sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Ydinkipu

Seuraan joitakin blogeja. Eräs nuori bloggaaja keksii sanoja. Tämä selvisi minulle, kun ihastelin hänen blogissaan olevia (minulle) uusia yhdyssanoja. Kerroin kerääväni sanoja. Hän kertoi keksivänsä niitä. Mitä? Voiko uusia sanoja keksiä? Minäkin?

Keksin viikonloppuna uuden sanan: ydinkipu. 

Minulla oli ihana viikonloppu mökillä. Isosisko oli siellä. Sydänihminen oli siellä. Ja toinenkin. Oli ihania nuoria aikuisia, naisia ja miehiä. Meitä kaikkia yhdistää kuollut lapseni. Me kaikki joko rakastimme häntä tai toiset pitivät hänestä. 

Isosisko teki ruuat, hän on loistava kokki. Sydänihminen lauloi, monta laulua. Hänen äänensä edustaa minulle asioita, jotka eivät ole tästä maailmasta. Oli kitaroita, naurua, saunomista, yhdessäoloa, roolipeliä, juttelua. Pari jätkäntukkia ja parikymmentä kynttilää pimeässä syysillassa. Helppoa ja hyvää yhdessäoloa. Hyvää energiaa. 

Tunsin syvää kiitollisuutta, että saan jakaa näiden nuorten elämää. 

Kaiken alla on kuitenkin ydinkipu. Tämä on minun keksimä sana. Tai sitten olen sen jostain lukenut ja se on tallettunut muistiin. Käytin sitä puhuessani kuitenkin ensimmäisen kerran nyt viikonloppuna, kun eräs näistä nuorista kysyi miten olen voinut ja kuulosti siltä, että hän halusi kuulla rehellisen vastauksen. 

Kerroin hänelle ja itselleni tästä ydinkivusta, joka on koko ajan ja kaikkialla minussa. Minussa on myös hyviä tunteita, iloa ja naurua. Mutta kaiken alla, takana, päällä ja sivulla on kuitenkin tuo ydinkipu olemassa ihan koko ajan. 

Minulle on täysin epäselvää se, että pieneneekö tuo ydinkipu ajan kanssa vai onko se minun loppuelämäni seuralainen. Onko se läsnä jokaisessa tulevassa ilon ja onnen tapahtumassa?


keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Lumihiutale

Tapasin sydänihmisen tällä viikolla.

Puhuimme tulevasta talvesta. Totesimme, että viime talvea ei ollut meille. Ei havaintoa tai muistikuvaa lumesta, pakkasesta tai  jäästä. 

Jotenkin järkytyin tästä. Miten voi olla niin, että ihminen kadottaa kokonaisen vuodenajan? Tiedän, että minulla oli koko talven tunne siitä, että elin jossain kaksoistodellisuudessa. Oli se minun maailmani, jossa oli kuolema, kauhu ja ahdistus. Sitten oli se ympäröivä maailma, jossa muut elivät ja todennäköisesti tekivät säähavaintoja, huomasivat mikä vuodenaika oli menossa. 

Mietin tätä asiaa eilen ja minulle nousi mieleeni yksi muistikuva viime talvesta. Oli joulupäivä ja olimme Tahkolla. Lähdimme iltakävelylle poikani ja pikku koiran kanssa. Pakkanen oli vähän laantunut ja taivaalta satoi hiljalleen isoja lumihiutaleita. Muistan maininneeni niistä jotain pojalleni. 

Tämä muisto koskettaa minua paljon. Kuollut lapseni oli käynyt unessani kaksi yötä aiemmin ja minulla oli hyvin rauhallinen ja seesteinen olo. 

Varmasti juuri sen tähden muistankin tuon talvi-illan. 

Monet vertaiset kuvailevat, että ensimmäinen vuosi menee sumussa. Olen tyytyväinen siitä, että olen kirjoittanut tunteistani, saan kiinnekohtia elämästäni, kun luen vanhoja kirjoituksiani. Pystyn arvioimaan mikä on muuttunut ja miten se on muuttunut. Minulla on itse kirjoittamia todisteita siitä, että olo helpottuu. Se ei helpotu niin nopeasti ja niin paljon kuin toivoisin, mutta se helpottuu. 

Minä tarvitsen tätä todistusaineistoa, että jaksaisin ikävän ja surun syvät kuopat. Kun olen syvällä surussa en millään jaksa pitää yllä toivoa paremmasta huomisesta, siellä kuopassa on aina mukana niin paljon tähän asti koettua surua. 

Minä toivon nyt, että huomaisin tulevana talvena enemmän lumihiutaleita, pieniä kauniita luonnon muovaamia taideteoksia.

Rakkaus poistaa vihan, mutta viha ei voi koskaan poistaa rakkautta

Aloitin eilisen päiväni kirjoittamalla fb-tilapäivitykseeni tapahtuman, jossa minulle vieras ihminen pahoinpiteli koiraansa ja minä puutuin siihen raivoamalla ja huutamalla eli vihalla. Tosi isolla vihalla. Vapisin kohtauksen jälkeen pitkään. Sain fb:ssa tykkäyksiä ja positiivisia kommentteja.

Lopetin eilisen päivän kirjoittamalla tänne blogiini rakkaudesta.

Juuri ennen nukahtamista luin tekstin, joka oli minulle tarkoitettu. Teksti on kopioitu tähän tuolta fb-ryhmästä nimeltään Tähtisilmä.

Ehkä minä pyydän tänään enkeleitä lähettämään tuolle pahoinpitelijälle valoa ja rakkautta. Eilen illalla en pystynyt, hiljenin ja mykistyin niin täydellisesti tämän kirjoituksen johdosta.


RAKKAUS POISTAA VIHAN, MUTTA VIHA EI VOI KOSKAAN POISTAA RAKKAUTTA

Enkelioppaita kanavoinut Taryn Crimi ( angelicguides.wordpress.com)
15.9.2013 Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Tänään haluaisimme keskittää huomionne rakkauteen ja valoon. Aikomuksemme on puhua lisää siitä valtavasta voimasta, mikä teillä kaikilla on sisällänne. Maailmassanne on edelleen monia tapahtumia, tilanteita ja olosuhteita, jotka näyttävät kauhistuttavilta monille teistä. Kuitenkin ihmiset tuntevat usein avuttomuutta näiden tilanteiden muuttamisessa laajamittaisesti. Tähän haluaisimme keskittyä siinä toivossa, että voimme valaista teitä siitä valtavasta voimasta, mikä teillä on sisällänne vaikuttaa dramaattisesti maailman tekemisessä paremmaksi.

Pyysimme, että viestintuojamme kanavoi juuri tätä aihetta, koska hän on monien teidän tapaan katsellut viime aikoina useita tilanteita, joiden muuttamisessa tai joihin dramaattisesti vaikuttamisessa hän tuntee avuttomuutta. Katselemme monien teidän tuntevan usein tällä tavalla, koskaan oivaltamatta sitä uskomatonta voimaa, mikä teillä on. Tietäkää, ettei vihaaminen tai vihaisuus poista niitä asioita, joita halveksitte eniten maailmassanne. Vain lähettämällä rakkautta ja valoa voitte todella poistaa kaiken, mitä ette enää halua nähdä todellisuudessanne.

Se on sanottu monta kertaa aiemmin ja sanomme sen taas kerran: ette voi lopettaa sen ilmentymistä, mitä vihaatte, taistelemalla vastaan - vain rakkaus voi poistaa sen. Jotkut miettivät nyt, onko minun tarkoitus rakastaa syöpää, onko minun tarkoitus rakastaa sotaa, onko minun tarkoitus rakastaa eläinrääkkäystä. Tähän vastaamme "ei, vaan teidän on tarkoitus rakastaa sen vastakohtaa". Selitetäänpä lisää. Jos haluatte poistaa syövän, rakastakaa terveyttä. Ette voi poistaa syöpää keskittämällä huomionne siihen. Muistakaa, että laajennatte aina sitä, mihin keskitytte. Keskittäkää huomionne terveyteen ja luotte terveyttä. Jos haluatte poistaa sodan, ette voi poistaa sotaa taistelemalla vastaan. Keskittäkää huomionne rauhan luomiseen. Jos vihaatte eläinrääkkäystä, niin keskittäkää huomionne siihen totuuteen, että kaikki olennot ovat tasavertaisia, kaikki ovat aistivia ja kaikki ovat rakkautta.

Joillekin tämä käsitys on jo tuttu, kuitenkin on monia, jotka ovat tietämättömiä sen todellisesta voimasta. Huomaatte edelleen ihmettelevänne, miten tietoisella keskittymisellänne johonkin voi olla vaikutusta maailmaan. Tästä haluamme puhua teille. Monet ovat tietämättömiä rakkautenne voimasta.

Kun maailmastanne tulee kirjaimellisesti pienempi jatkuvan teknologiakehityksenne vuoksi, näette myös enemmän, mitä maailmassanne on annettu tapahtua. Monet kauhistuvat hirmuteoista, joita on tullut pintaan viime vuosina. Olisi helppoa nähdä maailmanne tulevan paljon huonommaksi. Kuitenkin muistutamme teille, että tulette nyt kaikki tietoiseksi niistä luomuksista, joita on sallittu tapahtua maailmassanne, koska kollektiivitietoisuusenergiasta on tulossa riittävän voimakas muuttamaan ne. Olemme kertoneet monta kertaa, että te ette voi muuttaa sellaista, mistä ette tiedä.

Silloin kun pidätte rakkautta sydämessänne ja lähetätte pahantekijöille valoa ettekä vihaa niiden tekojen vuoksi, joihin he ovat osallistuneet, autatte heitä sytyttämään kadottamansa valon. Emme tietenkään ehdota, että teidän on rakastettava heidän tekojaan, mutta lähettäkää rakkautta heille, sillä he eivät muista kaiken sisäistä jumaluutta. Silloin kun olento on saavuttanut mielentilan, mihin monet viittaavat täytenä tietoisuutena, nämä väkivaltaiset teot ihmisiä, eläimiä ja luontoa kohtaan loppuvat. Muistatte, että olemme todellisuudessa kaikki yhtä ja toimimme, ikään kuin olisimme erillisiä. Lähettämällä valoa niille, jotka tarvitsevat sitä eniten, autatte muistamaan jumaluuden koko elämässä. Energia muuttuu, koska olette reagoineet rakkaudesta ettekä kasvattaneet sitä vihaa ja väkivaltaa, mitä on tuossa teossa. Ymmärrättekö?

Se on teidän valintanne. Voitte päättää lähettää valoa ja rakkautta tai voitte lähettää vihaa. Voimme kuitenkin vakuuttaa teille, että vain toinen voi poistaa sen, mitä ette halua enää nähdä, vain toinen luo haluamanne lopputuloksen. Se vie luultavasti jonkin aikaa, koska olette edelleen siinä ajan ja paikan harhassa, missä alemmat tiheydet saavat aikaan havainnon viiveestä todellisuutenne ilmentämisessä. Me emme kuitenkaan havaitse tuota viivettä ja voimme vakuuttaa, että teette tänä aikana enemmän hyvää, kuin oivallatte. Kun jatkatte heräämistä, oivallatte, mitä vihan lähettäminen on luonut, ja luojaolentoina alatte nyt oivaltaa, miten oikeasti voidaan poistaa kaikki se, mitä ette enää halua ilmentää. Tämä on hyvin suuri hyppy kollektiivitietoisuudessa. Te jotka tunnette vetoa näihin viesteihin, pidätte valoa niille, jotka ovat edelleen unessa, mutta muistakaa tämä: vaaditaan vain yksi tulitikku valaisemaan koko pimeä huone.

Vaikka kukaan ei voi laittaa teitä lähettämään valoanne ja rakkauttanne maailmaan, hyvin monet teistä valitsevat sen vapaasta tahdostaan ja voimme vakuuttaa teille, että muutatte maailmaa pelkällä ystävällisellä toiminnallanne. Muistakaa, että rakkaus poistaa vihan, mutta viha ei voi koskaan poistaa rakkautta.

Toivomme, että jatkatte valonne jakamista siellä, minne menette, kun ette koskaan tiedä, miten paljon rakastamispäätöksenne vaikuttaa, mitä luotte.

Rakkaudessa ja valossa, olemme Enkelioppaitanne.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Rakkaus

Aloin tässä eräänä päivänä laittaa tunnisteita teksteihini. Kun luen muiden blogeja on niistä mukavaa etsiä tekstejä hakusanan perusteella.

Tunnisteiden laittaminen omiin kirjoituksiin oli välillä hankalaa, yksi kirjoitus saattoi käsitellä montaa eri asiaa tai tunnetta. Kun olin suurin piirtein saanut kaikkiin jotain tunnisteita, niin hämmästyin: olin merkannut aiheen "Rakkaus" kaikista useimman kerran. Jäin tätä oikein pohtimaan, pitkään ja syvästi. 

Tottahan se on, että tuo oman lapsen/siskon/ystävän itsemurha sai meidät kaikki niin hirveään kauhujen ja mustuuden kuiluun, että meidän on ollut PAKKO löytää, etsiä ja nähdä sen vastapainoksi jotain hyvää. Sen hyvän on täytynyt olla jotain yhtä käsittämättömän suurta ja väkevää kuin kuolema voittaakseen mustuuden. Meille se on ollut rakkaus. 

Sillä ei ole mielestäni merkitystä etsiikö rakkautta Jumalasta, enkeleistä, luonnosta, energiasta tai toisesta ihmisestä. Itsestään. Pääasia, ettei luovu toivosta ja uskosta, siitä että on jotain, joka voittaa kuoleman kauhun. Hyvyys, joka voittaa kivun ja vääryyden. Lempeys, joka saa kestämään surun. Armo, joka antaa anteeksi. 

Minulla oli eilen ilo tavata ihminen, jonka kanssa puhuimme tästä rakkaudesta. Etsin kovin paljon ja monesta eri suunnasta elämän tarkoitusta, kun lapseni kuoli. Eilinen ihminen sen kiteytti: elämän ainoa tarkoitus on oppia rakkaus. 

Näin minäkin haluan ajatella tänään. Vaihdoin fb:n kansikuvaksi tekstin, jolla muistutan itselleni: rakasta itseäsi ensin. 


maanantai 23. syyskuuta 2013

Välitila



kun on välitilassa
irtoamassa menneestä
irrottamassa menneestä
jos uskaltaisi

hapuilemassa eteenpäin
tarttumassa
jos uskaltaisi
ääriviivat kadoksissa 




Luin tämän hienon runon ja löysin uuden sanan: välitila.

Minä pidän sanoista. Yksi sana voi avata eteen koko romaanin. Sanapari voi kertoa ison tunteen tai kokonaisuuden. Sana voi sanoittaa koko elämän.

Välitila. Vanha elämä on loppu. Finito. Siitä ei ole epäilystäkään. Vanha minä on kuollut ja kuopattu. 

Löysin toisesta blogista teorian:

Teoria positiivisesta disintegraatiosta (eli henkisestä kasvusta)

Positiivinen disintegraatio on kaksivaiheinen prosessi: 1) alempien psyykkisten rakenteiden ja toimintojen purkaminen ja 2) korkeampien muotojen luominen.

Hajoamisvaiheessa ihminen kärsii. Ulkoisia ja sisäisiä ristiriitoja, jotka synnyttävät voimakkaita negatiivisia tunteita. Tämän voi alunperin laukaista jokin kehityksellinen virstanpylväs, kuten murrosikä, tai jokin kriisi, kuten läheisen ihmisen kuolema. Seurauksena ihminen tulee aiempaa tietosiemmaksi itsestään ja maailmasta. He ahdistuvat yhä enemmän ja enemmän havaitessaan ristiriidan sen välillä, millainen maailman pitäisi olla ja millainen se on. Tätä Dabrowski kutsui ”psykoneuroottiseksi ristiriidaksi”. Kun henkilö tulee tietoiseksi tästä ristiriidasta, negatiiviset kokemukset kohdistetaan aiempaa enemmän sisäänpäin. Tällainen kokemus tuhoaa yksilöllä ennestään olleen psyykkisen järjestyksen, joka ohjasi hänen päivittäistä elämäänsä.

Tavallaan positiivisen integraation ensimmäinen vaihe luo monitulkintaisuuden tilan. Primaarinen integraatio on korkeasti jäsentynyt tila, joka ei edellytä ihmisiltä juurikaan ajattelua. Kun psyykkinen järjestys romahtaa, ihminen ahdistuu ja hänen olonsa voi parantua ainoastaan, jos hän luo uuden järjestyksen. Korkeamman tasoiset psyykkiset järjestykset syntyvät sellaisista voimista kuin itsetietoisuus, itseohjautuvuus ja autonomia, sekä sellaisten arvojen valitsemisesta, joiden mukaan hän tulee elämään. Nämä ja muut niihin liittyvät voimat luovat uuden, korkeatasoisen psyykkisen järjestyksen ja ratkaisevat näin sisäisen ristiriidan sekä aiemmin syntyneen ahdistuksen. Kun yksilö käy läpi prosessin molemmat osat, Dabrowski kutsuu sitä positiiviseksi disintegraatioksi tai globaaliksi disintegraatioksi.”

Dabrowski tunnisti myös kaksi muuta disintegraatiota – negatiivisen ja osittaisen. Negatiivinen disintegraatio toteutuu silloin, jos ihminen käy läpi vain sen romahtamisosan – psyykkisen järjestyksen romahtamisen. Tällöin yksilö jää tavallaan jumiin tuohon hajoamistilaan, kokee kärsimystä ja sisäisiä ristiriitoja ilman, että ratkaisua on näkyvissä, eivätkä he silti pysty palaamaan integraation edelliseenkään vaiheeseen. Krooniset psykoottiset sairaudet ja itsemurhat ovat todennäköisesti negatiivisen disintegraation ilmentymiä. Osittainen disintegraatio ei johda yhtä dramaattisiin lopputuloksiin. Tällöin seuraukset voivat olla monenlaisia: henkilö saattaa palata aiempaan, alemman tason toimintaansa, muodostaa osittaisen uuden, korkean tason psyykkisen rakenteen tai päätyä globaaliin disintegraatioon.

http://neurologicallydifferent.blogspot.de/2012/10/teoria-positiivisesta-disintegraatiosta.html


Ajattelen, että minä olen ollut lapseni kuolemasta asti tuollasessa välitilassa, josta on kaksi tietä eteenpäin: joko luoda tuo uusi järjestys tai jäädä tuohon romahtamistilaan.

Kun minulla on parempi päivä, olen luottavainen ja toiveikas sen suhteen, että löydän elämässä uudet arvot ja uuden järjestyksen. Kun minulla on normaali päivä, ajattelen että loppuelämäni on tätä. Säilön sisälleni ahdistusta ja epäonnistumisen tunnetta.

Aika. Vuosia. Loppuelämä.

Näitä minä mietin paljon. Minua edellä kulkeneet sanovat, että lapsen kuolema muutti heidät lopullisesti. Ettei ikävä lopu lainkaan. Ei tästä koskaan pääse yli, voi vain mennä läpi ja oppia elämään tämän kanssa. Ensimmäiset kuusi vuotta olivat vaikeita. Kymmenen vuoden jälkeen ei ajattele lastaan joka päivä.

Sitten tulee aina, ihan joka kerta, stoppi tässä kohtaa ajatuksille. Mieli ei pysty ja mielikuvitus ei halua ajatella noin pitkää tulevaisuutta sen tiedon kanssa, että lapsi on kuollut. Palaan aina tässä vaiheessa ajatuskulkuani takaisin tähän päivään. Ei minulla ole muuta kuin tämä yksi päivä.

Yksi päivä kerrallaan.


sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Mikä sinua lohduttaa?

Ystäväni kysyi minulta, että mikä minua lohduttaa. Hän on kysynyt sitä ennenkin, mutta ei muistanut vastaustani. Ymmärrän sen hyvin, siihen ei ole olemassa yksiselitteistä vastausta. Käykö vastaukseksi, että en tiedä mikä minua lohduttaa?

En pysty tänään ajatella itseäni irrallisena ja erillisenä persoonana kuolleesta lapsestani. Koen, että olemme kahlehditut toisiimme hänen kuolemallaan. Kun siis etsin lohtua tänään, niin se löytyy lapsestani: siitä uskosta, että HÄNEN on nyt hyvä olla. Että hänen elämällään ja kuolemallaan oli tarkoitus. Että myös minun elämälläni on tarkoitus. 

Ajattelen, että kukaan ihminen ei pysty minua lohduttamaan. Ei ole sellaista sanaa tai tekoa, joka minua lohduttaisi. Koen elämäni aika lohduttomaksi, mutta olen jotenkin alistunut tähän lohduttomuuteeni. Se nyt vaan on minun elämääni tänään. 

Jatkan kuitenkin lohdun etsimistä ajatuksesta, että lapseni kuolemalla on hyviä seurauksia. Että minut valittiin kokemaan tämä asia. Että minun varalle on olemassa "suunnitelma" ja minun tehtäväni on jatkaa tätä elämääni ja löytää oma tarinani. 

Tapasin tänään kaupassa ihmisen, joka muutti meidän vanhaan kotiin. Hän sanoi heti osanottonsa minulle. Kenties tämä ei varsinaisesti lohduttanut, mutta se tuntui hyvälle. Sanomalla osanottonsa toinen ihminen tekee todeksi sen, että lapseni oikeasti eli ja kuoli, ja että hänen kuolemansa oli minulle sanoinkuvaamattoman raskasta. Onneksi tuollaisiakin ihmisiä on. 


perjantai 20. syyskuuta 2013

Miltä suru näyttää?

Voisiko se näyttää tältä?


Istun yksin tuolla pimeässä huoneessa. Välillä joku tulee tuosta ovesta hetkeksi luokseni ja lähtee pois. Siitä samasta ovesta. 

Tuon oven toisella puolen on muu maailma ja muut ihmiset, minun maailmani on tuossa huoneessa. Siellä ei ole kattovaloja, valo tulee ovesta. Välillä ovi on sepposen selällään auki, välillä raollaan ja toisinaan kokonaan kiinni. 

Kun ovi on kiinni, niin huoneen lämpotila laskee, siellä on hyytävän kylmä. Nyyhkytys kaikuu tyhjistä seinistä. 

Kun ovi on auki, niin huoneeseen paistaa aurinko ja sinne tulvii lämmintä ilmaa. Saattaa jopa kuulua lintujen viserrystä ulkoa. 

Tuolla huoneessa olen täysin yksin, lukuunottamatta niitä satunnaisia vierailuja.  Siellä on seuralaisinani muistot, henget, enkelit ja katkeamaton vuoropuhelu pään sisällä. Sanattomia ja äänettömiä keskusteluja elävien ja kuolleen kanssa. 

Ehkä minun suruni näyttää tältä. 


torstai 19. syyskuuta 2013

Ethän keskeytä esitystäni


Olen juuri nyt turhautunut, pettynyt, itkuinen, väsynyt. Mistä tämä olo aina tulee?

Heräsin aamulla, kaikki oli ok. Join kahvini, tein aamutoimeni ja tulin töihin. Kahdessa ja puolessa tunnissa oloni on laskenut kuin lehmän häntä, häilyn tässä aivan paniikkikohtauksen rajalla. Miksi minua alkaa aina myös huimaamaan?

Mihin osoitteeseen voisin huutaa: MINÄ EN JAKSA, EN HALUA ENÄÄ TÄTÄ!
Kenelle voisin puida nyrkkiä, näyttää keskisormea, sanoa, että pitäkää paskanne?



Minä en huuda minnekään mitään, en näytä kansainvälisiä käsimerkkejä. Istun työpäiväni loppuun, matkustan tapaamaan vanhaa ystävää, menen pakkaamaan äidin tavaroita.

Taas yksi päivä lisää tulevaa Oscaria varten.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Sydänmaailma

Minulla on uusi harrastus: kerään sanoja. Sellaisia sanoja, joita en ole aiemmin kuullut tai "kuullut".

Löysin blogin, joka on täynnä tosi kiinnostavia juttuja (Neurologically different). Blogissa kirjoitettiin mm. sydänmaailmasta, ihastuin sanaan heti. Löysin myös itseni tuosta kirjoituksesta. Olen lapseni kuoleman jälkeen keräillyt paloja sieltä ja täältä, luen kaikenlaista, etsin itseäni, kysyn ja mietin kuka ja millainen minä olen.

Olen ajatellut, että lapseni kuoleman jälkeen aloin kulkea kohti sydänmaailmaa. Minua ei kiinnosta lainkaan tuo statusmaailma. Olen ehdottomasti tänään enemmän väri-ihminen kuin muotoihminen. Ajattelen, että vain sydänmaailmassa voi kohdata sydänihmisiä.

Minun on lisättävä "Lue nämä kirjat" -listalle ehdottomasti tuo Jung ja Outolintu, erilainen.

Herkät väri-ihmiset muotojen maailmassa

Minulla on tässä nyt kolme kirjaa, joissa käsitellään tätä samaa, minua suuresti kiehtovaa asiaa, ja joka kiteyttää merkittävällä tavalla sen, mikä erottaa maailmassa havaitsemani kaksi ihmislajia toisistaan. Sylvi-Sanni Manninen nimesi nämä kaksi ihmislajia väri-ihmisiksi ja muotoihmisiksi. Iris Johansson (teksti:Sydänmaailman asukkaat) puhui tavallisesta maailmasta, joka on statusmaailma, ja oikeasta maailmasta, jonka ystäväni nimesi sydänmaailmaksi. Johansson ja Manninen puhuvat samasta asiasta. Väri-ihmiset tuntevat toisen maailman, oikean maailman, sydänmaailman. Heillä on sinne yhteys. Muotoihmisillä ei ole, he ovat kiinni ulkoisessa todellisuudessa ja sen muotovaatimuksissa, normeissa ja arvoasetelmissa. Siksi minä kutsun muotoihmisiä norminmukaisiksi.

Manninen kuvaa kirjassaan Outolintu, erilainen, hyvin muotoihmisten ja väri-ihmisten eroa. Hän luettelee väri-ihmisille huonosti sopivia ammattialoja, joista yksi on kirkko/kirkossa työskenteleminen. Syy on tämä:

"Kautta historian eri uskonnot ovat tiivistyneet jäykkien oppirakennelmien ympärille, joista poikkeaminen on voinut olla kohtalokasta yksityiselle jäsenelle. Näyttää siltä, että oppirakennelman onttouden huomaavat ensimmäisinä väri-ihmiset...Kun muotoihmiset ottivat kristinuskon haltuunsa, uskonnon dogmaattisuudesta tuli sen ydin" (Manninen).

Dogmaattisuus. Pykälät, normit, säännöt... Muotoseikkoja, jotka kahlitsevat ihmistä. Pitää pukeutua tietyllä tavalla, ei saa nauraa liian lujaa, ei saa kulkea paljain jaloin työpaikalla...

Iris Johansson kuvaa asiaa näin:
"Useimmat ihmiset olivat tässä rajoittuneessa tilassa koko ajan, mutta oli olemassa myös ihmisiä, jotka elivät oikeassa maailmassa mutta jotka siitä huolimatta olivat kiinnostuneita tavallisesta arvojen maailmasta ja halusivat kuulua siihen. He halusivat sitä, koska sillä oli statusta, se laskettiin ja sitä arvostettiin, siellä sai valtaa ja tuli hyväksytyksi. Minulle oli mahdoton ajatus hylätä oikea maailma ja tukehtua arvoasetelmiin ja eristykseen oikeasta todellisuudesta."

Sydänmaailmassa sydän puhuu ja johdattaa.

Väri-ihmiset ovat sydänmaailman asukkaita. Ja juuri tämän vuoksi olen lumoutunutJungista. Jung on vahvasti väri-ihminen ja kuten minulle, hänelle on aina ollut luontevaa kuunnella sisäistä ääntään ja seurata sydäntään. Hän on yhteydessä sydänmaailmaan, oikeaan maailmaan, ja uskoo siihen, luottaa siihen ja antaa sen johdattaa.

http://neurologicallydifferent.blogspot.de/search/label/syd%C3%A4nmaailman%20asukkaat


tiistai 17. syyskuuta 2013

Sydänihminen

Olen ollut siitä onnellisessa asemassa, että lapseni kuoleman jälkeen on ollut ihmisiä, joiden kanssa olemme voineet jakaa muistojamme ja ajatuksiamme. Paljon ja usein. Puhumalla, kirjoittamalla ja välillä itkemällä. Usein myös nauramalla. Muodostaa sitten näistä eri ihmisten antamista palasista yksi kuva.

Minulle on ollut äärimmäisen tärkeää saada kuulla lapseni hyvin pitkään tunteneen ystävän kokemukset ja ajatukset. Olen niin kiitollinen kaikesta siitä heidän yhteisestä ajastaan, johon olen päässyt hieman osalliseksi lapseni kuoleman jälkeen. Joka kerta, kun näen häntä saan myös palan lastani luokseni.

Olen kiitollinen myös siitä, että hän on antanut minun tulla lähelle, olen saanut elää hyvin lähellä hänen elämäänsä. Hänellä ja lapsellani on hyvin samanlainen tapa puhua. Kumpi kopioi puheen toiselta? Vai onko se yhteinen kieli, jonka he loivat kymmenen vuoden aikana?

Olen miettinyt myös sitä, millä nimellä kutsuisin häntä. Lapseni paras ystävä? Suruperheeni jäsen? Minulla ei ole hänelle nimeä, taas kerran sanavarasto loppuu kesken. Tämä ihminen ei ole ystävä, hän on enemmän. Mikä sana kuvaa "enemmän kuin ystävä"? Miten kuvailla nuorta naista, joka laittaa minulle äitienpäivän aamulla viestin, tietäen miten jumalattoman vaikea päivä se on ilman meidän yhteistä rakasta ihmistä?

Olen ajatellut usein viime viikkoina, että minun pitäisi lukea Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssi uudelleen. Minulla on jyskyttänyt sisälläni lause "Vain sydämellä näkee hyvin".

Onko sellaista sanaa kuin sydänihminen?

PS. Tässä ovat linkit tämän sydänihmisen omiin blogeihin. Suosittelen. Sydämellä.

 http://minaaionelaa.blogspot.fi/

http://varpustenvaltakunta.blogspot.fi/

Kirje taivaaseen - ystävän kirje lapselleni


Kirje taivaaseen-14 kk kuolemastasi
15. syyskuuta 2013 kello 19:14

15.päivä on aina ollut hieman merkittävä päivä. Silloinhan meistä valtaosa viettää palkkpäivää; jengi laittaa ja hoitaa elämäänsä vähän enemmän järjestykseen yms. 14 kuukautta sitten minun ja läheisteni 15.päivän käsitys muuttui rytinällä; siitä tuli Sinun kuolinpäiväsi. Kaikki järkevä muuttui järjettömäksi, kaikki mielekäs kestämättömäksi, selkeys sekasorroksi ja usko epäuskoksi.

Olen etuoikeutettu; viimeisitä elinkuukausistasi vietin suurimman osan vapaa-ajastani kanssasi, mehän taas asuttiin yhdessä. Noin viikko ennen kuolemaasi minun henkilökohtainen, hirvittävä trauma/kriisi kosketti Sinua hirvittävästi ja lähes "liimauduit" minuun kiinni. Kehoitin tosissani muutamaankin otteeseen Sinua tekemään välillä jotain muuta kun olemaan siinä, mutta et halunnut että joudun olla hetkeäkään ilman sinua. Se oli minulle äärettömän merkityksellistä ja tärkeää, olen enemmän kun kiitollinen joka ikisestä hetkestä ja sanasta. Oltiin lähekkäämmin kun ikinä, se oli taivaallista. Sun sanat eivät enteilleet kuolemaa. Eikä niitten hetkien pitänyt jäädä viimeisiksi. Se olit Sinä, joka puhuit unelmoiden tulevaisuudesta.

Pitkään, muistaakseni lähes kokonaisen vuoden, olit mielessäni joka ikinen hetki. Ihan joka ikinen. Sittemmin olen välillä saanut "hetken rauhan" kunnes taas joku niistä lukemattomista Sinusta muistuttavista asioista on palauttanut Sinut mieleni päälle. Välillä on niitä kausia, hetkiä tai päiviä kun hymyillen muistan meidän toilailuja ja hetkiä, meidän tai Sun juttuja ym. Silti suuri osa niistä hetkistä kun olet mielelläni, on ajatus viiltävä ja pakahduttava tieto siitä, että Sinä olet ja pysyt kuolleena. Sinä et koskaan tule olemaan fyysisesti Sinuna olemassa, ikävöin Sinua niin että paikoin on vaikeaa hengittää. Ja sinä yönä Sinä olit kännissä niin tuskissasi ja epätoivoinen, että Sinä hirtit itsesi.

Miltä nyt tuntuu, 14 kuukauden jälkeen? Mitä haluaisin sanoa Sinulle jos se olisi mahdollista?

Kaikki tässä maailmassa itsemurhasi jälkeen näyttää erilaiselle. Välistä meinaan tulla hulluksi kaiken uuden opettelun ja kaikkeen uuteen totuttelun kanssa. Vähättelin; "koen hulluutta" lähes joka päivä. Välistä koko ajan. Kaikki myös tuntuu erilaisesti. Jokainen tunne, tai tunnetila on isompi. Prioriteettiasteikkoni on lopullisesti muuttunut, ne asiat joitka ennen olivat merkityksellisiä ovat nyt minulle kaikkeus. Ne asiat joilla ei niin ole merkitystä...jos mahdollista niin niillä on vielä vähäisempi kolo minun päässäni, saati sitten elämässäni.

Ikävän laatu on kausittaista ja vaihtelevaa. Muutamia viikkoja sitten sain käsiini Sinun spotify-soittolistat. Suurin osa niistä biiseistä on ollut minulta unohduksissa yhtä kauan kun sinä olet ollut poissa. Niiden listojen läpikuuntelu laukaisi taas uudenlaisen ikäväkauden; se alkuajan fyysinen ikävä tuli takaisin. Epäuskonen ajatus siitä, että Sinä et enää nuku meidän sängyssä. Me ei enää potkita toisiamme unissamme, saati sitten keskustella siitä et kumpi olikaan kumman tyyny. Tämän takia olen nyt nukkunut viikotolkulla joko sohvalla tai kylässä, mun pilvenhattaralta puuttuu yks liian oleellinen yksityiskohta.

Näen Sinusta valokuvia päivittäin. Niitä on minulla kotona seinillä ja laatikoissa, lompakossa, puhelimen taustakuvana ja silmieni verkkokalvoille syöpyneenä. Katsoin tänään läpi yhden ystävän keräämät kuvat Sinusta, se tunne oli tänään niin absurdi niitä katsoessa. Kuinka niin et ole enää siinä fyysisessä muodossa!? Kuinka niin se suoraa silmiin kohdistunut katse on...sammunut? Kuinka niin sitä hymykuoppaa...EI ENÄÄ OLE!?

Vielä minun ei Sinua ajatellessani ole vaikeaa muodostaa verkkokalvolleni kuvaa Sinusta. Kokeneemmat on sanoneet että jossain vaiheessa niin tulee käymään. Minun on toistaiseksi hyvin vaikea uskoa että se verkkokalvolleni syöpynein kuva Sinusta; muisto siitä kun nukut sikeästi 14.päivä aamulla kun minun piti herättää Sinut syömään aamupalaa. Silmät kiinni, olit jotenkin hurjan levollisen näköinen. Viikkoa myöhemmin ruumishuoneella näytit aivan samalta, levollisesti nukkuvalta. Kuten sanottu, mun on todella vaikea kuvitella etten jonain päivänä saisi tuota kuvaa salamana verkkokalvolleni täydellisenä, jokainen piirre kirkkaana.

Mä kävin Sinun kuolinpaikallasi viikko sitten. Huomasin jo "kauan" sitten (rehellisesti mulla ei oo mitään hajua koska, ajantaju on edelleen jossain) et Sun perheen siihen aitaan laittama rakkauden lukko on otettu pois. Ihminen kenen kanssa sielä olin ehdotti et sahattais se koko tanko siitä pois, sillon kukaan ei vois "ottaa sitä pois". Mun mielestä se idea on monella tapaa nerokas ja, en tiedä tajusko tämä ihminen edes kuinka vertauskuvallista se olisi.

Tästä kyseisestä ihmisestä haluaisin myös puhua Sinulle. Te ette ole tavanneet, mä tapasin tän tyypin pariviikkoa ennen Sun kuoleman vuosipäivää. Mua pelottaa ottaa selvää miksi se ihminen tuli mun elämään just sillä hetkellä ku se tuli. Kun Sinun kuolinyösi vuosipäivä koitti ja mua ahisti aivan helvetisti nii mun pää päätti ihan keskenään et tämä tyyppi on turvallinen, soita sille. Jos mun tunne-elämää kasassapitävä järjenhiven ois saanu ottaa kantaa ni vihreen luurin sijaan oisin painanu punasta luuria sen nimen kohdalla. Mutku mulla oli viimeksi _täysi_ rauha kun mä olin Sun kanssa meillä kotona. Oikeesti. Seuraavan kerran se oli tän tyypin kanssa se olo. En nyt edes osaa jatkaa tätä kappaletta. Sinä itkit sillon vuosia sitte ku mä olin jättänyt Ruotsiin heijdååt, Sinä, ei kukaan muu. Itkit mun puolesta ku mä en osannu. Oon siitä niin pahoillani ettei siinä oo mitään järkeä. Mua pelottaa ihan hirveesti, et joudun itkee nää itkut nyt "ihan ite".

Sinä olit jo eläessäsi mun elämän ihan top-kärjessä "merkittävimmät ihmiset" -kategoriassa. Sen Sinä kerkesit saada tietää, monet kerrat. Kuolemaasi seurasi näkymättömän maailman avautuminen meille, läheisillesi. Kaikkihan me ollaan sen olemassaolo enemmän ja vähemmän tunnettu, tiedetty. Nyt sitten vasta alkaa palaset loksua paikalleen siinä Isossa Mittakaavassa. Meidän kaikkien ihmissuhteet toisiimme ja muihin- ne ovat entisestään syventyneet niin kovasti, ettei sitä voi edes ymmärtää. Minä henkilökohtasesti kuvittelin ennen Sinun kuolemaasi, että mun ystävyyssuhteet on erityisen syviä ja ettei sen syvemmälle voi itseensä tai toiseen enää päästä. Olin horribly wrong. Minun suhteeni "suruperheeni" jäseniin ja muihin ystäviin on nykyään niin läheinen, että mua välillä pelottaa ja ärsyttääkin -ei voi edes ajatella itsekseen kun joku jo lukee sen ajatuksen. Soronoo yksityisyys! ...Teretulemast täydellinen ja kokonaisvaltainen läheisyys!

Ennen kaikkea ylläolevassa kappaleessa kuvaamani asiat on niin mielettömän ihania ja rakkaudellisia, merkityksellisiä ja eheyttäviä, ettei siinäkään oo mitään järkeä. Tämä on tosi vaikea asia sanoa, mutta "loppujen lopuksi" Sinun kuolemasi poiki paljon hyvää meille tänne maanpäälle. "Sinun kuolemallasi on tarkoitus, näin tämän piti mennä". Usein minä ja me pystytään olla vilpittömän onnellisia näistä hyvistä asioista, jotka meissä muuttui ym. Oon niistä muutoksista itseasiassa kiitollisempi ku mistään just nyt. Mutta usein, varmasti vielä pitkän aikaa sen mielettömän fiiliksen takana mörkö huutaa:......MILLÄ VITUN HINNALLA?

Mulla on pala Sinua minussa. "Meissä" kaikissa on. Mä myös tiedän muistuttavani jollainlailla joitain ihmisiä Sinusta. Ihan sama vaikka se tuntuu rankalta välillä vähänniinku meidän molempien elämää niin mä lupaan Sinulle, et mä pystyn siihen. Musta myös tuntuu, et koen kaksinverroin läheisyyttä, ja saan kaksin verroin sitä "hyvää" (tosi laimea ilmaus) niiltä, näiden ihmisten kanssa. Mun ei tarvitse selittää niille, ne todella ymmärtää. Tottakai jos ne tunsi Sinut! Mä rakastan.

Mä en ole unohtanut sitä pätkää meidän viimeisen yhteisen illan keskustelusta, kun kerroit mitä itsessäsi rakastat. Enkä niitä asioita, joita listattiin kun pohdittiin meidän kahden outoja yhtäläisyyksiä. Ihan vitun sama et veit helvetin ison palan musta mukanasi, mulla on eväät täyttää se reikä kaikella sillä mitä mä voin Sinun kuolemasi kautta oppia, kokea, tuntea, uskoa....... RAKKAUDELLA. Oikeilla päätöksillä, minulla ja Sinulla.

Be in me ♥


sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Aika

Tänään on kulunut 14 kuukautta lapseni kuolemasta ja minä mietin aikaa.

Käsitykseni ajan kulumisesta muuttui täysin kun hän kuoli. Aika ei mennyt nopeasti eikä hitaasti. Aika kellui, leijui, oli eräänlainen tyhjiö. Sitä on hyvin vaikeaa kuvata sanoin. 

Viime syksynä olin terassilla, istuin ja kuuntelin musiikkia. Mietin elämää ja kuolemaa. Isosisko soitti ja sovimme treffit. Puhelun jälkeen katsoin kelloa ja huomasin sopineeni treffit liian aikaisin. En ymmärtänyt, että kello oli jo niin paljon, olin ollut terassilla paikoillani neljä tuntia. Käsitys ajan kulumisesta oli lakannut kokonaan. 

Olen lukenut, että me ihmiset koemme ajan eri tavoin omasta tajunnantilastamme riippuen. Olen myös lukenut ajatuksia siitä, että aika voisi olla ajatonta, että menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus ovat olemassa yhtä aikaa. 

"Hän on poistunut tästä omituisesta maailmasta hieman ennen minua. Se ei merkitse mitään. Meidän kaltaisemme ihmiset, jotka uskovat fysiikkaan, tietävät että menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden erottelu on silkka uppiniskaisesti pintansa pitävä harha"
Albert Einsteinin kirjeestä ystävänsä leskelle. 

Olen lukenut myös Stephen Hawkingin ajatuksia ns. imaginaariajasta. 

Tämä kulunut 14 kuukautta on aika, joka on kalenterin määrittelemä aika. Minun subjektiivinen kokemus ajasta on hyvin erilainen. Tämä ei ole ollut lyhyt tai pitkä aika. Tämä on ollut jakso, jossa ovat olleet limittäin menneisyys ja nykyhetki. Olen vaeltanut syntymässä, elämässä ja kuolemassa. Muistoissa, tunteissa ja ajatuksissa. Kivussa, tuskassa ja toivossa. Miten näitä voisi määritellä tunneilla tai vuosilla?

Olen puhunut ajasta useamman läheisen itsemurhan kokeneen kanssa. Olemme pohtineet sitä, että onko aikakäsityksemme ja -kokemuksemme muuttunut pysyvästi. 

Aika parantaa haavat. 
Anna itsellesi aikaa. 
Anna ajan kulua. 
Ajan kanssa helpottaa. 


lauantai 14. syyskuuta 2013

Luin Hesarin

"Kuolleitten hauta on elävien sydämissä"
Teksti kuolinilmoituksessa. 

"Iltaa vasten ne alkavat ehtyä, valo, keskustelu,
siellä missä olet yksin ei ole ketään.
Yö on tietenkin, sekin on yksin. 
Niin teitä on kaksi, ja te pärjäätte."
Bo Carpelan




Kiitollisuus

Minulla on pitkä yhteinen historia kiitollisuuden kanssa.

Kun raitistuin opin minulle täysin uuden asian. Elämässä on pitkä lista asioita, joista voi olla kiitollinen. Kiitollisuuden siitä kaikesta, mitä on saanut, voi todentaa itselleen vaikka iltarukouksessa. 

Kun lapseni kuoli, niin tämä kiitollisuusasia hieman mutkistui. Viime loppukesänä tunsin hetkellisesti kiitollisuutta, kun ymmärsin sen valtavan myötätunnon ja välittämisen, mikä perheeseemme kohdistui. Sen jälkeen en ole oikein pystynyt ajattelemaan koko asiaa, siis tätä kiitollisuutta. 

Olen ajatellut tässä viime aikoina, että minun on itseni takia tehtävä kiitollisuuslista. Lista, joka todentaa ja todistaa minulle, että vaikka lapseni teki itsemurhan, niin elämässä on silti edelleen hyvää. 

Olen kiitollinen siitä, että

-olen saanut olla kuolleen lapseni äiti
-viime viikkoina lapseni on ollut mielessäni iloisena ja nauravana

-minulla on kaksi elävää lasta
-lapseni pärjäävät tämän heitä kohdanneen trauman kanssa
-tyttärelläni on hieno mies avopuolisona, heillä on koti ja he tulevat toimeen
-tyttärelläni on ystäviä
-pojallani on kavereita ja kiinnostuksen ja ilon kohteita
-lapseni ovat terveitä, fiksuja ja ihania ihmisiä
-tyttäreni on jaksanut olla lähelläni pikkusiskon kuoleman jälkeen

-minulla on ystäviä
-ystäväni ovat aitoja sydänmaailman ihmisiä (löysin taas uuden sanan: sydänmaailma, palaan tähän myöhemmin)

-minulla on vertaisia, jotka tietävät mitä elämä on sen jälkeen, kun rakas ihminen on tehnyt itsemurhan
-olen päässyt vertaisryhmiin ja -kontoutukseen

-olen saanut olla 14 kuukautta yhteydessä kuolleen lapseni ystäviin
-lapseni ystävät ovat uskomattoman ihania ja ajattelevia nuoria aikuisia, joilla on äärettömän hieno arvomaailma

-puolisoni on kiltti ja kunnollinen mies
-puolisoni on kestänyt minua myös silloin, kun en ole ollut parhaimmillani

-molemmat vanhempani ovat elossa ja terveitä

-meillä on tämä mökki (jossa parhaillaan olen)
-saan kokea tyyneyttä ja tuskasta vapaata oloa mökillä, siitä huolimatta, että saimme suruviestin kun olimme mökillä

-olen fyysisesti terve
-olen saanut valtavasti tukea ja apua

-työnantajani on ollut äärimmäisen ymmärtävä ja joustava
-minulla ja miehelläni on työpaikat, jotka takaavat perheellemme elannon

-sain osatyökyvyttömyyseläkepäätöksen seuraavaksi kahdeksi vuodeksi, saan rauhassa toipua ja kasata elämääni ja psyykettäni

-minulla on koti ja kotini on kaunis

-opin valtavasti uusia asioita sen neljän vuoden aikana, kun minulla oli koira

-kiitollisuuslistani on näin pitkä



torstai 12. syyskuuta 2013

En minä tiedä

Minulla oli muutama helpompi päivä.

Nyt olen taas tässä uudessa normaalissa olossa. Itku kuristaa kurkkua ja muisto päivän paniikkikohtauksesta jyskyttää ohimoissa ja päälaella. 

Se alkoi ihan hyvin, puhelinpalaveri esinaiseni ja HR-ihmisen kanssa. Tilanne kääntyi, kun minulta kysyttiin miten voin. En vaan osaa vieläkään vastata tuohon kysymykseen. Mitä minun odotetaan vastaavan, kun aiheena on osatyökyvyttömyyseläke ja töiden järjestely. Helvetin huonosti? Pärjäilen? Haluavatko he kuulla miten huonosti olen taas nukkunut? Kerronko viime viikon Iso Tuska- kohtauksesta? Kerronko miten väsynyt olen tähän kaikkeen? Kerronko miten lohduton olin tiistaina sitoessani surunauhoja?

Sanoin, että olen helpottunut eläkepäätöksestä.

Paniikkikohtaus alkoi, kun minulta kysyttiin tuntimääristä ja euroista. Minkälainen sopimus kirjoitetaan. Kuinka pitkäksi aikaa. Miten ajattelin jakaa työni. 

EN MINÄ TIEDÄ!!!

Ymmärrän täysin työnantajan edustajia, ei työpaikka voi olla sellainen minne menen milloin sattuu. Mutta kun minä en voi tietää!! Minä en tiedä mikä järjestely on minulle paras. Minä en osaa sanoa pitäisikö töitä lisätä vai vähentää. Minä en tiedä onko viisi kertaa 4h parempi kuin neljä viiden tunnin työpäivää. Minä en voi tietää puolessa välissä syyskuuta mikä on työkuntoni lokakuun alussa. Minä en voi luvata mitään. Voin vain kokeilla ja yrittää. 

Tunnen miten kohtaus alkaa tulla. Ensin rinnassa on ahdistus, sitten sydän alkaa jyskyttää ja seuraavaksi loppuu happi. 

Sanoin heille etten pysty jatkaa puhelua. Menin ulos, hengittelin ja polttelin tupakkaa. Kävelin pihalla ja hengittelin lisää. 

Istun bussissa aina siinä etuosassa, siinä kohtaa, jossa on tarra ja tarrassa kuva ihmisestä kävelykepin kanssa. Minä tunnen itseni vammaiseksi, minulla on sisällä vamma. Kun tulen bussista ulos, niin sytytän heti tupakan matkalla kotiin. Pitkään stumppasin tupakan aina samaan kohtaan, nyt olen huomannut, että tupakka loppuu aiemmin kuin ennen. Minä siis kävelen hitaammin kuin ennen. 

Vammani vaatii veronsa. 

Katseeni kiinnittyi muutama päivä sitten alla olevaan kuvaan. Minä näen, kuulen, luen ja ymmärrän kaiken edelleenkin lapseni kuoleman kautta. Myös karttakuvat metrojen reiteistä. 

Tuo hauskaksi tarkoitettu Helsingin metrokartta on kuin minun ja lapseni elämä. Jatkoimme viime vuoden heinäkuussa matkaamme eri teitä pitkin. Pariisin metrokartta taas on kuin tämä minun vammainen mieleni. 


Liekki elämälle

Olin tiistaina Surunauha ry:n ja Suomen Mielenterveysseuran järjestämässä tilaisuudessa. Tilaisuudessa esitettiin lyhytelokuva Liekki elämälle.

Lokakuussa 2008 vakavaan masennukseen sairastunut Antti Pousi päättää elämänsä. Kysymykset raastavat omaisten ja ystävien mieltä. Miksi Antti päätyi tähän ratkaisuun? Miksei hän kertonut meille? Tämä on hänen tarinansa.

Suomessa tehdään kolme itsemurhaa päivässä. Itsemurha-ajatukset piinaavat yhä nuorempia ja psykiatrisiin palveluihin on valtavat jonot, mikä on erittäin huolestuttava viesti yhteiskunnalle.

Dokumentti on suunnattu nuorille keskustelun avaamiseksi masennuksesta ja siihen liittyvien oireiden tunnistamisesta. Avun hakemisesta itselle tai kaverille, sekä lohduttamaan omaisiaan menettäneitä. Dokumentissa informoimme masennuksen vaaroista ja seurauksista, mutta ennen kaikkea pyrimme korostamaan ennaltaehkäisyä, sillä kun jotain peruuttamatonta on tapahtunut, emme voi tehdä mitään.

Dokumentissa haastellaan mm. Antti Pousin vanhempia, Leena- ja Anssi Pousia, Antin ystäviä ja bändikavereita, Matti Lämsää ja Andy Peltolaa. Psykologi Jarmo Herkmania ja Psykiatrian ja yleislääketieteen erikoislääkäriä Jyrki Joensuuta
http://vimeo.com/51064422

Se oli hyvin koskettava elokuva. Elokuvaa on tarjottu kyllä eri tv-yhtiöille, mutta mikään niistä ei ole ollut halukas esittämään tätä. Aivan, tämähän ei ole millään lailla media-seksikäs aihe, se kertoo vain masennuksesta ja kuolemasta.

Antin äiti laulaa elokuvassa itse tekemänsä laulun. Olen tätä laulua kuunnellut todella usein. Se on kaunis, rauhallinen ja lohduttava. Minulla oli suureksi ilokseni mahdollisuus kiittää tätä äitiä henkilökohtaisesti tästä laulusta.

http://vimeo.com/40360502

Löysin uudesta blogista, jota seuraan, hyvin kauniin runon, jonka nimi voisi olla myös Liekki.

http://hapuilemassa.blogspot.fi/2013/09/157.html

Minun elämänliekkini on ollut välillä hyvin pieni, Joskus on tuntunut, että pienikin tuulenhenkäys olisi voinut sen sammuttaa. Mutta aina jokin on pitänyt liekin palamassa. Olen lukenut kirjoja, joissa puhutaan hopealangasta, jolla sielu on kiinni ihmisessä. Tämän hopealangan täytyy olla mahdottoman vahva, paljon vahvempi kuin minä itse olen. Lohduttava ajatus, minun ei tarvitse aina jaksaa, minua kannatellaan.






keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Menee hermot, mutta onneksi tähtisateessa

Kyllä, palaudun näköjään pikku hiljaa jossain asioissa "normaaliksi", yksi oire on ärsytys.

Olen niin turhautunut kun kotona tietsika meni rikki ja se on ollut korjattavana ikuisuuden. No ainakin yli viikon. 

Olen löytänyt uusia kiinnostavia blogeja, kommentoiminen ei onnistu mobiililla, ainoastaan työkoneella. Tänään käytin tunnin neljän tunnin työpäivästäni uuden blogin lukemiseen, vähän tökkii omaa työetiikkani vastaan. Mutta haluan kommentoida heti kun luen ja ajatus tulee mieleen. Ja blogi oli kiinnostava. 

No entä oman blogin kommetteihin vastaaminen sitten. Työkoneella en näe yhdellä silmäyksellä tulleita kommentteja. Katson ne mobiililta ja kirjoitan vastaukset työkoneella. Uusia tekstejä kirjoitan vain mobiililla, koska työkone kirjoittaa vain html- muodossa eli kaikki menee yhteen pötköön. Minussa asuva pilkunviilaaja ei kestä sitä, minun on ihan pakko saada kappaleet erikseen. 

Mobiililla en osaa tai pysty linkittämään videoita ja juuri nyt minulla olisi ollut vaikka kuinka paljon linkitettävää. Näpyttely mobiililla on tuskaa, minulla on isot sormet ja joudun korjaamaan virheitä koko ajan. 

Kaiken lisäksi kirjoitettavaa olisi vaikka kuinka paljon. Viime viikkoisen tuska-ahdistuskohtauksen jälkeen olen voinut taas paremmin ja pää halkeaa kohta ajatuksista ja kirjoittamattomista sanoista. 

Ehkä kirjoitan nyt loppuun tämän hetken iloisimman ja onnellisimman ajatuksen. Kuollut lapseni on ollut mielessäni viime päivät iloisena ja nauravana. Muistin pitkään vain ikäviä muistoja, nyt nautin tästä säkenöivän ihanan kauniista kuvasta hänestä, minä näen sieluni silmin hänen säteilevän ilonsa ja kuulen korvissani hänen tarttuvan naurunsa sekä tunnen itsessäni hänen valtavan energiansa. 


maanantai 9. syyskuuta 2013

Valoa vai napanöyhtää

Olisi kiva, jos minulla olisi joku aihekokonaisuus mielessä ja sen voisi sitten tänne naputella. No ei ole sellaista.

Pelkkiä haja-ajatuksia sieltä täältä.

Sain tänään osatyökyvyttömyyseläkkeen ennakkopäätöksen. Se oli myönteinen ja se jatkuu kaksi vuotta. Sinänsä myönteistä, mutta en ymmärrä vielä lainkaan mikä tämän eläkkeen suuruusluokka on ja elänkö minä sillä ja palkkatulolla. No, huomenna yritän sitä selvitellä. 

Aamu alkoi huonosti, luin Hesarista jutun taas yhdestä nuoren itsemurhasta. Tunsin sellaista valkohehkuista vihaa ja raivoa tätä yhteiskuntaa kohtaan. Haluaisin pukea kaavun päälleni ja mennä vuorille mietiskelemään, pois täältä "hyvinvointiyhteiskunnasta". Hain tänään kirjastosta tiibetin-buddhalaisen munkin kirjoittaman kirjan, aiheena elämänilon ja onnellisuuden löytämisen salaisuus. Jospa se aukenisi minullekin......?

Yöpöydällä on lisää luettavaa: Poikani Kevin, Kuudes aisti - Aivojen yliluonnolliset mahdollisuudet ja Intuitio - Sisäinen viisaus. 

Minun poikanen seurustelee. Hänellä on fritsu kaulassa. Eikä toinen isosisko ole sitä näkemässä. Hänen poissaolonsa aina korostuu huutomerkiksi silloin kun jotain tavallisuudesta poikkeavaa tapahtuu. Ambulanssit menivät täällä tänään edes takaisin, joten soitin pojalleni ja tarkistin oliko hän vielä hengissä. Oli hän. Tällä kertaa "onnetar" oli minun puolellani. 

Minä en ole pystynyt lapseni kuoleman jälkeen sanomaan kenellekään "Onneksi olkoon". Toivotan mielummin valoa ja rakkautta. Tälle päivälle. Yhdelle päivälle. Mielestäni onnen toivottaminen toiselle syntymäpäivänä on jotenkin outoa. Onnittelenko häntä siitä, että hän on säilynyt hengissä taas kokonaisen vuoden. Vai toivotanko onnea seuraavalle vuodelle (että pysyisi hengissä ensi vuodenkin).

Sellaisesta en ole tainut koskaan tänne kirjoittaa, että haluaisin olla oikeasti Hyvä Ihminen. Sellainen, joka olisi toisia kannustava ja tukeva. Ottaisi aina muut myös huomioon. Lopettaisi omaan napaansa tuijottelun ja omassa surussa kierimisen. Haluaisin olla sellainen ihminen, joka jakaisi ympärilleen iloa ja rakkautta. Veisin toivoa sinne, missä on toivottumuutta. Olisin kuin kävelevä assisilaisen rukous. 

Mutta kun en ole. Olen vain tällainen risa koekappale, joka ei selvinnyt testiajossa kovinkaan hyvin. 


torstai 5. syyskuuta 2013

Sivupersoonani tulevaisuus

Minun tulevaisuus yltää muutaman kuukauden eteenpäin.

Vietän joulun maalla äidin luona. Sen jälkeen minulla ei ole yhtään suunnitelmaa. Hatara ajatus siitä, että menisin jonnekin lämpimään isosiskon kanssa.

Kun lapsi kuoli ja singautti minut tähän uuteen elämään, kadotin minä hänen tulevaisuutensa lisäksi oman tulevaisuuteni. Yhtenä syynä pidän sitä kipeää tietoisuutta, jonka sain: koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa. 

Miten voisin ajatella, mitä elämä on vuoden kuluttua? Tai viiden? Kymmenen? Tulevat vuodet ovat täysin abstrakteja, niistä en saa minkäänlaista otetta. Toinen syy voi olla pelko. Pelko tulevista tuskista ja kaipauksista. Sellainen kauhuskenaario, jossa kuukaudet muuttuvat vuosiksi, mutta lapseni pysyy aina vain kuolleena. 

Täysin alasti

Usein ajattelen, että lapsen kuolema riisui minut henkisesti täysin alastomaksi. Paljon turhaa karisi, mutta myös tietyt puolustusmekanismit hävisivät.

Tällä viikolla on eri fb-ryhmissä jaettu ja käsitelty Iltiksen juttua "kympin tytön" itsemurhasta. Eräässä ryhmässä nainen pohti tätä asiaa ja tuli siihen tulokseen, että rakastamalla joka päivä ja koko ajan lastaan pääsee jo pitkälle. Aivan, minähän en rakastanut lastani tarpeeksi ja juuri siksi hän halusi kuolla. 

Toinen nainen pohti suorituspaineiden syytä. Niin, niin, juuri siksi nuoret tappavat itsensä, koska vanhemmat haluavat heidän tekevän läksynsä. 

Sanotaan, että itsemurha on tabu, josta ei puhuta. Miten siitä voisi puhua niin, ettei loukkaa ketään? Kun luen tai kuulen ihmisten käsityksiä itsemurhan syistä, on taustalla koko ajan väijymässä arvostelu tai ainakin pieni epäilys, että JOTAIN vanhemmat tekivät väärin. Pakkohan niiden oli, eihän nyt muuten lapsi halua kuolla, eihän?

Minä joudun miettimään loppuelämäni omaa osuuttani lapseni itsemurhaan. Olen todistellut tuhansia kertoja ja tulen toistamaan miljoonia kertoja, että tein parhaani. 

Olen hyvin suojaton kaikkea arvostelua kohtaan. Eläminen tuntuu hyvin arvaamattomalta, kun ei voi koskaan tietää mistä suunnasta isku tulee ja miten syvälle se osuu.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Äiti - äidimpi - vertaisäiti

Tänään on ollut vähän parempi päivä. Kun ajattelen eilistä kohtausta ja oloani, niin tämä suru ja väsymys ikään kuin pakkautuu sisälle. Sitä puhuu ja nauraa ja on ulkoisesti normaali aikansa, kunnes sitten ei enää jaksa ja se kaikki purskahtaa ulos kuin hiilihapollinen juoma, jonka pulloa on ravisteltu.

Sitä vaan tässä mietin, että monet meistä äideistä tuntevat näyttelevänsä tätä elämäänsä lapsensa kuoleman jälkeen. Minä ainakin olen vetänyt monen Oscar-palkinnon arvoisen suorituksen läpi. Se on joskus paikallaan, ajattelen lähinnä tätä kotona asuvaa poikaani. Hänen takiaan olen yltänyt mielettömiin suorituksiin. Mutta jotenkin valheelliseksi tämä kaikki näytteleminen saa elämän tuntumaan kyllä. 

Tänään olen keskustellut kahden vertaisäidin kanssa fb:ssa, molemmat ovat minulle tärkeämpiä kuin jotkut omat ystävät. Minä en usko lainkaan sattumiin. Toinen näistä äideistä kirjoitti juuri sen lauseen, joka minun piti lukea kun kirjauduin vertaistukifoorumille. Hän kulkee kaksi kertaa päivässä minun lapseni kuolinpaikan ohi. Toinen äiti kirjoittaa ja ajattelee juuri niin kuin minä haluan myös ajatella, elämästä ja kuolemasta. Toisen heistä olen jo tavannut, toisen tapaan toivottavasti pian. Minä tulen kyllä toimeen ilman niitä ystäviä, jotka eivät ole vielä juosseet karkuun, mutta ilman näitä vertaisäitejä en pärjää. Jatkuvasti kuulen ja luen läheisten kokemuksia siitä, miten ihminen toisensa jälkeen joutuu pettymään, kun ystävät häipyvät viereltä. En ole vielä ratkaissut sitä mysteeriä miksi toiset pystyvät kohtaamaan kärsivän ihmisen ja toiset eivät. Hyvin usein kysyn itseltäni, että kumpaan ryhmään minä kuuluisin ilman oman lapsen itsemurhaa?

Olen tällä viikolla sopinut treffit jo kahden ihmisen kanssa, yhden vertaisäidin, joka tulee Helsinkiin ja vanhan koulukaverini kanssa. Nämä tapaamiset ovat hyvin tärkeitä minulle, saan olla niin rikki kuin haluan, minun ei tarvitse esittää mitään. Kunhan ihminen kohtaa ihmisen. Olen ajatellut, että tuskin tapailisin näin paljon ihmisiä, jos voisin jakaa tunteitani ja tulla ymmärretyksi kotona. Valitettavasti niin ei ole. Muistan liian hyvin, kun viime syksynä mieheni ratkaisu minun tuskaani oli harrastukset. Sillähän sitä selviää shokista, kun alkaa harrastaa..

Minuun otti tänään yhteyttä ihminen vuosien takaa. Hän ei juossut karkuun, hän ei ajatellut, että saa tartunnan itsemurhasta. Ehkä omien kokemustensa kautta, hänen lapsensa kuoli ennen kuin pääsi äitinsä rakastaville käsivarsille. 

Minua lohduttaa ajatus siitä, että sielu valitsee minkälaisen elämänkokemuksen se tarvitsee. Se tietää jo ennen syntymäänsä minkälainen ja minkä mittainen elämä sillä on tulossa. Se harkitsee hyvin huolellisesti ja valitsee juuri tietyt ihmiset vanhemmikseen. Suurimmasta suurimalla rakkaudella se päätyy jonkun lapseksi. Vaikka vain kuollakseen. Vauvana tai 20-vuotiaana. Vaikka lapsi kuolee kohtuun, on hän tehnyt yhdestä naisesta äidin. 

Minä sytytän tänään kynttilän pienelle pojalle, jonka kuolemasta ja syntymästä tulee huomenna kuluneeksi kolme vuotta. Minä myös lähetän enkeleille kiitoksen siitä, että he ovat auttaneet meitä äitejä löytämään toisemme.

tiistai 3. syyskuuta 2013

Turha päivä

Tein makaronilaatikon, se oli tämän päivän kohokohta. Edellisestä kerrasta on aikaa, se oli silloin, kun minulla vielä oli kolme elävää lasta.

Alakulo muuttui ahdistukseksi, pakkautui kurkkuun ja alkoi kuristaa. Kurkku voi oikeasti alkaa kuroutua umpeen sisäpuolelta. 

Otin rauhoittavan, laitoin tyynyn pääni päälle, kuuntelin soittolistani ja kuvittelin itseni arkkuun. Tämän kaksituntisen jälkeen mieheni kysyi: "Olitko väsynyt vai onko jotain sattunut".

Olen hyvä ihminen, joten en huutanut, että v**un urpå, lapseni on kuollut. Totesin vain lakonisesti, että eipä tässä ihmeempiä. 


maanantai 2. syyskuuta 2013

Se parhaiten nauraa, jolla on vahvin lääkitys

Minä popsin pillereitä, kaikenlaisia.

Rauhoittavat ovat tarpeen silloin, kun ahdistaa niin paljon, että pelkää tukehtuvansa. Tai silloin, kun tuska on sietämätön. Toistaiseksi viimeisen Diapamin olen syönyt kesäkuussa. Ainiin, olin silloin psykiatrin luona. Hän tarjoutui myöhemmin terapeutikseni. No kiitos ei, ehkä hän ei ihan saavuttanut luottamustani. Mutta ehkäpä sitten, kun hänellä on sähköposti käytössä ja ei tarvitse kirjoittaa kirjeitä enää?
Minulla on aina Diapamit mukana, menen minne tahansa. Minä kun en voi koskaan tietää milloin ahdistus tulee. Muutama ihminen on kysynyt minua luokkakokoukseen. Kuinka moni sinne lähtijä kantaa mukanaan rauhoittavia, kaiken varalta? Ei, en minä mene luokkakokoukseen. 

Syön serotoniinia masennuksen ehkäisemiseen, annos tuplattiin keväällä. Nyt katsotaan miten tämä puree, nou hätä jos ei toimi, ainahan sen voi kolminkertaistaa. Mutta voi harmi, se voi kasvattaa ruokahalua, onneksi taitava psykiatri piti minulle lyhyen ravintotietoiskun. Olin sen verran hienotunteinen, enkä pahoittanut hänen mieltä kertomalla ettei minua läski haittaa, tyydyn siihen, että haluni kuolla heikkenee. Pahus, unohdin pyytää lisää närästyslääkkeitä, vatsani ei kestä näitä ja polte on huumaava. Ajoittain myös oksennus nousee ylös kesken unien, mutta mitä siitä, niin ei tapahdu joka yö. 

Stella, my new best friend, joka tainnuttaa uneen noin 15 minuutissa. Nämäkin minulla on aina mukana, kas kun en koskaan tiedä tuleeko uni. Sillä ei ole mitään merkitystä olenko voinut hyvin vai en, olenko nukkunut vai en. Uusia saa helposti, lyhyt viesti lääkärille, ja resepti tulee seuraavana päivänä kotiin. 

Voisin ottaa tähän vielä neljännen lääkkeen, sellaisen joka halutessani vaivuttaisi minut pitkään uneen, sanotaan vaikka seuraavaksi vuodeksi. 

On päiviä, jolloin vihaan elämääni. Tänään on sellainen päivä.