lauantai 31. elokuuta 2013

Alakuloa

Tätä viikkoa on leimannut alakulo. Ei masennus, eikä ahdistus, vaan sellainen jatkuva alavireisyys ja alakulo. Huomaan niin selvästi, miten tällaisessa olossa alkaa ajatuksiin hiipiä kutsumattomia seuralaisia. Toivottomuus tai ainakin toiveikkuuden lasku, tarkoituksettomuus, tyhjyys. Tällaisina kausina elämä lakkaa olemasta lahja, se muuttuu elinkautiseksi.

En usko, että tämä näkyy ulospäin. Ulospäin taidan vaikuttaa ihan normaalilta, sisällä vaan kumisee tyhjyys. Tämä on sitä yksinäistä suremista. Äärettömän pohjatonta yksinäisyyttä. Tapasin eilen lähimmäisen, toisen äidin. Yksinäisyys poistuu vertaisen kanssa, ajattelen sen johtuvan siitä äärimmäisen syvästä ymmärryksestä, joka vallitsee kahden saman kokeneen välillä. 

Katsoin valokuvaa, joka oli otettu hänestä lapsensa hautajaisissa. Kyllä, minä tiedän miltä sinusta tuntui. Minä tiedän tuskasi syvyyden. Minä tiedän tästä kaikesta liikaa. 

Vietin tänään monta tuntia isosiskon kanssa. Puhuimme pikkusiskosta, elämän mysteereistä, meditoimisesta ja rakkaudesta. Kävimme syömässä ja kirpputorilla. Nautin hänen ja muiden seurasta ja samalla hetkellä, kun ovi takanani sulkeutui, yksinäisyys ja alakulo palasi. 

Minulla on muotoutunut viime aikoina ajatus siitä, ettei minun kuollut lapseni lopulta vienyt mitään sydämestäni minnekään, ei minun sydämestäni puutuu palaa. Pikkusisko on sydämessäni tiukasti kiinni, tunnen lähes miten hänen juuret kietoutuvat sydämeni ympärille, porautuvat sen sisälle (tunnen ja näen yhä enemmän asioita, ajatuksia ja tunteita kuvina, minun pitäisi varmaan alkaa maalata niitä), takertuvat minuun. Ihan niin kuin Jumala on minussa, niin on myös lapseni minussa. 

Mutta voi hyvä Jumala sentään miten kaipaan hänen nauruaan, puhettaan, ilmeitään ja eleitään. Minä ikävöin häntä niin valtavasti ja tiedän että moni muukin ikävöi häntä. 

Tosiasia vaan on, että me kaikki ikävöimme yksin. 

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Et sinä voi koskaan erota minusta

Olin eilen haastattelussa. Minua haastatteli pappi ja diakonissa,aiheena lapseni itsemurha ja minun mahdollinen pääsyni seurakunnan järjestämään sururyhmään. Se oli hyvin raskasta, minusta tuntuu aina raskaalta, kun joudun käymään läpi "tekniset" tiedot. Missä, miten, miksi hän kuoli. Perhesuhteet, opiskelut, seurustelut, työpaikat. Näitä tietoja kuulemma aina tarvitaan "pohjatiedoiksi".

Kerroin heille ensimmäisten kuukausien tarpeestani mennä kuolleen lapseni perään. Ehkä hieman yllättäen pappi vertasi sitä Kalevalan kertomukseen Lemminkäisen äidistä, joka lähti Tuonelasta hakemaan poikaansa. 

Pappi rukoili lopuksi, se tuntui hyvältä. Lausuimme myös yhdessä ääneen Herran siunauksen. 

Herra siunatkoon meitä ja varjelkoon meitä. Herra kirkastakoon kasvonsa meille ja olkoon meille armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa meidän puoleemme ja antakoon meille rauhan. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen. 

Tänään eteeni osui erään ihmisen kirjoittamasta tekstistä kohta: 
"Jos sinä rakkaani uskallat kävellä läpi tämän kuoleman kokemuksen, niin minä lupaan olla rakkaudessani niin rohkea, että teen oman osuuteni. Sallin ymmärrykseni laajentua siihen todellisuuteen, että et sinä koskaan voi kuolla, koskaan erota minusta, koskaan olla rakkauteni saavuttamattomissa." 

Tämä kirjoitus jotenkin mykisti ja hiljensi minut täysin.

tiistai 27. elokuuta 2013

Toinen teksti, jonka lapseni kirjoitti 15-vuotiaana

Tänään

Tänään haluan yrittää elää vain tätä päivää, enkä käydä ratkaisemaan kaikkia elämäni suuria kysymyksiä ja muuttamaan itseäni hetkessä. Kahdentoista tunnin ajan voin tehdä jotakin sellaista, mikä kauhistuttaisi minua, jos tietäisin, että minun on jatkettava sitä koko elämäni.

Tänään haluan olla onnellinen. Abraham Lincol sanoi: "Useimmat ihmiset ovat juuri niin onnellisia, kuin mielensä virittävät".

Tänään haluan tehdä jollekulle hyvän teon saattamatta sitä huomioiduksi. Haluan tehdä ainakin kahdesti jotakin sellaista hyödyllistä, mitä en haluaisi tehdä. En halua näyttää kenellekkään että tunteitani on loukattu -jos loukkaannun niin en sitä tänään näytä.

Tänään haluan olla miellyttävä. Näytän niin hyvältä kuin voin, pukeudun huollitellusti, puhun hillitysti, käyttäydyn kohteliaasti, en arvostele laisinkaan, enkä koita parantaa tai määritellä ketään muuta kuin itseäni.


maanantai 26. elokuuta 2013

Seestynyt suru

Minulla ei ole yhtä ainoaa omaa sanaa, ajatusta tai tunnetta. Kaikki mitä minulla on, on luettu, kuultu, nähty toisilta ihmisiltä. Minun ajatukseni muodostuvat sitten tästä ajatusten ja tunteiden sekametelisopasta. Usein törmään sanaan, joka jää pyörimään mieleeni. Viimeisin on sanapari "seestynyt suru". Joku vertainen sen kirjoitti johonkin ryhmään.

Kyllä, minun suruni on seestynyt. Minulle se tarkoittaa sitä, että kaikki tunteet eivät ole enää yhtä monen eri tunteen sekamelskaa. Olen oppinut erottelemaan mikä on tuska ja mikä on ikävä. Silloin kun on pelkkä ikävä, niin koen että se on seestynytttä surua. Ikävöin ja itken, kaipaan lastani hyvin, hyvin surullisena. Mutta siihen tunteeseen ei liity tornadoa, joka uhkaa viedä minut mennessään. Se on rauhallista surua, sen kestää kyllä. Voin istua kädet sylissäni ja antaa itseni olla surullinen, ihan rauhassa.

Tämä seestynyt suru on tullut kolme kertaa, kun olemme lähteneet autolla pois mökiltä. Minulla on mökillä valtavan rauhallinen ja hyvä olo. Tunnen vahvasti lapseni sisälläni, en voi edes sanoa vierelläni. Putsaan hiekkarantaa, muokkaan kukkapenkkiä, istun terassilla ja katselen järvelle. Nautin hiljaisuudesta. Koko ajan nauttien samalla lapseni läheisyydestä. Viimeisellä kerralla, kun olimme mökillä, niin löysin valtavat määrät valkoisia höyheniä, niitä oli siellä pitkin rantaa ja pihaa. Ensin tietysti ajattelin, että tottakai niitä on, kaikki järven linnut pitävät meidän hiekkarantaa omana alueenaan. Mutta kun niitä höyheniä tuli eteeni koko ajan enemmän ja enemmän, sanoin lopulta kiitokseni enkeleille.

Ajattelen, että seestyneeseen suruun kuuluu tietty hyväksyminen.  Olen hyväksynyt elämäni sellaisena kuin se nyt on. Olen hyväksynyt vähäiset voimavarani. Olen hyväksynyt, että olemme hyvin kaukana henkisesti toisistamme mieheni kanssa. Olen hyväksynyt, etten tiedä kauanko elämäni on tällaista. Olen hyväksynyt oman haavoittuvaisuuteni. Eräälle vertaisäidille terapeuttinsa oli sanonut, että äiti on haavoittunut nainen. Olen hyväksynyt, että olen haavoittunut nainen. Olen hyväksynyt, että todennäköisesti tulen ikävöimään lastani loppuelämäni.

Löysin Maria Mena nimisen laulajan jossain vaiheessa lapseni kuoleman jälkeen. Ihastuin hänen herkkään ääneensä. Minulla on aamuisin soittoäänenä hänen laulamansa cover-kappale It must have been love. Herään joka aamu sanoihin:

Lay a whisper on my pillow
Leave the winter on the ground
I wake up lonely, there's air of silence
In the bedroom and all around
Touch me now
I close my eyes
And dream away 


Pidän valtavasti tästä laulusta, sanat koskettavat. Paitsi se, että rakkaus olisi ohi, loppunut.
Rakkaus ei lopu milloinkaan.


Maria Mena, It must have been love

 

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Lapseni kirjoittama, kun hän oli 15-vuotias

Mikä on elämän tarkoitus?

Mitä kannattaa eläminen, jollen näe siinä tarkoitusta. Syödä ja nukkua ja tehdä ruumiin ylläpitämiseksi
-toisinaan pientä surua, toisinaan pientä nautintoa - mutta kaikki itsessään niin turhan turhaa, niin tyhjää ja mitätöntä, jollen näe järjellistä tarkoitusta sen takana, jollen näe mihin tämä kaikki tähtää.

Huoleton ajattelematon kulku suuren virran mukana ei minua viehätä, sillä kaikissa tilaisuuksissa seisoo edessäni kuin tulikirjaimin piirrettynä: mitä varten? Mitä on maailma, elämä ja entä minä itse?

Ihmisen elämän tarkoitus on opettaa häntä ajattelemaan, tuntemaan ja tahtomaan. Sen tarkoitus on vähitellen herättää ilmi persoonallisuuden syvemmät puolet ja saattaa kaikki sielun kielet soimaan. Elämä on ihmiselle annettu, jotta hän kehittyisi yhä suurempaan tietoon, voimaan, viisauteen, rakkauteen ja puhtauteen. Elämän tarkoitus on johtaa ihmistä kaikkeuden sisäisen hengen ja voiman yhteyteen, tuntemaan hänen tahtonsa ja sitä täyttämään.

Sieluni aavistaa täydellisyyden ja vaikka päämäärä häämöttää niin huimaavassa etäisyydessä, tahdon tästä hetkestä asti ruveta sitä kohti pyrkimään.


lauantai 24. elokuuta 2013

Henkinen kasvu

Erään vertaisäidin lyhyt kommentti sai aikaan valtavan ajatusvyöryn liikkeelle ja minun on se nyt kirjoitettava pois.

Näen oman tieni tähän päivään ja pisteeseen hyvin johdonmukaisena. 

Minun lapsuuskodissani ei puhuttu Jumalasta tai rukouksesta. Päinvastoin, isäni teki kantansa hyvin selväksi, hän saattoi kävellä kirkosta ulos kesken tilaisuuden. Kun hain apua alkoholiongelmaani, totesin suureksi hämmästyksekseni, että AA:n ohjelma on hengellinen ohjelma, siellä puhuttiin Korkeammasta voimasta, mietiskelystä ja rukouksesta. Näitä asioita lähdin sitten opettelemaan raittiuteni alkutaipaleella. 

Jossain vaiheessa eteeni tuli hiljaisuuden retriitit ja koska ne olivat seurakunnan järjestämiä, niin Jeesuksesta puhuttiin paljon. Siitä lähti liikkeelle tapahtumien ketju, jonka lopputuloksena tein uskonratkaisun, jossa tunnustin luterilaisen opin ja Jeesuksen Jumalan poikana, joka oli kärsinyt ristinkuoleman.

Kun lapseni kuoli, romahti myös uskoni. Tunsin välillä valtavaa vihaa Jumalaa kohtaan. 

Kun kirjauduin syyskuussa vertaistukipalstalle, luin hämmästyttävistä asioista: vierailu-unista, meedioista ja höyhenistä. Selittämättömistä tuntemuksista ja kokemuksista. Niitä oli valtavan paljon itsemurhan tehneiden läheisillä. Minulle avautui ovi täysin uuteen maailmaan, henkimaailmaan. Ehkä suurin syy, miksi olen todella kiinnostunut henkimaailmasta on se, että se tuo minulle niin valtavasti lohtua. Ajatus henkimaailmasta tekee kaiken kärsimyksen ja inhimillisen tuskan jotenkin siedettävämmäksi. Se myös antaa minulle uskoa jälleennäkemiseen lapseni kanssa. 

Katsoin eilen Teemalta ohjelman, jossa oli mm. Rauni-Leena Luukanen. Muista hyvin, miten hänelle naurettiin ja miten paljon häntä aikoinaan pilkattiin. Nyt kun kuuntelin häntä, niin kaikki hänen sanomansa kuulosti varsin todelta. 

Sain tällä viikolla kuulla, että kuolleella lapsellani oli ollut hyvin vahva selvänäkökokemus 15-vuotiaana ja että hän oli uskonut energioihin. Äitini on aina nähnyt unissa asioita. Isosiskolla on ollut omat kokemuksensa. 

Minä haen henkimaailmasta merkitystä lapseni kuolemalle, en halua, että hän eli tai kuoli turhaan. Haluan ajatella, että hän elämällään viitoitti meille muille suuntaa, johon meidän tulisi lähteä: kohti rakkautta, valoa, hyvyyttä ja ykseyttä.

perjantai 23. elokuuta 2013

"Kaikki ovat yhtä (sinä olet kaikki ja kaikki ovat sinä) ja oma alitajunta on yhteys tähän kaikkeen"



Otteita kanavoinnista, joka on esitetty yleisön läsnä ollessa 5.2.2006 Oisterwijkissä, Hollannissa. 
(Teksti kopioitu Facebook-ryhmästä nimeltään Tähtisilmä)

Selitys vielä ennen varsinaista tekstiä:


"Kanavoiti on tiedon siirtoa jossa yhteys on yleensä telepaattinen. On myös mahdollista kanavoida tiedon sijasta esim. pelkkiä tunteita. Kanavoija toimii puhelimen tai radion tavoin ja virittäytyy tavallaan samalle “värähtelytaajuudelle” kanavoitavan kohteen kanssa. Kanavoinnissa otetaan yhteys esim. enkeleihin, henkiin tai omaan henkioppaaseen. Tarkoituksena on yleensä saada tietoa ja opastusta. Itse tapahtumassa voi kokea, että on kahdessa paikkaa samaan aikaan. Tuntee, että on esim. kanavoitava enkeli ja oma itsensä. Suuri yhteenkuuluvuuden ja ymmärryksen tunne on myös yleistä. Myös tiedostamattomassa tilassa kanavointi on mahdollista. Kanavoinnin kautta saatu viesti voi tulla ajatuksena, äänenä tai vaikkapa tekstinä."

Ollessamme yhdessä täällä me luomme kentän tai energiapyörteen tähän huoneeseen, tähän maapalloon menevään aukkoon. Siksi tämä paikka on pyhä. Mikä tahansa paikka, jossa ihmiset – ihmiskehoissa olevat enkelit – kokoontuvat ja yhdistävät aikomuksensa kylvää valoaan Maahan, maaperästä tulee pyhä.


Haluaisin lyhyesti sanoa jotakin ilmiöstä nimeltä "kanavointi", mikä on viime aikoina tullut niin suosituksi. Te kaikki tiedätte käsitteen "prana", jota käytetään joogassa ja itämaisessa filosofiassa. Prana on henkistä energiaa, jota saatte sisäänne jokaisella henkäyksellä. Idea on siinä, että te ette hengitä sisään pelkästään happea, vaan myös elämänvoiman energiaa, kosmista energiaa, joka ylittää fyysisyyden ja mahdollistaa teidän elämisenne. Minä haluan korostaa seuraavaa: aivan kuten jokainen hengittäessään vetää sisäänsä pranaa hapen ohella, jokainen kanavoi jatkuvasti omalla tavallaan. Kanavointia ei ole varattu vain muutamille ihmisille, joilla on erityinen lahja. Kanavointi on luonnollisin asia maailmassa. Tehän ette voi elää ilman kosmista energiaa. Te ette voi olla olemassa, elää ja kukoistaa saamatta kosmista energiaa. Aivan kuten te ette voi elää pelkästään hapella, ette pysty toimimaan edes perustasolla ilman jonkinlaista yhteyttä kosmiseen energiaan, joka on teidän kotinne. Maapallo ja kosmos, happi ja prana, kumpaakin tarvitaan, jotta voitte ilmentää itseänne täydellisesti ihmisinä Maan todellisuudessa.


Te kanavoitte aina kun käytätte intuitiotanne, aina kun menette syvälle itseenne ja tunnette kuinka asiat teillä ovat ja kuinka haluaisitte muuttaa niitä. Noilla hetkillä te muodostatte kanavan korkeampaan minäänne, ja te otatte yhteyden ylimaalliseen viisauteen, kosmisiin tasoihin, jotka tukevat teitä pyrkiessänne päämääriinne täällä Maassa. Jokainen teistä kanavoi jollakin tavoin linjataksenne itsenne korkeamman olemisenne kanssa, joka on paikan ja ajan ulkopuolella.


Haluaisin sanoa jotakin sielussanne olevasta ikivanhasta kivusta selittääkseni miksi ihmissuhteet voivat loukata teitä niin kovasti ja saada elämänne täysin sekaisin. Kyseessä on tuska, joka on hyvin vanha, vanhempi kuin tämä elämä, jopa vanhempi kuin kaikki menneet elämänne maapallolla. Haluan viedä teidät takaisin alkuperäiseen sielun syntymäkipuun.


"Olipa kerran", jolloin kaikki oli kokonaista ja jakamatonta. Voitko kuvitella sitä? Anna mielikuvituksesi matkata vapaasti hetken. Kuvittele, että sinulla ei ole kehoa, olet puhdas tietoisuus ja olet osa valtavaa energiakenttää, joka ympäröi sinua miellyttävällä tavalla. Tunne, että olet osa tätä yhtenäisyyttä ja että sinua vaalitaan ehdoitta. Tunne, kuinka tämä energiakenttä sulkee sinut sisäänsä kuin suunnattoman suloinen viitta, kuin yltäkylläisen rakastava energia, joka antaa sinun tutkia ja kehittyä vapaasti, etkä koskaan epäile itseäsi tai omaa luontaista oikeuttasi olla se joka olet. Ei ahdistusta, ei pelkoa. Tämä hyvinvoinnin ja turvallisuuden tunne muodosti ne syntymää edeltävät olosuhteet, joista te putkahditte yksilöllisenä sieluna. Se oli kosminen kohtu. Vaikkakin se on kaukana teidän nykyisestä tilastanne, sydämenne kaipaa yhä suunnattomasti sitä täydellisyyden ja kokonaisuuden tunnetta, sitä absoluuttisen turvallisuuden tunnetta, jonka koitte siinä rakkauden ja hyväntahtoisuuden viitassa. Se ykseyden tunne, jonka muistatte, oli Jumala. Tässä rakkauden viitassa te yhdessä muodostitte Jumalan.


Tämän jumalallisen tietoisuuden sisällä eli "rakkauden viitassa" päätettiin jossakin vaiheessa luoda uusi tilanne. Sitä on hyvin vaikea pukea sanoiksi, mutta ehkäpä voitte kuvitella, että Jumalassa, tässä yhtenäisyyden tietoisuudessa oli "jonkin erilaisen", jonkin muun kuin yhtenäisyyden kaipaus. Siellä oli, niin sanoakseni, kokemuksen kaipaus. Kun olette täydellisesti sulautettuina puhtaan olemisen kokonaisuuteen, te ette koe asioita……te vain olette. Tämän olemisen tilan ekstaasista ja täydellisestä turvallisuudesta huolimatta oli olemassa Jumalan osa, tämän kosmisen tietoisuuden osa, joka halusi tutkia ja kehittyä. Se osa "erosi omasta itsestään".


Sinä olet tämä Jumalan osa. Tietoisuutesi suostui tuolloin tähän kokeiluun, joka sisälsi yhtenäisyydestä irrottautumisen ja "minäksi" tulemisen, joka siis on olento itsessään, määrätty yksilöllinen tietoisuus. Se oli valtava askel. Olemisesi pohjasta tunsit, että tämä oli hyvä juttu. Tunsit, että luovuuden ja uudistumisen kaipaus oli myönteinen ja arvokas pyrkimys. Kuitenkin sillä hetkellä, jolloin varsinaisesti erosit ykseyden kentästä, tuntui kipua. Ensimmäistä kertaa muistisi aikana, ensimmäistä kertaa elämässäsi, tuntui syvää kipua. Repeydyit irti rakkauden ja turvallisuuden tasolta, joka oli ollut sinulle täydellisen itsestään selvää. Tämä on se synnyinkipu, johon viittasin. Jopa tämän ensimmäisen voimakkaan lohduttomuuden kokemisen aikana jokin sinun sisimmässäsi sanoi, että "kaikki on kunnossa", että tämä oli sinun oma valintasi. Mutta kipu oli niin syvällä, että olemisesi ulommilla kerroksilla sinä jouduit hämmennyksiin ja menetit suunnan. Kävi melko vaikeaksi pitää yhteyttä sisälläsi olevaan syvempään tietoon, siihen sisäiseen tasoon, jossa sinä olet Jumala ja tiedät, "että kaikki on hyvin".


Sitä piinattua osaa, joka silloin sai alkunsa, minä kutsun sisäiseksi lapseksi. Sinun sielussasi, sinun ainutlaatuisessa yksilöllisyydessäsi on toisaalta puhtaan jumalallisen tietoisuuden ja toisaalta traumaattisen kosmisen lapsen ääripäät. Tämä Jumalan ja lapsen eli tiedon ja kokemuksen kokonaisuus lähti pitkälle matkalle. Sinä lähdit matkaan yksilöllisenä sieluna. Sinä aloit tutkia ja kokea millaista on olla "minä", määrätty yksilö.


Jumala oli muuntanut osan itsestään sieluksi. Sielu tarvitsee kokemuksia löytääkseen jälleen oman jumalallisen alkuperänsä. Sielun pitää elää, kokea, keksiä, tuhota itseään ja luoda uudestaan… tuntea kuka hän todella on, nimittäin Jumala. Yhtenä ja kokonaisena olemisen itsestäänselvyys oli pirstoutunut ja se oli saavutettava uudelleen kokemusten kautta. Tämä sinänsä oli luovuuden mahtava urotyö. Minä-tietoisuuden syntymä oli eräänlainen ihme! Sitä ei koskaan aikaisemmin ollut olemassa.


Usein sinä yrität ylittää minuutesi rajat kokeaksesi jälleen ykseyttä ja syvällistä yhtenäisyyttä. Voitaisiin sanoa, että se on sinun henkisen etsintäsi varsinainen tavoite. Mutta mietipä hetki: Jumalan näkökulmasta nimenomaan minuus, erillisyys muodostaa ihmeen! YHTENÄ olemisen tila oli normaali tilanne, "niin kuin aina oli ollut". Yksilöllisenä sieluna olemisen ihmeessä piilee valtavaa kauneutta, iloa ja luomisen voimaa. Aina vain jatkuva kamppailusi sieluksi syntymisen kivun kanssa on syy siihen, miksi et koe sitä ihmeenä. Jossakin syvällä sisimmässäsi kaikuu yhä ahdistuksen ja petetyksi tulemisen alkuhuuto: se on muistikuva irti revityksi tulemisesta Äidistä/Isästä, rakkauden ja turvallisuuden kaikkialla läsnäolevasta viitasta.


Matkallanne halki ajan ja kokemusten te olette käyneet läpi niin monia asioita. Te olette kokeilleet kaikkia erilaisia muotoja. On ollut aika useita inkarnaatioita, jolloin teillä ei ollut ihmiskehon muotoa, mutta se ei ole nyt niin tärkeää. Minulle on tärkeää tässä yhteydessä se, että koko tämän hyvin pitkän historian ajan teitä ohjasi kaksi erilaista motiivia. Toisaalta oli tutkimisen, luomisen ja uudistumisen into ja toisaalta oli koti-ikävä, paratiisista ulosheitetyksi joutumisen tunne, ja musertava yksinäisyys.


Te olette kokeneet ja luoneet paljon itsenne seikkailunhaluisella, edistyksellisellä osalla eli sillä energialla, joka työnsi teidät ulos kosmisesta kohdusta. Mutta sisällänne olevasta syntymäkivusta ja koti-ikävästä johtuen teidän oli myös kestettävä paljon traumoja ja pettymyksiä. Siksi teidän luomuksenne eivät aina olleet hyväntahtoisia. Matkojenne aikana halki ajan ja avaruuden te olette tehneet asioita, joita olette myöhemmin katuneet. Asioita, joita saatatte kutsua ns. "pahoiksi". Nämä asiat johtuvat meidän näkökulmastamme katsoen pelkästään päättäväisyydestä "sukeltaa kokemukseen" ja uskaltautumisesta tuntemattomaan. Sillä heti kun päätätte tulla yksilöiksi, irrota siitä itsestään selvästä ykseydestä, te ette voi kokea pelkästään valoa. Teidän on löydettävä jotakin uutta. Niinpä te koette myös pimeyttä. Koette kaikkea mitä on, kaikkiin ääripäihin saakka.


Tämänhetkisessä evoluutiosi vaiheessa olet tajuamassa, että kaikki pysyy pystyssä tai kaatuu sen mukaan miten aidosti koet "minuutesi". Kyse on oman jumaluutesi aidosta kokemisesta sekä ilon ja runsauden kokemisesta siitä itsensä tiedostamisesta käsin. Kosmisen syntymäsi hetkellä, jolloin lohduttomuus ja tuska ympäröi sinut, aloit tuntemaan itsesi pieneksi ja merkityksettömäksi. Siitä hetkestä lähtien sinä aloit etsimään jotakin sellaista, joka voisi pelastaa sinut. Itsesi ulkopuolella olevaa voimaa, jumalaa, johtajaa, kumppania, lasta, ja niin edelleen. Siinä heräämisprosessissa, jota olet nyt kokemassa, sinä tajuat, ettei kaivattua perusturvallisuutta löydy mistään itsesi ulkopuolella olevasta, olipa se isä tai äiti, rakastaja tai jokin jumala. Vaikka tietty suhde "laukaisisi" tämän kaipuun tai koti-ikävän kuinka voimakkaasti tahansa, sinä et löydä sitä perusturvallisuutta sieltä, et edes suhteesta Jumalaan.


Sillä se Jumala, johon uskot, se Jumala, jonka perinne on jättänyt jälkeensä ja joka yhä vaikuttaa voimakkaasti tajuntaasi, on sinun itsesi ulkopuolella oleva Jumala. Se on Jumala, joka hahmottelee asioita sinulle, joka tekee sinulle tien. Mutta sitä Jumalaa ei ole olemassa. Sinä olet Jumala, sinä olet se Jumalan luova osa, joka päättää mennä omia teitään ja kokea asioita aivan eri tavalla. Sinulla oli sitä itseluottamusta, että pystyisit parantamaan itsesi syntymän alkuperäisestä vammasta. Voitaisiin sanoa, että tutkimisen ja uudistumisen laajentuva energia on miespuolista energiaa, kun taas yhdistymisen, yhteen liittymisen energia, Kodin energia on naispuolista. Molemmat energiat kuuluvat sille ydinolemukselle, joka sinä olet. Sieluna sinä et ole mies- etkä naispuolinen. Pohjimmiltaan olet sekä mies- että naispuolinen. Aloitit matkasi kummankin ainesosan kanssa. Ja nyt on tullut aika antaa niiden toimia yhdessä harmonisesti, mikä tarkoittaa sitä, että koet aidosti itsesi kokonaiseksi. Kiellettyäsi oman suuruutesi näinkin kauan sinä alat vihdoinkin tajuta, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin olla se Jumala, jota kaipaat.


Valaistumisen viimeinen läpimurto on se, että tajuat itse olevasi se Jumala, jota olet kaivannut. Itsesi ulkopuolella ei ole mitään, mikä voisi viedä sinut oman voimasi, oman kokonaisuutesi ytimeen. Sinä se olet, sinä olet yksi, ja sinä olet aina ollut yksi! Sinä olet aina ollut odottamassa itseäsi.


Tämän itsensä tiedostamisen liekin syttyminen tuo sellaista iloa, sellaisen kotiinpaluun syvän tunteen, että se antaa kaikille suhteillesi uuden näkökulman. Sinä esimerkiksi tunnet välittäväsi vähemmän asioista, joita toiset ihmiset kertovat sinulle. Jos joku kritisoi sinua tai ei luota sinuun, et automaattisesti ota sitä henkilökohtaisesti. Se vaikuttaa sinuun vähemmän etkä ole niin herkkä reagoimaan. Annat sen mennä ohi helpommin, ja itsesi puolustamisen tarve sekä itsellesi että toiselle henkilölle häviää pois. Jos sinuun vaikuttaa emotionaalisesti se mitä toinen henkilö ajattelee sinusta, se osoittaa, että sisälläsi on itsehalveksuntaa, mikä saa sinut uskomaan toisten negatiivisiin mielipiteisiin. Tätä itsehalveksuntaa sinä et ratkaise hakeutumalla ristiriitaan toisen kanssa, vaan ainoastaan menemällä sisään päin ja ottamalla yhteyttä itsesi sisällä oleviin emotionaalisiin vammoihin. Ne ovat paljon vanhempia kuin se tietty torjunnan hetki.


Itse asiassa kaikki torjutuksi tulemisen kivut, kaikki ihmissuhteiden kivut ovat lähtöisin alkuperäisestä, parantamattomasta syntymäkivusta. Saattaa näyttää siltä, että menen tässä liian pitkälle, sillä ihmissuhteissa on kaikenlaisia monimutkaisia tilanteita, jotka näyttävät osoittavan, että syy on lähempänä. Saattaa näyttää ikään kuin kipusi aiheutuisi jostakin, mitä kumppanisi on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Saattaa näyttää ikään kuin jokin sinun ulkopuolellasi aiheuttaa sen kivun. Ja siksi ajattelet, että ratkaisu ongelmaasi on toisen käytöksessä. Mutta kuulehan, pohjimmiltaan sinä olet parantamassa ikivanhaa kipua itsessäsi. Ellet tiedosta tätä, saatat helposti sotkeutua ihmissuhdeongelmiin, jotka voivat olla äärettömän kivuliaita.


On olemassa parantavia ja tuhoavia ihmissuhteita. Parantaville suhteille on ominaista, että kumppanit kunnioittavat toisiaan sellaisina kuin he ovat, yrittämättä muuttaa toisiaan. Ne nauttivat kovasti toistensa seurasta, mutta he eivät tunne levottomuutta, epätoivoa tai yksinäisyyttä, jos toinen henkilö ei ole lähettyvillä. Tällaisessa suhteessa tarjoat ymmärtämystä, tukea ja rohkaisua rakastetullesi yrittämättä ratkaista hänen ongelmiaan. Suhteessa on vapautta ja rauhaa. Tietenkin väärinymmärryksiä saattaa silloin tällöin esiintyä, mutta niiden aiheuttamat tunnetilat ovat lyhytkestoisia. Kumpikin on valmis antamaan anteeksi. Heidän välillään on sydänyhteys, mikä tulee siitä, että he eivät ota toisen henkilön tunnetiloja tai virheitä henkilökohtaisesti. Koska ne eivät laukaise mitään syvemmän kerroksen kipua, he eivät pidä niitä niin tärkeinä. Emotionaalisesti molemmat kumppanit ovat riippumattomia. He eivät ime voimaansa ja hyvää oloaan kumppaninsa hyväksynnästä tai läsnäolosta. Toinen ei täytä tyhjää tilaa heidän elämässään, vaan lisää siihen jotakin uutta ja elintärkeää.


Parantavassa ihmissuhteessa kumppanit saattavat myös tuntea toisensa yhdestä tai useammasta menneestä elämästä. Mutta näissä tapauksissa on tuskin koskaan mitään sellaista emotionaalista karmallista taakkaa, mitä kuvattiin aiemmin. Nämä kaksi sielua ovat saattaneet tuntea toisensa menneessä elämässä tavalla, joka oli pohjimmiltaan rohkaiseva ja tukeva. He ovat tunnistaneet toisensa sielunkumppaniksi ystävinä, kumppaneina tai vanhempina ja lapsena. Se luo kestävän siteen useiden elämien ajaksi.


Rakkaussuhteiden lisäksi myös vanhempien ja lapsen välisessä suhteessa on houkutus etsiä ehdotonta ykseyttä tai turvallisuutta toisesta. Ajattele isää tai äitiä, joka salaisesti haluaa lapsensa toteuttavan kaikki ne unelmat, jotka häneltä jäivät saavuttamatta, tai lasta, joka aikuisena yhä takertuu vanhempiinsa ja pitää heitä ehdottomana turvasatamanaan.


On tärkeää tulla tietoiseksi ihmissuhteiden pohjalla olevasta dynamiikasta ja parantaa ne oman tietoisuuden valossa. Kosmista koti-ikävää ihmissuhde ei paranna. Sen teet vain sinä yksin tajuamalla täysin kuka olet, tajuamalla oman valosi, kauneutesi ja jumaluutesi. Se on matkasi päämäärä.


Ette myöskään palaa siihen ykseyden tilaan, josta tulitte. Se "rakkauden viitta", josta synnyitte, muodosti teidän alkiomaisen vaiheenne. Nyt teistä on tulossa kypsiä jumalia. Te luotte absoluuttisen turvallisuuden ja rakkauden kentän omasta sydämestänne ja sallitte toisten jakaa sen ilman mitään ehtoja. Siinä on Jumalan ydinolemus: pyyteetön rakkaus, joka säteilee, luo ja vaalii ilman mitään tarkoitusperiä, ilman laskelmointia.

Haluaisin nyt pyytää teitä olemaan hetken hiljaa ja aidosti tuntea oman minuutenne, oman ainutlaatuisen olemisenne omana itsenänne. Jos olette ihmisten ympäröimänä, tuntekaa hetki oma "minä" hyvin voimakkaasti. Ilman ehtoja, sinä olet tämä Jumalan osa. Sitä ei voida ottaa sinulta pois, se on kiistaton läsnäolo, joka ON.


Tuntekaa sitten kuinka tämä kiistaton minä-läsnäolonne voi olla ilon ja vahvuuden lähde teille itsellenne. Sanokaa kyllä oman olemisenne ihmeelle ja syleilkää sitä. Kyllä, minä olen minä. Minä olen erillinen ja ainutlaatuinen, oma olentoni. Saan ottaa lujan yhteyden toisiin, mutta minä pysyn myös ikuisesti "minänä". Saatatte ajatella, että tämän takana on yksinäisyyttä ja lohduttomuutta, mutta menkää toki näiden ajatusten taakse ja tuntekaa itsessänne oleva voima ja vitaalisuus. Jos todellakin sanotte "kyllä" omalle yksilöllisyydellenne, te koette itseluottamusta ja uskoa itseenne. Siltä pohjalta te luotte rakastavia ihmissuhteita, ja yksinäisyys ja lohduttomuus haihtuvat pois.


Kun yksinäisyyden ja lohduttomuuden tunteet saavat sinut valtaansa, ota sisälläsi oleva lapsi syliisi. Huomaa tämän lapsen kipu. Se kaipaa sitä täydellistä turvallisuutta, jota se kerran koki, alkiona. Se haluaa nähdä turvallisuuden heijastuvan kumppanisi kasvoissa, lapsesi kasvoissa, äitisi ja isäsi kasvoissa, terapeutin kasvoissa…… Näytä sitten lapselle omat kasvosi. Sinulla on enkelin kasvot tämän lapsen mielestä. Sinun on tarkoitus parantaa tämä lapsi niin absoluuttisella tavalla kuin mitä voit kuvitella. En minä eikä kukaan "mestari" pysty tekemään sitä sinun puolestasi. Me voimme vain näyttää suunnan. Te itse olette itsenne vapahtajia.


Lopuksi haluaisin rohkaista teitä tuntemaan yhdessäolomme hetken aikaa. Vaikka et olekaan läsnä, vaan luet tätä kirjoitusta, tunne, että olemme yhteydessä. Älä tällä kertaa keskity minuuteen, vaan yhdessäoloon oikein vapaasti ja vaivattomasti. Tunne se energia; tunne, mikä saa meidät yhteen. Se on kokonaisena olemisen kaipuuta. Kuvittele sitten, että meitä ympäröi kaikkein voimakkain energia mitä on olemassa, oman heränneen itsesi energia, sisälläsi olevan enkelin energia. Hengittäkäämme tätä energiaa, ja tuntekaamme se hetken aikaa sisältä päin.


torstai 22. elokuuta 2013

Enkelit elämässäni

Olen hyväksynyt enkelit elämääni.

Ensimmäinen ajatus enkeleistä lohdutti minua suunnattomasti, mielikuva siitä miten enkelit ympäröivät lapseni hänen kuolinhetkellään.

Olen lukenut Lorna Byrnen kirjat Enkeleitä hiuksissani ja Portaat taivaaseen, sekä Diana Cooperin Ihanat enkelit ja Enkelit vastaavat. Olen saanut uskomattoman määrän lohdutusta siitä ajatuksesta, että enkelit kulkevat rinnallamme.

Olen netistä lukenut valtavan määrän kirjoituksia ihmisten kokemuksista enkeleistä, katsonut Youtubesta ohjeita siitä, miten enkelien kanssa voi kommunikoida ja viedoita, joissa ajatellaan enkelin ilmestyneen.

Olen ollut kaksi kertaa enkelihoidossa, ja kokenut siellä uskomattomia tunteita ja asioita. Kolmas kerta on työn alla. Eniten näissä enkelitapaamisissa minua puhuttelee sellaisen täydellisyyden kokeminen, täydellisen rakkauden, hyväksynnän, ilon, rauhan, hyvyyden ja puhtauden kokemus, jota en tässä elämässä ole aiemmin kokenut.

Enkelit ovat hyvin korkealta tasolta tulevia olentoja, jumalallisia sanansaattajia, oppaita ja parantajia, joilla ei ole omaa vapaata tahtoa. He voivat toteuttaa vain Jumalan tahtoa.

Jokaisella on oma suojelusenkelinsä, joka seuraa häntä inkarnaatiosta toiseen. Enkelit odottavat innokkaina saadakseen auttaa sinua, mutta henkiset lait sanelevat sen, etteivät he saa auttaa sinua, ellet pyydä sitä heiltä itse.

Kysymys enkelille: Miksi Jotkut ihmiset tekevät itsemurhan?
Vastaus enkeliltä: Jotkut tietävät aikansa koittaneen ja reagoivat kotiinkutsuun. Toisista tuntuu siltä, että heidän on keskeytettävä tehtävänsä maapallolla, koska aistivat olevansa väärällä polulla tai voivansa tehdä hyödyllisempää työtä toisella puolella. Useimmat eivät yksinkertaisesti selviä siitä, mitä heidän elämässään tapahtuu. Te kaikki neuvottelette niistä haasteista ja oppiläksyistä, jotka halautte valita tulevaan elämäänne. Monen mielestä elämä on liian vaivalloista, eivätkä he kykene selviämään siitä enää. Heidän on levättävä ennen takaisin palaamista, koska koettelemukset joista he kieltäytyivät, voivat seuraavalla kerralla olla vaikeampia.

Kysymys enkelille: Mitä itsemurhan tehneille ihmisille tapahtuu?
Vastaus enkeliltä: Tuomitsemista ei ole. Itsemurhan tehnyt on aivan yhtä rakastettu ja tervetullut toiselle puolelle kuin kuka tahansa muukin. Hänet opastetaan rakastavasti tarkastelelmaan tekemiään elämänvalintoja ja sitä, miten hän niitä käsitteli. Jos hän päätti lähteä ennen kuin oppiläksyt oli suoritettu, hänen henkensä palaa maapallolle parantavan hoidon jälkeen saattamaan loppuun alkuperäisen tehtävänsä, joka on tällä kertaa edellistä haastavampi ja vaikeampi.

Rukous oman henkensä ottaneille

Rakkaat enkelit, valaiskaa tietä niille, jotka ovat päättäneet omat päivänsä. Ottakaa heidät siipien suojaan ja ympäröikää heidät rakkaudella

Kun minä nyt ajattelen lapseni luonnetta, olemusta ja elettyä elämää, niin en voi millään uskoa, että hän lähti täältä kesken pois. Päin vastoin, koen hyvin vahvasti, että hän oli tehtävänsä tehnyt ja että hänen aikansa oli koittanut. Tämä ajatus ei vähennä ikävää eikä poista ajoittaista tuskaa, mutta se auttaa jaksamaan elää tätä omaa elämää. Koimme hyvin varhaisessa vaiheessa lapseni parhaan ystävän kanssa, että lapseni uhrasi itsensä monen muun ihmisen edestä.


Robbie Williams, Angel

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Paluuta vanhaan ei ole

Katsoin ohjelman norjalaisesta kirjailijasta, joka oli kirjoittanut kirjasarjan nimeltään Taisteluni.

Hän kuvaili, että hänen elämänsä oli tuntunut täysin merkityksettömältä ja pysähtyneeltä. Hän tiesi, että jotain piti tapahtua, itsemurha oli hänelle yksi vaihtoehto. Hän päätti kuitenkin kirjoittaa kirjan, jossa hän kertoo piinallisen rehellisesti elämästään, ajatuksistaan ja tunteistaan. Kirja sai jatko-osia, hän ei voinut lopettaa kesken.

Hän tiesi toimivansa itselleen oikealle tavalla ja silti hänestä tuntui kirjasarjan jälkeen, kuin hän olisi tehnyt jotain pahaa. Yleisesti "ei hyväksyttyä". Kuin hän olisi rikkonut niitä kirjoittamattomia sosiaalisen kanssakäymisen lakeja, toiminut erilailla ja siten väärin. Hän kertoi ajatuksiaan siitä, miten ihmiset odottavat toisten käyttäytyvän, toimivan ja puhuvan.

Samaistuin hänen mietteisiinsä.

Kun lapseni vielä eli, minä tiesin kyllä hyvin, että minun käytöstäni ohjasi kaikkein eniten sosiaalivietti. Halu tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi on valtava. Halu miellyttää ihmisiä. Puhumisia ja tekemisiä ohjaa ajatus siitä, että mitä muut minusta ajattelevat. Jos sanon tai teen näin, tulenko hylätyksi, tuomituksi.

Kun lapseni kuoli, nämä kaikki sosiaalisen kanssakäymisen kirjoittamattomat säännöt romahtivat. Olin silmänräpäyksessä täysin paljas, ilman yhtäkään teeskentelyn tai valheellisuuden viittaa. Henkisesti täysin alasti. Kaikki käytösmallit ja suojamuurit katosivat. Se, mitä muut minusta ajattelevat, menetti täysin merkityksensä. Tosin merkityksen menettivät lähes kaikki muutkin asiat. Olinko todella joskus mäkättänyt miehelleni, kun hän toi väärää juustoa kaupasta? Nyt kun tuska ei tällä hetkellä ole suuri, näen sen valtavan vapauden, joka minulla on. En ehkä koskaan aiemmin ole elämässäni välittänyt näin vähän, mitä minusta ajatellaan.

Kirjoitan tänne kuitenkin nimimerkin suojasta, ehkä se on vain itsesäilytysviettiä, en tiedä. Jos näitä kirjoituksia lukee joku, joka tuntee minut, niin aivan taatusti hän myös tunnistaa minut. Jos näitä lukee joku vieras, ei oikealla nimelläni ole mitään merkitystä.

Olin passikuvauksessa tänään. Vertasin valokuvaa ajokorttini kuvaan, joka on otettu 15 vuotta sitten. Näytin ihan samalta molemmissa kuvissa, koska passikuvassa eivät näy rypyt ja juonteet.

Minussa on jotain häivähdyksiä vanhasta minusta, enimmäkseen olen kuitenkin tehnyt tuttavutta nyt yli vuoden ihan uuden ihmisen kanssa. Haastavaksi tämän tutustumisen tekee se, että tämä uusi minä muuttuu koko ajan. En ole tänään sama, kuin kuukausi sitten.



tiistai 20. elokuuta 2013

Polvistu, konttaa tai ryömi - ihan miten haluat

Luopuisin asunnosta, autosta, ammatista, avioliitosta
Luopuisin uskonnosta, isänmaasta, äidinkielestä

Lahjoittaisin kaiken tavaran pois
Jakaisin korut, vaatteet niitä tarvitseville
Kantaisin kirjani kirpputorille

Unohtaisin toiveet, unelmat ja muistot
Hyvästelisin Jumalan enkelit

Luopuisin sielustani ja taivaspaikastani

Jos vaan saisin kuolemasi peruttua


Näitä päiviä tulee aina vaan, enkä edes odotakaan etteikö niitä tulisi. Laitan puhelimen äänettömälle ja käperryn kipuni sisälle. Huudan äänettömästi lapsen nimeä, Hoosiannaa ja Jumalaa.Oi Jumalani, miksi minut hylkäsit. Vaihtaisin tämän kipuni ristinkuolemaan hetkeäkään epäröimättä. Jos kuolema kävelisi ovesta sisään ja kysyisi, että lähdetäänkö, sanoisin kyllä kiitos, pelkkä menolippu riittää. Näinä hetkinä en jaksa, olen vihainen elämälle ja Jumalalle, maailmankaikkeudelle. En halua ymmärtää elämänkirjoitusta enkä sielun henkistä kasvua. Haluan vain lapseni takaisin, onko se liikaa pyydetty? Minä ajattelen näinä päivinä, että ihmisen kivun sietokyvyllä on todella huumorintajua, kipu venyy yli äärettömän ja ikuisuuden.

Haluan olla se luolaihminen, joka jättäytyy muusta laumasta ja vetäytyy yksin kuolemaan. Vetää nahan päälle päänsä. Mutta ei, olen kuin elokuvan vanha intiaani, joka sanoo, että nyt on hyvä päivä kuolla, ja käy makaamaan. Sulkee silmänsä odottaen kuolemaa, mutta alkaakin sataa vettä. Hän nousee ylös ja toteaa, ettei tämä ehkä sittenkään ollut vielä oikea päivä kuolla.

maanantai 19. elokuuta 2013

Keitossa oli liian vähän lohta

Kun lapseni kuoli, oli myös työyhteisöni hyvin järkyttynyt. Olemme hyvin homogeenistä väkeä: iän, koulutuksen, kotipaikan ja perhesuhteiden suhteen. Olemme kaikki olleet pitkään samassa työpaikassa.

Erään työkaverini ehdotuksesta paikalle kutsuttiin työpsykologi puhumaan lapseni itsemurhan aiheuttamista tunteista. Minä pidin sitä tosi hyvänä, mutta itse en siihen halunut osallistua, olin sairaslomalla. Psykolgi kysyi ennen tätä tapaamista minulta, että mitä minä toivoisin työtovereiden puolelta. Vastaukseni oli hyvin lyhyt: en mitään. Sanoin, etten halua puhua sanaakaan heidän kanssaan asiasta. Psykologi oli eri mieltä asiasta, mutta tässä asiassa minä en antanut periksi. Sulkeuduin huoneeseeni moniksi kuukausiksi.

Muutama kävi huoneessani halaamassa, itkemässä ja sanomassa osanottonsa, loput toimivat psykologin viestin mukaisesti. Eräs työntekijä lopetti jokusen kuukauden jälkeen kysymisen voinnistani, kun olin aina vastannut vointini olevan huono.

Meillä oli tänään palaveri, jossa olivat lähes kaikki paikalla. Minulle oli varattu aikaa taloudellisiin ja hallinnollisiin asioihin. Käytin vuoroni, mutta sanoin, että tällä kertaa minulla on henkilöstöasioita, alkaen itsestäni. Sanoin ensimmäisen kerran sen, miten lapseni kuoli ja kuvailin lyhyesti minkälainen vointini on ollut sen jälkeen. Kerroin eri tukimuodoista, joista olen apua saanut. Kerroin traumani pitkäkestoisuudesta. Kerroin työkyvyttömyyseläkehakemuksestani. Kiitin heitä tuesta ja kehuin työnantajaa, joka on ollut äärimmäisen ymmärtäväinen ja minua tukeva koko tämän yhden vuoden, kuukauden ja neljä päivää.

Sitten kerroin erään työntekijän täyteen tulleista vuosista ja lopuksi muistutin, että pikkujouluja voisi alkaa miettiä ja suunnitella.

Enkö ollutkin hyvä ihminen? Suunnittelin tarkoin tuon järjestyksen. Henkilöstöuutiset sen kun paranivat loppua kohden.

Jätin heille kertomatta sen, ettei minua voisi vähempää kiinnostaa työasiat. Minua ei kiinnosta myynnin kehitys. Minua ei kiinnosta organisaation uudelleenjärjestelyt. Minua ei kiinnosta kalapalojen vähyys kokouksemme lounaskeitossa.


sunnuntai 18. elokuuta 2013

Elävä lapsi, isosisko

Minulla oli ihana, hieno, upea viikonloppu mökillä. Elävä tyttäreni tuli mökille, nyt se on mahdollista, kun pikkukoira ei ole enää meidän kanssa. Jos ikinä milloinkaan epäröin ratkaisuani, niin minun ei tarvitse muuta kuin muistella tätä viikonloppua. Sain jutella tunteja tyttäreni kanssa, saunoimme yhdessä, teimme ruokaa yhdessä, poltimme risuja yhdessä. Nähdä aamulla tyttäreni hymy ja kuulla hänen sanovan huomenta.

Rakastan tämän elävän lapsen herkkyyttä ja sielun syvyyttä. Jos jostain ihmisestä voi sanoa, että hänellä on vanha sielu, niin tällä tyttärellä on. Rakastan hänen avointa katsettaan, joka ei peittele mitään. Rakastan katsoa sitä, miten hän on sinut vartalonsa kanssa. Ainahan hänellä on ollut kaunis vartalo, mutta meni vuosia ennenkuin hän itse uskoi sen. Ihailen sitä, miten hän on avoin uusille ajatuksille. Myös sitä ihailen, että hänellä on asioita ja ideologioita, joihin hän uskoo ja hän on valmis seisomaan niiden takana. Hänen ei tarvitse olla yksi laumasta, hän uskaltaa olla oma itsensä.

Edelleen minusta tuntuu oudolta kirjoittaa elävästä lapsesta. Vieläkin mieleni jotenkin kapinoi sitä vastaan, että lapset lajitellaan kuolleisiin ja eläviin. Mutta miten muuten erottaa tyttäret toisistaan? Ehkä alan vain kirjoittamaan pikkusiskosta (joka on kuollut) ja isosiskosta (joka vielä elää)?

Minulla on neljä puista kehystä, joihin laitan valokuvia pikkusiskosta ja pikkukoirasta. Vien ne mökille, tervehtivät sitten sinne tulijaa aina ensimmäiseksi.

Tänään en itkenyt ikävääni, kun ajoimme mökiltä kotiin. Katsoin vain pikkusiskon kuvaa lähtiessäni ja kysyin, että eikö ollutkin ihanaa, että isosisko oli täällä.

Vertaispalstoilla luen lähes päivittäin läheisten tuskasta. Kerta toisensa jälkeen yritän vakuuttaa heitä, joilla on kaksi, kolme tai viisi kuukautta läheisen itsemurhasta, että se heidän tuskansa helpottaa, näitä parempiakin hetkiä tulee.



lauantai 17. elokuuta 2013

Sururyhmä

Olen hakenut taas uuteen vertaisryhmään. Tällä kertaa seurakunnan järjestämään sururyhmään itsemurhan tehneiden läheisille. Eilen soitti toinen vetäjistä, hän on diakonissa. Toinen vetäjä on pappi. Minun on vielä tavattava heidät ennen lopullista päätöstä siitä, että pääsenkö ryhmään vai en.

Minä en selviä tästä elämästä ja arjesta ilman näitä vertaisryhmiä ja vertaistukea. Olen kuvaillut, että olen "kotona", kun puhun toisen vertaisen kanssa. Vaikka olemme ihmisinä erilaisia, niin läheisen itsemurha yhdistää, kaikki nämä toivon ja toivottumuuden vaihtelut, kaikki nämä kysymykset ilman vastausta, koko elämänkuva on usein saman tyyppinen. 

Minä toivon todella, että pääsen mukaan tuohon ryhmään.

perjantai 16. elokuuta 2013

Pikkukoira meni eilen lapseni luo

Kun meillä asuivat vielä kaiki kolme lasta kotona, alkoi nuorimmainen kinuta meille koiraa. Hän oli jo pienenä sellainen (ja on muuten edelleen), että jankuttaa jostain asiasta niin kauan, että saa luvutusvoiton. Saadakseni tämän usein toistuvan mankumisen loppumaan, sanoin hänelle, että voimme ajatella koiraa siinä vaiheessa, kun isosiskot muuttavat pois kotoa. Tämä päivä koittikin sitten yllättävän nopeasti ja siskot muuttivat molemmat pois viikon sisällä. Nuorimmainen hihkaisi riemuissaan: "Jes! Nyt meille tulee koira!"

Minulla oli kaunis ajatus, halusin pelastaa yhden kodittoman koiran, kaltoin kohdellun rassukan. Rakastaa sen terveeksi ja onnelliseksi. Saimme siis kaduilta löydetyn puolivuotiaan pikkuisen koiran, se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Koira oli hyvin arka, erityisesti miehiä se pelkäsi. Kesti useamman kuukauden ennen kuin puolisoni sai laitettua pannan koiralle kaulaan, sitä oli edeltänyt pitkään makkaroiden heittely lattialle, hänestä tehtiin kiinnostava ihminen pikku koiralle.

Tämä pieni nelijalkainen toi kotiimme todella paljon iloa, hellyyttä ja naurua. Yksi sun toinen meistä lässytteli pienelle karvakasalle. Koiraa alettiin kouluttaa sisäsiistiksi, kulkemaan hihnassa vetämättä ja vierellä, istumaan jne. Pikkukoiran kanssa harrastettiin agilityä, oli hurjan hauskaa katsoa sen iloa ja innostusta, joskus se juoksi putkea edestakaisin. Koiran luottamus meitä kohtaan kasvoi hitaasti, kesti yli puoli vuotta, ennen kuin se tuli viereeni sohvalla. Opin pian ettei koiraa voi rakastaa terveeksi, mutta sitä voi kouluttamalla tukea toimimaan lajityypillisesti, suurinta rakkautta koiraa kohden on kohdella sitä koirana, ei ihmisenä.

Vuosien varrella selvisi, että pikkukoiran maailma oli hurjan pelottava. Se pelkäsi ihmisiä, koiria, roskapönttöjä, pimeää, kaikkia tavaroita, jotka olivat ihmisen kädessä. Jokainen meille kotiin tuleva ihminen oli sille uhka. Ympärillä oleva elämä oli sille hyvin arvaamatonta. Pikku koira alkoi ensin näykkiä, sitten purra ihmisiä. Käytös paheni koko ajan. Se ei jäykistynyt ja murissut, ei, se höykkäsi saman tien. Tämä on ehkä vaikein mahdollinen asia kouluttaa pois, refleksinomainen hyökkäys, jota ei edellä mitään. Koira koulutettiin häkkiin, häkistä muodostui turvapaikka. Koira koulutettiin olemaan portin takana, turvassa. Yli kaksi vuotta pikku koira ei ollut kosketusetäisyydellä kehenkään muihin kuin meidän kolmehenkiseen perheeseemme. Niin, ja kuolleeseen lapseeni.

En ole ollut yli neljään vuoteen maalla vanhempieni luona. Esikoiseni puolisoineen ei ole voinut tulla kesällä meidän kanssa mökille. Emme yli vuoteen ole pystyneet mennä perhe yhdessä matkoille, koska koiralle ei hoitajaa, jota se ei purisi. Kuollut lapseni oli ainoa, jonka hoiviin pystyimme jättämään koiran viikoksi. Olen laittanut koiran ihmisten edelle, ja tiedän tehneeni väärin. Sitä vain niin kovasti ajattelee, että kun kerran on koiran ottanut, on sen asian kanssa elettävä. Mutta ei se niin saa olla, kyllä nämä minun jäljellä olevat elävät perheenjäseneni ovat tärkeämpiä.

Keväällä kun voimani olivat todella vähissä, huononi koiran vointi samaa tahtia. Se masentui, ei leikkinyt, ei tehnyt muuta kuin makasi ja nukkui. Ulkona sen jo välillä aikaansaatu itseluottamus romahti täysin. Kuukausia ulkoilut olivat painajaismaisia. Pikkuinen koira oli äärimmäisen kauhuissaan, jokainen risahdus, ihminen, koira, ääni oli sille todella pelottava, joskus niin ettei se meinanut pystyä tekemään tarpeitaan stressitilan vuoksi.

Voin jo valmiiksi huonosti ja nähdessäni koiran ahdistuksen voin entistäkin huonommin. Tiesin, että oli tullut aika luopua pienestä koirasta, rakkaasta perheenjäsenestä. Olimme yhteydessä erääseen Suomen johtavia kouluttajia, viesti oli karu: tämän tyyppisen pelkotilan poiskouluttaminen on yksi vaikeimpia koulutettavia asioita. Puolen vuoden tiiviin vastaehdollistamisen jälkeenkin mahdollisuudet ovat 50-50, että koiran tunnetilaa pystytään muuttamaan. Koiralle etsittiin kotia jonkun kouluttajan luota, sitä ei kuitenkaan löytynyt.

Tämän viikon maanantaina tein yhden elämäni vaikeimmista päätöksistä: tilasin ajan eläinlääkäriin, pieni suloinen koiramme menisi piikille. Kerroin useaan otteeseen koiralle mitä tapahtuisi ja miksi. En ollut koskaan aiemmin ajatellut, että koirillakin on sielu. Käydessäni meediolla helmikuussa, totesi hän että niin, sinullahan on ollut aiemminkin koira.

Olen kertonut meidän koiralle, että hän menee kuolleen lapseni luo, joka jo odottaa koiraa sinne. Siellä kyllä tiedetään, että pikku koira on jättämässä tämän maailman. Lisäksi pyysin ja vannotin sitä tulemaan uniini, kertomaan, että nyt sillä on kaikki hyvin.

Menimme eilen eläinlääkäriin. Pikku koira sai syödä maksamakkaraa niin kauan kuin kykeni. Istuin lattialla sen vieressä ja silitin sitä. Silitin ja itkin ja itkin lisää ja silitin. Koira makasi kiinni jalassani, silitin ja kerroin sille, että kaikki on nyt hyvin. Kello 19 totesi eläinlääkäri sydämen pysähtyneen.

Sain eilen tekstiviestejä. Lohduttavia, ihania viestejä ihanilta ihmisiltä.

"Nyt sen ei tarvitse enää ikinä pelätä"
"Pikku koira on nyt vapaa peloistaan"
"Kauhea päätös kenenkään tehtäväksi, mutta ainoa oikea"
"Karmeaa mutta ei lohdutonta. Valitsit ainoan oikean tien, vaikka se onkin surullista"
"Pikkukoira suojelee sinua nyt lapsesi kanssa, vailla pelkoja ja hätää"

Minä en vielä tiedä, miksi minun piti saada lapsi, joka kuolee lopettaen itse elämänsä. En myöskään tiedä, miksi minun piti saada tällainen koira. En usko kuitenkaan sattumiin tässä elämässä. Asioilla on tarkoituksensa, vaikka välillä niitä olisi vaikea ymmärtää. Voin etsiä vastauksia tässä elämässä, varmuudella saan tietää kaiken kun tämä elämä jää taakse.

Minä kiitän, että sain pitää tämän pikkukoiran neljä vuotta.



sunnuntai 11. elokuuta 2013

Olisipa kysymys hammassärystä

Olin mökillä viikonlopun ja luin mm. romaania, jossa ratkottiin murhia. Sivulle 21 mennessä oli jo kaksi kertaa ollut lause: en kestäisi, jos läheiseni kuolisi, en selviäisi siitä mitenkään. Niinpä niin, niin sitä varmaan sanotaan ja ajatellaan.

Olin hyvin nuori, kun raitistuin. Olin alkoholisoitunut nuorena ja myös raitistuin nuorena. Uusi elämäntapa ilman alkoholia oli aluksi kovin vaikeaa. Muistan ajatelleeni, että jos joskus saan lapsia ja jos joku heistä kuolisi, niin sitten en varmasti voisi olla ilman viinaa. Ajattelin, ettei sellaisesta voisi selvitä selvin päin, olinhan jo tottunut niin monen vuoden ajan painamaan pahan oloni humalaan, ymmärtämättä, että jokainen humala pahensi oloani entisestään.

Kun lapseni kuoli viime kesänä, ei tullut mieleenikään juoda mitään, missä on alkoholia. Päin vastoin. Ajattelin, että sitten vasta helvetti repeäisi meillä kotona jos tähän vielä alkaisin juoda. Olen mennyt sellaisen kivun, tuskan ja ahdistuksen läpi, jonka vain toinen saman kokenut voi tietää. Selvinpäin.

Kerroin miehelleni tänään, miten minua ahdisti kotiinpaluu mökiltä. Täällä joutuu kohtaamaan elämänsä sellaisena kuin se kaikessa karuudessaan on. Elämään sen tosiasian kanssa, joka hetki, että yksi lapsistani on kuollut. Pohtimaan omaa jaksamistani töissä. Elämään tätä arkea, tuntuu miltä tuntuu. Täällä ei ole mitään minne paeta tätä totuuttani.

Mökillä sen sijaan minulla on äärimmäisen rauhallinen ja seesteinen olo. Nautin luonnosta ja olemisesta, uskaltaisinko sanoa, että jopa elämästäni. En ole varma miksi näin on. Kuollut lapsenikin viihtyi meidän mökillä. Olen kokenut hänen läsnäolonsa siellä hyvin vahvana, aivan kuin osa hänestä olisi jäänyt sinne. Olen kaksi viimeisintä kotimatkaa itkenyt, tuntuu kuin joutuisin eroon lapsestani, kun palaan tänne kotiin. Ikävä tulee automatkalla isona itkuna ja kivistävänä kaipauksena.

Mieheni kokee, että voin koko ajan paremmin, menen parempaan suuntaan. Hän perustaa arvionsa siihen, että puhun ehkä enemmän kuin ennen, en saa paniikki- ja tukehtumiskohtauksia kuten ennen, hän näkee minun itkevän harvemmin kuin ennen. Yritin selittää hänelle sitä totuutta, joka on sisälläni koko ajan, joka päivä. Se osa minusta on halvaantunut, puuduksissa, kulkee sumussa eksyksissä. Itkee, huutaa ja etsii kadonnutta lastaan. Mutta hän ei ymmärrä sitä, se ei näy ulospäin ja sitä on jotenkin hyvin vaikeaa pukea sanoiksi.


perjantai 9. elokuuta 2013

Kylmiä väreitä helteellä

Minulla oli eilen kylässä kaksi ihanaa Ihmistä. Puhuimme kaikenlaista, elämästä ja kuolemasta, ihmisistä ja enkeleistä.

Joka kerta, kun puhuin enkeleistä, nousi ihoni kanalihalle ja ja sain mukavan viilennyksen helteen keskellä.


Eilen töissä olin aivan voimaton, minua huimasi ja heikotti. Tulin taxilla kotiin, en voinut kuvitellakaan tulevani bussilla. Tämä heikotuksen tunne on jo tullut hyvin tutuksi. Tiedän myös nyt, mitä tarkoitetaan, kun sanotaan: minua otti sydämestä. Vaikka olen elänyt tätä suruntietäni jo yli vuoden, hämmästelen edelleen sitä, miten fyysistä tämä on.

Olin sopinut tälle viikolle neljä erilaista tapaamista ja se on minulle liikaa, en vain jaksa. Ajattelen lähes päivittäin, että minun tulisi kuunnella itseäni hyvin herkällä korvalla. Havaitsen lähes viikottain, että olen ylittänyt voimavarantoni.


Jäin siis tänään kotiin, huilailen ja lepäilen, illalla pääsen mökille.

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Matka taivaaseen

"Tunsin miten jalkapohjistani kasvoivat juuret ja porautuivat maahan, ne menivät yhä syvemmälle ja syvemmälle, maan keskipisteeseen asti. Maan sisällä olevasta kristallipallosta virtasi juuria pitkin minuun lämpöä, voimaa ja rauhaa. Rentouduin, ruumiinosa kerrallaan.
Olin valossa ja kohtasin suojelusenkelini, joka otti minua kädestä kiinni. Menimme pilveen, joka kohosi maan yläpuolelle. Katselimme auringossa kimaltelevaa merta, jossa delfiinit uivat. Jatkoimme matkaa ylöspäin, yhä korkeammalle. Tulimme enkelten palatsiin, jossa tapasimme Rafaelin ja Marian. Sain paljon rakkautta, rauhaa, harmoniaa ja parantavaa voimaa. Täydellistä hyvää oloa ja ehdotonta rakkautta sekä hyväksyntää.

Tulimme samaa reittiä takaisin, välillä olin pienessä kippurassa suojelusenkelini sylissä, välillä pidin vain häntä kädestä kiinni. Karkasin hetkeksi omille teilleni: lensin, leijuin ja matkasin läpi avaruuden, olin vapaa tuskasta ja ahdistuksesta. Olin utelias, kiinnostunut ja mykistynyt avaruuden kauneudesta.


Palailin hoitohuoneeseen ja hämmästyin, minulla on jalat!"



Sarah McLachlan, Angel

tiistai 6. elokuuta 2013

Vastakohdat eivät aina täydennä toisiaan

Puhuin eilen pitkän puhelun kuolleen lapseni isän kanssa, erosin hänestä kun taivaslapseni oli 4 kuukautta.
Totesin, että olimme lähes kaikesta eri mieltä.

Minulle lapsen itsemurha on aiheuttanut psyykkisen trauman, hänelle se on yksi elämänkokemus muiden joukossa.
Minä olen lukenut valtavasti sanoja itsemurhista ja traumoista, hän ei.
Minun mielestäni lääkkeisiin on turvauduttava silloin, kun ei pärjää arjessa edes jotenkuten ilman niitä. Hänen mielestään asiat on kohdattava ilman lääkkeitä, selvitettävä ne ja jatkettava matkaa.
Minä uskon vertaistukeen ja liputan sen puolesta, hänen mielestä sana on aivan väärä, ihmiset eivät ole samankaltaisia.
Minä ajattelen, että olen toiminut joskus väärin lastani kohtaan, hänellä ei ole pienintäkään syyllisyyttä.
Minun mielestäni itsemurhaan ei koskaan johda vain yksi syy, hänen mielestä lapsemme kuolema oli humalaisen vahinko.

Ymmärtääkseni olimme kuitenkin yhdestä asiasta yhtä mieltä: tämän elävän yhteisen lapsemme tulisi löytää oma oikeansa. Ei isän oikea, ei äidin oikea.
Kerromme hänelle omat ajatuksemme ja tapamme selviytyä, mutta kerromme ne niin, etteivät ne ole ainoita oikeita tapoja. Hänellä on hänen oma oikeansa, joka hänen on itse löydettävä. Hänellä on rajaton vapaus, mutta myös valtava vastuu löytää ne keinot, joista hän saa apua ja jotka ovat hänelle oikeita.

Avioeron jälkeen minun pääni oli täynnä ex-puolisoni kasetteja. Hänen tapansa puhua ja kertoa ajatuksistaan on hyvin vahva: epävarmalle kuulijalle tulee vaikutelma, että juuri hänen tapansa ajatella ja nähdä asiat on se ainoa oikea tapa. Mitä tahansa kuka tahansa sanoi, ajattelin aina heti mitä ex-puolisoni tästä asiasta ajattelisi tai sanoisi. Se oli hyvin, hyvin ahdistavaa. Minulla kesti pitkään putsata ja päästä eroon näistä kaseteista, täyttää mieleni omilla kaseteillani. Se kesti kaksi vuotta, eli saman ajan mitä olimme naimisissa.

Tänään ihmettelen sitä, miten paljon toisen ihmisen kasetteja voi kertyäkään kahdenkymmenen vuoden aikana mieleen. Kuinka paljon me vanhemmat tyrkytämme omaa oikeaamme lapsillemme. Kuinka paljon he joutuvat tekemään töitä putsatakseen mielestänsä vanhempiensa kasetit ja saadakseen tilalle ihan omat kasettinsa.



sunnuntai 4. elokuuta 2013

Elämäni cha-cha

Minun läheiseni ovat olleet purjehtimassa tämän viikon. He tulevat tänään kotiin ja hyvä niin, yksinoloa olen saanut nyt tarpeeksi.

Olen siivonut tänään useamman tunnin, vielä on tehtävää jäljellä. Tänään on ollut hyvä päivä. Nukuin aika hyvin. En ole ollut ahdistunut, enkä ole itkenyt. En ole surrut mitenkään aktiivisesti siis, ajatukset kulkevat sillä lailla mukavan rauhallisesti.

Näin ne päivät vaihtelevat, askel taakse, askel eteen.



lauantai 3. elokuuta 2013

Lapseni kirjoittamia sanoja


2009

Unet on välillä ihan hulluja, mulla melkein poikkeuksetta. Viime yönä mä elin vedenalaisessa "valtakunnassa" ja se oli semmonen kunnon prinsessauni. (puhuvia kaloja, salaisia salaovia ihmisten maailmaan ymsyms.) Mutta oikeen mukava, vähän niinkuin joku fantasia leffa.. ja sain hyviä ideoita mun piirrustuksiin ja vaikka tarinan idean mitä kertoa lapsille kun aloitan joskus jossain jonkun lastenhoidon :D



"Toivottavasti käsität ja tiedostat, että Rakastan sua ihan älyttömän paljon."

2012
"Kaikki valehtelee, itselleen tai muille. Hyvä ihminen tietää ja myöntää sen. Oli se sitten paperinpala, rukous Jumalalle tai viesti ystävälle. Ihan sama."

"Kun sä tarkastelet itseäs ja pohdit asioita, niin sä ite päätät katotko niitä positiivisessa vai negatiivisessa valossa. Mieti tän maailman kauneutta. Asetu ittes ja muiden yläpuolelle joskus, kato objektiivisesti ja huomaa et hyvää on paljon enemmän kun pahaa. Sitten kato suhun itsees samalla tavalla."


2012 maaliskuu
Itsetutkiskelu

Miten aloittaa? Päätyminen ns. pysäkiltä toiselle.
Rauhoittumalla, tyhjentämällä pää ärsykkeistä,  jotka mieli havaitsee?
Meditoimalla? Saavuttamalla ”autuaan tilan”? Ehkä sitten voisi aloittaa. Mahdollisesti kysymyksellä, mitä minä haluan? Mitä minä pelkään? Miksi pelkään?
Koitetaan..
Mitäkö minä haluan?  ”Rauhaa ja rakkautta” ..juu kliseetä, mutta sitä mä haluan. Mä haluan kehittyä ja oppia. Haluan myös vakautta, korvien väliin. Mä haluan tietää mitä mä haluan ja oppia toimimaan sen mukaan. Mitkä tavotteet olis realistiset?
Mitä mä pelkään? Itseäni, mun tekojen seurausten vaikutukset muihin ihmisiin. Pelkään, että petän poikakaverin. Pelkään, että en uskalla enää ikinä puhua julkisesti ääneen.. (:D) Pelkään, etten mä pysty asioihin. Pelkään, että mun äiti ei kestä sitä, että lähden pois..pelkään ettei se ymmärrä. Pelkään etten jaksa muuttaa itseäni sellaiseksi, että olisin tyytyväinen.