tiistai 31. joulukuuta 2013

Mikä minulla on

Kuin hidastetusta filmistä
hitaasti
liikun ja ajattelen

en saa tehtyä mitään
tuntuu kuin jokin tahmainen
niljakas mönjä
roikkuu koko vartalostani
jummittaa liikkeeni
 
välttelen
kipua sisälläni
tuntuu, että se räjähtää
kohta ulos

ja 
vie 
minut
mennessään

kohta menen terapiaan
haluan saada selvyyden
mikä
minulla on

masennus
trauma
PTSD
kompilisoitunut suru
BED

apatia
vähäjärkisyys

kaikkea tätä

vai
pelkkä 
särkynyt
sydän

Sama ajatus kodista ja taivaasta

Sitä ihmettelen, että miten näissä kahdessa laulussa onkin niin sama juoni.

Samuli Edelman: Kirkossa

 Minä tahtoisin isä jo kotiin
isä minua väsyttää
hän nostaa pienet kasvot
ja huuli värähtää
he lähtivät kesken saarnan
minä loppuun asti jäin
sama hiljainen arka pyyntö
nous syvältä itsestäin:
minä tahtoisin isä jo kotiin
isä minua väsyttää
soi kirkossa kiitosvirsi
oli ulkona vehreää.


Chris Rea: Tell me there's a heaven

And I'm looking at the father and the son
And I'm looking at the mother and the daughter
And I'm watching them in tears of pain
And I'm watching them suffer
Don't tell that little girl
Tell me
Tell me there's a heaven
Tell me that it's true
Tell me there's a reason
Why I'm seeing what I do

Tell me there's a heaven
Where all those people go
Tell me they're all happy now

Papa tell me that it's so

maanantai 30. joulukuuta 2013

Yksi 873:sta

Vuoden 2012 kuolinsyytilastot on julkaistu. Minun lapseni on yksi 873:sta itsemurhan tehneestä ja minä aion nyt ottaa pienen valkoisen pillerin ja mennä peiton alle piiloon tätä minun todellisuuttani.

Otan sinne peiton alle mukaani tämän kuvan.



Joulusaarna Mariasta ja lapsestansa

Tänä vuonna en ollut joulukirkossa, sain kuitenkin lukea ehkä kauneimman ja koskettavimman joulusaarnan, jota kuvitella saattaa. Saarna on kopioitu Nivalan seurakunnan sivuilta, sen on kirjoittanut kirkkoherra Sanna Jukola.

http://www.nivalansrk.fi/index.php?act=read_post&post_id=93

30.12.2013
Jouluyön saarna 25.12.2013 klo 23 Nivalan kirkossa

Tänään, jouluyönä, ajattelen Jeesuksen äitiä, Mariaa. Miten keskeisellä paikalla hän on – ja miten vähän me hänestä tiedämmekään! Ja olisiko silti jotain, mitä voisimme häneltä oppia, jotain, mistä saada rohkaisua ja viisautta omaan elämäämme?

Raamatusta voimme lukea, miten Maria, hyvin nuori, tavallinen nainen, suostuu toimimaan ”jumalallisena sijaisäitinä”. Tarkimmin tekstiä lukiessa kylläkin huomaamme, että eihän Marilta edes kysytty. Olisikohan hänellä ollut mahdollista kieltäytyä Jumalan antamasta tehtävästä? Mitähän olisi tapahtunut, jos Maria olisikin sanonut enkeli Gabrielille: kiitos, mutta ei kiitos! Minulla on kuule toisenlaiset suunnitelmat tulevaisuuteni varalle!

Näin ei käynyt. Maria ottaa vastaan sen, mitä hänelle annetaan. Mietin: osasikohan hän lainkaan aavistaa, mihin suuntaan hänen elämänsä oli kulkemassa? Olisiko hänellä ollut mahdollisuuttakaan aavistaa? Entäpä me? Olemmeko me osanneet aavistaa erilaisia päätöksiä omassa elämässämme tehdessämme, mitä kaikkea siitä seuraa? Olemmeko me voineet aavistaa, mihin minkäkin oven avaaminen elämässämme johtaa? Arvelen, että moni asia näyttäytyy kauempaa katsoen erilaiselta, kuin juuri silloin, kun on päätösten aika.On suurta elämänviisautta ja –taitoa armahtaa itseään siten, ettei jää katkeruuden siteisiin harmittelemaan tehtyjä ratkaisuja – vaan että Marian tavoin kulkee rohkeasti eteenpäin; ja kantaa vastuun niistä tehtävistä, joita elämässä kannettavaksi annetaan.

Meillä ei ole pääsyä Marian ajatuksiin eikä tunteisiin. Evankeliumeiden kertomat kuvaukset Mariasta ovat toisen käden tietoa, ja monin paikoin mieskertojien ihanteiden sävyttämiä.

Raamatun kuvaaman Marian silotellun pinna alta löytyy kuitenkin inhimillinen, haavoittuva, tavallinen äiti, jonka tunteiden myrskyä me voimme vain aavistella.

Pinnan alta löydämme myös rohkean ja periksi antamattoman nuoren naisen. Hän ei pelkää mennä kohti tuntematonta. Maria on selviytyjä, joka kantaa raskautensa sen aiheuttamasta yhteisöllisestä häpeästä huolimatta. Tukenaan hänellä on ihana, vastuuntuntoinen Joosef, joka kaikesta huolimatta – tai ehkä juuri siksi - ottaa Marian puolisokseen ja kasvattaa lasta kuin omaansa.

Maria on sitkeän taistelijan esikuva. Hän päättää tehdä raskautensa aikana pitkän ja vaikean matkan Juudean vuoriseudun halki. Hän nimittäin lähtee etsimään vertaistukea ja neuvoa vanhemmalta sukulaisnaiselta Elisabethilta. Miten hyvä mallin Maria tässä tuleekaan antaneeksi! Ei aina tarvitse selvitä yksin! Mennään siis mekin rohkeasti kysymään apua ja neuvoa heiltä, jotka tietävät paremmin. Ei jäädä yksin – etsitään tukea, jaetaan: niin elämän kivut kuin ilot!

Ja kun lapsen synnyttämisen aika viimein tulee – silloinkaan Maria ei ole kotonaan. Kuten niin hyvin jouluevankeliumista tiedämme; keisarillista määräystä totellakseen Joosefin ja Marian on tehtävä pitkä, vaivalloinen matka. Ja kuin pisteenä iin päälle: viimeisillään raskaana olevalle naiselle ei löydy edes kunnon paikkaa synnytystä varten. Mutta tästäkin harmista Maria selviää: alkeellisissa olosuhteissa, ilman kotikylän tuttuja naisia, Maria synnyttää esikoisensa. Vailla aikaisempaa kokemusta hän osaa hoitaa vastasyntynyttä. Ehkäpä Marian mielessä liikkuu niitä ajatuksia, mitä laulussakin lauletaan:

(Taivas sylissäni)

Olet toisten kaltainen, lapsi lupauksien. Tuotko lapseni, nyt toivon maailmaan?
Olet aarre sydänten, miten sinut suojelen? Helmassani kantaa itse taivastako saan?

Marian elämässä on totisesti tarvetta rohkeudelle, kestävyydelle ja sitkeydelle. Kahdentuhannen vuoden takaa nuori Maria rohkaisee meitä: hyvät ystävät, älkää antako periksi! Asiat kyllä järjestyvät! Luottakaa Jumalaan ja hänen johdatukseensa!

Mutta helppoa ei Marian äitiys ensimmäisen joulun jälkeenkään ole. ”Sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä”, toteaa aivan tuoreelle äidille vanha Simeon. Eihän Maria voinut tuossa hetkessä tietää, mitä nuo sanat tarkoittivat. Ehkäpä nuo sanat nousivat hänen mieleensä, kun hän myöhemmin seurasi poikansa erikoisia, varmasti äidin sydämessä ristiriitaisiakin tunteita herättäneitä elämänvaiheita.

Ehkäpä hän myöhemmin Golgatan ristin juurella, lapsena väkivaltaista kuolemaa itkiessään, ymmärsi…

Ja miten monet äidit ja miten monet isät ovat tässä maailmassa itkeneet samaa itkua.

Itkua, joka kumpuaa huolesta, kun voi vain voimattomana katsoa sivusta oman lapsen elämän vaikeuksia.

Itkua, kun on huolesta sekaisin.

Itkua, kun menettää oman lapsensa.

Tämänkin osan on Maria elänyt läpi. Hän on nähnyt, miten oma lapsi saatellaan hautaan. Ja siitäkin tuskasta Maria selvisi. Hän sai kokea myös jotain sellaista, mitä me kaikki muut surunpolulla kulkevat vielä odotamme. Maria sai nähdä, mitä usko ylösnousseeseen Jeesukseen Kristukseen tarkoittaa. Se tarkoittaa toivoa taivaan kodista; toivoa siitä, että vielä kerran on aika, jolloin saamme taas olla yhdessä; aika, jolloin kaikki kaipaus ja suru pyyhitään pois.

Kahden tuhannen vuoden takaa nuori Maria katsoo meihin – katsoo ja sanoo: ystävät, älkää pelätkö! Älkää pelätkö elämää, älkää sen haasteita! Älkääkö pelätkö kuolemaa! Minun Poikani on kulkenut edeltä sen tien, jota pitkin te saatte kulkea maailman kautta kohti taivaan kotia!

Sanna Jukkola
vs. khra

lauantai 28. joulukuuta 2013

Viimeinen purjehdus

Olen katsellut aika paljon näitä valokuvia. Kun lapseni oli viimeisen kerran purjehtimassa, otti hän valtavasti valokuvia. Muistan huokaisseeni syvään mielessäni ja siirsin kaikki naamakuvat (joita oli tosi paljon) eri kansioon. Nyt olen niistä kiitollinen.

Olen pitkään jo halunnut tehdä tänne kuvakoosteen tästä viimeisestä purjehduksesta. Miltä se näytti lapseni silmin. Katson kuvia ja mietin, että miksi hän otti kuvan juuri tuosta pilvestä? Miksi hän oli juuri tuon kuvan tehnyt mustavalkoiseksi. Mitä hän ajatteli sorsaparista, oliko hän heltynyt?

Ihan samalla tavalla olen yrittänyt päästä hänen päänsä sisälle näinä kuukausina hänen kuolemansa jälkeen. Loputtomasti miksi- kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia, on pelkkiä arvauksia ja oletuksia.

Mutta kauniilta hänen maailmansa näytti ainakin tuon viimeisen purjehduksen aikana.





























Päätös

Sain Kelalta myönteisen päätöksen kuntoutusterapian tukemisesta. Jos voisin pyytää yhtä asiaa ensi vuodeksi, niin se olisi toivon saaminen. Toivon siitä, että tämä helpottaa. Että jossain vaiheessa eläminen tuntuu elämisen arvoiselta. Että elämänliekkini palaisi vakaasti. Että olisin vähemmän rikki.

Heräsin eilen aamulla ovikellon ääneen. Se oli isäni, joka toi maalle unohtuneet tavarat.

Matkalla alakertaan minä en ajatellut, että oven takana seisoo poliisi, joka tuo kuolinviestiä.

Onhan sekin jo jotain.


perjantai 27. joulukuuta 2013

Sytytän sinulle kynttilän

Sytytän sinulle kynttilän
keskelle hämäryyttä,
sytytän kynttilän loistamaan
iloa, ystävyyttä.

Sytytän sinulle kynttilän,
hauras on lempeä valo,
kuitenkin loisteessa liekin sen
väreilee koko talo.


Sytytän sinulle kynttilän,
näetkö viestini hennon?
Kuuletko lauluni saapuvan,
siivillä tähdenlennon?


- Anna-Mari Kaskinen

torstai 26. joulukuuta 2013

Joululahja



Viesti 8.6.2013

Hei,
selailin juuri fb:ssa erään ryhmän sivuja. Silmiini sattui sinun liittyminen ryhmään ja erityisesti kansikuvasi (Surunauha 2013).
Katselin sitten enemmänkin noita sinun maalauksiasi ja ne koskettivat hyvin paljon minua, ovat kerrassaan upeita!
Minun tytär teki itsemurhan viime kesänä 20-vuotiaana. Hänen syntymäpäivänsä on nyt sunnuntaina. Haluaisin julkaista fb:ssa kuviasi (aina mainiten nimesi). Onko se sinulle ok?
Uskon, että maalauksesi puhuttelevat myös tyttäreni ystäviä, jotka ovat nyt fb-kavereitani.

Sain vastauksena luvan julkaista kuvan ja sain myös linkin hänen taiteilijan nettisivuille. Laitoin myös isosiskolle linkin ja hän valitsi yhden maalauksen, jonka julkaisi. Se oli tuo samainen Surunauha. Kuulin myös, että taiteilija oli menettänyt sisaruksensa.
Suunnittelin kovasti meneväni kesän aikana näyttelyyn, jossa oli ko. taiteilijan maalauksia, en kuitenkaan ikinä päässyt sinne asti.

Viesti 23.8.2013

Moi pitkästä aikaa,
ei ikinä sitten menty sinne Nooan, menikö kaikki sun myynnissä olleet taulut siellä?

Kuulin, että juuri tämä Surunauha 2013 – taulu oli myymättä.

Viesti 24.8.2013

Ihana että niitä on myyty! Ja vielä ihanampaa on, että Surunauha on myymättä. Minäpä kerron miksi. Kerroin tyttärelleni sivuistasi ja maalauksistasi ja hän valitsi juuri tuon maalauksen ja jakoi sen seinällään. Minä en enää usko lainkaan sattumiin..Eli kyllä minä haluan ostaa sen, annan sen tyttärelleni joululahjaksi. Se ei voisi päästä parempaan kotiin; toisen isosiskon luo, joka kaipaa sisarustaan. Haluan tulla katsomaan sitä ihan livenä, kerrot vaan sitten. 

Syksyllä olin hyvin uupunut ja peruin treffimme. Lopulta tämä ihana ihminen toi taulun meille kotiin ja saatoin ostaa sen.

Harvoin, jos koskaan, olen jännittänyt mitään lahjaa niin paljon kuin tätä. Kerroin isosiskolle vain sen, etten tänä jouluna annakaan hänelle rahaa niin kuin yleensä, vaan annan yhden lahjan. Jouluaatto tuli ja isosisko sai lahjansa ja hurraa!: hän piti siitä.

Nyt taulu on uudessa kodissa keittiön seinällä, josta se näkyy myös olohuoneeseen. Isosisko soitti aamulla ja kertoi, että ruusu näyttää siltä kuin se leijailisi ulos maalauksesta.

http://www.satulaurel.com/

Nälkäpeli

Nälkäpeli on ihmeellisesti kietoutunut elämäämme.

Kun lapseni vielä eli, luin pojalle Nälkäpeli trilogian. Aloitimme sen lukemisen vuonna 2007 ja jatkoimme vuonna 2008. Kirjassa on henkilö, jonka nimi muistuttaa kovasti kuolleen lapseni nimeä. Loppuvuodesta 2007 ja alkuvuodesta 2008 kuollut lapseni ei ollut kotona ja aina kun tuo kirjan hahmon nimi tuli eteeni, minuun sattui kun ajattelin poissaolevaa lastani.

Alkuvuodesta 2012 vietimme äiti-lapsi päivää Helsingissä, kävimme ensin syömässä ja sitten katsomassa tämän leffan ensimmäisen osan. Miten olisin voinut kuvitella, että tämä on viimeinen elokuva elämässäni, jonka katson kaikkien lasten kanssani?

Näimme mainoksista loppuvuonna 2012, että toinen osa tulossa. Poikani ilmoitti heti, että menemme katsomaan sen isosiskon ja erään toisen henkilön kanssa. Näin me olemme toimineet lapseni kuoleman jälkeen. Eri ihmiset ovat sijaistaneet kuollutta lastani eri paikoissa. Tietoisesti tai tahtomattaan. Minua kosketti niin kovasti huomata, että poikani tekee tätä samaa. Välttelee sitä tyhjää paikkaa, jonka siskonsa jätti ja haluaa siihen tilalle toisen ihmisen.

Olen varannut illaksi neljä lippua Nälkäpelin toiseen osaan. Menemme leffaan, olemme iloisia toistemme seurasta, todennäköisesti pidämme leffasta. Ja tiedämme kaikki, että yksi puuttuu paikalta.


keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Ikävä

ikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikävääväikävikäväikäväikäväviikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväkäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikävääikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväväikäväikäväikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikävikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikävääikäväikäväikäväikäväikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikävä
ikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikävääväikävikäväikäväikäväviikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväkäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikävääikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväväikäväikäväikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikävikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikävääikäväikäväikäväikäväikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikävävikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikäväikävä

Joulu meni hyvin ja oli ihana olla rakkaiden kanssa.
Silti päälimmäinen tunne on helpotus siitä, että joulu on takana.

Suru tarvitsee myös tilaa ja aikaa.

Syöksyin kotona makkariin, sanoin pojalle heippa ja sulkeuduin tänne.
Kolme tuntia sitten.
Saan rauhassa kunnella soittolistaani (joka on jo 4h 56 min pitkä) ja katsella valokuvia.

Minusta tuntuu kuin kaikki sanani olisivat loppu.
Luen kirjaa, jossa puhutaan paljon sanoista. 
Salatuista sanoista. Hassua.
Olen itse pitkään kirjoittanut sanoista.

Minusta tuntuu, että masennus odottaa pientä rakoa, josta pujahtaa taas sisälle.
Ja minun tekisi mieli avata sille ovi kokonaan auki ja sanoa:
"Tule vaan. Olenkin jo taas niin väsynyt olemaan reipas"



Lohturunoja

Tarvitsen kipeästi lohdutusta, löysin lohturunoja dokumenteistani.

Kun on pilvinen päivä
tähdetön yö
varjot uhkaamassa

kysyt voimaa ja iloa
rakkautta jatkaa

silloin silloinkin
vain pieni sana
hymyn katseen kosketus
vaikka tuntemattoman
vaikka ohimennen

voi kantaa huomiseen
kylvää kukkia
tähtiä tielle

***

Toivon sinulle, ystäväni, että elää taas uskaltaisit,
että surujen suurten jälkeenkin ilon siiville nousta saisit.

Toivon sinulle ystäväni, ettet lakkaisi luottamasta,
vaikka vielä on aivan hämärää, kevään pelto on roudassa vasta.

Toivon sinulle, ystäväni, taivaan raikkaat ja lempeät tuulet,
että kaikkina elinpäivinä levon löydät ja lohdun kuulet.

Toivon sinulle, ystäväni, mitä kauneinta on elämässä,
että rakkaus puhdas, ikuinen, sinut ympäröi juuri tässä.

tiistai 24. joulukuuta 2013

Lukijalle

Olen maalla vanhempieni luona, isosiskokin on täällä. Kuollut lapsenikin on, pakkasin mukaan hänen muistokirjansa (vanhempani eivät olleet sitä vielä nähneet), kaksi hautakynttilää, joissa on enkelin kuva (viemme ne myöhemmin hautausmaalle) ja tuvan kaapin päällä on kuva, jossa lapseni hymyilee meille.

Sain sydänihmiseltä kortin, jonka viestin haluan jakaa teille lukijoilleni Suomessa, Yhdysvalloissa, Saksassa, Ranskassa, Venäjällä ja Italiassa  jouluaattona 2013.

Taas kosketti ruutua ikkunain
tutun jouluenkelin siipi.

Taas äänetön henkäys taivahan
läpi seinän sisälle hiipi.

maanantai 23. joulukuuta 2013

Terapia pelastaa

....ja vaikka ei pelastaisikaan, niin kyllä se kummasti auttaa ja helpottaa arkea.

Puhuimme tänään paljon eräästä ihmissuhteesta ja minusta. Sain valtavasti ymmärrystä meitä molempia osapuolia kohtaan. Näin mieltä painavat asiat vähän kauempaa. Näin ne vähemmällä tunteella. 

Miten olen ikinä tullut toimeen ilman terapiaa?

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Mietteitä pari päivää ennen joulua

Kun lapseni kuoli, siirryimme syömään valmisruokia. Äitien tekemää ruokaa..Meni vuosi ennen kuin aloin pikkuhiljaa tehdä itse ruokia. En niitä vieläkään usein tee, mutta silloin tällöin.

Olen joutunut opettelemaan uudestaan ruuanlaittoa.

Tein lihamurekkeen, jouduin katsomaan netistä reseptin, että tiedän kauanko sen kuuluu olla uunissa.
Unohdin pullataikinasta kananmunat. Paistetut perunat poltin. Unohtelen ainesosia vaikka minulla on resepti vieressä. Laitan munakellon soimaan väärään aikaan.

Tänään olen tehnyt joululeivonnaisia, yhdestä kakusta unohtui sokeri ja yksi piparipellillinen paloi, olin laittanut munakelloon ajaksi 55 minuuttia.

Meillä on usein soinut palohälytys viime aikoina.

Kauppalistan teen kotona valmiiksi. Maitoa, hedelmiä, leipää, kahvia, ruokaa. Kirjoitan kaikki lapulle, muuten jotain jää kaupan hyllylle.

Töissä kirjoitan edelleen ihan kaiken paperille, kaikki tärkeät asiat, jotka on muistettava.

Nämä eivät haittaa elämää, nauran kyllä näille. Usein. Mutta taustalla on tietysti isompi juttu: trauma vaikuttaa oikeasti muistiin ja saattaa heikentää sitä jopa pysyvästi. Tuntuu oudolta ja ehkä vähän jopa pelottavalta opetella asioita uudestaan, jotka kerran on jo oppinut ja sitten kadottanut taidon. Se ei naurata enää yhtään, kun ei muista kotiosoitetta.

Olen ollut hyvin arka ajaja jo pitkään ennen lapseni kuolemaa. Sen jälkeen on ollut aikoja etten olisi voinut kuvitellakaan ajavani autoa. Tämä sama pää, joka koheltaa keittiössä, on myös ratin takana. Pelkään, että en huomaa toista autoa tai ihmistä.

Suureksi hämmästykseni poikani suostui leipomaan tänään kanssani pipareita. Jotenkin on niin hellyyttävää, että ensin hän halusi minut mukaan valitsemaan tyttöystävälle joululahjaa, sitten paistoimme piparit. Nyt hän on tyttöystävän luona ja kun tulee takaisin kotiin, niin sitten me koristelemme piparit. Nuori mies toinen jalka lapsuudessa, toinen kasvamassa kovaa vauhtia irti vanhemmistaan.

Eilen oli hyvin ahdistava päivä. Ahdistus siirtyi uneen, viiden tunnin jälkeen heräsin massiiviseen lihaskramppin selässä ja nousin suosiolla ylös. Kokemuksesta tiedän jo, ettei tuo kramppi laukea muuten kuin liikkumalla.

Sain sukulaiselta punaisen joulukynttilän, sekään ei tuntunut enää loukkaavalta. Ei sen katsominen ja polttaminen kyllä luontevaltakaan tunnu, mutta laitoin sen silti pöydälle palamaan kun söimme päivällä riisipuuron. Ei mikään näistä toimista tunnu samalta kuin ennen, ei minulla ole sellainen joulumieli kuin aiemmin. Mutta olen siitä kyllä kiitollinen, että pystyn tänä vuonna tehdä jo näitä joulutoimia.

Pieni jouluenkeli

Vertaisäiti julkaisi tämän tänään Facebookissa. Itkettävän ihana.


Pienen pieni enkeli, kerran maahan lenteli.
Katseli hän suruissaan maata mustaa, pimeää, ihmisiä murheineen,
huolineen ja kipuineen, kamaline kiireineen.

Pienen pieni enkeli itseksensä aatteli:
"mistä saisin pakkauksen, niin suuren, sievän, pehmoisen, josta riittäis kaikille,
isoille ja pienille, joulumieltä oikeaa, lempeää ja rauhaisaa?"

Isän luokse palasi, kertoi Hänelle huolensa.
Isä häntä halasi, ja sitten sanoi, lohdutti:

" Rakas pikku enkeli, kaunis on sun aikeesi, vaan ihmisen on itsestään,
löydettävä sisältään joulumieli oikea, aito joulun tunnelma.
Sinä voit vain pikkuisen heitä muistuttaa, olemalla enkeli, ihan oma itsesi!"

Pienen pieni enkeli, alas maahan lenteli, hän matkallansa hymyili.
Hymy tarttui tähtösiin ja pienen pieniin lapsosiin, jotka vielä pystyivät enkeleitä näkemään,
aidon joulun kokemaan.

Pienen pieni lapsonen, äidillensä hymyili ja riemuissansa hihkaisi:
" Äiti, katso, enkeli!"

Äiti joulukiireissään kummastellen katseli, kesken kaiken istahti, ja hetkiseksi hiljeni.
Hän kuuli vienon soitannan - enkel`kellon helinän.

- tuntematon -


lauantai 21. joulukuuta 2013

Otteita päiväkirjasta

Minulla ei ole sanoja kuvaamaan sitä, miten paljon toivoisin lapseni olevan nyt täällä. Juuri tänään ja juuri tällä hetkellä. Onneksi hänen päiväkirjassaan on kohtia, joista saan lohtua tai jopa hymynhäivähdyksen huulilleni. On siellä paljon muutakin, enimmäkseen muuta. Mutta tänään minä roikun näissä sanoissa.

Joulutunnelmissa vuonna 2009

X sanoi, että pitäisi kirjottaa ensin toiselle paperille, ja sen jälkeen tänne. Ei hemmetissä! Tää on päiväkirja ei mikään väitöskirja tai työnnäyte

Nyt mutsikin heräs, se näyttää aina kun se herää tosi pieneltä kujalla olevalta eläimeltä, siitä 15 min eteenpäin sitä kannattaa vain varoa seuraavat puolituntia, koska siitä tulee uhkaava :D Se on näitä tosi aamuiloisuuden perikuvia...Kaikki on tosi iloisia, paitsi äiti (15 min mennyt jo).

Pikkuveljen kanssa alettiin pohtimaan, että kengurut ovat kuin hiiriä. OK

Tammikuussa 2010

Ja Damn mua jännittää ihan älyttömästi jutella tosta kämppä asiasta mutsille koska ei oo mitään havaintoa miten se reagoi
Eli kerroin mutsille asioista joita olen oivaltanut, ja se vain kannusti ja kehui, saunottiin ja laitettiin asuntohakemukset liikkeelle.

Aamukahvia keittiössä ja mutsi lässyttää koiralle =)

Pakko hehkuttaa TOI KOIRA ON IHANA.

Kun kuuntelee näitä tyttöjä tulee tosi hmm. no outo-olo-hmm-
"A: "vitsi, oli mul sittenkin luomiväriä"
B: "Siistii voinx mä niinq lainata"
A: "Joo, mä pöllin tän mun mutsiltä"
B: " A!!!. siistii, tää on Diorin"
voi vittu, luulin et se sanoo et A!!!, mitä vittua, miks et osta omaa? Herranjestas. Toivottavasti nää sieluntoverini lähtis tosi nopeesti baariin. Mua nolottaa, niin nolottaa olla näiden kanssa. C joka on 19 toteaa, että sillä on 30 kriisi =D. Mä_en_pidä_tästä.

Olin hotellissa (Holiday Inn) ja jottei elämästä tulis liian helppoa, siihen hotelliin törmäsi juna.

Lähdin reippaasti duuniin aamulla, mut damn, olikin loppiainen.

Loppuvuodesta 2010


KIVALISTA:
1. Oma asunto
2. Ihanat ystävät
3. Tavoitteet?
4. Ihana sisustus
5. Kiva äiti 
6. Ihana pikkuveli
7. Kokemusten kasvatus
8. Haaveet

Mitä siitä tulee

Mitä siitä tulee
kun 
kaksi särkynyttä
kohtaa
niin
että vain toinen on mielestään särkynyt
toisella huono päivä

toinen puhuu traumasta ja terapiasta
on huolissaan ja ahdistunut
voimaton
kun ketään ei voi väkisin auttaa
pelkää
jos tuokin tappaa itsensä

toinen kirkuu ja raivoaa
näkee
vääryyttä joka paikassa
kukaan ei ymmärrä häntä
kaikki
muut ovat ihan paskoja
tekevät ja sanovat vääriä asioita
väärillä äänensävyillä

joulumieltä 
ei siitä ainakaan tule


torstai 19. joulukuuta 2013

"Sitä katsovi silmin hän kaipaavin"

Ostin joululahjoja.
Etsin jouluiset maustekakkureseptini.
Ostin joulutorttutaikinaa.
Paketoin joululahjoja joulupaperiin.
Suunnittelen mitä joululeivonnaisia teen.
Menen sukulaisten joulutapaamiseen huomenna.
Suunnittelin äitini kanssa joulumenua.

Mitään ylläolevasta listasta en olisi voinut kuvitellakaan tekeväni viime jouluna.

Tänä vuonna olen lukenut joulukorteista iloisen, onnellisen ja hauskan joulun toivotuksia ilman, että ne tuntuvat henkilökohtaisilta loukkauksilta.

Joulukoristeita en varastosta vielä tänä jouluna hae. En tiedä haluanko enää koskaan kotiini joulunpunaista.
Minun myönnytys punaiselle on pieni punainen joulutonttu ulko-oven koristeessa.

Minun rakkain joululauluni on tänäkin jouluna Konsta Jylhän Joululaulu.


Olen niin äärettömän väsynyt tällä hetkellä, askeleeni on sanoinkuvaamattoman raskas.  Tuntuu, että pelkästään jo bussipysäkille käveleminen vie viimeisetkin voimat.

Ja silti. Olen valovuosien päässä viime joulusta. Tämän päivän olo ei mitenkään verrattavissa vuoden takaiseen oloon. Tämä minun on kai annettava itselleni joululahjaksi: lopetettava itseni, oloni ja elämäni vertaaminen siihen aikaan, joka oli kun kaikki lapset olivat elossa. Hyväksyttävä se, että tuo aika on mennyt. Kasattava tätä uutta aikaa ja jos on pakko johonkin verrata nähdäkseen sen, että muutosta on tapahtunut, niin alkupiste on aurinkoinen heinäkuinen sunnuntai vuonna 2012.

Eihän minun tarvitse sulkea pois mennyttä aikaa. Saan muistella juuri niin paljon kun haluan menneen elämän jouluja. Katsella kuvia tuntikausia. Vuoronperään itkeä ja nauraa. Minä vietän tämän joulun rakkaimpieni kanssa ja iloitsen jokaisesta hetkestä. Mutta osa minusta tulee elämään joka hetki myös menneessä, koska siellä on yksi minun lapsistani.

Vuosi 1992


Ihminen

Luin inspiroivan blogitekstin ihmisestä ja muistin tämän.

Ihminen tarvitsee ihmistä
ollakseen ihminen ihmiselle,
ollakseen itse ihminen. 
lämpimin peitto on toisen iho, 
toisen ilo on parasta ruokaa. 
Emme ole tähtiä, taivaan lintuja, 
olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa. 
Ihminen tarvitsee ihmistä. 
Ihminen ilman ihmistä 
on vähemmän ihminen ihmisille, 
vähemmän kuin ihminen voi olla. 
Ihminen tarvitsee ihmistä. 

Tommy Tabermann 




Kuvassa isosisko kesällä-13. Minä en voi sanoin selittää miten tärkeä ja rakas hänestä on minulle tullut, jouduin käyttämään taas lainasanoja.

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Parisuhdepäivitys

Otin eilen puolisoani kädestä kiinni. Katsoimme yhdessä ohjelmaa, jossa ihmiset puhuivat menetyksistään. Liikuntakyvyn, työpaikan, avioliiton ja lapsen menetyksestä. Kaikki taisivat olla sitä mieltä, että oman lapsensa menettäminen on pahin mahdollinen menetys, jonka aikuinen voi kohdata.

Itkin hiukan käsi miehen kädessä.

Ymmärrän nyt hyvin selvästi, mitä meille tapahtui lapseni kuoltua.

Sillä aikaa, kun minä sinkouduin uuteen maailmaan, jossa ihmetellään elämää ja kuolemaa, niin mieheni jäi siihen vanhaan maailmaan ja paikkaan, missä hän on aina ollut. Minusta tuntui pahalta, kun hän ei tullut mukanani sinne uuteen maailmaan. Aloin astella kauemmaksi hänestä ja lopulta olin jo tosi kaukana.

Terapian alettua olen alkanut ottaa askeleita takaisin puolison luo. Se on minun osuus tästä avioliitosta.
Puolisoni määrittelee itse sen, mikä on hänen osuutensa. Hän tietää parhaiten oman motivaationsa ja kykynsä, hän tietää sen minkä verran hän haluaa tehdä töitä tämän parisuhteen eteen.

Olen äärimmäisen helpottunut tästä ajatuksesta ettei meidän aviolitto sittenkään ole yksin minun hartioillani. Minun harteillani on vain minun oma osuuteni.

Olen myös ajatellut ja ihmetellyt sitä, miksi en kokenut turvalliseksi hänen jäämistään siihen missä hän oli kun lapseni kuoli. Kun nyt ajattelen asiaa, niin sehän oli yksi harvoista asioista, joka ei muuttunut kun lapseni kuoli.

Miltä meidän pojasta olisi tuntunut, kuinka äärettömän turvattomalta, jos molemmat vanhemmat olisivat singahtaneet tuohon uuteen maailmaan? Eikö se ollut itse asiassa valtavan hyvä asia, että mieheni pystyi ajattelemaan kolme tuntia lapseni kuoleman jälkeen, että elävä poikamme tarvitsee edelleen ruokaa ja niinpä hän meni ruokakauppaan.

Kuinka monta kertaa hän on senkin jälkeen käynyt kaupassa? Ruokkinut koiraa? Vienyt koiran ulos? Tehnyt näitä arjen askareita sillä aikaa, kun minä olen vaellellut yksikseni Kuoleman laaksossa. Lisäksi tiedän kyllä, että hän on kantanut huolta minusta ja tuntenut suurta avuttomuuden tunnetta siitä, kun hän ei ole tienyt miten voisi auttaa minua.

Minä tulkitsen mielelläni unia viesteiksi rajan takaa. Äitini näki muutama kuukausi sitten unen, jossa oli kuollut lapseni mummin kanssa kaupassa valitsemassa joululahjaa puolisolleni, se oli koko unen juoni. Ajattelin heti unen kuultuani, että tuossa on hyvin selvä viesti minulle suunnasta, johon minun tulisi seuraavaksi lähteä.

Viesti lapseltani, minun elämän suurimmalta opettajaltani.


tiistai 17. joulukuuta 2013

Unikammo

Siinä vaiheessa kun takana on kymmeniä ja kymmeniä huonosti nukuttuja öitä, niin tulee unikammo.

Unikammo ilmenee siten, että vaikka on ihan puhki ja väsynyt, niin ei halua mennä nukkumaan. Sitä katsoo ihan mitä tahansa telkkarista tai Youtubesta esimerkiksi Australian Idolsin koelauluja, niitä koosteita kaikista karmeimmista esityksistä. Tai naputtelee blogitekstiä yhdellä sormella mobiililla vaikka vieressä olisi sekä pöytäkone että läppäri. 

Sitä yrittää huijata itsensä uskomaan siihen, että jos valvoo oikein myöhään ja on todella väsynyt, niin sitten nukkuu paremmin. Valitettavasti se ei oikeassa elämässä mene niin. Tiedän, koska minulla on monta huijausyritystä takana. Ja silti teen juuri niin parhaillaan. 

Vaikka sain nukkua tässä paremmin jokusen viikon, niin unikammo tuli kahden puolen tunnin välein herätyn yön jälkeen takaisin. Minä vihaan sitä kun herään ilman mitään syytä. Tai onhan minulla syy:  trauman oireena ylivireystila. Hassua vaan, että päivisin tunnen itseni kaikeksi muuksi paitsi ylivireäksi. Tunnen itseni äärimmäisen flegmaattiseksi ja apaattiseksi. 

Minä tiedän kyllä mistä tämä ylivireystila johtuu. Lopetin lapseni pankkitilit. Nyt hän on lopullisen virallisesti lakannut olemassa tässä maailmassa. Hän on vain yksi numero eri tilastoissa. Syntyi ja kuoli. Sai rokotteet ja suoritti peruskoulun. Pari muuta seikkaa. Se oli sitten siinä. 

Luin lapseni päiväkirjan.  

En voi sanoa, että olisinpa jättänyt sen lukematta. Ei minulla ollut vaihtoehtoja. Minun oli pakko lukea se. Ehkä minä pystyn kirjoittamaan joku päivä niistä tunteista ja ajatuksista, joita päiväkirjan lukeminen tuotti. Vielä ei ole se päivä. 

Nyt minä keskityn tunteiden välttelyyn. 

Itku meinasi väkisin tulla pankin ulkopuolella, mutta totesin että minun on mentävä tosi reippaasti, jos aion ehtiä bussiin. Litistin ja liiskasin itkun sinne tuntemattomien tunteiden kaivoon. Siellä on paljon seuralaisia odottamassa ja lisääkin sinne mahtuu. Kotona luin sitten kirjan sieluista tyylillä "tee ihan mitä vaan muuta, mutta älä vaan kohtaa sitä valtavaa lopullisuuden tuntua". 

Kyllä minä olen tässä vähän itkenyt. Itkussa ei ole mitään uutta sinänsä, mutta että olen itkenyt puolison nähden ja läsnäollessa on uutta. Sellaisia pikku itkahduksia. Vähän niin kuin raottaisi hiilihapollisen juomapullon korkkia. Psssst . Ja sitten korkki takaisin kiinni. Nopeasti. Koska jos ei korkkia laita nopeasti kiinni, niin sieltä saattaa roiskahtaa hallitsematon määrä sitä itseään. Ja sitähän en halua. Minua ovat riepotelleet lukemattomat täysin hallitsemattomat tunnemyrskyt viimeisen 17 kuukauden aikana. Nyt otan koko ilon irti tästä, että voin vältellä tunteita. 

Olen sopinut terapeutin kanssa, että huomenna puhumme kivusta. Sen välttelemisestä ja käsittelemisestä. Niiden oikeasta tasapainosta. 

Minä pahoin pelkään, että minulla on vielä hemmetinmoinen kaivonpuhdistus edessäni. 

lauantai 14. joulukuuta 2013

Ehdoton rakkaus

Minä olen siitä onnellisessa asemassa, että olen saanut kokea kerran elämässäni itseeni kohdistuvan täydellisen ehdottoman rakkauden.

Heinäkuun loppupuolella vuonna 1989 olin aivan loppu elämäni ja itseni kanssa. Olin täydellisen riippuvainen päivittäisistä alkoholiannoksistani, en nähnyt mitenkään mahdollisena enää jatkaa silloista elämääni niin, mutten myöskään tiennyt miten olisin saanut suunnan käännettyä. Olin aika lailla lyöty ja pohjalla.

Selailin puhelinluetteloa ja etsin jotain apua itselleni. Siellä oli kirkkojen ilmoituksia, mutta koska Jumalalla tai uskonnolla ei ollut minkäänlaista osaa silloin minun elämässäni, niin sivuutin ne. Lopulta näin ilmoituksen: "Onko alkoholi ongelmasi?. Siinä oli numero alla, se oli AA:n päivystävä numero.

Keräsin rohkeuteni, soitin ja kerroin jotain juomisestani ja elämästäni minua kuuntelevalle naiselle. Muistan yhden lauseen, jonka hän sanoi: "Puhut kuin minusta". Tämä nainen tuli sitten seuraavana päivänä kotiini toisen naisen kanssa ja lopulta lähdin heidän kanssaan AA-ryhmään.

23 vuoden kuluttua, kun lapseni teki itsemurhan, oli tämä puhelimeen vastannut nainen edelleen osa elämääni.

Tämä nainen oli opettanut minulle väsymättä 23 vuotta, että olen riittävän hyvä, että kelpaan. Että olen ihminen, jota voi rakastaa. Miten hän sitä minulle opetti? No rakastamalla. Aina. Olen tehnyt elämässäni valintoja, joita hän ei ole hyväksynyt. Vaikuttiko minun teot ja väärät valinnat hänen rakkauteensa? Eivät. Ikinä.

Hän on ollut mm. ystävä, äiti, sisko, AA-kummi, tukihenkilö, hengellinen neuvonantaja, kriisipsykologi ja parisuhdeterapeutti. Ymmärtänyt, tukenut, kuunnellut, anteeksiantanut, kannustanut ja uskonut. Maailmassa ei silti ole olemassa sellaista sanaa, joka kuvaisi tätä ihmistä tai rakkautta. Tai ehkä onkin: Agape.

Kun lapseni kuoli, oli tämä ihminen ainoa, jolle vuodatin tuskaani, epäuskoani, syyllisyyttääni, koko tätä kauheutta yhä uudelleen ja uudelleen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen. Säännöllisesti, kerran viikossa. Olen näiden puhelujen aikana huutanut, yökännyt, itkenyt, kironnut elämää, Jumalaa ja itseäni, olen parhaani mukaan todistellut miksi lapseni kuolema oli minun syyni.

Tämä nainen on nyt opettanut minulle väsymättä yhden vuoden ja päivää vajaa viisi kuukautta, että olen riittävän hyvä, että kelpaan. Että olen ihminen, jota voi rakastaa. Miten hän sitä minulle opettaa? No rakastamalla.

Minä en ole koskaan tuntenut, että olisin hänen rakkautensa arvoinen. Vaikka hän ei ole ikinä milloinkaan asettanut yhtäkään ehtoa tai vaatimusta sille minkälainen minun pitäisi olla, tai miten tuntea, ajatella, puhua. Mutta tänään ymmärrän selvemmin kuin koskaan aiemmin hänen rakkautensa ehdottomuuden.

Minä niin toivon, että voisin nähdä itseni hänen silmin.

perjantai 13. joulukuuta 2013

Hallelujah!

Tänään on Lucian päivä. Tänään on myös minun syntymäpäiväni. Olen monta vuotta sanonut kierosti hymyillen, että jep, tällainen ilon ja valon lähettiläshän minä olen.

Tänään oli myös konserttipäivä. Kuuntelin hienon Espoon Mieslaulajien joulukonsertin.
En olisi ikimaailmassa kyennyt viime vuonna samana päivänä menemään kirkkoon konserttiin (ja jopa nauttimaan siitä).

Erityisesti minua puhutteli G.F Händelin Hallelujah! oratoriosta Messias.
Rakastan urkumusiikkia, se menee minun läpi.


(Jos kuuntelet tämän, niin laita ääni kovalle, sulje silmät ja anna mennä)

Banaanikärpänen

Se tuli tyhjästä
pörräsi sentin päässä kasvoistani
lähti vasta sitten
kun lopetin huitomisen

ajattelin, että
jos kerran lintu ja perhonen
tai
pieni pupu
höyhen ja kolikko

voivat olla viestintuojia
ja viestejä 
näkymättömästä maailmasta
niin miksi ei pieni banaanikärpänenkin
voisi olla
sellainen

se tuli seuraavanakin päivänä
samaan kellonaikaan
pyörähti kasvojeni edessä
ja meni tyhjään
takaisin

ihmettelin
missä se asuu
ei meidän yläkerrassa ole kukkamultaa
eikä biojätettä
pelkkiä paperiroskiksia

pieni banaanikärpänen
kävi kaksi viikkoa
joka päivä
samaan aikaan
tervehtimässä minua
samassa paikassa
sängyssäni

minä ajattelin
että
nyt minä sekoan
tulen hulluksi
ihan oikeasti

minä ajattelin
että
jos menisin päivystykseen
ja kertoisen kaiken
mitä olen kokemut
pääsisin suljetulle
osastolle

minä ajattelin
että
nyt riittää 
henkimaailma
enkelit ja sielunvaellukset
ykseys

aloin täyttää sudokuja
joka päivä 
kaksi kappaletta
olen järkevä ihminen
minulla on aivot
vielä ne eivät ole surkastuneet

sitten alkoi lukulamppuni
rätistä
ja vilkkua
ei joka päivä
ainoastaan silloin
kun olen iloinen



Yksi tarina kuvina












Minä kerään kuvia. Kuvia, jotka puhuttelevat minua. Kuvia, jotka kertovat sen mitä minä en osaa.

Katselin eilen illalla kuvakansiotani ja huomasin, että osa kuvista muodostui tarinaksi.
Minun tarinaksi.