lauantai 26. lokakuuta 2013

Lehdetön syksy

Selailin fb-uutisvirtaa ja siellä olevia valokuvia syksyn lehdistä: punaista, oranssia ja keltaista.

En muista tänä syksynä kertaakaan kiinnittäneeni siihen ruskaan huomiota tuolla ulkona. Hesarista kyllä luin, että tänä vuonna on ollut poikkeuksellisen kaunis ruskasyksy. Vai niin. 

Yhdessä fb:n sururyhmässä oli kuva lehdettömästä puusta, ihmishahmosta ja penkistä ja sen yllä kysymys: Loppuuko sinun surussasi puhe välillä? Kyllä loppuu. Sekä kotona, töissä ja ystävien kanssa. Minulla on ollut tosi pitkään tämä puhumattomuuden kausi menossa. Töissä sanon moi, huomenta, huomenta, hei ja moikka. Puhelimeen vastaan, jos se soi. Siellä ryhmässä sanottiin, että tämä on ihan okei ja normaalia. Siis puhumattomuus. Välillä. 

Olen viime aikoina jättänyt vastaamatta, kun joku ystävistäni soittaa. Ei ole mitään uutta puhuttavaa. Lapsi on edelleen kuollut, minä nukun ja voin edelleen huonosti. Mitäpä sitä vatvomaan sen enempää. 

Lapsieni kanssa puhun kyllä, mutta silloin ei puhutakkaan minusta. 

Luin tänään vertaispalstalta niin äärettömän surullisen tiedon, vertaisäidin lapsenlapsi oli kuollut. Ajattelin sitä lukiessani, että juuri tuonkin takia en uskalla enkä osaa elää enää tätä elämääni onnellisena. Se kun vaan on niin, ettei ole mitään takeita siitä, ettäkö meidän perheen ja lähipiirin kärsimykset olisi tässä. Ei, mitä tahansa voi sattua kenelle tahansa meistä. Ihan milloin tahansa. Miksi siis pitäisi tavoitella jotain onnellisuutta?

En tiedä, mitä unta näin tai missä olin viime yönä. Sen tiedän, että ensimmäisen kerran herätessäni tajusin, miten hyvä olo minulla oli. Sanoin itselleni, että muista tämä olo. Kun sitten nousin ylös, niin kyllä häivähdys tuosta olosta on ollut minussa koko päivän. 

Mistäköhän tuo olo tuli?

perjantai 25. lokakuuta 2013

Keskustelua perheessä

Aamulla autossa klo 7.30

Puoliso: Miksi menet psykiatrille, liittyykö se siihen sun eläkkeeseen?
Minä: Eikun haen B-todistuksen, että pääsen terapiaan.

Puolison vastauksena oli pitkä ja perusteellinen selvitys väliaikaisen työkaverin kotipaikasta ja keskosen syntymästä ja keltaisuudesta.

Aha.

Illalla kotona klo 21.00

Minä: Voisitko lopettaa hetkeksi pelaamisen, minulla on asiaa.

Puoliso lopettaa pelaamisen, mutta jatkaa tietsikan tuijottamista.

Minä: Poika myöhästyi koulusta, mitä olet mieltä, pitäisikö rajoittaa illalla pelaamista ja ottaa tietotekniikka pois hänen huoneesta johonkin aikaan iltaisin? Vai vaan puhua hänelle tästä asiasta?

En tullut maininneeksi, että itkin iltapäivällä tunnin, kun ajattelin tätä asiaa. Minua ensinäkin suretti kaikki se, mitä olen tehnyt väärin iso- ja pikkusiskon teinivuosina ja toiseksi se, että en oikeasti tiennyt mikä olisi oikea tapa toimia pojan kanssa. Minun itseluottamukseni äitinä on täysin jäässä ja en usko, että osaan tehdä oikeita kasvatuksellisia ratkaisuja. Pelkään, että jos toimin väärin hänen kanssaan, niin hänkin tappaa itsensä joku päivä. En edes halua ottaa kasvatusvastuuta, koska en luota kykyihini.

Puoliso puhuu hänen ja pojan tekstailusta, (jatkaa peliään tässä vaiheessa), opiskelumotivaatiosta, kotiintuloajoista, jatko-opiskelusta,  lupaa puhua pojan kanssa eikä taatusti ymmärrä mikä on ajatukseni, kun sanon ettei minulla ole voimia vääntää näitä asioita pojan kanssa.

Illalla viimeinen asia, jonka kuulen ennen nukahtamista, on heidän riitelevät äänensä.


torstai 24. lokakuuta 2013

Hiljainen pyyntö



Sain laulun, jota kuuntelen nyt. Uudelleen ja uudelleen. Ja vielä kerran.


HILJAINEN PYYNTÖ

Säv.San.Kirsi Ranto

Oletko koskaan kuullut
enkeleiden kuiskaavan
Tai edes pienen hetken luullut
jonkun sua ohjaavan


Ne siivillään sua suojaa 
olkapäilläs hengähtää 
Yli painavankin murheen 
kiidättää 

Hiljainen pyyntö riittää 
ja usko, toivo, rakkaus 
hengittää 

Hiljainen pyyntö liittää 
sut enkelparven suojaan 
turvaisaan 

Myrskyä silmiin katsoin 
voimatonna horjuin vain 
Toivotonna toivoin 
jonkun pois mut korjaavan 

Kun jo uskoni luulin 
hukkuneen aaltoihin 
Havinan hennon 
kuulin siipien 

Hiljainen pyyntö... 

Kysymyksiin vastaukset löydät 
lähempää kuin arvaatkaan 
Jos on aikeesi nöyrät 
näet sydämen sopukkaan 

Kun sitten joskus tuntuu 
kuin elämä pitäis pilkkanaan 
Ja kaikki liikaa sattuu 
muista vaan 

Hiljainen pyyntö...


Kirsi Ranto, Hiljainen pyyntö

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Peruutuksia ja saavutuksia

Pappi laittoi sitten vuorokautta ennen sururyhmän alkamista tekstarin, että tervetuloa vaan ryhmään. Vastasin, etten voinut millään kuvitella, että hyväksymisestä ryhmään ilmoitetaan edellisenä iltana. Kerroin myös, että minulla oli jo sovittuja menoja, joten ryhmä jäisi osaltani. Pappi soitti vielä seuraavana päivänä ja kertoi, että hän luuli laittaneensa minulle sähköpostia, mutta olikin unohtanut. Bye bye seurakunnan sururyhmä, seurakunta, miksei Jeesus ja Jumalakin. Minä olen nyt siinä vaiheessa suruani ja traumaani, että heivaan vanhat uskomukseni menemään, tunnen toivottomuutta sen johdosta ja alan rakentamaan uusia uskomuksia. Jos vaikka uskoisin keijuihin, merenneitoihin, yksisarvisiin ja tonttuihin. Jos ne ei toimi, voisin kokeilla äiti-maata, luontoa, astrologiaa, teosofiaa tai kenties filosofista näkökulmaa. Miksei ateismikin, sitäkin voisin harkita.

Enkelihoito olisi ollut eilen, en jaksanut mennä, joten peruin sen.

Ilmottauduin vesijumppaan alkusyksystä ja pääsin varapaikalle. Olisin nyt saanut paikan, mutta kiitin kauniisti, sanoin etten nyt jaksa, ja peruin ilmottautumiseni.

Mitä vielä voisin perua? Tiedän kyllä mitä haluaisin perua, mutta koska kuolemaa ei voi perua, niin keskityn nyt perumaan näitä muita asioita. Myöskään elämää ei voi perua, mutta sen olen kyllä päättänyt, että jos on olemassa sielunvaellus ja mahdollisuus syntyä uudelleen, niin aion sanoa ei kiitos. En koskaan enää halua elää.

En halua enää kasvumahdollisuuksia elämänkoulussa, olen saanut oman osani siitä. Aika näyttää, minkälaisen päästötodistuksen saan, ehkä olen juuri ennen kuolemaani oppinut kaiken rakkaudesta, empatiasta ja henkisestä kasvusta. Mielessäni on kuitenkin yhden vertaisäidin lause, jossa hän toteaa, että olisi mielummin ollut täysi kusipää loppuelämänsä ja pitänyt lapsensa elossa, kuin "saanut" tämän hienon henkisen kasvun mahdollisuuden.

Maanantaina laadin kauppalistan, menin ruokakaupaan ja ostin kaikki kirjoitetut aineet. Eilen tein makaronilaatikon ja tänään siskonmakkarakeiton. Pakastimessa on vielä ainekset kinkkukiusaukseen.

Pojalla on huomenna iso enkun koe, olemme harjoitelleet siihen maanantaina ja tiistaina tunnin, ja tänään kaksi tuntia.

Kylppärin lattialla on lojunut kuukauden kassi, johon valui lohikeittoa. Pesin sen tänään.

Sain soitettua tänään ajan psykiatrille.

Saavutuksia kerrakseen.

tiistai 22. lokakuuta 2013

3000 kynttilää

Toiset käyvät lapsensa haudalla, vievät sinne kynttilöitä ja kukkia. 

Minun lapseni hauta on meri. Hänen toiveensa mukaisesti. Vuosi sitten löysin netistä paikan, jossa voi sytytellä virtuaalikynttilöitä. Hänelle on sytytetty noin 3000 kynttilää vuoden aikana. 

Valkoisia kukkia, enimmäkseen liljoja, olen ostanut kotiin olohuoneen pöydälle. Kun hänen kuolemansa vuosipäivä lähestyi, ostin taas noita valkoisia liljoja. Ne olivat ostettaessa ihan kiinni nupuillaan. Kun vuosipäivä koitti, olivat liljat auenneet: ne olivatkin oransseja. Sen ainoan kerran minulla oli värillisiä kukkasia. 

Minä olen oppinut inhoamaan öitä. Monta viikkoa on mennyt nyt niin, että heräilen useita kertoja yössä. Nukahtamislääke auttaa nukahtamiseen, mutta ei takaa sikeitä unia. Eilen siirryin taas alakerran sohvalle lukemaan kirjaa, kun ei kerran uni tullut. Minulla ei juuri ole muuta käsitystä lukemastani kirjasta, kuin sen nimi: Rukoukset kuolleille. 

Olen kirjaa raahannut mukanani mökille ja kotiin, yläkertaan ja alakertaan, olipa se mukanani kuntoutuksessakin. Viime yönä kirjan keskeltä pilkotti jotain vihreää. Se oli kuivattu valkovuokko. 

Äitienpäivän kukka. 

Taas teknistä tietoa traumasta (ja sen hoidosta)

Traumaattinen tapahtuma jättää aina jälkensä ihmiseen. Jotkut selviytyvät traumoistaan omin avuin tai ystävien tuella, jotkut taas tarvitsevat hoitoa ja terapiaa.

Traumaperäinen stressihäiriö (Post-Traumatic Stress Disorder; PTSD) otettiin DSM -tautiluokitukseen vuonna 1980. PTSD diagnosoidaan, kun yksilö on altistunut (kokenut tai todistanut) traumaattiselle, henkeä uhkaavalle tapahtumalle ja reagoinut siihen intensiivisesti pelolla, avuttomuudella tai kauhulla.

Reaktioihin kuuluvat traumaattisen tapahtuman tunkeutuva uudelleenkokeminen, jatkuva välttely (turtuneisuus, välttämiskäyttäytyminen, etäännyttäminen, kyvyttömyys muistaa tapahtunutta, kapeutunut tunne-elämä) ja kohonneen herätetilan aiheuttamat sitkeät oireet kuten univaikeudet, ärtyisyys ja viha, keskittymisvaikeudet, ylivalppaus ja säpsähtelyherkkyys. Jos oireet jatkuvat vielä kuukauden kuluttua tapahtuneesta, voidaan PTSD diagnosoida.

Syvä I-tyypin (yksittäinen traumaattinen tapahtuma) traumatisoituminen voi johtaa pysyvään persoonallisuuden muutokseen. Tämä kompleksinen traumaperäinen stressihäiriö on vaikea diagnosoida, koska sen vaikutukset ovat niin laajat.

Trauma voi aiheuttaa kielteisiä muutoksia tunne- ja impulssisäätelyssä, huomio- ja keskittymiskyvyssä, minäkäsityksessä, väärintekijän havaitsemisessa (uhri syyllistää itsensä tapahtuneesta), sosiaalisissa suhteissa, ruumiin toiminnoissa ja uskomus- ja merkitysjärjestelmässä.
Trauma aiheuttaa kielteisiä muutoksia itsessä

Tunne- ja impulssisäätelyn muutokset voivat ilmetä esimerkiksi vaikeutena säädellä vihaa tai itsetuhoisuutena. Huomio- ja keskittymiskyvyn muutokset aiheuttavat muistamattomuutta tai tilapäisiä dissosiaatioepisodeja (osa itsestä lohkotaan erilleen kokonaisuudesta) ja depersonalisaatiota (oma itse tuntuu epätodelliselta).

Myös minäkäsitys on kielteisesti leimautunut esimerkiksi tehottomaksi, pysyvästi vahingoittuneeksi, syylliseksi tai hävettäväksi.

Somatisointi taas voi ilmetä ruuansulatusjärjestelmän vaivoina, kroonisina kipuina, sydän- ja keuhko-oireina, konversio-oireina (torjuttujen psyykkisten ristiriitojen ilmeneminen elimellisinä vaivoina) tai seksuaalisina vaikeuksina.

Merkitysjärjestelmän muutokset aiheutuvat aikaisempien uskomusten menetyksestä (esimerkiksi voiko Jumala olla olemassa, kun tällaista tapahtuu?) ja sitä seuraavana toivottomuutta.
Puhumisen parantava voima

Psykiatrinen diagnostiikka on yksilökeskeistä ja yksilön oireiden lisäksi on opittava tunnistamaan myös trauman aiheuttamat muutokset perhesysteemissä.

Inhibitio- ja ilmaisuteorian mukaan traumasta vaikeneminen on epäterveellistä, koska ihmisen täytyy silloin pidättäytyä puhumasta itsestään. Puhumasta pidättäytyminen on fysiologisesti stressaava prosessi, joka aiheuttaa biologisia muutoksia. Psykologisesti se vaikuttaa niin, että puhumattomuus vähentää traumaattisen tapahtuman organisoitumista ja ymmärretyksi tulemista.

Tutkimustulokset ovat toistuvasti kertoneet, että traumasta puhuminen vaikuttaa myönteisesti immunologiseen toimintaan ja vähentää terveydenhuoltopalveluiden käyttöä.
Kaksi biologista muistijärjestelmää

Muistin toimintaan vaikuttavat traumatilanteessa samat tekijät kuin muistiin tallentumisessa muutoinkin (mieliala, motivaatio havainnoida, ärsykkeiden voimakkuus ja uutuus, aistimusten tarkkuus jne.), mutta erilaiseksi sen tekee voimakkaan tunnetilan aiheuttama aivojen informaation prosessoinnin muutos.

Trauman aiheuttama herätetila ja dissosiatiiviset reaktiot johtavat kokemuksen pirstoutumiseen. Biologisia muistijärjestelmiä on kahdenlaisia. Eksplisiittinen muisti käsittää verbaalisen muistiin tallentamisen ja implisiittinen muisti primitiivisen, ei-verbaalisen tallentamisen.

Viime vuosien tutkimus on osoittanut, että traumaattiset muistot ovat laadullisesti erilaisia (implisiittinen muisti) kuin tavallisista tapahtumista syntyvät muistot (eksplisiittinen muisti) ja että amnesiaa eli muistamattomuutta esiintyy rinnakkain elävien muistikuvien kanssa.

Aivojen kuvantamistekniikat ovat puolestaan mahdollistaneet käsityksen siitä, miten traumaattiset muistot organisoituvat keskushermostossa. Van der Kolk on esittänyt kuvantamistutkimusten tuloksia, joista näkyy, kuinka traumaperäisestä stressihäiriöistä kärsivien aivojen kielellisten alueiden aktiivisuus on vähäisempää kuin ei-kielellisten alueiden aktiivisuus vertailuryhmän aivotoimintoihin verrattuna.
Puolustuskeinot vaikuttavat muistin toimintaan

Traumaan liittyvistä aivojen toiminnallisista muutoksista saatujen tutkimustulosten lisäksi on esitetty myös hätkähdyttäviä tutkimustuloksia, joiden mukaan traumatisoituneiden ihmisten aivojen joissakin osissa aivokudos on surkastunut verrattuna normaaliin vertailuryhmään.

Ulkoisten ja sisäisten voimavarojen huvetessa trauma voi voimistaa otettaan yksilön psyykestä. 


Vaikka jokaisella on selviytymis- ja sopeutumisvoimavaroja ja -kykyjä, traumaattiset kokemukset voivat muuttaa psykologista, biologista ja sosiaalista tasapainoa niin paljon, että yksi tietty tapahtuma voi pilata kaikki muut kokemukset ja myös turmella nykyisyyden ymmärtämisen.

Menneisyyden tyrannia estää kiinnittämästä huomiota sekä uusiin että tuttuihin ilmiöihin. Jos joutuu jatkuvasti keskittymään ja valikoimaan menneisyyden mieleen nostamiin asioihin, elämästä tulee väritön, eikä uusista kokemuksista pysty oppimaan.

Trauman tehokkaan hoidon tulisi ratkaista posttraumaattisten ongelmien laajan kirjon: mieleentunkeutuvuus, pakonomainen uudelleenaltistuminen, välttäminen ja turtuminen, ylivireys, huomiokyvyn ongelmat, hajamielisyys, ärsykkeiden erottelukyky, muuttuneet käsitykset itsestä ja toisista, dissosiaatio ja somatisaatio.

Niin pitkään kuin traumaattiset muistot pysyvät dissosioituina, ne ilmenevät psykiatrisina, normaalia toimintaa haittaavina oireina. Juuri tämän vuoksi se, että uhria autetaan välttämään tapahtunutta ja menneisyyttään, ei todennäköisestikään poista trauman vaikutuksia elämästä.

Hoidon pitäisi auttaa potilasta saavuttamaan uudelleen turvallisuuden tunne omassa kehossaan ja kohtaamaan tapahtunut sekä työstämään sitä.
Hoito voi ehkäistä kroonistumisen

Hoidon alussa on arviointivaihe, jolloin käytetään traumaperäisten stressioireitten itsearviointikyselyä ja dissosiaatioarviointikyselyä. Turvallinen ja luottamuksellinen työskentelysuhde on hoidon perusta. Arviointivaiheen jälkeen hoidolle asetetaan tavoite ja aloitetaan potilaan psyykkisen ja somaattisen turvallisuuden ja itsensä rauhoittamisen opettelu. Apuna voidaan käyttää rentoutumismenetelmiä sekä konfliktivapaan alueen ja turvapaikkamielikuvan käyttöä. Potilasta voidaan opettaa myös hallitsemaan mieleen tunkeutuvia muistikuvia. Tämän jälkeen aloitetaan traumatyöskentely, johon kuuluu trauman kohtaaminen uudelleen, traumamuistojen läpityöskentely ja niihin liittyvien tapahtumien, tunteiden ja kehon reaktioiden yhteen liittäminen.

Esimerkiksi EMDR-menetelmää käytettäessä lähdetään turvapaikkamielikuvasta ja sen käytön opettelusta ja vasta sen jälkeen keskitytään traumaattisen kokemuksen pahimmalta tuntuvaan konkreettiseen muistikuvaan. Siihen liittyvä kielteinen itseä koskeva uskomus ja uskomuksen herättämä tunne ja sen ruumiissa aiheuttamat reaktiot etsitään ja samoin kuin muistikuvan myönteinen vastakohta eli se, mitä trauman kokenut haluaisi uskoa itsestään.

Seuraavaksi käytetään silmien liikettä (EMDR) tai auditiivista tai sensorista kaksissuuntaista stimulointia samanaikaisesti kun potilas keskittyy muistikuvaansa, kielteiseen uskomukseen ja sen herättämään tunteeseen.

Traumaattiseen kokemukseen liittyvät assosiaatiot aktivoituvat muistiverkostossa ja yleensä traumaattinen kokemus prosessoituu uudelleen. Nonverbaaliset muistiainekset liittyvät tietoiseen, verbaaliseen muistiin ja kokemuksen häiritsevyys lievittyy tai häviää.

Terapiassa opetellaan myös uusia selviytymiskeinoja käsittelemällä uskoa ja uskomuksia, tunteiden hallintaa ja ilmaisua, sosiaalisia taitoja, mielikuvituksen myönteistä voimaa, järjen käyttöä esimerkiksi tiedon hankkimista ja fyysistä tekemistä. Aputerapiana voi toimia vertaistuki eli samaa kokeneen ihmisen tai ryhmän tapaaminen tai esimerkiksi väkivallan uhreja voivat auttaa itsepuolustuskurssit. Hoidon lopettamisvaiheessa arvioidaan keskustelun avulla onko asetettuun tavoitteeseen päästy. Lisäksi voidaan käyttää samaa traumaperäisten stressioireitten itsearviointikaavaketta kuin hoitoa aloitettaessa. Läpikäydystä traumasta voi oppia jotakin ja pitemmällä aikavälillä tämä näkyy yleensä henkisenä kasvuna ja empaattisuuden lisääntymisenä.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Terapian tarpeessa

Kyllä, päätös on tehty: haen terapiasta apua itselleni.

Olen tuota vaihtoehtoa pitkään mielessäni pyöritellyt ja olen ollut haluton siihen ryhtymään. Syitä on monia. Olen veivannut, vääntänyt ja kääntänyt lapsuuttani, nuoruuttani, minuuttani, luonnettani, ihmissuhteitani, seksuaalisuuttani ja ihan kaikkea lähes koko aikuisikäni. Jotenkin mielessäni on kaava: terapia=kaiken menneen uudelleen vatvomista.

On se sitten menneisyyden vatvomista, tai lapsen kuoleman vatvomista, tai minun tämän päivän olojen vatvomista, niin ei auta. Mentävä on.

Minä pyörittelen äärimmäisen epätervettä ajatusta mielessäni: kuolema olisi ratkaisu tähän jatkuvaan kipuun. Siis en minä oikeasti halua kuolla, mutta kun voi oikein pitkään oikein huonosti, se Kuolema hiipii hiljalleen lähemmäksi, se hyppää tuohon olkapäälle ja alkaa kuiskutella ja vikitellä korvan juuressa.

Tämä Kuoleman läheisyys ja minun ajatusten kieppuminen aiheuttaa valtavaa syyllisyyden tunnetta. Syyllisyyttä eläviä lapsia kohtaan. Miten minä voin pyöritellä mielessäni kuolemaa, kun minulla on täällä kaksi kappaletta ihmisiä, joita rakastan enemmän kuin mitään muuta maan päällä? Millainen ihminen minä olen?

Olen masentunut, oikeastaan olen erittäin masentunut. Pakotan itseni kaikkeen, mitä teen. Ihan kaikkeen. Ja siksi en niin kovin paljon tee mitään, olen niin kyllästynyt ja loppu tämän pakottamisen kanssa.

Ja nyt aion pakottaa itseni tapaamaan vielä kerran psykiatrin (jotta saan kolmen kuukauden hoitosuhteen täyttymään), jolta saan B-lausunnon, täyttämään KELA:n hakupaperin, etsimään terapeutin ja menemään kerran tai kaksi viikossa puhumaan siitä, mistä en haluaisi puhua. Vaikka tuntuu, ettei minulla ole voiman ripettäkään tähän operaatioon, niin teen sen. Teen oikeasti ihan mitä vaan, jotta saan tuon Kuoleman hätisteltyä helvettiin kannoiltani.

Minun on saatava elämänhaluni takaisin. En minä enää edes osaa odottaa elämäniloa, mutta elämänhalu olisi kyllä hieno asia. Sekin toisi väriä tähän harmaaseen maailmaan, jossa elän.


perjantai 18. lokakuuta 2013

Kaksi hymyä

Nyt jo hieman helpottaa.

Olen ollut kuntoutuksessa, takana kolme pitkää, raskasta, intensiivistä, tunteikaista päivää takana. Vielä huominen aamupäivä täällä ja sitten lounaan jälkeen kotiin. 

Meitä on täällä seitsemän äitiä, yksi isä ja kaksi ohjaajaa. Olemme puhuneet 

kuolleista lapsistamme
perheenjäsenistä
ihmissuhteista
kirjoista
tunteista
sairaslomista
meedioista
yksinäisyydestä
toivosta
syyllisyydestä
enkeleistä
traumasta
kuolemasta
elämästä
mielenterveysongelmista
kokemuksista
surusta
avioliitosta
aivoista
ymmärtämättömyydestä
hylkäämisestä
lohdusta
henkimaailmasta
pettymyksestä
muistamattomuudesta

ja muista asioista.

Olemme kävelleet, venytelleet, rentoutuneet ja tehneet Asahi-liikkeitä. Olemme itkeneet, niistäneet ja välillä nauraneet. 

Olin hyvin toivoton, kun tulin tänne. Olen saanut nyt toivoa kotiin viemisiksi. Olen taas kerran voittanut kuoleman 1-0. Kyllä tämä taas tästä. 

Meidän piti ottaa tänne mukaan kuva tai muisto lapsestamme. Minä otin valokuvan. 

15-vuotias
hymykuoppa
valkoinen lumpeenkukka korvan takana
pilke silmissä
iso hymy
ilkiruinen ilme
kauniit hampaat
maailman ihanin tyttö

koko elämä edessä valloitettavana

Minä muistan niin paljon hyvää ja kaunista. Vihdoin hyvät muistot ovat syrjäyttäneet kaikki ikävät muistot. Ainakin tällä hetkellä. 

Kerroin muistojani tänään hänestä hymyillen. Hymy ei varmaankaan ollut yhtä iso ja kaunis kuin hänen hymynsä, mutta se oli joka tapauksessa hymy. 




tiistai 15. lokakuuta 2013

Viisitoista kuukautta = 457 päivää



Minun on uskottava,
että yhä olet olemassa.
Jossakin.
Että yhä katselet minua.
Joskus.
Että yhä rakastat minua.
Jotenkin.

Minun on uskottava,
että elämällä on tarkoitus.
Jonkinlainen.
Että minua tarvitaan täällä.
Joskus.
Että saan jotakin aikaan.
Jossakin.

Minun on uskottava,
että täällä on viivyttävä.
Jonkin aikaa.
Että opin tästä kaikesta.
Jotakin.
Että taas saan tavata sinut.
Jossakin.

(Ann Thorp Suom. Hannu ja Janne Tarmio)


perjantai 11. lokakuuta 2013

Kerjäläisenä kaarnaveneessä


Kuuletko kuoleman kuiskauksen
Kajahtavan kaikuvan

Kivun kipinöidessä kasvoillasi
Kompuroidessasi kurjuuden kallioilla
Katseessasi kaipuun kukka
Karitsoiden kiljunta korvissasi

Kerjäläisenä kaarnaveneessä
Kovassa kaksintaistelussa
Kaatumassa kiviseen kamaraan
Keho kylmänä konttaamassa 

Kartta kateissa
Karuissa katakombeissa
Katkeruuden koloissa

Kaunis kaarisilta kajastaa
Kuun kuulaassa kajossa
Koti kadotetulle kohoaa

Kyyhkynen kehdon kulmalla
Katumus kesytettynä
Kyyneleet kuivattuina


Kaikkeuden kohdussa

Sydämeni laulu


Tuonen lehto, öinen lehto
Tuonen lehto, öinen lehto,
siell’ on hieno hietakehto,
sinnepä lapseni saatan.

Siell' on lapsen lysti olla,
Tuonen herran vainiolla
kaitsea Tuonelan karjaa.

Siell’ on lapsen lysti olla,
illan tullen tuuditella
helmassa Tuonelan immen.

Onpa kullan lysti olla,
kultakehdoss’ kellahdella,
kuunnella kehrääjälintuu.

Tuonen viita, rauhan viita!
Kaukana on vaino, riita,
kaukana kavala mailma.



Yoann Penard


Jean Sibelius, Sydämeni laulu



torstai 10. lokakuuta 2013

Breathe


Breathe, breathe in the air. 
Don't be afraid to care. 
Leave, don't leave me. 
Look around and choose your own ground. 
Long you live and high you fly 
Smiles you'll give and tears you'll cry 
all you touch and all you see 
Is all your life will ever be. 

Run, rabit run. 
Dig that hole, Forget the sun, 
And when at last the work is done 
Don't sit down it's time to dig another one. 
For long you live and high you fly 
But only if you ride the tide 
And balanced on the biggest wave 

You race towards an early grave. 

Pink Floyd, Breathe

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Mielen matka mielipuolisuudessa

Pitkään pelkäsin, että sekoan, tulen hulluksi, menetän mielenterveyteni.

Jossain vaiheessa tuo pelko hellitti, ehkä samaan tahtiin kun ahdistuskin hellitti. 

Olen tässä viime päivinä kuulostellut oloani, kysellyt sisimmältäni itseäni. Tuntuu kuin todellisuus (mikä on todellista ja mikä ei?) lipuisi pois ja vastassa olisi mielipuolisuuden maailma tarjolla. Mikään vanha ei enää ole totta ja uudesta en saa otetta. Olen ihan vakavissani miettinyt, että pitäisikö minun mennä mielisairaalaan, olenko sairas mieleltäni? Jos mieleni on sairas, niin sairaalassa sitä lääkitään lääkkeillä, lääkitään pahimmassa tapauksessa niin pitkään kunnes mikään ei tunnu miltään. En minä sellaistakaan kaipaa, kai? 

Mitä minä kaipaan? Ehkä sitä, että eläisin taas maailmassa, jossa olisi järjestys. Paha saisi palkkansa ja hyvyys palkittaisiin. Elämä olisi ennakoitavissa ja kaikella olisi paikkansa, aikansa ja järjestyksensä. Että ihmiset kuolisivat vanhoina. Vanhuuteen. 

Tämä minun nykyinen maailmani on niin käsittämätön, tuntuu etten saa millään tästä kaikesta otetta, en tiedä miksi olen täällä ja en tiedä minne menen, miksi tulen. Tuntuu, että minulla ei ole oikein mitään kiinnekohtaa, josta pitäisin kiinni, ei majakkaa, joka valaisisi. Välillä tuntuu, että minäkin muutun näkymättömäksi. 

Tässä minun maailmassani kuolee koko ajan ihmisiä, melkein näen näitä kuolleiden ruumiita ympärilläni. Hirttäytyneinä, silppuuntuneina, lääkkeisiin hukkuneina. Näin eilen mielessäni valtavan ison valokuvan itsestäni, johon olin kirjoittanut verellä (en tiedä, mistä tuo veri tuli) LIHAVA RUMA VASTENMIELINEN INHOTTAVA HALVEKSITTAVA OKSETTAVA EPÄONNISTUNUT. Ajattelin tuon näyn jälkeen oikeasti sekoavani. Muttä tämäkin on vain ajatus, se ei ole tunne. Minä en edes kunnolla muista miltä tuntuu tuntea jotain. Mitä vähemmän tunnen tunteita, sen enemmän olen hukassa. Mietin eilen, etten muista enää miltä minusta tuntui ennen lapsen kuolemaa. Ihan kuin tuon vanhan elämän eteen noussut verho muuttuisi koko ajan paksummaksi ja menneisyys etääntyy kovaa vauhtia ja tuntuu koko ajan enemmän ja enemmän epätodelliselta. Kuka eli tuota elämää? Minäkö? Oliko minulla oikeasti kolme elävää lasta? Tai ehkä olen kuvitellut kaiken, ehkä minulla onkin ollut aina vain kaksi lasta?

Ensi viikolla on toinen kuntoutusjakso vanhemmille, joiden lapsi on tehnyt itsemurhan. Minä oikeastaan roikun tuossa tiedossa kiinni kuin pelastusrenkaassa. Ehkä saan siellä yhteyden itseeni? Ehkä nuo tulevat neljä päivää etäännyttävät tuon uppoamisen mielipuolisuuteen. 


tiistai 8. lokakuuta 2013

Ja niin se on

Facebookissa osui silmiini teksti, saattoi olla ryhmässä, jonka nimi on Henkinen kasvu.
Tämä ei ole siis minun kirjoittama, se on juuri minua varten kirjoitettu.


Jos elämäsi kaipaa avaruutta 

Revi siltä katto 



Jos elämäsi kaipaa laajennusta 
Kaada siltä seinät



Jos elämäsi kaipaa syvyyttä 
Pudota siltä pohja 



Ja niin se on


maanantai 7. lokakuuta 2013

Jos

Jos

harrastaisin pilatesta, zumbaa ja hölkkää
ulkoilisin päivittäin 
söisin paljon kuituja, vihanneksia ja marjoja
menisin töihin pyörällä ja kävelisin rappuset ylös
ostaisin vain luomulihaa ja virikekananmunia
joisin kaksi litraa vettä päivässä ja käyttäisin hammaslankaa
lopettaisin tupakanpolton ja kahvin juonnin
osallistuisin mielenosoituksiin eläinten ja ihmisoikeuksien puolesta
kannattaisin tasa-arvoa, homoliittoja ja naispappeutta
vastustaisin turkistarhausta ja sotia
kirjottaisin nimeni adressiin, jotta nuoret saisivat apua
meditoisin ja kuuntelisin sisäistä lastani
tekisin vapaaehtoistyötä vammaisten parissa
kävisin sunnuntaisin jumalanpalveluksissa
kohtelisin ihmisiä ystävällisesti
tuntisin myötätuntoa ja empatiaa kyvyttömiä kohtaan
arvostaisin erilaisuutta
lukisin kirjoja henkisestä kasvusta
kuuntelisin guruja

saisin pidettyä kaksi jäljellä olevaa lastani hengissä

niin osaisinko minä sitten rakastaa itseäni?

Tunteiden autiomaa

Koen, että tunne-elämäni on autiota.

Näen sellaisen valtavan hiekka-aavikon tunnemaisemanani. Aavikon laidoilla on isoja kontteja, niissä lukee päällä KAUHU, VIHA, SYYLLISYYS, YKSINÄISYYS, ITSEVIHA jne. Kuljen tuolla aavikolla ja tiedostan nuo kontit ja niiden sisällön, mutta nuo tunteet ovat jotenkin minusta irrallisina, katselen ja analysoin niitä kuin ne olisivat jonkun muun tunteita. En oikeasti TUNNE niitä tunteita, ne vain ovat siellä, varmassa tallessa.

Minulle todellinen tunne on se hiekkamyrsky, joka ajoittain tulee. Tässä myrskyssä on sekoitus tuskaa, ahdistusta, ikävää, lohduttomuutta, toivottumuutta. Sen hiekkamyrskyn nimi on KIPU. Minä pelkään sitä, muisto edellisestä ja pelko tulevasta on jotenkin aina läsnä. Tämä tunne ei ole kontissa tallessa, se viilettää vapaana aavikollani ja tulee kun haluaa.

Ystäväni ehdotti tämän tunneköyhyyden syyksi sitä, että toistaiseksi kaikki psyykeeni  voimavarat ovat menneet noihin kipumyrskyihin. Ettei minulle ole ollut voimavaroja avata noita kontteja ja kohdata siellä olevia tunteita. Voipi olla niinkin.

Kun minulle sanottiin sanat: lapsesi on kuollut, muodostui minun sisälleni suurin kauhunhuuto, mitä kuvitella saattaa. Ajattelen, että se huuto on edelleen sisälläni ja että joku päivä se on huudettava sieltä ulos. Minä pelkään avata tuota kauhukonttia, minä pelkään katsoa kauhua silmästä silmään. Minä pelkään, että minä hajoan, jos minä tuon kontin aukaisen.



lauantai 5. lokakuuta 2013

Turvaihminen

Minä luokittelen elämässäni ihmisiä nykyään ihan uudella tavalla.

On suruperheen jäseniä. On sydänihmisiä. On vertaisia. On ihmisiä, joilla ei ole merkitystä (näitä on paljon). Ja sitten on turvaihmisiä. 

Tämäkin on uusi sana: turvaihminen. Menin tällä viikolla kylään ihmisen luo, matkalla minulla oli tunne siitä, että menen sellaisen ihmisen luo, jonka seurassa koen olevani turvassa. Ajattelin, että voin turvallisesti olla rikki, voin turvallisesti olla sellainen kuin olen. Minulla ei ollut pienintäkään pelkoa siitä, että tulisin satutetuksi. Siitä tuli uusi sana turvaihminen. 

Minä olen aina kokenut olevani turvaton. Kun muistelen lapsuuttani, niin turvaa eivät tuonneet vanhemmat, vaan kodin seinät. Minulle on koti ollut aina turvapaikka. Pyhä paikka. Lapsen kuoleman jälkeen koti oli minun ainoa turvapaikka. Turvaa olen tosin etsinyt myös Jumalasta ja enkeleistä. 

Ajattelen, ettei meitä ihmisiä ole luotu luokittelemaan muita ihmisiä. Ajattelen, että minun pitäisi pystyä näkemään kaikki ihmiset sukupuolesta riippumatta Jumalan luomina arvokkaina ihmisinä. En pysty siihen ymmärrykseen tänään. Minä näen piinallisen selvästi, miten pieni on maailmani ja ymmärrykseni tänään. Lapsen kuolema heitti minut äärimmäisen itsekeskeiseen kuplaan, jossa koen kaiken lapsen kuoleman ja subjektiivisen kivun kautta. Määrittelen ihmiset sen mukaan miten he suhtautuvat minuun ja lapseni kuolemaan. 

Toinen turvaihminen muistutti tänään taas samasta asiasta, josta vertainen kirjoitti minulle eilen: sisäisen lapseni syliinottamisesta, lohduttamisesta ja rakastamisesta. Minä tiedän, etten voi vääntää aikaa taaksepäin. En voi saada vanhempiani tarjoamaan minulle turvaa ja rakkautta sellaisessa muodossa, kuin olisin sitä tarvinnut. En voi myöskään muuttaa omia menneitä tekojani tai tunteitani. 

Viimeksi enkelihoidossa luovutin yhden tuskallisen muiston pois. Muistin kipeän hetken, kun sotatila oli jatkunut pitkään kuolleen lapseni kanssa tuskallisina teinivuosina. Muistin oman rakkaudettomuuteni häntä kohtaan. Luovutin tuon tuskan rakkaudenpuutteesta enkelille ja sain tilalle rakkautta tuohon menneeseen kohtaukseen. 

Ajattelen, että minun pitää (taas kerran) tehdä tuota samaa pienelle tytölle sisälläni. Antaa se kaikki rakkaus ja turva, josta koen jääneeni paitsi.

Lakata odottamasta tai toivomasta, että se tulisi isältäni tai puolisoltani. 




torstai 3. lokakuuta 2013

Miesviha

Kai minun on pakko kirjoittaa tämä ulos itsestäni, vaikka en haluaisi.

Minä vihaan tällä hetkellä miehiä. Vihaan sydämeni pohjasta kollektiivisesti kaikkia miespuolisia henkilöitä. 

Olen niin surullinen sen pienen tytön takia, joka itse olin kerran. Kiehnäsin isäni kainalossa ja ihailin häntä suunnattomasti. Kunnes huomasin: hän siirtyi aina pois luotani. Kysyin äidiltäni miksi näin, vastaus oli että sen tähden kun isästä tuntuu pahalta kun minusta kasvaa nainen. Mitä helvettiä! Minä olin hänen LAPSI!! Näin tehtiin kertaiskulla naiseudesta ja seksuaalisuudesta inhottavaa ja likaista. Lopetin isän sekä vaarin halaamisen siihen. 

Hain koko nuoruuteni sitä ihmisarvoa, hyväksyntää (isää) sitten paradoksaalisesti miehistä sillä, millä olin tullut torjutuksi eli naiseudellani ja sukupuolisuudellani. Seksistä sitä ei valitettavasti löydä, päin vastoin, jokainen irtosuhde alentaa omaa ihmisarvoa ja syventää itsevihaa. 

Sanoin monta kertaa iso- ja pikkusiskon isälle, että hän ei saa heitä torjua, tuntui miltä tuntui. Tänään ajattelen, että hän torjui pikkusiskon yhtä täydellisesti kuin minunkin isäni teki, hän teki sen vain sanoilla, arvostelemalla toisen ulkonäköä ja korostettua naisellisuutta. Ja siinä samalla koko persoonaa. 

Lapseni tielle osui niitä hyviä tyyppejä ja niitä huonoja tyyppejä, poikia ja miehiä. Minä koen, että hänkin etsi ihmisarvoa ja hyväksyntää miehiltä, kuolemaansa saakka. 

Minä olen niin vihainen kaikille niille miehille, jotka tallovat nuoren naisen sydämen jalkoihinsa. Minä olen vihainen isälleni, joka ei ole sanallakaan lohduttanut minua kun lapseni kuoli. Minä olen vihainen puolisolleni, joka on ollut täysin kyvytön tulemaan pois omalta mukavuusalueeltaan, en koe hänen kertaakaan kunnolla onnistuneen lohduttamaan minua. En tiedä onko hän edes yrittänyt sitä. Minä vihaan sitä henkilöä, joka satutti lastani enemmän kuin kukaan muu. Minä vihaan niitä miehiä, jotka eivät ymmärrä mitä ei tarkoittaa, minä vihaan niitä miehiä, jotka raiskaavat sammuneen naisen. 

Minä vihaan miespuolisia työkavereita, joita huoletti lapseni kuoleman jälkeen kahvin ja wc-paperin loppuminen. 

Minä vihaan niitä miehiä, jotka haukkuvat ja potkivat koiria. Minä vihaan mieskuskeja, jotka ajavat busseja kuin mielipuoliset apinat. Minä vihaan meidän siivousfirman työnjohtajaa. Minä vihaan vanhaa työkaveriani, joka sai aivoverenvuodon kun minä olin heikoimmillani ja pakotti minut ottamaan isomman vastuun töissä kuin mihin olisin pystynyt. Minä vihaan kaikkia vastaan käveleviä miehiä. Minä vihaan niitä miehiä, jotka alistavat ja silpovat naisia uskonnon varjolla. 

Koko minun järjetön miesvihani kohdistuu täysin kohtuuttomasti aviopuolisooni. Hän on kohde kaikille minun, tyttärieni ja kaikkien maailman naisten kokemille vääryyksille kaikkien miesten taholta. Minä en kestä olla samassa huoneessa hänen kanssaan. Tunnen fyysistä ahdistusta, kun hän on parisängyn toisella puoliskolla. 

Minä pakenen usein sohvalle nukkumaan, koska minua ahdistaa nukkua hänen vieressään. 

Minä tiedän kyllä oikein hyvin, että viha on täysin hyödytön tunne. Siitä ei seuraa mitään hyvää. Se kuluttaa kaikista eniten kantajaansa eli minua. Ehkä minä pystyn laskemaan vihastani irti nyt, kun olen sen tähän kirjoittanut kaikessa oksettavuudessaan.


....ja tänään sitten sattui tulemaan tämä kuva eteen..


Eläkeläisen satumaa

Minä olin tänään ELÄKELÄINEN.

Heräsin kymmeneltä ja ensimmäinen ajatukseni oli se, ettei minun tarvitse mennä tänään töihin. Kun lapseni kuoli, luulin että loppuelämäni jokaisen aamun ensimmäinen ajatus on, että hän on kuollut. En olisi voinut arvata vuosi sitten ensimmäisen ajatukseni olevan oma eläkeläisyyteni.

Tänään oli hyvä päivä. Siivoilin joitakin kaappeja, siirsin huonekaluja, heitin pois vanhoja ruukkukasveja ja muuta turhaa.  Viikkasin kesävaatteet ylähyllyille. 

Eilisestä energiahoidosta saatu hyvä olo jatkui tänään koko päivän. Ajatus askarteli kaikenlaisissa hyvissä asioissa. Näitä hyviä päiviä osaa todella arvostaa, jokainen tällainen päivä on lahja. 

Minulla on ollut koko päivän olo kuin eläisin sadussa. Olen aina pitänyt fantasialeffoista. Välillä minun maailmani tuntuu fantasiasadulta. En olisi hämmästynyt lainkaan tänään, jos pihalla olisi ollut puhuva pikkulintu, taivaalla olisi lentänyt noita luudalla tai makuuhuoneesta olisi löytynyt salakäytävä toiseen maailmaan. 

Minä pidin tänään maailmastani. 



Muisto



Lapseni oli eläessään melko lyhytjännitteinen ihminen, ihan niin kuin minäkin olin nuorena. Harvasta asiasta tai ihmisestä jaksoimme olla pitkään kiinnostuneita.

Kun muutimme Helsingistä Espooseen oli lapseni 8-vuotias. Hän tutustui ihmiseen, josta muodostui hänen elämänsä pisin ja läheisin ihmis- ja ystävyyssuhde perheen lisäksi. Tässä ystävyyssuhteessa kaksi lasta kasvoi ensin teineiksi ja sitten 20-vuotiaiksi aikuisiksi.

Miten kukaan voisi ymmärtää sen, miltä tuntuu, kun yhtäkkiä kaikki muuttuu. Toinen ei ole enää siinä vierellä, ei ole mukana niissä lukuisissa hetkissä, joissa hänen olisi pitänyt olla mukana. Kun ei olekaan sitä yhteistä tulevaisuutta, on vain yhteinen menneisyys. On vain muistot. Muistot elämästä ja muisto viimeisistä hyvästeistä.

http://minaaionelaa.blogspot.fi/2013/09/muisto.html

Muisto

Aurinko paistaa. Haluaisin kiroilla ja huutaa. On satanut monta päivää, kai jo monta viikkoa. Miksi juuri tänään, juuri nyt, pitää paistaa aurinko?

En ole aivan varma, missä siunauskappeli sijaitsee. Korkokengillä on vaikea kävellä hiekkatiellä. Laitoin ne kuitenkin, sinun kunniaksesi. Sinun kunniaksesi minulla on myös risti kaulassa. Ja uusi mekko. Sellainen, josta sinä olisit pitänyt. Tämä on viimeinen asia, jonka voin sinulle tehdä. Tämä päivä. Sinun ruumiisi siunaus tulee olemaan sitä, mitä elämäsi ei koskaan ollut: kaunis ja rauhallinen.

Siunauskappeli on aivan tavallisen näköinen. Kävellessä seuraani liittyy muitakin nuoria. Ihmisiä, joita olen nähnyt viimeksi yhdeksännen luokan päätösjuhlassa. Muutama ihminen, joita en ole koskaan nähnyt. Keitä he ovat? Kuka sinä olit heille? Kuka sinä olet heille nyt? Juttelemme hetken ulkona, joku polttaa tupakan. Lopulta astumme sisään ovista.

Ovella odottaa kämppiksesi, isosiskosi paras ystävä. Hän on niin pieni, niin pieni. Halaamme pitkään, alan vihdoin itkeä. Olen niin surullinen hänen puolestaan. Sinunkin puolestasi; näen valkoisen arkkusi ovesta. Siunauskappelin katossa on ikkuna, koko tila kylpee auringonvalossa. Minä tiedän, mitkä vaatteet sinulla on päälläsi arkun sisällä. Siistit, kauniit vaatteet, äitisi kertoi minulle.

Hän istuu siunauskappelin ensimmäisellä rivillä, sinun äitisi. Minulla on kömpelö olo, kannan käsissäni syntikkaa. Siunauskappelilla ei ollut pianoa, muistan ajatelleeni, miten outoa se oli. Nyt ajattelen vain, että haluan halata ja lohduttaa äitiäsi. Minä haluan sanoa hänelle, että asiat järjestyvät. Minä haluan sanoa, että sinä rakastit häntä. Sen sijaan minä vain halaan häntä hiljaa.Laitamme syntikan kiinni, kaikessa hääräämisessä on jotain koomista, kun sinä makaat aivan vieressä kuolleena arkussa.

Menemme istumaan aivan eteen sivulle. Minä ja ystäväni. Hän on luvannut säestää lauluani koskettimilla. Olemme harjoitelleet myöhään yöhön, mikään ei saa mennä pieleen. Ystäväni ärsytti sinua yläasteella paljon. Mietin usein, johtuiko se siitä, että olit mustasukkainen, kun minulla oli toinenkin hyvä ystävä? Ystäväni puristaa kättäni lujasti ja kyyneleet alkavat valua hänen poskilleen. Hän ei ole pystynyt vuodattamaan ennen hautajaisia kyyneltäkään.

Isosiskosi tuo arkkusi päälle kauniin kukkalaitteen. Siinä on sinistä ja valkoista, se on uskomattoman kaunis. Siskosi on myös uskomattoman kaunis pitkine vaaleine hiuksineen. Hän halaa äitiänne pitkään ja lujasti, tyynnytellen. Minä olen murheen murtama hänen puolestaan. Hän on menettänyt pikkusiskon. Pienen siskonsa, sinut.

Isoäitisi alkaa nyyhkyttää kovaan ääneen. "MUN ON NIIN IKÄVÄ!" hän parkaisee nyyhkytyksen lomasta. Monet yhtyvät itkuun, hiljaa tai äänekkäämmin. Huutaen sisimmässään hänen kanssaan. Katson mykistyneenä surullisia kasvoja, niitä on niin paljon. Kaikki ovat niin nuoria. Ihmiset ovat ottaneet oven ulkopuolelta käteensä suuret, valkoiset ruusut. Urut soittavat Maan korvessa kulkevi lapsosen tie -melodiaa.

Pappi astuu esiin ja alkaa puhua. Laulamme virren, Päivä vain ja hetki kerrallansa. En voi laulaa. Yritän kyllä, mutten pysty. Tuijotan arkkuasi, ajattelen, miltä näytät. Ajattelen, että jätän hyvästit. Pappi puhuu sinusta, hän pyyhkii kyyneleitä. Pukee sanoiksi meidän järkyttyneet ajatuksemme. Sinut siunataan, tulee meidän vuoromme. Tuijotan arkkuasi ja laulan sinulle. Tarkoittaen joka ikistä sanaa. Katson välillä kappelin ihmisiä, sinun läheisiäsi. Itkeviä kasvoja, tuttuja ja vieraita.

Laulumme jälkeen rippileirisi isonen pitää puheen. Olette säilyneet ystävinä kaikki nämä vuodet. Puhuit hänestä aina kuin veljestä, ja nyt hän puhuu sinusta, kuin siskostaan. Kyyneleet eivät enää taukoa hetkeksikään. En pysty laulamaan seuraavaa virttä. Ystäväni puristaa kättäni vieressäni ja välillä kiertää kätensä ympärilleni.

En muista, koska laskimme kauniit valkoiset ruusut arkullesi. Muistan vain, miltä se näytti. Kukaan meistä ei ollut ollut hautajaisissa ennen, emme tienneet järjestyksestä mitään. Tasaisena virtana valkoiset ruusut kantajineen kulkivat arkulle ja jättivät viimeiset hyvästit. Minä ajattelin mielessäni, että sinä veit palan minusta mukanani. Hoin sitä lausetta mielessäni taukoamatta edetessäni arkullesi ja laskiessani kukan. Ihmiset sanoivat niin monia kauniita asioita.
On kummallista, kun tilaisuus loppuu. Me kävelemme ulos syntikan ja jatkojohtojen kanssa. Sinä jäät. Minä katson vielä taakseni, valossa kylpevää valkoista arkkua. Onko minun pakko jättää sinut tänne?

Ulkona aurinko paistaa ja ihmiset halaavat toisiaan minne ikinä katsonkin. Halaan tuttuja ja ystäviä, itken lisää. Sijoitan mielessäni ihmisten kasvoja kertomiisi tarinoihin, tunnistan muutamia. Minut kutsutaan musitelemaan sinua ravintolaan illalla. En aio tulla, en tunne kuuluvani joukkoon. Eivät sinun ystäväsi tiedä minusta juuri mitään, ja minä tiedän heistä aivan liikaa. En jaksa ajatella sitä tänään.

Löydän ystävän, joka lupaa ajaa minut kotiin. Päätäni särkee ja valo sattuu silmiin.Silti en enää halua huutaa sille. Kaikki on niin kaunista, että sydämeeni sattuu. Sinä olet nyt jossain muualla.






tiistai 1. lokakuuta 2013

Pää pilvissä

Voiko ihminen muuttua toiseksi kahdessa tunnissa? Voi tai ei, niin minä tunnen olevani erilainen nyt kuin ennen enkelienergiaa.

Minä tunnen valo-olennon läsnäolon ja energian kylmänä, kylmänä väreenä tai sähköiskuna ilman kipua. Tuon parempia sanoja ei ole minulla sitä kuvaamaan. Tänään oli paikalla valo-olentoja minua auttamassa. Kiitos heille siitä. 

Kun chakrojani avattiin, tunsin todella kovaa painetta korvakäytävissä ja silmämunissa. Juu, jumissa olivat :). Energiahoitaja tuntee hoidon myös itsessään, hän koki että hänen päänsä oli kuin ilmapallo, joka kohta poksahtaa. 

Juurichakran avaaminen sai aikaan sen, että minusta tuntui kuin häntäluu olisi alkanut kasvaa valtavaksi möykyksi minun ja hoitopöydän väliin. 

Tällaisen enkelienergiahoidon jälkeen on helpompi hengittää, kävellä ja ylipäätään elää. 

Olen taas tukevasti pää pilvissä. 


Mykkä katse ja sokea ääni

Vertainen kommentoi blogiani ja kirjoitti mykästä katseesta.

Minulle jäi tuo sanapari mieleen pyörimään. Miten hyvin se kuvaa tätä elämää, jossa kaikki kääntyi yhdessä hetkessä päälaelleen. Näkymättömästä tuli näkyvää, näkyvä liukeni näkymättömäksi, lohduttajasta tuli lohdutettava, hiljaisuudesta tuli korvia särkevä ja huudosta äänetön. Elämä muuttui kuolemaksi. Ja katse muuttui mykäksi.

Minä yritän ja yritän jäsennellä tätä elämääni ja minuuttani. Joskus puhuen, useinmiten hiljaa, mielessä ajatuksia ja sanoja pyöritellen. Minä olen valtavasti hiljaa. Olen varmasti 95% hereilläoloajastani hiljaa. Minun hiljaisuudessani on tosi äänekästä. Minä huudan, kiljun ja kinaan hiljaisuudessani. Minä olen syyttäjä ja puolustaja. Olen valamiehistö, toimittaja ja tuomari.

Näillä käräjillä päätetään minun elämästäni ja tuomiostani.

Lähden kohta saamaan ja vastaanottamaan enkelienergiaa. Haluan ajatella, että rakkaus voittaa pelon, että hyvä voittaa pahan, että elämä voittaa kuoleman.

Jokainen enkeli on tervetullut näille käräjille minua puolustamaan.