lauantai 30. marraskuuta 2013

Tänään oli hyvä päivä

Minulla oli tänään hyvä päivä, itseasiassa valtavan hyvä ja ihana päivä, johon sisältyi paljon iloa.

Heräsin aamulla samasta asennosta, johon olin ilalla nukahtanut. En ollut herännyt kertaakaan koko yönä. Nukuin ensimmäistä kertaa kuukausiin kahdeksan tuntia putkeen. Sikeästi. Uskomatonta.

Eilinen posti oli pöydällä, Ifolorilta oli tullut valokuvakirja, jonka tein vanhemmilleni joululahjaksi. Se oli hieno.Katsoimme sen yhdessä mieheni kanssa.

Aamukahvia juodessani soitti äitini ja kertoi iloisena, että ovat saaneet myytyä vanhan asuntonsa.

Sydänihminen tuli puolen päivän aikaan ja auttoi minua valmistelemaan ruokaa. Juttelimme samalla, kun silppusimme ja pilkoimme.

Kolmen aikaan meitä oli taas koolla Lumikki ja seitsemän kääpiötä. Isosisko, sydänihmisiä, miehiä ja naisia. Näitä nuoria on yhteensä seitsemän ja siitä keksin syksyllä tälle porukalle tuon sadun nimen, kun olimme meidän mökillä. Meitä ja heitä yhdistää kuollut lapseni. Osa heistä ei tuntenut toisiaan vielä silloin, kun lapseni eli. Lapseni tunsi heidät kaikki. Heistä on muodostunut tiivis kaveriporukka ja minä saan olla välillä yksi tästä porukasta. Ajattelen, että olen äärimmäisen etuoikeutettu, kun saan seurata läheltä näiden nuorten elämää, kuulla parisuhde-, opiskelu- ja maailmankatomusasioita. Aina kun tapaan näitä nuoria, niin saan iso annoksen elämänhalua lisää.

Tänään oli hyvä päivä.


perjantai 29. marraskuuta 2013

Until I'm one with you


Ryan Binghamn, Until I'm one with you

Until I’m one with you 
Until I’m one with you 
My heart shall not pass through 
Only be forsaken 

Until I’m one with you 
My world is torn in two 
Until I’m one with you 
Our love will be mistaken 

Until I am one with you 
My death they will pursue 
Until I’m one with you 
My life will be degrading. 

Until I’m one with you..

torstai 28. marraskuuta 2013

Traumaperäinen dissosiaatio, osa 2


Dissosiaatio-oireet

Dissosiaatioon sisältyy hyvin monenlaisia oireita lievistä vakaviin ja väliaikaisista kroonisiin. Yksi keskeisimmistä oireista on vierauden tunne. Henkilö on toisin sanoen tietoinen ajatuksista, tunteista, käyttäytymisestä, muistoista ja tapahtumista, mutta nuo kokemukset eivät tunnu kuuluvan hänelle. Häiriöstä kärsivät ihmiset voivat olla hyvin epävarmoja siitä, keitä he todella ovat, mitä he ajattelevat, tuntevat, tekevät, haluavat tai kokevat kehossaan. Persoonallisuuden dissosiatiiviset osat eivät ole oikeasti erillisiä identiteettejä, vaan pikemminkin yhden ihmisen eri puolia, jotaka eivät vielä toimi keskenään sujuvassa ja joustavassa yhteistyössä.

Sinulla voi esimerkiksi olla muistinmenetys, saatat muistaa liian vähän elämäsi tärkeistä tapahtumista. Saatat kadottaa taidon tai tiedon, joka kuuluu luonnollisella tavalla elämääsi. Sinusta voi tulla emotionaalisesti turta.

Nämä menetykset eivät ole pysyviä. Ne johtuvat toisten, sinusta erillisten persoonallisuuden osiesi toiminnasta.

Dissosiatiivisesta häiriöstä kärsivät ihmiset kärsivät usein myös ajan vääristymistä. He kokevat ajan kuluvan liian nopeasti tai liian hitaasti. Tunneyhteyksien katkaisu voi saada ihmiset tuntemaan olevansa olemassa ”ainoastaan ajatuksissaan”, olevansa sisältä kuolleita, he eivät ole läsnä tässä hetkessä. He kokevat olonsa epätodelliseksi ikään kuin eivät olisi oikeasti olemassa. Maailma voi tuntua epätodelliselta ikään kuin olisit keskellä unta tai näytelmää. Tietoisuuden tilat muuttuvat, esim. puuttuvan läsnäolon kokemus, täydellinen hajamielisyys, tavallista voimakkaampi unohtelu ja vaikeus seurata ajankulua, keskittymis- ja tarkkaavaisuusongelmat ja psyykkisen energian vähyys.


Jep. Tämä kirja kertoo minusta. Tämä selittää niin monta oireitta ja tunnetta. Kirjassa on paljon muutakin, olen tähän napsinut vain niitä osia, joista löysin itseni. Tuo ajan muuttuminen esimerkiksi, se oli hurjan hämmentävää, kun aika lakkasi "kulumasta". Edelleenkään en oikein hahmota ajan kulua. Vaikka minulla on (ollut) aika vahva ruotsin kielen taito, kadotin sen kokonaan yli vuodeksi. Vasta viime kuussa puhuin ruotsia ensimmäisen kerran lapseni kuoleman jälkeen. Viime syksynä en pystynyt lainkaan lukemaan pitkiä keskittymistä vaativia englannin kielisiä viestejä, se hieman hankaloitti työntekoa kun minun työkieli on englanti. 

Traumaperäinen dissosiaatio, osa 1

Ostin kirjan, jota minulle suositeltiin: Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttaminen – Taito-ohjelma potilaille ja terapeuteille. Olin ihan fiiliksissä, kun kirjaa luin. Useassa kohdassa tunnistin itseni ja moni asia sai selityksen.


Dissosiaatio on psyykkinen puolustuskeino tai sopeutumisreaktio, jonka avulla ihminen erottaa tietyn psyykkisen toiminnon muista. Ihminen voi vaikkapa "sulkea itsensä ulkopuolelle" johonkin tunteeseen liittyvän (häiritsevän) ajatuksen. Dissosiaation kehittyminen yhdistetään traumatisoitumiseen.


Integraatio

Meillä ihmisillä on synnynnäinen taipumus yhdistää, integroida kokemuksiamme yhtenäiseksi, kokonaiseksi elämäntarinaksi ja pysyväksi minäkokemukseksi. Jokainen meistä muodostaa meille ominaisia ja varsin pysyviä tapoja ajatella, tuntea, toimia ja havaita. Yhdessä nämä tavat muodostavat persoonallisuuden, jota me muokkaamme, sopeutamme ja organisoimme hienovaraisesti uudelleen kaiken oppimamme ja kokemamme myötä.

Lapseni kuoleman jälkeen ei minulla ole ollut juurikaan vanhoja ajatuksia, tunteita tai toimintamalleja. En ole pystynyt yhdistämään tätä kuolemaa minun elämäntarinaan.

Minäkokemus

Kehityksemme myötä opimme liittämään elämässämme eri aikoina ja eri tilanteista saamiamme kokemuksia minäkokemukseemme. Olen minä, oma itseni olivatpa olosuhteet hyviä, vaikeita tai ylivoimaisia.

Lapseni kuoleman jälkeen en ole tiennyt kuka minä olen, en osaa yhdistää lapsen itsemurhaa minuun. Olen törmännyt muutamiin nettitesteihin, mutta ei minulla ole ollut niissä oleviin kysymyksiin vastauksia. Tiedän mitä vanha minä olisi vastannut, mutta nyt en vastaisi samalla tavalla, koska en ole vanha minä, niin en tiedä kuka minä olen, minkälainen minä olen. Kenen minän vastauksia siis kirjottaisin?


Dissosiaatio

Dissosiaatio tarkoittaa vakavaa integraation epäonnistumista, joka haittaa minäkokemuksen muodostamista ja muuttaa persoonallisuuttamme. Jos olemme traumatisoituneita, integrointikykymme saattaa olla pysyvästi heikentynyt. Dissosiaatiossa kokemus samanaikaisesti koetaan ja ollaan kokematta omaksi.

Kaikki epätodellisuuden tuntemukset (ei voi olla totta, että lapseni on kuollut, tekikö hän ihan oikeasti itsemurhan, elikö hän oikeasti vai kuvittelinko vain), kaksoistodellisuus (tämä minun sisäinen maailma vs ulkona pyörivä "vanha" maailma - kumpi näistä maailmoista on totta) ja kaikki ne tunteet, jotka ovat konteissa, tiedän että ne ovat minun tunteitani, mutta silti ne eivät tunnu minun tunteilta.


Näitä jakautuneita minäkokemuksia ja reagointimalleja kutsutaan persoonallisuuden dissosiatiivisiksi osiksi. Eri minäkokemusten väliltä puuttuu tarvittavia sidoksia tai psyykkisiä yhteyksiä.

Tämä oli helpotus: lapsen itsemurhan aiheuttama trauma on OSA minua, minä en yhtä kuin trauma. Minussa on ns. terveitä osia tallella, nyt vain puuttuu nämä sidokset näiden terveiden ja traumatisoituneiden osien välillä.


Dissosiaatio auttaa trauman kokenutta jatkamaan normaalia elämää siten, että hän pystyy välttämään jatkuvia ylivoimaisia, niin nykyisyyteen kuin menneisyyteenkin liittyviä kokemuksia. Valitettavasti tämän strategian vuoksi vähintään henkilön yksi osa ikään kuin juuttuu käsittelemättömiin kokemuksiin ja toinen osa yrittää ikuisesti välttää näitä integroitumattomia kokemuksia.
  
Ja juuri tässä auttaa (auttaahan?) traumaterapia, päämääränä lienee se, että tämä lapsen itsemurhan aiheuttamat vammat minussa tulee käsitellyksi ja että ne yhdistyvät minun muihin osiin. 


Saattohoito

Olen katsonut syksyn aikana iltapäivisin tv:stä tanskalaista dokumenttia  saattokodin asukkaista ja heidän läheisistään. Asukkaiden lähestyvästä kuolemasta.

Mietin edelleen tosi paljon kuolemaa. Olisiko helpompi hyväksyä lapsensa kuolema, jos sen syynä olisi sairaus? Tai autokolari? Olisiko minulla nyt helpompaa, jos olisin kuukausi kaupalla tiennyt etukäteen lapseni kuolemasta ja nähnyt hänen hiipuvan ja kärsivän? Vai olisiko siinä tapauksessa pala minusta kuollut joka päivä samaan tahtiin lapsen elämän huvetessa? Olisiko sekin kuolema traumaattinen kokemus? Onko näillä kysymyksillä mitään merkitystä?

Seurakunnan lehdessä kerrottiin tänään, että tulevan yhteisvastuukeräyksen kohteena on saattohoito. Kampanjan kuvien innoittajana käytetään Michelangelon patsasta Mariasta, joka pitää sylissään kuollutta lastaan.

Puhuin eilen terapiassa käynnistäni Oikeuslääketieteellisessä katsomassa lapseni ruumista. Olisin hyvinkin voinut ottaa hänet siitä alustalta syliini. Puhuin siitä, miten sitä yrittää löytää lohtua mitä ihmeellisimmistä asioista. Sain sentään nähdä hänen kasvonsa, sain harjata hänen hiuksensa. Kaikille äideille tämä ei ole ollut mahdollista. Joku on saanut nähdä pelkän käden, joku ei sitäkään.

Olin tosi ahdistunut loppupäivän terapian jälkeen. Tiedän kyllä, että minun on puhuttava riittävän monta kertaa lapseni kuolemaan liittyvistä asioista, kohdattava se sanoinkuvaamaton kipu, joka sisälläni asustaa. Mutta rankkaa se vaan on. Otin aikaisin nukahtamislääkkeen ja kääriydyin piiloon peiton alle. Pakenin uneen tätä minun todellisuuttani.

Aina välillä on  edlleen päiviä, jolloin olisin itse täysin valmis saattohoitoon. Hyvästelisin läheiset, kaikki tärkeät asiat sanottaisiin toisillemme. Odottaisin rauhassa ja tyynenä kuolemaa, heittäisin hyvästit tälle elämälle. Kestäisin fyysisen kivunkin, mikään kipu ei voi olla pahempaa kuin tämä kipu, jota olen tuntenut lapseni kuoleman jälkeen.

Tänään ihmettelen sitä, että tuleeko kuolema aina olemaan tässä ihan lähellä, vai ottaako se jossain vaiheessa askeleita takavasemmalle.




tiistai 26. marraskuuta 2013

Saat naisen puolikkaan

En ole ollut mitenkään erityisen innostunut Lauri Tähkästä, mutta tämä laulu on koskettanut minua. Sanoissa on paljon samaa kuin omassa elämässäni. Kun vain vaihtaa tuon miehen tilalle nainen..

Tiedäthän ihmisen, jonka rakkaus näännyttää
Kaikki muu arvokas, aina toiseksi silloin jää
Juuri niin, tunteisiin minä itseni uuvutin
Nyt kun oon, raapinut vähän voimia takaisin
Uuden onnen alttarilla vielä kerran kaikkea minä uhrata en voi

Näetkö sen surullinen susta tulisi aikanaan
Sillä miehen saat mutta puolikkaan
Lähellä sua rehellinen mä en olisi milloinkaan
Sillä miehen saat, mutta puolikkaan

Tiedäthän lapsuuden, joka kuohuna kiiruhtaa
Itsekkään aikuisen, joka läsnä ei ollutkaan
Juuri niin, pettänyt olen lapseni kertaalleen
Näetkö sen, miksi en, voi syöksyä rakkautteen

Uuden onnen alttarilla vielä kerran minä uhrata en voi
Näetkö sen surullinen susta tulisi aikanaan
Sillä miehen saat mutta puolikkaan
Lähellä sua, rehellinen mä en olisi millloinkaan
Sillä miehen saat, mutta puolikkaan

Sen sä saat jos sä tahdot silti sen
Sen sä saat miehen käyttökelpoisen
Mut puolet vaan laitan puolet varastoon
Kunnes taas rakkauteen mä valmis oon

Näetkö sen surullinen susta tulisi aikanaa
Sillä miehen saat mutta puolikkaan
Lähellä sua rehellinen mä en olisi milloinkaan
Sillä miehen saat mutta puolikkaan.

Lauri Tähkä, Puolikas

maanantai 25. marraskuuta 2013

Hollow talk

Echoes start as a cross in you,
Trembling noises that come to soon.
Spatial movement which seems to you,
Resonating your mask or feud.
Hollow talking and hollow girl,
Force it up from the root of pain.

Never said it was good, never said it was near,
Shadow rises and you are here.

And then you cut;
You cut it out,
And everything
Goes back to the beginning.

Silence seizes a cluttered room,
Light is shed not a breath too soon.
Darkness rises in all you do,
Standing and drawn across the room.
Spatial movements are butterflies
Shadows scatter without a fire.

There's never been bad, there has always been truth,
Muted whisper of the things she'll move.

And then you cut;
You cut it out.
And everything
Goes back to the beginning.

Never said it was good, never said it was new,
Muted whisper of the things you feel.



Choir of young believers, Hollow talk

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Morsian valkoisissaan

Olen istunut tässä tietsikalla monta tuntia. Teen vanhemmilleni joululahjaksi valokuvakirjan kuolleesta lapsestani. Olen skannaillut valokuvia, muokannut niitä siihen valokuvakirjaan.

Olen myös itkenyt aika paljon. Surusta, ikävästä, pettymyksestä. Olen kohta saanut valmiiksi lapseni kuusi ensimmäistä elinvuotta. Olen vuodessa -98 ja jäin katselemaan meidän hääkuviamme.

Voi miten selvästi minä muistan sen onnellisuuden tunteen, joka minulla oli tuona päivänä. Se oli elämäni onnellisin päivä tyttöjen syntymän jälkeen. Katselin meitä seisomassa papin edessä, vannomassa rakkauttamme toisillemme.

Itkuni yltyi entisestään, kun tajusin että minä suren myös menetettyä parisuhdetta. Ei ehkä lopullisesti menetettyä, mutta tällä hetkellä lapseni kuolema seisoo meidän välissämme.

Tiedän, että minun on otettava ne maailman pisimmät askeleet toisen luo. Risana ja epätäydellisenä toisen samanlaisen luo.


Rakkauden ruusut

Minua odotti aamulla alakerrassa nippu kauniita isoja valkoisia ruusuja. Nimipäiväruusuja.


Nyt tuntui joltain. Tunsin lämpöä puolisoani kohtaan. Tämä on hänen tapansa sanoa, että hän rakastaa ja minä annan itseni vastaanottaa tuon viestin.


lauantai 23. marraskuuta 2013

Minä lyllerrän eteenpäin


Minä lyllerrän eteenpäin
Kannan kiloni tyynesti
Joskus harjaan hiukset
Useinmiten en
Ponnari on hieno keksintö

Ripsiväri on kuivunut käyttämättömänä koteloonsa
Vanha hajuvesi tuoksuu ihan erilaiselta
Kiharrin pölyttyy kylpyhuoneessa
Kulmakarvat kasvavat omia aikojaan

Minulla on kolme samanlaista mustaa puseroa
Pidän niistä yhtä aina päälläni
Jalassa mustat farkut
Joka päivä samat farkut

Kihla- ja vihkisormus kaapissa
Menevätkö korvien reijät umpeen ilman korvakoruja

Minä lyllerrän eteenpäin
Kannan kiloni tyynesti

Yritän muistaa, että olen nainen

Elämänilon salaisuus

Lainasin kolme kuukautta sitten kirjan "Elämänilon salaisuus ja onnellisuuden tiede". Sen on kirjoittanut Yongey Mingyur Rinpoche.

Löysin sen Helmetistä hakusanalla meditaatio. Olin sitä ennen yrittänyt meditoida melko huonolla menestyksellä. Mitä enemmän yritin hiljentää mieltäni, sitä enemmän ajatukseni singahtelivat hysteerisesti mielessäni. Olin ihan turhautunut koko meditointiin ja ajattelin etten ikinä sitä opi.

Lukeminen on ollut viime kuukausina haastavaa. Luen samaa lausetta, en ymmärrä mitä luen tai jos ymmärrän, niin en muista mitä juuri luin. Tätä on jatkunut jo turhan pitkään, mutta minkäs teet. Kun ei pysty, niin ei pysty.

Koska olen uusinut kirjan jo kahdesti, pitää se palauttaa huomenna. Haluan kirjoittaa tästä kirjasta muutaman jutun, ennen kuin siitä luovun. Tai luulen kyllä, että ostan ihan oman kirjan, on siinä niin paljon ollut minulle hyviä juttuja.

Ensinäkin meditaation harjoitteleminen. Tässä kirjassa opastetaan aivan alusta lähtien hiljentymistä ja meditoinnin alkeita. Selitetään miksi mielessä ovat nuo miljoonat ajatukset ja miten niihin pitäisi suhtautua. Jos minä jonkin kirjan avulla opin meditoimaan, niin se on tämä kirja.

Kirjassa puhutaan myös aivoista, neurotieteestä, onnellisuudesta ja viisaudesta.

Mutta kaikista eniten minua kosketti heti kirjan alussa oleva teksti.

"Kun saa buddhalaisen koulutuksen, ei ajattele buddhalaisuutta uskontona. Sitä pitää eräänlaisena tieteenä, menetelmänä tutkia omaa kokemusta tekniikoiden avulla, jotka mahdollistavat oman toiminnan ja reaktioiden tutkimisen hyväksyvästi. 

Buddhalaisuus on ytimeltään hyvin käytännöllistä. On kyse siitä, että tehdään asioita jotka edistävät seesteisyyttä, onnellisuutta ja itseluottamusta, ja vältetään asioita jotka synnyttävät ahdistusta, toivottomuutta ja pelkoa. 

Buddhalaisen harjoituksen ydin ei ole niinkään ajattelun tai käyttäytymisen muuttaminen tullakseen paremmaksi ihmiseksi, vaan sen oivaltaminen, että riippumatta siitä, mitä ajattelee elämäänsä määrittävistä olosuhteista, on jo valmiiksi hyvä, kokonainen ja ehyt."

Siis mitä?? Missä on ajatus siitä, että ihminen on jo syntyessään syntinen, paska ja huono? Missä on ajatus kilvoittelusta ja pyrkimisestä parempaan?? Missä on hyveellinen ajatus siitä, että pyrkii muuttumaan, kasvamaan ja kehittymään??

Minä luin tuon tekstin kirjan sivulta 21 ja olin valmis kääntymään buddhalaiseksi siltä istuimelta.En ole lapseni kuoleman jälkeen lukenut mitään noin kaunista ja lohduttavaa. Olen valmiiksi hyvä, kokonainen ja ehyt.

Sivulla 138 kirjailija hämmästelee länsimaisten ihmisten itseinhoa, tarvetta tulla paremmaksi ja vahvemmaksi. Minäkin hämmästelen sitä tänään ja mietin kuin iso osa kristinuskolla on tuohon minäkuvaan.


Elämänilon salaisuus ja onnellisuuden tiede Yongey Mingyur Rinpoche

Kuinka löytää elämänilo ja onnellisuuden salaisuus?

Mitä yhteistä on nykyaikaisen neurotieteen ja ikivanhan buddhalaisen viisauden käsityksillä mielen toiminnasta ja todellisuuden perimmäisestä luonteesta?

Elämänilon salaisuus ja onnellisuuden tiede käy yksityiskohtaisesti läpi meditaation toimintaperiaatteita ja vaikutuksia. Kirjassa käsitellään meditaatiota neurologian valossa ja tutkitaan, miten meditaation säännöllinen harjoittaminen vaikuttaa aivojen onnellisuutta ja myötätuntoa käsitteleviin alueisiin.

Tieteellisen tarkastelun ohella kirjassa annetaan helposti lähestyttäviä meditaatio-ohjeita, joiden avulla voi löytää tien arkipäiväisten ongelmien läpi iloon, onnellisuuteen ja viisauteen. Onnellisuuden saavuttaminen ei lopulta ole niin monimutkaista kuin yleensä luullaan.

Yongey Mingyur Rinpoche (s.1975) on maailmankuulu tiibetinbuddhalainen mestari, joka nuoresta iästään huolimatta on saavuttanut korkean aseman opettajana. Buddhalaisuuden lisäksi hän on perehtynyt länsimaisiin tieteisiin ja työskennellyt neurologien ja psykologien kanssa kyetäkseen selittämään buddhalaisuutta ja meditaationharjoittamista tieteen kielellä.



perjantai 22. marraskuuta 2013

Ajatuskartta

Tein nyt sitten tänään sen ajatuskartan naiseudestani tai oikeastaan naisena olemisestani. Tunnistan tässä jotain vanhaa minua. Olen aina ollut sellainen toimeentarttuva (onko se yhdyssana?), suorittaja ja aikaansaapa. Tehokas.

Sen takia en olisi ikinä voinut kuvitella lapseni kuoleman jälkeen, että sillä hetkellä alkoi uusi aikakausi, jolloin kaikkia asioita ei voikaan suorittaa ja tarmokkaasti touhuta pois päiväjärjestyksestä. En tienyt silloin mitään surusta ja kauhistelin mielessäni vertaisäitejä, jotka kirjoittivat elämän olevan edelleen tuskaista ajoittain, vaikka lapsen kuolemasta oli jo kaksi vuotta. Mietin, että mitäköhän nuokin tekevät väärin tai mitä jättävät tekemättä. Minä ihan oikeasti ja vilpittömästi luulin, että elämänhallintani palaa muutamissa kuukausissa vanhalle tasolle. Vähänpä minä silloin tiesin.

No joka tapauksessa nyt minulla oli halu pureutua tähän naisena olemisen mystiikkaan. Niin kuin aina ajatuskarttaa tehdessä, paperin reunat tulevat vastaan. Asiaa ja ajatuksia on paljon. Aion käydä tuon ajatuskartan keskiviikkona terapiassa terapeutin kanssa läpi. Minulla ei ole enää mitään mitään kasvoja menetettävänä itseni tai muiden edessä, niin yhtä hyvin voin olla niin rehellinen kuin pystyn.

Minulla on joitakin blogeja, joita seuraan joka päivä. Tiistaina luin niin äärettömän kauniit ja minulle toden tuntuiset sanat erään nuoren naisen kirjoittamana. Olen tämän lauseen käynyt lukemassa monta kertaa tiistain jälkeen.

Ikäväni on ääretöntä, vailla vastarantaa.





Marraskuu

Minulla on marraskuulle ihan ikioma laulu.

So I'm waiting for this test to end 
So these lighter days can soon begin 
I'll be alone but maybe more carefree 
Like a kite that floats so effortlessly 
I was afraid to be alone 
Now I'm scared thats how I'd like to be 
All these faces none the same 
How can there be so many personalities 
So many lifeless empty hands 
So many hearts in great demand 
And now my sorrow seems so far away
Until I'm taken by these bolts of pain 
But I turn them off and tuck them away 
'till these rainy days that make them stay 
And then I'll cry so hard to these sad songs 
And the words still ring, once here now gone
And they echo through my head everyday 
And I dont think they'll ever go away 
Just like thinking of your childhood home 
But we cant go back we're on our own 
Oh, 
But i'm about to give this one more shot 
And find it in myself 
I'll find it in myself 
So were speeding towards that time of year 
To the day that marks that you're not here 
And i think I'll want to be alone 
So please understand if I dont answer the phone 
I'll just sit and stare at my deep blue walls 
Until I can see nothing at all 
Only particles some fast some slow 
All my eyes can see is all I know 
Ohh.. 
But I'm about to give this one more shot 
And find it in myself 
I'll find it in myself 
Doo doo doo
Azurre Ray, November

torstai 21. marraskuuta 2013

Kuolema lauseina, sanoina, tavuina ja kirjaimina

Olen lukenut aika paljon lapseni kuoleman jälkeen. Suurin osa lukemistani kirjoista liittyy jollain lailla kuolemaan.

VERTAISTARINOITA
Huovinen Veikko, Pojan kuolema
Härkönen Anna-Leena , Loppuunkäsitelty
MinkkinenLeena  , Lapseni on kuollut
Sihvola Arja, Jälkeen Kasperin
von Hertzen Ulla-Maija , Minun tieni: kuinka selvisin pahimmasta

SURUSTA JA TRAUMASTA
Laine Sonja, Äitien surulliset tarinat
Poijula Soili, Surutyö
Saari Salli, Kuin salama kirkkaalta taivaalta
Uusitalo Tuula, Yli mahdottoman.

SURUSTA JA IHMISESTÄ
Lindqvist Martti, Suruntie
Lindqvist Martti, Kuolemaa väkevämpi
Lindqvist Martti, Surussa ja toivossa
Lindqvist Martti, Pieni kirja ihmisestä
Lindqvist Martti, Näkymättömän paino
Lindqvist Martti, Toivosta ja epätoivosta

ELÄMÄSTÄ KUOLEMAN JÄLKEEN
Boldman Robert, Kokemuksia kuoleman rajalta
Browne Sylvia, Elämää toisella puolella
Eben Alexander, Totuus taivaasta
Grant Robert J, Paikka jota kutsumme kodiksi
Guggenheim Bill & Judy, Koskettava kokemus
Moody Raymond, Kokemuksia kuolemasta
Zukav Gary, Sielun paikka
Williams Lisa, Sielun ikuinen elämä

ENKELEISTÄ
Byrne Lorna, Enkeleitä hiuksissäni
Byrne Lorna, Portaat taivaaseen
Cooper Diana, Ihanat enkelit
Cooper Diana, Enkelit vastaavat

HENKIMAAILMASTA
Broman Johanna, Selvännäkijän maailmat
Gilmark Astrid, Meedio kertoo
Juhola Niina-Matilda, Näkijä
Saure Heikki, Matka yli ymmärryksen
Powell Diana, Kuudes aisti

SEKALAISTA JA MIELENKIINTOISTA
Dunderfelt Tony, Intuitio
Hautamäki Soili, Ydintrauma
Heberlein Ann: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää
Hopkins Irene, Kundaliinijooga
Jung Carl, Piilotajunnan psykologia
Levine Peter A, Kun tiikeri herää
Karkola Kari, Kuolema: oikeuslääkäri selvittää
Kristeri Irene, Manian varjossa
Markoff Anu, Kuolema on ikuinen elämä
Shalila Sharamon, Chakra käsikirja
Noschis Kaj, Carl Gustav Jung : elämä ja psykologia

Coelho Paolo, Veronica tahtoo kuolla
Coelho Paolo, Valon soturi

ODOTTAA LUKIJAANSA
Lewis, C.S, Muistiinpanoja surun ajalta
Sogyal Rinpoche, Tiibettiläinen kirja elämästä ja kuolemasta
Tarja Heiskanen, Viimeinen ratkaisu
Serafim Seppälä, Vapaus
Carl Jung, Yliluonnollisen psykologiaa
Schwartz, Rohkeat sielut
Newton Michael, Sielujen matka
Caroline Myss, Sielun sopimus
Caroline Myss, Hengen anatomia
Rauni-Leena Luukkanen, Kuolemaan ei ole
Asger Lorentsen, Ihmisen sisäiset maailmat
Asger Lorentsen, Sydämen parantava valo
Ally Condie, Tarkoitettu-trilogia
Tom Lundberg, Desiderata
Esko Miettinen, Sielu ei kuole





Pieni apteekkipuoti

Mirtazapiinia mielialaan
Melatoniinia nukkumiseen
Sirdaludia lihaskramppeihin
Stellaa nukahtamiseen
FemalBalancea vaihdevuosioireisiin
Magnesiumia levottomiin jalkoihin
Diapamia ahdistukseen
Kortisonia silmään
Somacia vatsaan

Ja kiskot vielä yöksi suuhun

Pillereitä kerrakseen

Suruun ei löydy lääkettä
Kuolemaa ei korjata kemiallisesti


keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Kohdusta hautaan

Matkalla terapiaan kuljen aina hautaustoimiston ja päiväkodin ohi, tai oikeammin sanottuna välistä.
Tänään mielessäni alkoi soida Tuomari Nurmion laulu, kun siitä taas kuljin. Siinäpä se ihmisen elämä on; päiväkodista hautaustoimistoon.

Valoviikatteet taloja niittää
Käsi hamuaa lautturin viittaa
En osaa elämää syyttää, en kiittää
Se jääköön, en piittaa

Kohdusta hautaan
Ui uuttera lautta


En ole koskaan ollut erityisemmin hänen faninsa, mutta nyt jäin ja uppouduin hänen laulujensa sanoihin.
Hienoja sanoja peräkkäin.

Sä olet lehti ruokalassa
resuiseksi selattu
Pukuhuoneen korttipakka,
ihan loppuun pelattu

Sä olet yksin yksinäinen
Mä olen yksin yksinäinen
Mä olen onnen kerjäläinen,
kurjuuden kuningas
 
 Tuomari Nurmio, Kurja matkamies maan

Ihan helmi äiti kuitenkin

Olen nyt jokusen päivän kuunnellut tätä kappaletta uudestaan ja uudestaan.
Kuollut lapseni sanoi jossain vaiheessa jokaiseen positiiviseen asiaan: "Ihan helmi!"

Kuuntelen näitä laulun sanoja ja yritän itsesuggestiolla saada itseni uskomaan, että olen ihan helmi äiti kuitenkin.


Nään sun silmistä sä haluut kysyä,
Et miks mä olen taas nii levoton
Mutta mistä tietäisin, mitä sulle vastaisin,
Kaikki ajatukset levällään kun on

Vaikka voisit niin luulla,
En mä pahaa tarkoita,
Jos ovelta sut käsken häipymään
Vaikka koetat piilottaa, sun tunteet maskin taa,
Joskus kyyneleitä nielevän sun nään

Vaik en koskaan sanokaan,
Arvata sun pitäis vaan
Sä oot ihan helmi äiti kuitenkin
Vaik en koskaan sanokaan,
Mä sun neuvos talteen paan
Sä oot ihan helmi äiti kuitenkin

Nään sun silmistä, et aina ymmärrä
vaik kovasti sä tahdot yrittää
Silti älä huoli hei,
Mikään hukkaan mene ei
Sillä huolenpitos ihon alle jää

Vaik en koskaan sanokaan,
Arvata sun pitäis vaan
Sä oot ihan helmi äiti kuitenkin
Vaik en koskaan sanokaan,
Mä sun neuvos talteen paan
Sä oot ihan helmi äiti kuitenkin

Äiti, älä luovuta
Vaik on raskasta
Ja kapinoiden joskus luotas meen
Kyl sä varmaan tiedät sen,
Mikään paha oo mä en,
Vaikka monta hölmöilyä vielä teen

Vaik en koskaan sanokaan,
Arvata sun pitäis vaan
Sä oot ihan helmi äiti kuitenkin
Vaik en koskaan sanokaan,
Mä sun neuvos talteen paan
Sä oot ihan helmi äiti kuitenkin

Sä oot ihan helmi äiti kuitenkin
Sä oot ihan helmi äiti kuitenkin


Robin, Ihan helmi

Minäkö muka nainen?

Ihminen.
Äiti.
Kuolleen lapsen äiti.
Elävien lasten äiti.
Vertainen.
Ystävä.
Aviopuoliso.
Työntekijä.

Entinen koiranomistaja.
Lapsi.
Serkku.


Kyllä, kaikkeä tätä minä olen.


Nainen. Nainen?

Käsittelimme tänään terapiassa minun naiseutta. Olipas se hankala ja vaikea aihe. Paljon vaikeita kysymyksiä. Haluttomuutta vastata niihin. Vaikeutta vastata niihin. En ole kertaakaan lapsen kuoleman jälkeen ajatellut sitä, että olen nainen. En osaa lainkaan määritellä itseäni naisena. Olen vain jotenkin mielessäni hyvästellyt naiseuteni, sillä ei ole ollut minulle mitään merkitystä. Terapeutti kertoi, että olen edelleen nainen ja naiseus on edelleen osa minua. Tulee aina olemaan.

En minä halua olla nainen, minä haluan olla sukupuoleton androgyyni.

Jouduin tänään pohtimaan naiseuteeni liittyviä negatiivisia käsityksiä. Se nyt vielä meni joten kuten, mutta sitten jouduin miettimään ne samat käsitykset myönteisesti. Lähdin ihan hölmistyneenä pois terapiasta.

Ajattelen nyt, että minun on tehtävä tästä asiasta ajatuskartta. Pidän ajatuskarttojen tekemisestä. Niitä tehdessä paljastuu aina ihmeellisiä asioita. Käy ilmi, että tiedän asioita tietämättä, että tiedän ne.

Androgyyni (aner eli mies ja gyne eli nainen) on henkilö, joka ei tunne kuuluvansa selvästi kumpaankaan biologiseen sukupuoleen. Androgyyni voi tuntea sukupuoli-identiteettinsä koostuvan maskuliinisten ja feminiinisten ominaisuuksien yhdistelmästä tai mahdollisesti ei kummastakaan. Androgyyni on niin sanottu "kolmas sukupuoli". Henkilö saattaa vuorotella eri sosiaalisia sukupuolipiirteitä tarpeiden ja tilanteiden mukaan. Tällöin nimityksellä on enemmänkin kulttuurillinen merkitys kuin biologinen. Yleisimmin androgyyni-nimitystä käytetään hahmosta, jolla ei ole sukupuolta tai henkilöstä, jonka sukupuoli on epämääräinen.


maanantai 18. marraskuuta 2013

Anna minun olla ihminen

Älä sano minua enkeliksi,
olen hukannut siipeni,
älä nosta jalustalle,
olen pudonnut pohjalle asti.

Älä yritä kesyttää,
olen katkonut köyteni,
älä rakenna vankilaa,
olen karannut ennenkin.

Anna minun olla ihminen,
auta löytämään siipeni,
anna aikaa oppia itseni
että jaksaisin eteenpäin.

Suvi Kuula