sankassa sumussa keskellä kuvaa, toisessa suunnassa näkyy sumuttomana se tie, jota pitkin olen tähän hetkeen tullut. Vastakkaisessa suunnassa sumun takaa kajastaa valo. Minun tehtävänäni on kulkea tuota valoa kohti.

On kyllä ajatuksia ja tunteita, joista minun pitäisi päästää irti. Syyllisyydestä. Epäonnistumisen tunteesta. Itsevihasta. Riittämättömyyden tunteesta.








Yksin vaan ei yksinäinen


Lapseni kuoleman jälkeen olen kaivannut tosi paljon yksinoloa. Välillä sen takia, että kun on oikein kova tuska, niin haluan olla kuin haavoittunut elän: menen makaamaan johonkin luolaan turvaan ja nuolen haavojani. Pysyn siellä kunnes olo helpottuu. Suojaan myös läheisiäni tuskaltani, varsinkin nuorimmaistani. Monet meistä äideistä haluavat myös suojella ystäviään pahimmalta tuskalta. Ihmettelen sitä piirrettä meissä. Olemmeko todella sellaisessa elämäntilanteessa, että meidän pitää varoa rasittamasta ystäviämme? Puhua jostain muusta kuin lapsemme kuolemasta, jotta toista ei ala ahdistaa? Etteivät muut tule vaivaantuneiksi?

Joskus haluan olla yksin siksi, että en jaksa puhua, kuunnella, olla läsnä. Haluan olla ihan hiljaa omien ajatusteni kanssa. Ihmettelen ja mietin kaikenlaista. Tätä elämääni, joka on toisaalta niin pieni, minulla on hyvin pienet ympyrät ja samat toistuvat ajatukset. Toisaalta elämäni on suurempi kuin milloinkaan aiemmin. Mietin miksi ihmiset syntyvät tänne. Miksi elämä on sellaista kuin se on. Miksi on kipua ja ennenaikaisia kuolemia. Kärsimystä. Mikä sielu on. Onko ihmisellä sielu vai onko sielulla ihminen. Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Mietin miksi maailmassa on koiria. Näen hirveän paljon ihmisten julmuutta koiria kohtaan kaduilla ja puistoissa ja ihmettelen miksi niin tapahtuu. Miksi lapseni valitsi minut äidikseen. Mietin universaalia rakkautta ja sen ilmenemismuotoja. Mietin miksi kissat tietävät asioita, joita ei voi silmin havaita.

Eniten mietin ehkä tänään omaa tietäni: mihin suuntaan tieni vie minua. Minulla on tunne, että minun elämänsuuntani muuttui lapseni kuollessa, tuntuu kuin minua ohjattaisiin johonkin tiettyyn suuntaan. Eteeni on tullut juuri oikeanlaisia kirjoja ja ihmisiä, jotka opastavat minua tällä uudella tiellä.

Saan olla tämän viikon yksin, muu perhe on purjehtimassa. Saan olla hiljaa ja ihmetellä. Seurata miten väsynyt olen töistä. Nyt on menossa 10. työpäivä sairasloman jälkeen ja olen kaksi kertaa unohtanut, kadottanut täydellisesti päästäni pankkikorttini pin-koodin.

Minulla on ollut tuo sama koodi kymmenen vuotta kahdessa eri kortissa.

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Siivet auki

Lauantaina istuin siis kirkossa aamulla kello 10 ja itkin. Voi miten minä itkin. Itkin kuollutta lastani, joka siunattiin vuosi sitten samana lauantaina. Itkin siskonsa ja ystäviensä puolesta. Itkin omaa suruvuottani. Itkin lapseni, joka ei jaksanut elää, puolesta. Annoin itselleni luvan surra, istuin turvassa rakkaan serkkuni vieressä. Tiesin, että hän ymmärtää.

Itku loppui jossain vaiheessa ja katsoin kaunista poikaani kirkon etuosassa. Välillä niin totinen ja välillä taas niin virnuileva. Pitkä ja suoraryhtinen poika, joka katsoo avoimesti silmiin. Minun pieni poikaseni.

Tein hänelle konfirmaatiopäiväksi videon, kuvia siinä oli viime kesään asti. Meillä ei juuri ole valokuvattu viimeisen vuoden aikana. Musiikkina taustalla soi Siivet auki.


Katselin yhdeksän minuutin ajan vieraiden kanssa poikaseni elämästä kuvia. Miten paljon hyvää hänen elämässään on ollut, iloja ja kokemuksia. Videota tehdessäni ajattelin ja rukoilin: voi kunpa kaikki tämä ensimmäisten elinvuosien hyvä kantaisi hänet myös vaikeiden aikojen yli.

Talvella kysyin häneltä, miltä hänestä tuntuu kun sisko ei ole rippijuhlissa, ei näe hänen armeijaan menoaan jne. Hän katsoi minua totisena, ehkä hieman liikuttuneena, osoitti taivasta ja vastasi: Kyllä sisko näkee kaiken tuolta.

Vieraat sanoivat, että meillä oli lämminhenkiset rippijuhlat. Ajattelen sen johtuvan siitä, että joka ikinen meistä tiedosti yhden ihmisen poissaolon ja se taisi herkistää meitä kaikkia. Juhlissa oli myös paljon iloa, kyllä minä iloitsin koko sydämestäni poikaseni puolesta ja hän oli tyytyväinen juhlapäiväänsä.

Videon lopputekstinä oli sanoja Siivet auki - laulusta. Ne eivät olleet viesti pelkästään pojalleni, sama sanoma on ihan jokaiselle ihmiselle. Myös minulle ja sinulle.

"Jehee, avaa sun siivet auki levälleen, sukella suinpäin siihen tunteeseen.
Jehee, avaa sun siivet auki levälleen, kurota kiinni siihen haaveeseen.
Ei haaveistaan saa luovuttaa, ei esteet saa sua kaaduttaa."

"Jos sä oot vapaa,niin sä näytät sen.
Jos sul on elämä,niin sä käytät sen.
Jos sul on haave saavuttamatta, niin sä täytät sen."

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Ei mahdottomia asioita voi uskoa

Alice nauroi. "Ei kannata yrittää, ei mahdottomia asioita voi uskoa."

"Et ole tainut kovin paljon harjoitella", sanoi kuningatar. "Sinun iässäsi minä harjoittelin sitä puoli tuntia joka päivä. Jaa jaa, joskus minun on onnistunut uskoa jopa kuusi mahdotonta asiaa ennen aamiaista."

Lewis Carroll: Alice peilintakamaassa

Sain lopulta järjestettyä ajan, menen tiistaina enkelihoitoon.


torstai 25. heinäkuuta 2013

Päivämääriä ja päällekkäisyyksiä

Minun lapseni kuoli päivälleen viisi vuotta sen jälkeen kun hänet konfirmoitiin.

Hänen pikkuvensä konfirmaatio on nyt lauantaina. Vuosi sitten tänä samana lauantaina oli kuolleen lapseni siunaustilaisuus. Minun sieluni sanoo, että minun pitäisi olla kirkossa viettämässä hänen siunauksensa muistopäivää. Minun sydämeni sanoo, että tuleva lauantai on pikkuveljen juhlapäivä. Ehkä minä pystyn mielessäni yhdistämään nämä molemmat asiat ensi lauantaina.

Lauantaina on siis juhlat. Edessä on hirvittävä määrä työtä: ostoksia pitää tehdä, leipoa, katsoa vaatteet, sisustaa juhlapaikkaa ja tuhat muuta pientä asiaa. Minä en tiedä millä voimilla tuon kaiken teen, onneksi minun ei tarvitse tehdä kaikkea yksin.

Tunnen myös syyllisyyttä, koska lauantain juhlat tuntuvat rasitteelta, ei ilon aiheelta. Minun mieleni vaeltaa kuolleen lapseni konfirmaatiopäivässä. Jotkut ihmiset ajattelevat, että enkelit voivat näkyä kuvissa valopalloina. Minä katselen kuolleen lapseni konfirmaatiokuvaa ja siinä olevaa valopalloa, joka hehkuu valtavana lähes lapseni yläpuolella. Tässä kuvassa valmistautuvat papit ja kummit siunaamaan nämä nuoret.

Vertaisäiti kirjoitti tänään, että rakastamme rajan taaksekin. Kyllä, näin se on. Kun vielä jaksaisi rakastaa rajan tälläkin puolella.


keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Ryppyjä iholla

Kun minä olin nuori, niin yön aikana lakanoista tulleet rypyt ihossa silisivät pois nopeasti.
Enää ne eivät silene nopeasti, olen ollut poissa sängystä jo viisi tuntia ja edelleen kädessäni näkyvät rypyt ja painanteet lakanoista.

Kun katson omia kasvojani, näen niissä ryppyjä ja juonteita, joita ei vielä ollut lapseni eläessä. Kun katson lapseni isosiskon ja ystävien kasvoja, näen ne niin kauniina ja elinvoimaisina. Tuntuu, että tämä ensimmäinen vuosi on vain kaunistanut heitä. Ajattelen, että he ovat joutuneet menemään niin syvälle sielunsa syövereihin, etsimään jotain kaunista ja hyvää kuoleman vastapainoksi. Ajattelen, että tämä "syvälle meneminen" näkyy heidän kasvoissaan, jonkinlaisena sisäisenä herkkyytenä ja puhtautena, joka heijastuu ulospäin.

Lapseni ystävä kävi eilen luonani. Hän oli käynyt kampaajalla ja hän oli muuttunut kauniista nuoresta naisesta kauniiksi aikuiseksi. Minun lapseni muuttui ulkonäöltään aikuiseksi viimeisen elinvuotensa aikana. Minä en sitä silloin huomannut, näin sen vasta hänen kuoltuaan valokuvista. Hänen eläessään katsoin häntä kuin äiti lastaan, en minä tarkkaillut hänen ulkonäköään. Ystävän lähdettyä verkkokalvoilleni jäi kuva kauniista hymyilevistä kasvoista ja mielessäni pyöri vanha runo.

Piirsin kuvan.
Siihen silmät, jotka nauravat ja suun joka hymyilee.
Piirsin korvat, jotka jaksavat kuunnella ja sydämen,
joka välittää.
Piirsin ihmisen, joka on minulle tärkeä.
Piirsin sinut.

Kuukausia sitten pyysin nuorta ystävääni kirjoittamaan runon kauniista pienestä ihmisestä.

Ei ole kultaa hiuksillaan,
vain maantiepölyä.
Silmissään ei merta,
pelkkä sammalmatto.

Ei siroja nilkkoja,
vain kaksi tukkia.
Ei virheetöntä ihoa,
vaan ryppyjä ja arpia.

Mutta eikö juuri pöly
ole aineista hienoin?
Se matkaa maan ääriin
Ei ole ketjuun sidottu.

Ja eihän meri edes elä,
mutta sammal kuhisee
se kasvaa, muuttuu
etenee valoa kohti

Sirous voi olla myös
suuri heikkous jaloissa
tukit kantavat jopa
maailmantuskan painon

Rypyt ja arvet ovat merkkejä
tämän kauniin ihmisen
elämästä.

-Arda-


tiistai 23. heinäkuuta 2013

Toinen vuosi

Minulla, kuten hyvin monella vertaisellani, aika on jakaantunut ennen ja jälkeen jaksoihin. Oli se elämä, kun lapsi vielä eli. Lapsen kuollessa loppui se elämä ja alkoi uusi elämä. Tämä ei ole väliaikainen tilanne, näin luulen. Ajattelen, että tulee aina olemaan "ennen ja jälkeen".

Vertaispalstoilla ihmiset kertovat, että läheinen kuoli vuosi, viisi vuotta, 20 vuotta sitten. Hätkähdän aina hieman, kun luen näitä kommentteja: lapseni kuolema ei ole väliaikainen juttu, se tulee olemaan osa minun loppuelämääni. Facebookissa on ryhmä, johon kuulun. Siellä on ihania päivityksiä joka päivä, aiheena on tietysti lapsen kuolema, suru sekä sielun matkan jatkuminen kuoleman jälkeen. Ryhmän vetäjä kertoi eilen, että hänen lapsensa kuoli 40 vuotta sitten. Tuijotin tuota käsittämätöntä aikaa ja ajattelin, että jos elän vanhaksi, niin minäkin saatan sanoa: "lapseni kuoli 40 vuotta sitten".

Meillä on alkanut nyt toinen vuosi.

Minulla on hyvin harvoin ollut näin vähän odotuksia tai toiveita tulevan suhteen. Toivon, että kaksi jäljellä olevaa lastani saisivat elää, toive on itsekäs; en haluaisi haudata enää yhtään lasta. Toivon, että elämä ja eläminen ei satuttaisi heitä liikaa, olisi ihanaa jos he olisivat onnellisia, edes joskus. Toivon, ettei heidän tarvitsisi kokea oman lapsensa kuolemaa.

Toivon, että meidän nykyinen kimppamökki olisi joku päivä ihan ikioma. Siellä on niin hyvä olla.

Tässä kirjoittaessa alkoi pääni sisällä soimaan Katri-Helenan laulu. Kuuntelin laulun ja totesin, että on paljon asioita, joita voisin toivoa. Ehkä minä joku päivä toivon enemmän.



maanantai 22. heinäkuuta 2013

Valokuvat

Muistan, kun olin ylimielinen kaikkitietävä 20-vuotias ja töissä pankissa. Siellä oli myös eräs pienten lasten äiti ja sitten varttuneempi rouva. Tämä vanhempi rouva aina muisteli omia poikiaan tälle nuorelle äidille, mitä hänen lapsensa tekivät pieninä. Minusta se oli hölmöä, pojathan olivat jo isoja, minun ikäisiäni.

Kun lapsi kuolee 20-vuotiaana, tajuaa kipeästi sen, ettei uusia valokuvia enää tule. Joku päivä loppuu sekin, että niitä enää saa ystäviltä tai sukulaisilta. Uusien kuvien tuleminen lakkaa kokonaan, niitä ei enää löydy kaapista. Uusia muistojakaan kuolleesta ei tule. Niitä on se määrä, mitä ehti kertyä 20 vuodessa. On ihanaa kun joku kertoo omia muistojaan minun lapsestani, voisin kuunnella niitä loputtomasti. Eräs hänen ystävänsä kertoi minulle viikonloppuna omia muistojaan lapsestani, talletin ne sydämeeni.

Lapsestani on paljon kuvia, pelkästään hänen omalla läppärillä oli noin 4000 kuvaa. Sitten on vielä meillä olevat paperikuvat ja digikameralla otetut. Viime viikolla skannailin vanhoja dioja, sieltä löytyi vielä kuvia, joita en ole tuijottanut tunteja. Ihania muistoja ihanista hetkistä. Pieniä tyttöjä Muumimaailmassa, purjehtimassa ja Italiassa. Joulukuusta koristelemassa. Aina kaksi tyttöä, isosisko ja pikkusisko. Me kaikki luulimme, että aina tulisi näin olemaankin, kaksi tyttöä, joku päivä kaksi nuorta äitiä, toistensa lapsien kummeja. Meillä oli ihan valmis käsikirjoitus loppuelämälle.

Julkaisin tänään Facebookissa vanhoja kuvia, ihanasta reissusta Muumimailmaan vuonna 1995. Rakastan jokaista ihmistä, joka jaksaa "tykätä" näistä vanhoista kuvista, ehkä he ovat niitä, jotka ymmärtävät sen, että uusia kuvia ei minulle tule, elän siis yhden lapseni osalta vanhojen kuvien ja muistojen maailmassa.




sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Joskus vaan ei ole sanoja



                                            Silloin pitää turvautua muuhun, vaikka musiikkiin.


Be still and know that I'm with you

Be still and know that I am here
Be still and know that I'm with you
Be still, be still, and know

When darkness comes upon you
And sleep no longer finds your bed
Remember all the words I said
Be still, be still, be still

If fear falls upon your bed and sleep no longer comes
Remember all the words I said
Be still be still and know

And if you go through the valley
And the shadow comes down from the hill
If morning never comes to be
Be still be still be still

And if you forget the way to go
And lose where you came from
Just know I am standing beside you
Be still be still be still

Be still and know that I'm with you
Be still and know I am 

The Fray, Be still


perjantai 19. heinäkuuta 2013

Vapaapäivä

Olin kolme päivää töissä ja olen aivan puhki. Väsynyt. Loppu. Rintakehää ahdistaa. Lihaksia särkee. Oma hengitys humisee korvissa. Sydän jyskyttää.

Otin vapaapäivän ja olen kotona tänään.

Mietin tässä, että surusta ja elämästä ei voi ottaa vapaapäiviä. Joskus tämä suru ja elämä tuntuu "elinkautiselta". Surusta saa kyllä välillä vapaapäiviä, mutta ne eivät ole tahdonalaisia, niitä päiviä ei voi valita, ei ole osoitetta, jonne sanoa: "Otan tänään vapaapäivän."

Välillä vain tulee, yllättäen ja pyytämättä, helpompi päivä. Tänään ei ole sellainen päivä. Tänään on minun uusi "normaali" päivä. Taas yksi päivä lisää siihen päivien helminauhaan, jossa vain hengitellään ja annetaan ajan kulua. Minuuteista tulee tunteja ja tunnit vievät kohti iltaa.

Kun minulla on monta tällaista päivää peräkkäin, tulee tunne kuin sielu alkaisi tehdä lähtöä. Jonnekin pois, en tiedä minne. Näin kerran kuvan, jossa mielestäni sielu lähtee pois. Olin kerran energiahoidossa, pyysin hoitajaa laittamaan kädet kasvoilleni ettei sielu karkaa pois.

Näin viime yönä jotakin unta, unessa minulle näytettiin ratkaisu. Muistan miten hämmästelin, että näinkö helppoa ja lopulta yksinkertaistako se on. En tiedä ymmärsinkö unessa elämän ja kuoleman, vai minkä. Minä en muista.


torstai 18. heinäkuuta 2013

Elämän tarkoitus

Kun lapseni oli 15-vuotias hän mietti elämän tarkoitusta. Minulla on tallella hänen kirjoituksensa ja pohdintansa siitä. Minä itse en pohtinut sen ikäisenä elämän tarkoitusta, minä mietin viereisessä pulpetissa istuvaa poikaa ja sitä miten pahalta huulikiilto maistui.

Kun lapseni kuoli, minä halusin myös kuolla, mennä hänen peräänsä. Ajattelin, sanoin ja kirjoitin kai useamman kerran, etten voi tehdä sitä, minulla on vielä kaksi elävää lasta. Monet muutkin vertaisäidit ovat sanoneet, että elävät vain näiden elossa olevien lasten takia. Vain ja ainoastaan heidän takiaan.

Elämisen tarkoitusta aloin miettiä jotenkin minusta irrallisena asiana, sellaisena teoreettisena kysymyksenä, että miksi ylipäätään on elämää, mitä ihmisen on tarkoitus tehdä elämällään ja ennen kaikkea, miksi eläminen tekee niin monelle niin kipeää.

Jossain vaiheessa sain hieman tilaa oman suruni ympärille ja aloin havaita ympärilläni myös muita surevia. Totesin, että on myös äitejä, jotka ovat menettäneet ainoa lapsensa. Kerran yritin tästä kirjoittaa, sain kommentin ettei suruja voi verrata. En verrannutkaan, minulle se oli vain ensiaskel näkemään myös muiden surua.

Keväällä olin kuntoutuksessa, jossa näin ihan elävältä ja elävänä näitä ainoan lapsensa menettäneitä äitejä. Tämä sai minut miettimään tätä elämää jotenkin ihan uudelta kannalta. Minun elämäni tarkoitus on jotain muuta, kuin elää näitä kahta elävää lasta varten. Elämässä itsessään on oltava jokin syvin juttu. Näillä äideillä ei ollut elämän jatkamiseen syynä vielä elossa olevat lapset. Mietin uudelleen miljoona kertaa kuulemaani lausetta "Elämä on lahja".

En minä vieläkään ole ratkaissut elämän tarkoitusta. Kaikenlaisia ajatuksia minulla toki on. Luin kirjan kuolemanrajakokemuksista. Kun ihmisillä vilisi eletty elämä edessään, ei vaikuttanut hyvillä ja väärillä teoilla olevan niin kovin suurta merkitystä. Merkitystä oli niillä hetkillä, jolloin elämässä oli ollut rakkautta.

Georg Ots, Rakastan elämää

Näkymätön maailma


Kun lapseni vielä eli, en ajatellut mitä on ja tapahtuu ihmiselle kuoleman jälkeen. En ajatellut sieluja tai henkiä, henkioppaista en ollut kuullutkaan. Hänen kuoltuaan koin ja tunsin kaikenlaista, en oikein tiennyt mitä ajatella näistä kokemuksista, mielessäni oli pieni skeptikko koko ajan kuiskuttelemassa ”sattumasta”. Loppuvuodesta aloin sitten lukea kirjoja, jotka käsittelivät unia, enkeleitä, henkioppaita, sieluja jne. Hämmästyksekseni löysin näistä kirjoista kaikki omat kokemukseni. 

Kun lapseni oli kuollut, tunsin joka ilta juuri ennen nukahtamistani hipaisun ohimollani, joskus nenän sivulla. Eräänä iltana tunsin kolme hipaisua ja nauroin mielessäni: "joo, joo, uskon jo!". Tätä jatkui lapseni tuhkien ripotteluun asti. 

Joitakin päiviä lapseni kuoleman jälkeen istuin tietsikan äärellä, olin koiran kanssa kotona. Sisälle lensi kaunis perhonen, se kierteli minun ympärillä, sitten koiran ympärillä. Tuli seuraavanakin päivänä ja teki samat kuviot. Ystäväni sanoi, että lapseni sielu kävi moikkaamassa.

Käyn tupakalla ulko-oven edessä. Lapseni kuoleman jälkeen siihen alkoi ilmestyä höyheniä, uusia tuli päivittäin, niitä taisi olla lopulta siinä kuusi. Istuin tupakalla ja tuijotin niitä.

Lähes poikkeuksetta itkin kävellessäni bussista kotiin. Eräänä erityisen tuskaisena päivänä sanoin lapselleni: "Kestän tuskan ja kivun, kestän ikävän, mutta sitä en kestä, että olet kokonaan pois. Anna minulle merkki, ihan mikä tahansa, missä muodossa tahansa, että sinä "olet" ja sinulla on kaikki hyvin". Seuraavana aamuna kun heräsin, ei ensimmäinen ajatus ollut: lapseni on kuollut. Ensimmäinen tunne ei ollut kipu. Tunsin hyvää oloa, sellaista, jota en muistanut olevankaan. Tuntui kuin olisin heränyt jostain suuresta lämpimästä turvallisesta rakastavasta sylistä. Puristin silmät kiinni ja ajattelin: "muutama sekunti vielä lisää tätä hyvää oloa".

Tunsin usein kylmän, se tuli yleensä iltaisin kun olen sängyssä, se kylmyys tuli sängyn vierestä ja menee luihin asti ja poistuu sitten itsekseen. Yhden kerran tämä sama kylmyys on tullut viereeni joogassa. Kerran olen tuntenyt tämän kylmän henkäyksen kasvoillani, koin että hiukset liikahtivat sen voimasta.

Kerran taas lähdin töistä pois kesken päivän, olin hyvin tuskainen ja itkuinen. Nousin taxista ja kotipihalla tuoksui meri. Suolainen meri ja merilevä. Vedin tuota tuoksua sisääni yhä uudelleen ja uudelleen, se jatkui kotiovelle asti. Asumme seudulla, jossa merta ei ole lähimaillakaan.

Heräsin yöllä siihen, että joku ravisteli minua ja oli polvistuneena sänkyni vieressä. Ajattelin, että se on puolisoni ja kysyin, että mitä nyt. Samassa tajusin, ettei se voi olla hän, koska hän nukkuu eri huoneessa ja poikani nukkuu minun vieressä. Myöhemmin vasta ihmettelin, että kuka siinä oli.

Tässä oli osa kokemuksistani, on paljon muutakin, sitten on vielä lisäksi muiden läheisten kokemukset. Minä haluan uskoa. Olen vahvistanut uskoani kuoleman jälkeiseen elämään lukemalla todella paljon näihin liittyvää tekstiä, kirjoista ja netistä. Olen sanonut, että jos minulle tuo lohtua vaaleanpunaiset lentävät elefantit, niin kyllä, sitten uskon niihin.

Ja silti. Takaraivossani on neon-värisin kirjaimin kirjoitettu kriisiterapiassa kysytty lause: "Onko teillä ollut aistiharhoja?". Siellä on myös ystäväni lause: "Usko Jumalaan, älä hairahdu mihinkään hömpötyksiin" 

Tuntuu kuin seisoisin kahden oven edessä ja minä olen jo avanut molemmat ovet, nyt pitää enää valita kummasta ovesta astun sisälle. Kyllä minä sisimmässäni jo tiedän, kumpi ovi on oikea minulle, minun pitää vain uskaltaa luottaa omaan vaistooni.

"A mind that is stretched by a new experience can never go back to its old dimensions " - Oliver Wendell Holmes

"

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Unimaailma - silta kahden maailman välillä



Unet muuttuivat minulle sanomattoman tärkeiksi lapseni kuoltua. Sanoinkin monelle ihmiselle, että kertoisi minulle kun näkee lapsestani unta. Unia tuli valtavasti ensimmäisen puolen vuoden aikana, muistaakseni lähemmäs kolmekymmentä.

Minulle nämä unet merkitsivät viestiä lapseltani, siitä huolimatta uskoiko unen näkijä itse niin tai ei. Puhuin näistä "vierailu-unina", haluan ajatella, että lapseni sielu kävi unimaailmoissamme viestittämässä meille paljon erilaisia asioita. Jossain vaiheessa lakkasin harmittelemasta sitä, ettei hän tullut yhtä usein minun uniin kuin ystävänsä tai siskonsa. Ajattelin, että kyllä hänen viisas sielunsa tietää minun saavan tiedon näistä unista ja niin sainkin. Ajattelen, että sielu välittää viestin sitä kautta, missä pystyy. 

Välillä nämä aiheuttivat jopa hilpeyttä meissä, kun ihminen, joka ei ole juuri ajatellut kuoleman jälkeistä elämää ja sielun matkaa kertoi meille hölmistyneenä saamastaan viestistä.


"Kysyin lapseltasi pääseekö hän usein käymään täällä. Hän vastasi että ei kovin usein.. tunsin todella huonoa omatuntoa siitä miksi hän sitten oli mun luona. Sanoin lapsellesi, että hänen pitäisi mennä ystävänsä luo, että hän on ainut kuka saisi ystävän olon paremmaks. Lapsesi kertoi menevänsä sen luo, kuka sitä eniten tarvitsee ja että häntä pyydettiin tulemaan mun luokse. Hän kertoi paljon asioita joita minun tulisi ajatella liittyen itseeni ja tähän kaikkeen."

Olen itse nähnyt hänestä kahdenlaisia unia, sellaisia, jotka ovat mielestäni selkeästi ihan tavallisia unia, joissa tilanteet ja ihmiset vaihtuvat. Sekavia perusunia siis.

Sitten olen nähnyt unia, joissa lapseni läsnäolo on merkittävä, unessa on hyvin vahva fyysisen kohtaamisen tuntu, toisen läsnäolo on käsinkosketeltava. Uni on äärimmäisen selvä, siinä on yksi "kohtaus" , viesti tai selkeä juoni.


"Viime yönä olimme kaikki jossain ihanassa lämpimässä paikassa, siellä paistoi aurinko pilvettömältä taivaalta. Lapseni ja ystävänsä löysivät meren rannalta mielettömän isoja luolasyvennyksiä, siis 10 metriä korkeita ja 15 metriä leveitä. Hymyilin ja katselin, että ahaa, siinä se lapseni taas on, vaikka on mukamas kuollut. Nuoret naiset nauroivat ja vaihtoivat viereiseen vielä parempaan luolaan auringonottopaikan. He sisustivat sen lukuisilla tyynyillä ja seinävaatteilla. Soutelin merellä ja katselin hymyillen sitä, hiekkaluola oli kuin tuhannen ja yhden yön saduista, niin kaunis ja värikäs. Sinne tuli kaikki muutkin tytöt, koko porukka oli kasassa, iloisena bikineissään aurinkoa ottamassa. Aurinko paistoi minuun ja sinne luolaan, koko uni oli TÄYNNÄ iloa, onellisuutta, lämpöä. Ihana uni!"
 


Tammikuun lopussa, reilun puolen vuoden kuluttua lapseni kuolemasta sain kuulla kolmesta minua kaikkein eniten koskettavasta unesta. Minun pitää muistaa nämä. Minun pitää lukea ja saada tämä viesti lapseltani. Uudelleen ja uudelleen. Kestän mitä muuta tahansa, mutta en sitä ajatusta lopullisesta poissaolosta. Hän on mennyt, eikä kuitenkaan ole poissa.

Hänen on nyt hyvä olla.
Ystävän uni
"Näin viimeyönä unen lapsestasi. Siinä hän oli vakavasti sairas. Kaikki kävivät katsomassa häntä teillä, ja sinä olit murheen murtama, mutta silti lapsesi tukena. Hoivasit häntä ja istuit vierellä, kuin suojelusenkeli. Minä en voinut hyväksyä sitä, että hän tulisi kuolemaan, vaan selitin uusista parannuskeinoista ja yritin vakuuttaa häntä siitä, että kaikki järjestyy. Joka kerta kun näin kävi, hän hymyili minulle, rutisti oikein lujaa, ja sanoi "Minulla on nyt ihan hyvä olla. Miksei sinulla?" Juuri ennen hänen kuolemaa unessa mietin kuumeisesti, mitä minä vielä haluaisin sanoa, mitä olen unohtanut sanoa. En keksinyt mitään, ja sanoin sen hänelle. Hän sanoi, että tietää jo kaiken olennaisen: että me rakastamme häntä. Lauloin myös hänelle jotain, muistaakseni Johanna Kurkelan Prinsessan.

Unen lopuksi lapsesi kuoli ja muuttui kauniiksi enkeliksi silmiemme edessä. Me itkettiin, mutta hän vain hymyili, nyökkäsi ja lehahti ilmaan <3"

Isosiskon uni
"Olin ulkona jossain ja näin mummin, joka kertoi että pikkusisko on taas täällä. Löysin hänet Haapaniemen pallokentältä. Hänellä oli mustaksi värjätyt hiukset, mutta hän ei enää näyttänyt yhtä elävältä kuin aiemmissa unissa. Istuimme penkillä juttelemassa, paikalle ilmestyi myös muu perhe ja kaksi läheistä ystävää. Unessa kaikki tiesivät jo, että hän on kuollut ja että hänen pitää lähteä pois. Kun pikkusiskoni lähti, tuli minulle hirveän kova tarve vielä juosta perään ja halata vielä kerran ja sanoa: "Hyvää matkaa".

Unesta jäi surullinen olo, tuntui kuin se olisi ollut hyvästelyuni."

Pikkuveljen uni
"Olimme mökillä, seisoin terassin edessä, kasvot järvelle päin. Kuulin nimeni sanottavan takanani, käännyin, näin isosiskoni ja heräsin. "

Johanna Kurkela, Prinsessalle

Minne voimat hävisivät

Heräsin tänään viideltä. Tässä on ollut hyvä tovi aikaa miettiä asioita.

Hämmästelen edelleen sitä, miten vähäiset fyysiset voimat minulla on. Miten tämä jatkuva psyykkinen rasitustila tuntuu fyysisenä väsymyksenä. 

Olin eilen töissä kahden kuukauden sairasloman jälkeen. Kuusi tuntia. Istuin ja järjestelin sähköpostiviestejä. Illalla kävelyllä koiran kanssa luulin, että pyörryn. Ohimoita kivisti, rintaa painoi ja tuntui, että jalat menevät alta. 

Tänään jatkan töissä hakemusten täyttöä. Haen osatyökyvyttömyyseläkkeelle. 48-vuotiaana.


tiistai 16. heinäkuuta 2013

Lisää armosta

Martti Lindqvist, Pieni kirja ihmisestä, luku "Salaisuus".

Olen ammatiltani eetikko. Siinä roolissa keskeinen pyrkimykseni on ymmärtää elämää hyvän ja pahan näkökulmista ja vaikuttaa sen suuntaisesti, että hyvän mahdollisuudet maailmassa lisääntyisivät ja että pahaa voitaisiin edes jossakin määrin rajoittaa. Tavoite on ilmeisen perusteltu, enkä voi olla pyrkimättä siihen. Joudun siis alituiseen arvioimaan ihmisiä, instituutioita ja maailmaa tältä kannalta. Muu olisi mieletöntä. Voi olla, että tältä kannalta tulen siihen tulokseen, että joku ihminen on tuhonnut itsensä moraalisesti ja että hänen elämänsä päättyi katastrofiin. Voin myös pitää perustellusti pahana sitä, että tässä maailmassa miljoonat ihmiset kuolevat, kun heidän elämänsä on vasta päässyt alkuunsa.

Kun ajattelen asiaa armon näkökulmasta, kaikki tämä suhteellistuu. Ei sillä tavalla, että päätelmäni muuttuisivat toisiksi. Ne ovat voimassa edelleenkin sillä ajattelun tasolla, mikä minulle on mahdollinen. Kuitenkin tiedän, ettei armo noudata mitään tällaista logiikkaa. Armo on ehdoton, ihmisistä riippumaton, perustelematon ja selittämätön. Kaikki maailman kurjuus, pahuus ja epätoivo voivat suhteellistua ja muuttua ihan toisennäköisiksi armon näkökulmasta, mutta se ei ole meidän hallittavissamme.

Armo voi toteutua vain siellä, missä luopuminen on tullut välttämättömäksi. Luopuminen on antautumista sen varaan, mitä ei voi ymmärtää eikä hallita. Se ei ole sama asia kuin luovuttaminen. Luopumisen kuva näkyy kirkkaimmillaan rakkaudessa ja kuolemassa, koska molemmat ovat oman haavoittuvuutensa lahjoittamista toiselle siinä luottamuksessa, että tulee vastaanotetuksi eikä tuhotuksi.

Ihmisessä elää unelma rauhasta, rikkoutumattomasta yhteydestä ja syvästä olemisen ymmärtämisestä, joka on enemmän kykyä nähdä kuin kykyä selittää. Paradoksaalisesti tämä unelma on usein kaikkein vahvin siellä, missä yksinäisyyden, syyllisyyden ja kuoleman varjo tuntuu raskaimmalta. Sitä unelmaa ei voi selittää rationaalisesti, koska se perustuu armoon - siihen, mitä ei voi käsittää, mutta jonka varassa voi elää ja kuolla.

Minua kosketti tämä teksti kovasti paljon.  Armo voi toteutua siellä, missä luopuminen on tullut välttämättömyydeksi.
Tässä on sama ajatus, jonka eräs ystäväni sanoi täällä käydessään: ehkä suurinta hengellisyyttä on se, että hyväksyy elämän selittämättömyyden, sen ettei tiedä kaikkea.

Katsoin ohjelmaa lasten adoptiosta. Vanhemmat kuvailivat eroa biologisen ja adoptoidun lapsen välillä, sanoivat, että adoptoitu lapsi on arvoitus, toisin kuin biologinen. Jäin miettimään tätä. Eikö jokaisen pienen ihmisalun pitäisi saada lähteä elämäänsä arvoituksena? Ilman, että vanhemmat, suku ja lähipiiri asettavat odotuksia lapsen luonteenpiirteille, ulkonäölle, tempperamentille.

Olen yrittänyt järjellä ratkaista vuoden verran lapseni kuolemaa. Entä jos sen kuuluukin jäädä arvoitukseksi, syntymän ja kuoleman mysteeriksi?  Jos tämä on se hetki, kun minun tulisi luopua vanhasta ajatusmaailmasta ja -tavasta? Luopua järkeilystä?
Antautua arvoitukselliselle armolle?

Ansaitsematon
Rakkaus
Minun
Osakseni 

Usein me vertaiset kannustamme toisiamme olemaan armollisia itsellemme. Mitä tarkoittaa ihan käytännössä olla itselleen armollinen? Minulle ehkä sitä, että opettelen hyväksymään (taas kerran) itseni sellaisena kuin olen tänään. Uskoa se, että olen riittävän hyvä ihminen. Itselleni. Yritän hakea sen rakkauden itseäni kohtaan itsestäni. Jättäytyä armon varaan?




Armolause

Luin vertaispalstalta jonkun läheisen kokemuksen, heidän piti kuntoutuskurssilla kirjoittaa armolauseita itselleen.

Sana armolause jäi soimaan päähäni. Tiesin välittömästi, mikä on minun tärkein armolauseeni:

"Se ei ollut minun syyni"

Olin Suomen Mielenterveysseuran kuntoutuksen ensimmäisellä jaksolla tämän vuoden toukokuussa, odotin kovasti, että kirjottaisimme armolauseita itsellemme. Emme kirjoittaneet.

Sen sijaan saimme tehtäväksi miettiä yhden asian, joka on meille tärkeä. Siis nimenomaan itseäni koskeva asia. Miten lähtisimme toimimaan sen asian saavuttamisen eteen? Esimerkiksi liikkuminen, syöminen, laihtuminen, ulkoilu jne. Mietin ja mietin, mutta totesin, etten löytänyt yhtäkään asiaa, joka olisi minulle tärkeää. Psykiatri piti minulle pitkän puheen mielialalääkkeen sivuvaikutuksesta, mahdollisesta lihomisesta. Mitä minä siitä välitän lihonko vai en? Minulla ei ole mitään merkitystä sillä, miltä näytän. En ole vuoteen laittanut hiuksia, meikannut tai käyttänyt koruja. En edes vihkisormusta, se ahdistaa.

Ainoa asia, joka on minulle oikeasti tärkeä, on nämä kaksi elävää lasta. Se, että olisin äitinä heille, läsnäolevana ja kuuntelevana. Mutta sehän ei liity minuun, sanoin ohjaajalle, sehän liittyy lapsiin, heidän vuokseen yritän olla äiti. Vertainen ja ohjaaja pyysivät minua miettimään miten äitiys liittyy minuun. Se on tärkeä asia minulle, koska yhden lapsen itsemurha sai minut tuntemaan, etten ollut riittävän hyvä äiti.

Minulla on nyt tehtävän tuloksena kaksi uutta armolausetta:

"Minä olin riittävän hyvä äiti"
"Minä olen riittävän hyvä äiti"

"Minut ympäröin tyhjyydellä jotta voisin nähdä
Jotta oppisin itse mitä tunnen
Ja tietäisin sen
Nyt on mentävä yksin
Kulkee pitää ilman varjoo
Osan jäätävä taakse jotta toinen voi loppuun löytää

Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika

Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää

Pahat enteet hiljaisuuden kaiken täyttää
Niin tuskaisen läsnä joka hetki vaikka pään pois kääntää
Vaikka sulkisi silmät, kuva säilyy eikä mee minnekään
Muttei silti tule luo vaan tuijottaa tuijottamistaan

Tämä tie meidät kaataa
Ei voi jatkaa
Ei voi olla näin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika"
Apulanta, Armo

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Vuosipäivä

Vuosipäivä tarkoitti aiemmassa elämässäni juhlaa, jonkin positiivisen asian päivää. Syntymäpäivää, hääpäivää. En koskaan ajatellut, että myös kuoleman vuosipäivä kuuluisi elämääni. Ei varsinkaan oman lapseni kuolinpäivä.

"Katsellessaan muutamana iltana peilistä kauneuttansa hänelle johtui äkkiä mieleen, että tulossa oli vielä muuan päivä, toisia tärkeämpi: hänen oma kuolinpäivänsä, jolloin hänen kauneutensa lakastuisi, päivä, joka piili salassa ja huomaamattomana vuoden muiden päivien joukossa, joka ei antanut merkkiä eikä ääntä vuosittain ohi mennessään, mutta joka kuitenkin oli niiden joukossa."

Thomas Hardy, Tessin tarina

Lapsen kuoleman jälkeen olen aika paljon miettinyt omaa kuolemaani, kuulun siihen vertaisten enemmistöön, jonka kuolemanpelko on kadonnut. Minä olen valmis kuolemaan vaikka heti. Kuolemassa ei ole minulle enää mitään pelottavaa, se on normaali osa tätä elämää. Se on meillä kaikilla edessä joku päivä. Minulla oli aiemmin vuosi vuodelta paheneva lentopelko. Olenkin miettinyt, että se on varmaan poistunut, eikö lentopelkoon liity voimakas pelko onnettomuudesta, kuolemasta?

Lapseni isosisko ja ystävät järjestävät tapahtuman tälle päivälle, menemme meren rannalle.

"Kokoonnumme X:n uimarannalla, jossa tarkoitus on juhlistaa NN:n elämää, kaikkia niitä upeita vuosia, päiviä ja hetkiä, jotka saimme hänen kanssaan viettää. Ei anneta yhden päivän viedä meiltä pois kahtakymmentä vuotta.

Ota mukaan itsesi, musiikkia, kitaroita, vilttejä, rantapalloja ja kasa muistoja jaettavaksi. Tai tule hiljaa istumaan ja kuuntelemaan."


Lapsellani oli paljon ystäviä. Osan heistä olin tavannut vuosien varrella, osasta kuullut pelkät nimet. Minä olen ollut siitä onnekas, että olen saanut olla mukana lapseni kuoleman jälkeen näiden nuorten ihmisten elämässä. Osaa olen tavannut useammin, osaa harvemmin. Minulla on yhteys noin kymmeneen nuoreen naiseen ja joihinkin nuoriin miehiin. Olemme saaneet jakaa muistojamme lapsestani ja myös suruamme. Joitakin heistä ajattelen päivittäin, he kulkevat mukanani koko ajan.

Suru on hyvin yksinäistä, jokainen suree tavallaan, oman persoonansa ja kykyjensä mukaan. Minä olen kokenut lapseni parhaan ystävän surun kaikkein läheisimmäksi minulle ja sen kautta hänestä on tullut Hyvin Rakas Ihminen minulle.

Olen tässä vuoden aikana hämmästellyt näiden nuorten ihmisten ihanuutta. He ovat uskomattoman fiksuja, tuntevia, empaattisia nuoria ihmisiä. Ovat tukeutuneet toisiinsa, jatkaneet opiskelujaan, toteuttaneet haaveitaan, jatkaneet elämäänsä. Olen moneen kertaan iloinut siitä, millaisia ihmisiä lapseni elämässä on ollut.Olen myös ollut äärettömän kiitollinen näistä lapseni ystävistä, heillä jokaisella on pala lastani sydämissään ja he kukin omalta osaltaan täyttävät pikkuriikkisen sitä aukkoa minun sydämessäni, joka syntyi lapseni kuollessa.

Minulla on ajatus siitä, miten nämä nuoret naiset joku päivä kertovat iltasatuina omille lapsilleen pienestä keijusta tarinoita. Toivon ja ajattelen, että lapseni muisto säilyy vielä kauan sen jälkeen kun minä kuolen.



sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Miksi hän teki sen?

Tapasin psykiatrin kesäkuun 3. päivä tänä vuonna. Hän halusi heti alkusanoiksi kertoa minulle, että oman lapsen itsemurha on traumatisoivin kokemus, jonka ihminen voi kokea. Kyllä minä sen jo tässä vaiheessa tiedän. Samaan hengenvetoon hän kysyi, miksi lapseni teki sen. Voi kiltti psykiatri-setä, en minä tiedä. Minä voin arvailla ja luulla loputtomiin. Voin rakentaa päässäni erilaisia teorioita. Vaikka hän olisi jättänyt kirjeen selityksineen, kysyisin silti, että miksi hän teki sen. Me kaikki läheiset kysymme miksi, kunnes joku päivä emme enää jaksa kysyä. Kunnes tulee se päivä, että sopeudumme siihen, ettei aina saa vastausta. Sopeudumme tietämättömyyteemme. Sopeudumme lapsemme kuolemaan. En vastaa psykiatrille mitään.

Yön hetkellinen hämäryys on poissa. Lokki kirkaisee satunnaisesti, varis raakkuu jossain. Pikkulinnut tekevät pieniä pyrähdyksiä.

Sain serkultani jouluna kauniin valkoisen enkelikynttilän. Kynttilä on ollut meidän olohuoneessa, olen sen sytyttänyt aina, kun meille on tullut joku kylään ja olemme puhuneet lapsestani. Minulle tuo pieni liekki on edustanut lapseni elämää. Otin kynttilän eilen illalla tänne makuuhuoneeseen. Se on palanut tuossa pöydällä koko yön. Nyt siinä on ihan pienen pieni liekki jäljellä, se hiipuu samaa tahtia kuin lapseni elämä.

Minä en ole lainkaan väsynyt. Miten voisin väsyä, kun kuljen lapseni kanssa hänen viimeisiä hetkiään.
Aika muutti muotoaan, kun lapseni kuoli. Se ei ole vieläkään palautunut samanlaiseksi kuin se oli lapseni eläessä. Nyt aika voi olla täysin pysähtynyt hetki, jolloin uskon, että koko maailma on pysähtynyt. Tai sitten aika voi olla yksi silmänräpäys. Tämä yö on ollut tuollainen ajaton aika, tämä yö on mennyt nopeasti.

Vielä valvon tovin pienen liekin äärellä.

Katosi aurinko taivaalta
vajosi maa alta
sinä hetkenä kun lähdit

Hämärässä olen nyt vaelellut, valokatkaisijaa etsiskellyt, maailmaani olen käsitellyt
kokemaani ihollani, aisteillani olen ihmetellyt

Tahtotila on tila, missä viljelen maatani
ilman sinua elämään opettelen
sielun satoani niitän aikanani
ja kiitän sinua saapumisestasi elämääni

Olit valoni rakkaani
tällä pimeällä tiellä

-Maarit Virtanen-

15.7.2012 sunnuntai: lapseni kuolinpäivä

Minun lapseni katoaa ravintolasta aamuyöllä ja hän ei vastaa puhelimeen. Hänellä on tärkeä tapaaminen.
Joitakin vuosia sitten häneltä kiellettiin yhteydenpito erääseen ihmiseen. Lapseni todella piti tästä henkilöstä. Hän sai yhteyden ennen kuolemaansa tähän nuorukaiseen ja tapaa hänet aamuyön hetkinä.

Lapseni antaa hänelle elämänohjeita tulevalle. Kertoo miten tulisi kohdella lähimmäisiään hyvin. Hän on elämänsä aikana ollut monelle se, joka kuuntelee ja löytää asioihin uusia näkökulmia. Joka kannustaa ja kertoo miten tulisi toimia oikein. Tapaamisen loppuessa lapseni sanoo, etteivät he enää tule koskaan tapaamaan. Tämä henkilö huolestuu, yrittää soittaa lapselleni, ei saa yhteyttä ja soittaa hätäkeskukseen.

Hätäkeskus soittaa lapselleni, hänelle tarjotaan apua. Hän ei halua apua, hän ei todellakaan ole avun tarpeessa. Hän on ylimielinen ja haistattelee, valehtelee viimeisen kerran ja sanoo menevänsä kotiin.

Puolitoista vuorokautta aiemmin hän oli puhunut siitä, miten järkyttävä asia itsemurha on. Miten joku voi tehdä niin läheisilleen. Miten joku voi valita niin äärimmäisen rujon tavan kuolla, hirttäytyä.

Tänä aamuyönä lapseni ajattelee toisin. Hän hortoilee yksin Helsingissä. Humalassa. Hän istuu bussipysäkillä ja naputtelee viimeiset tekstiviestinsä.Osa jää luonnoksiin, humalassa on hankala naputella oikein. Viimeinen viesti lähtee klo 5.52.

Hän kokee sillä hetkellä, ettei jaksa elämäänsä sellaisen kuin se juuri silloin on. Hänen ajatusmaailmansa on muuttunut. Hän ymmärtää, ettei voi muuttaa toista ihmistä ja hän pelkää ja uskoo, ettei voi muuttaa itseään. Hän ei jaksa enää pettyä. Hän ei usko, että asiat olisivat seuraavana päivänä paremmin. Hän on väsynyt elämään, jossa aina kuitenkin sattuu. Hän ei itke. Hän on itkunsa itkenyt, nyt on toiminnan aika. Hän on löytänyt ratkaisun. Kuoleminen vie pois kaikesta. Hän ajattelee, että on yksi asia, johon hän voi vaikuttaa ja se on oma elämä, sen voi lopettaa silloin, kun eläminen sattuu liikaa. Kun ei vaan enää jaksa.

Hän ei ajattele parasta ystäväänsä, perhettään, läheisiään. Tai jos ajatteleekin, niin heitäkin hän ajattelee tämän muuttuneen ajatusmaailmansa kautta. Tällä kertaa muilla ei ole väliä. Juuri nyt hänelle on merkitystä vain hänen omalla tunteella. Tämä tunne sanoo, että nyt on raja saavutettu. "En halua tätä enää enempää."

Hän nousee bussipysäkiltä ja ottaa huivin kaulastaan pois. Sitoo sen ensin kaiteeseen ja sitten omaan kaulaansa. Taiteilee itsensä kaiteen yli. Kaide on aika korkea, mutta hän on notkea. Hän silmäilee, että riittääkö pudotus. Tarkistaa vielä kerran solmut, että ne varmasti pitävät. Hän irrottaa kätensä kaiteesta ja jalkansa muurilta.

Tajuttomuus tulee nopeasti. Huivi tukkii hänen kaulavaltimonsa ja verenkierto aivoihin lakkaa muutamissa sekunneissa. Hän ei enää kärsi. Hänen ruumiinsa roikkuu siinä kaiteessa, heilahtelee ehkä hiljakseen. Hänen sielunsa on jo mennyt, se on jo hyvin kaukana siinä vaiheessa, kun ohikulkijat löytävät lapseni klo 6.46.


Lisätty 4.11.2014 Samuli Edelmann, Kuuleeko yö


lauantai 13. heinäkuuta 2013

Tänään 13.7.2013

Olen koiran kanssa kahden kotona. Mikään ei voisi tuntua enemmän oikealta. Minä olen suurimman suruni surrut vuoden aikana yksin ja minun on myös oltava tämä viikonloppu yksin, siis ilman muuta perhettä. Elettävä uudelleen läpi viime kesän vastaava viikonloppu. Hengitettävä se minuutti kerrallaan läpi. Annettava viime kesän tulla minuun, elettävä lapseni kanssa hänen viimeiset hetkensä.

Minulla on hyvin vahva mielikuva siitä, miten lapseni pitää minua kädestä ja miten kuljemme yhdessä nämä minuutit. Vierekkäin. Rakastaen. Tukien.

Yhtä oikealta tuntuu myös se, että lapseni isosisko on mokillämme. Siellä on myös kuolleen lapseni kolme läheistä ystävää. En voisi keksiä parempaa paikkaa juuri heille ja juuri tänä viikonloppuna. Ajattelen, että lapseni sielu on siellä lähempänä meitä täällä eläviä kuin missään muualla.









14.7.2012 lauantai

Lähdemme aamulla kesämökille, on kesäloma ja kaikki on hyvin.Illalla menemme poikani kanssa nukkumaan kesäaittaan. Katsomme huvin vuoksi yhden jakson Muumeja ennen nukkumaan menoa. Meistä se on tosi vitsikästä, poikani on 13,5-vuotias ja minä 47,5-vuotias.

Lapseni ystävä on kirjoittanut tästä illasta näin:

”Kaksi kulinaristia päättivät syödä illallista yhdessä. Toinen oli saanut palkan edeltävänä päivänä, joten ruokalajia päätettäessä ei juurikaan huomioitu kustannuksia. Yhdessä kulinaristit valmistivat satumaisen illallisen ja sen edessä totesivat, että sen ikuistaminen oli aivan pakollista. Tällä saisi kateelliseksi kenet tahansa. 



He söivät pitkään, ruoka oli luonnollisesti erinomaista. Kylläisinä he hihkuivat: "Tehdään tästä Westend-ilta!!!" Ja niin he viettivät loppuillan viiniä siemaillen ja pröystäileviä valokuvia räpsien. Se ilta oli täynnä iloa, naurua ja yhteistä ymmärrystä. En olisi halunnut olla kenenkään muun seurassa.
Olet aina mun muistoissa.”

Syömisen ja saunomisen jälkeen seuraan liittyi vielä yksi ystävä. Matka jatkui puolen yön aikaan Helsinkiin taxilla. Tuon taxi-matkan aikana on otettu viimeinen kuva lapsestani elossa. Hänen päänsä on kääntynyt sivulle ystävää kohti, puna-ruskeat pitkät hiukset ovat sykeröllä päälaella. Hänellä on niin kaunis profiili, hänellä on iso huivi kaulassaan. Ja hän hymyilee, hymyilee isosti hymykuoppa poskessaan. 

Olen tuijottanut tuota kuvaa tunteja, etsinyt siitä vastausta. Mitä tapahtui tämän kuvan ottamisen ja kuolinhetken välillä hänelle ja hänessä? Minä en ole tähän päivään mennessä pystynyt vetämään ymmärrettävää viivaa tämän ja poliisilaitoksella näkemäni kuvien välille.

Kun sanoja et löydä, kun tie on toivoton.
Kun sydämessä tyhjä paikka on,
jää matka, jonka saimme kerran vaeltaa,
niin moni muisto meitä lohduttaa.

Vahvempi kuolemaa on rakkauden maa,
sen loiste yli itkun ja kaipuun kohoaa.
Vahvempi kuolemaa on kutsu rakastaa.
Yön jälkeen uusi aamu sarastaa.

Siis tartu toisen käteen.
Käy matkaa jatkamaan.
Saat rohkeutta päivä kerrallaan.
Näin jokainen voi liekin yöhön sytyttää.
Ei kukaan yksin murheen maahan jää.

Vahvempi kuolemaa on rakkauden maa,
sen loiste yli itkun ja kaipuun kohoaa.
Vahvempi kuolemaa on kutsu rakastaa.
Yön jälkeen uusi aamu sarastaa.

Huomaatko ympärillä jo liekit tuhannet?
Nyt niiden määrää laskea voi et.
Se valo vihan voittaa, heikot yhdistää.
Se kaikki rajat kerran ylittää.

Vahvempi kuolemaa on rakkauden maa,
sen loiste yli itkun ja kaipuun kohoaa.
Vahvempi kuolemaa on kutsu rakastaa.
Yön jälkeen uusi aamu sarastaa.
 

13.7.2012 perjantai

Lapseni soittaa minulle illalla ja on hyvin järkyttynyt. Hänen ystävänsä isä on tehnyt itsemurhan. Puhumme asiasta. Minä myös järkytyn, mutta minun suurin huoleni on lapseni oma jaksaminen. Lapseni on koko alkuvuoden voinut ajoittain huonosti. Tiedän miten väsynyt hän on välillä muiden tuskaan ja muiden ongelmien kantamiseen. Puhelun loppuessa vannotan häntä seuraamaan myös omaa vointiaan ja pyydän häntä soittamaan minulle, jos häntä alkaa ahdistaa. Hän lupaa tehdä niin.

Tämä oli meidän viimeinen puhelu. Tämä oli viimeinen kerta kun lapseni puhui minun kanssani. Tässä elämässä.

Kyllä minä olen puhunut paljonkin tämän jälkeen hänelle. Minä tulen puhumaan hänelle loppuelämäni. Välillä ääneen, välillä hiljaa mielessäni.

Ja Jumala sanoi: Toisille annan toiset askareet,
vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet.

Sillä kaikilla ihmisillä on ikävä päällä maan,
ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksessaan.
Tee silta ylitse syvyyden, tee, kaarisilta tee,
joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee.
Minä sanoin: He tulevat raskain saappain,
multa-anturoin -
miten sillan kantavan ja kirkkaan tehdä voin,
sitä ettei tahraa eikä särje jalat kulkijain?


Ja Jumala sanoi: Verellä ja kyynelillä vain.
Sinun sydämesi on vahvempi kuin vuorimalmit maan -
pane kappale silta-arkkuun, niin saat sillan kantamaan.
Pane kappale niistä sydämistä, joita rakastat,
he antavat kyllä sen anteeksi, jos sillan rakennat.
Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee,
joka syvyyden ylitse lakkaamatta valoa säteilee.
Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet:
ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet.


~ Aale Tynni ~

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Mä annan sut pois

Kuuntelimme kuolleen lapseni kanssa tätä kappaletta yhdessä ja itkimme. Minä itkin, koska näin miten häneen sattui. Lapseni yritti irrottautua parisuhteesta, jossa voi huonosti. Todella huonosti.

Hän ei oikeastaan koskaan päässyt irti kokonaan tästä suhteesta. Minä tiedän sen kaiken tuskan, jota tämä ihmissuhde tyttärelleni aiheutti. Nyt toivon, että siellä oli myös hyviä hetkiä, jotain, joka oli kaiken sen tuskan arvoista.

Minun lapseni lähetti elämänsä viimeiset kolme tekstiviestiä tämän ihmissuhteen toiselle osapuolelle.


                                       En jaksa enää

                                                           Rakastin sinua

                                        Se on loppu nyt



Laura Närhi, Mä annan sut pois


                                    "Mä annan sut pois, mä päästän sut pois, vaikka sattuu"