maanantai 29. joulukuuta 2014

Mä en haluu kuolla tänä yönä

Lauloin täysillä, niin kovaa kuin ääntä lähti: "Mä en haluu kuolla tänä yönä!!" ja siinä elämöidessäni huomasin tarkoittavani jokaista laulamaani sanaa.

Syksyllä-12 makasin sängyssä ja katsoin Vain elämää ensimmäisen kauden jaksot muutaman päivän aikana. Meidän parivuoteessa makasi lisäkseni esikoistyttäreni ja taivaslapseni ystävä. Taisimme kaikki olla enemmän tai vähemmän jossain shokki- ja akuutin traumatilan välimaastossa. Meillä oli iso nippu nenäliinoja ja itkin ohjelmat alusta loppuun läpi. Silloin syksyllä-12, kun lapseni kuolemasta oli vain muutamia kuukausia, oli musiikin merkitys aivan valtava ja korvaamaton. Tuntui, ettei oikein millään muulla tavalla saanut kosketuspintaa sisällä olevaan kipuun ja ennen kaikkea sen ymmärtämiseen tai käsittelemiseen. Mutta musiikki auttoi, joku toinen oli säveltänyt tai sanoittanut juuri sen tunteen, joka minun sisälläni oli.

Seuraavan kauden jaksot katsoin yksin, olin syksyllä-13 hyvin masentunut ja vietin paljon aikaa yksin yläkerran turvapaikassa, omassa sängyssäni. Edelleen itkin kaikki jaksot alusta loppuun. Itkin lapseni, esikoiseni ja itseni puolesta. Toinen suruvuosi oli alkanut ja karu todellisuus alkoi hahmottua: tämä ei helpota eikä tämä mene ohi. Tämä vain jatkuu ja jatkuu, päivästä toiseen kivun kanssa eläminen. Tulevaisuus ja loppuelämä tuntui hyvin musertavalta ja raskaalta.

Kolmatta Vain elämää kautta tänä vuonna odotin todella paljon. Takana oli hyvä kesä ja olin saanut aivan uudenlaista energiaa ja toimintatarmoa hyvän kesän jälkeen. Pahin pelkoni, eli kevään masennuskauden uusiutuminen, ei toteutunutkaan ja olin siitä hämmästyneen kiitollinen. Päätin pitää joka sunnuntai Vain elämää -katsomon meillä, paikalle sai tulla ne nuoret kenelle tapaaminen sopi muiden menojen sekaan. Muutama sunnuntai jäi väliin, mutta monta kertaa ehdimme kokoontua meille katsomaan yhdessä näitä jaksoja ihanien nuorten kanssa.

Moni lauluista kosketti edelleen syvältä ja kuvasi tunteitani, varsinkin Lautturi ja Armo. Ne puhuttelivat sitä osaa minusta, joka edelleen välillä, ikävän yltyessä pahimmilleen, kaipasi menomatkaa kuolleen lapseni luo. Olen siitä puhunut hyvin vähän läheisilleni, terapeutilleni kyllä enemmän. Mutta tosiasia vaan on se, että aika ajoin oma kuolema on tuntunut maailman lohdullisimmalta ajatukselta, jopa tämän kolmannnen suruvuoden aikana. Ei usein, mutta välillä kyllä.

"Mä en haluu kuolla tänä yönä!!"

Seisoin siis viime lauantaina Hartwall Areenassa 13.000 muun ihmisen kanssa. Ensimmäisen tunnin itkin ja hymyilin yhtä aikaa. Hymyilin, koska nautin joka solullani siitä valtavan ihanasta tunnelmasta, joka siellä oli. Tuntui, että Areenan sisätilaan ei mahdu kaikki se hyvä, jota ihmisistä hehkui, sen oli pakko virrata sieltä myös ylöspäin. Olin yhtä aikaa valtavan surullinen ja onnellinen. Siellä ollessani ajattelin, etten olisi siellä, jos lapseni olisi elossa. Siellä olessani kaipasin häntä niin mahdottoman kipeästi ja yhtä aikaa tajusin niin äärettömän selvästi sen, miten paljon hyvää ja kaunista olen saanut kokea hänen kuolemansa jälkeen ja johdosta. On vaikeaa pukea sanoiksi sitä tunnetta, joka koostuu yhtäläisestä määrästä käsittämätöntä surua ja äärettömän suurta iloa, onnea ja jopa kiitollisuutta. Ehkä sen(kin) voi ymmärtää vain toinen saman kokenut?

"Mä en haluu kuolla tänä yönä!!"

En ole kertakaan kokenut noin voimakasta elämänhalua lapseni kuoleman jälkeen, kuin tuolla konsertissa koin. Toni Virtasen upean ihanan vaikuttavan esityksen jälkeen ei edes Lautturi saanut minussa itkuviisaria värähtämään. Aivoissani ja sielussani takoi yhä uudelleen, etten halua kuolla. Minä haluan elää! Niin uskomatonta ja epätodennäköistä kuin se onkin, niin minä haluan elää ja minä en edes tunnista tuntevani siitä syyllisyyttä.

Muistin konsertin jälkeen kirjoittaneeni joskus listan, jossa oli (silloin täysin mahdottomilta tuntuvia) asioita, joita minun tulisi tavoitella. Muistelin elämänhalun olleen yksi listani asioista. Tänään etsin pitkään tästä valtavasta kirjoitusmassasta tuota listaa eri hakusanoilla ja se löytyi lopulta tunnisteella Selviytyminen. Olen tämän Sintun listan kirjoittanut lähes vuosi sitten ja nyt todella liikuttuneena luin sitä (yleensä en juurikaan lue vanhoja kirjoituksiani, vain silloin jos joku kommentoi jotain vanhaa tekstiäni). Järkyttävän moni asia tuosta listasta oli kohdallani toteutunut. Jos olen milloinkaan epäillyt sitä, että muokkaammeko oikeasti omilla ajatuksillamme omaa elämäämme, niin voin sanoa etten tänään sitä enää epäile.

En tarkoita lainkaan sitä, että kuvittelisin olevani tänään tässä tilassa missä olen pelkästään positiivisten ajatusten voimalla, ei kyllä siihen on tarvittu paljon muutakin, mutta uskon kyllä tuon oman ajatuksen voiman olleen yksi vaikuttava tekijä.

Toni Virtanen, En haluu kuolla tänä yönä

Niin ja loppuun vielä kommentti, joka ei liity yhtään mitenkään yllä olevaan tai ylipäätään yhtään mihin muuhunkaan: Katsottuani tämän kolmannen kauden kaikki jaksot kahteen kertaan ja oltuani konsertissa, niin tämän mummoikäisen ihmisen (täytin muutama viikko sitten 50 vuotta, enkä ole oikein tottunut vieläkään ajatukseen) suurimmiksi suosikeiksi nousivat Toni Virtanen ja Elastinen.


tiistai 9. joulukuuta 2014

Eräs kirjalista surun ja trauman käsittelyn apuna

Tämä on niin mahdottoman surullista, mutta tosiasia on, että uusia järkyttyneitä läheisiä tulee koko ajan. Eräs heistä pyysi minua laittamaan listan kirjoista, joista on ollut apua minulle.

Löysin vuoden takaisen päivitykseni, ja laitan siitä linkin tähän.

Paljon olen lukenut myös tuon jälkeen, mutta olen nyt työmatkalla ja en saa päivitettyä listaa tänne aikaiseksi.

Sinulle, jolla on vain kaksi viikkoa läheisen itsemurhasta haluaisin sanoa seuraavaa: olet rassukka valtavan pitkän ja vaikean tien alkupäässä. Minua ottaa sydämestä, kun ajattelen oman kokemukseni perusteella sitä kaikkea, mitä sinulla on vielä edessäsi. Mutta toivon totisesti, että jaksaisit uskoa sen, ettei tuleva suruntie ole kuitenkaan mahdoton. Ihmisen psyyke näyttää olevan ihmeellinen, se pyrkii kaikesta kauheudesta huolimatta sopeutumaan uuteen tilanteeseen ja pystyykin siihen, tosin hitaasti.

Lukeminen on ollut itselleni aivan valtavan tärkeässä asemassa tässä uudessa elämässäni. Kun kaikki vanha romahti kerralla, niin minun on pitänyt luoda uudelleen käsitykseni elämästä, maailmankaikkeudesta, itsestäni, tarkoituksesta ja merkityksestä. Siis aivan kaikesta, mikä minua ympäröi.

Surun eri vaiheissa eri kirjat puhuttelevat ja saavat eri merkityksiä. Siksi kannattaa myöhemmin palata sellaisiin kirjoihin, jotka eivät aikanaan ole tuntuneet mielekkäiltä lukea. Sitä käy niin valtavan monia eri tunteita ja vaiheita läpi eri surun ja trauman vaiheissa, että on täysin luonnollista eri aiheident kiinnostavan eri aikoina.

Blogin lukijalle vielä yksi pyyntö: lisää tuonne kommentteihin halutessasi sellaisia kirjoja, joita olet lukenut ja joista uskot olevan apua muillekin, kiitos!

PS. Surunauhan ja Suomen mielenterveysseuran sivuilta löytyy myös mittavat kirjalistat.

perjantai 14. marraskuuta 2014

Näkymätön tyttö


keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Kuiskaus, rukous, anteeksipyyntö ja ylistys

Joku ihana ihminen kysyi eilen miten voin, onko kaikki hyvin kun en enää juuri kirjoittele tänne. Se lämmitti valtavasti mieltäni. Se koskettaa minua aina yhtä syvältä, kun joku välittää aidosti. Eli sinulle anonyyni kysyjä: Kiitos!

Minulla on vähentynyt tarve kirjoittaa. Pääni ei enää tulvi ajatuksia ja tunteita, joita pitäisi saada järjestykseen kirjoittamalla. Uskon lujasti terapeuttini väitteeseen, että joka kerta kun teemme silmänliiketerapiaa, niin käsittelemme patoutuneita traumoja ja tunteita vuosikymmenten ajoilta ja jokainen käsittely vapauttaa energiaa tämän päivän elämiseen. Uskon, että juuri näin on minulle käynyt.

Terapiassa käyn edelleen, niin kuin nyt vuoden ajan, säännöllisesti joka ikinen keskiviikko. Joka toinen kerta on vain yksi aika (45 minuuttia) ja joka toinen kerta kaksi aikaa (1,5 h). Kelasta olen saanut päätöksen myös toiselle terapiavuodelle ja jatkan siis kiitollisena sitä. Tosin viime päivinä olen ajatellut, että voisikohan kaksi vuotta terapiaa riittää, ehkä en enää tarvitse sitä kolmatta vuotta. Sitä ei tietysti tarvitse tänään miettiä, mutta tuo ajatus kuvaa hyvin omaa prosessiani lapsen kuolemasta -ja omasta elämästä- selviytymisestä.

Mielialalääkkeet olen nyt lopettanut. Olen ollut useamman viikon ilman niitä, enkä ole havainnut minkäänlaista mielialan laskua tai muutakaan oiretta. Paitsi sen, että painoni putoaa hiljalleen, siis todella hiljalleen. Tarve tunkea suuhun jotain on selvästi vähentynyt. Olen paljon miettinyt sitä, että voisiko terapia auttaa myös tarpeeseeni piiloutua läskin alle? Minua on ensimmäisen kerran haukuttu lihavaksi, kun olin kymmenvuotias. Hypin hyppynarua kansakoulun käytävällä, päälläni oli ihana uusi ruskea haalari (isäni siskolla, jota ihailin valtavasti, oli samanlainen) ja olin onnellinen lapsi. Ohi kulki poikia, joista joku huudahti: "Hyppivä lihapulla"! Tuosta kommentista lähtien olen tuntenut itseni lihavaksi riippumatta siitä, mitä olen oikeasti painanut. Lukiovuosina kuvisopettaja näytti meille dioja, näimme mm. erilaista kauneuskäsitystä edustavan Venuksen. Katsoin kuvaa ja ajattelin, että juuri tuolta minä näytän.


Nyt kun katson tuota kuvaa, voin havaita kaksi asiaa: nuorena normaalipainoisena lukiolaisena en näyttänyt lähellekään tuolta. Tänään kun katson peiliin, voin havaita näyttäväni juuri tuolta. Ihmisen mielestä ja psyykestä tiedetään jo paljon, mutta vielä on paljon asioita, joita ei ole pystytty tutkimaan ja selittämään. Minä kysyn itseltäni, että olenko määritellyt omakuvani jo yli kolmekymmentä vuotta sitten ja muokkautunut tuon kuvan kaltaiseksi tiedostamattani asiaa.

Ihmissuhteet elämässäni ovat asettunut kohdilleen, jäljellä ovat ne ihmiset, joilla on jotain merkitystä. Näillä elämääni läheisesti kuuluvilla ihmisillä on yksi yhteinen piirre; he ovat pystyneet kohtaamaan suruni. Minä ajattelen niin, että koska suru tulee olemaan osa minua loppuelämäni, niin vain sellaiset ihmissuhteet voivat jatkua, missä tämä suru voidaan kohdata ja hyväksyä sen aina läsnäoleva olemassaolo.

Suhde isääni on yhtä etäinen, kuin aina ennekin. Suhde äitiini on yhtä äidin ehdoilla etenevä, kuin aina ennenkin. Suhde puolisooni on myös tänään aivan samanlainen, kuin aina ennenkin. Minun näkemykseni itsestäni näiden suhteiden osapuolena on muuttunut taas täydellisesti. Minä ole eri ihminen niissä, kuin olin aiemmin. Olen tehnyt itselleni lupauksen, että nämä ihmissuhteet haluan pitää elämässäni ja nähdä vaivaa niiden eteen. En usko, että kukaan näistä suhteiden osapuolista muuttuu tässä elämässä enää mihinkään. Kun lapseni kuolema ei saanut heitä muuttumaan, niin maailmasta tuskin löytyy sellaista asiaa joka heitä muuttaisi. Minulle jää siis taakka muutoksesta ja sitä taakkaa puran terapiassa. Lyhyesti sitä voisi kuvata, että opettelen uskomaan omaan absoluuttiseen arvooni ja merkitykseeni siitä huolimatta, että nämä ympärillä olevat peilit eivät tuota viestiä minulle heijasta.

Suhde kahteen lapseeni on kaikki. He ovat minulle kaikki. Heidän elämänsä, tunteensa, ajatuksensa ovat kaikki. Ja joka päivä minun on oltava valmis luopumaan heistä. Ymmärrettävä se sydämen ja sielun sopukoiden syvyyteen asti, että vaikka minulle he ovat kaikki, niin heille heidän oma elämänsä on kaikki.

Työmääräni ja -aikani ovat lisääntyneet. Ne ovat lisääntyneet minun määrittelemäni jaksamiseni mukaan. Teen usein kaksi kokonaista työpäivää viikossa ja voin edelleen sanoa, että nautin tästä projektista, jota teen. Teen sitä mielelläni, koen onnistuvani ja olen siitä itse hämmästyneen kiitollinen.

Mielessäni on ollut viime päivinä Vuorovetten prinssi -kirja. Päähenkilö palaa elämäänsä kirjan lopussa ja kirjan viimeiset rivit sanovat näin:

"Heidän katseissaan minä näen todellisen elämäni, kohtaloni. Mutta nyt minua ylläpitää salainen elämä, ja kun saavun sillan huipulle, sanon sen aina kuiskauksena, sanon sen rukouksena, anteeksipyyntönä ja ylistyksenä. En osaa kertoa miksi sen teen tai mitä se merkitsee, mutta joka ilta kun ajan kohti eteläistä elämääni ja eteläistä kotiani, kuiskaan nämä sanat_ "Lowenstein, Lowenstein."

Tuo teksti on kuin omasta elämästäni. Palaan elämääni sanoen joka ikinen päivä mielessäni kuolleen lapseni nimen, hän on aina läsnä kaikessa mitä teen, ajattelen tai tunnen.

Myös hän on kaikki.


keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Ehkä eheytymässä?

Olen lopettanut masennuslääkkeiden syömisen.

Kukaan ei voisi olla tästä hämmästyneempi, kuin minä itse. Olin jo mielessäni ajatellut, että syön niitä koko ikäni. Olen edelleen voinut hyvin. Masennus, jonka pelkäsin tulevan kesän jälkeen, ei sitten tullutkaan. Kun puhuimme terapiassa lääkityksen asteittaisesta vähentämisestä ja mahdollisesta lopettamisesta, antoi terapeuttini minulle aivan uuden näkökulman: minulla ei ole koskaan aiemmin ollut tukenani tiivistä ja hyvää terapiaa rinnallani. Nyt on. Sain siitä ihan valtavasti uskoa ja voimaa siihen, että saattaisin selviytyä ilman lääkitystä.

Ensimmäisen viikon aikana, kun puolitin lääkkeeni, koin valtavia huimauskohtauksia monta kertaa päivässä. Sitä kesti onneksi vain viikon. Mitään muita vieroitusoireita en ole kokenut.

Olen viime viikkoina usein pohtinut tätä aikaa lapsen kuoleman jälkeen. Olen miettinyt miksi olen selvinnyt niin hyvin, jotainhan minun on täytynyt tehdä oikein. Olen jo aikaisemmin kirjoittanut vertaistuesta, kuntoutuksesta, terapiasta, kirjoittamisesta ja siitä miten olen kokenut niiden minua auttaneen.

Mutta on muitakin asioita.

Minun elämäni on ollut huomattavasti sosiaalisempaa lapsen kuoleman jälkeen kuin sitä ennen. Olen tavannut todella usein ihmisiä, joko omia (osittain uusia) ystäviäni ja lisäksi ovat elämässäni olleet nämä nuoret ihmiset. Minulla ei ole sanoja kuvaamaan sitä kiitollisuuden määrää, jota tunnen näistä nuorista, jotka ovat elämässäni mukana. Heissä on jokin käsittämätön elämänilo ja -halu kaikesta huolimatta. He ovat ikäänkuin todistekappaleita elämän hyvyydestä ja jatkuvuudesta. Nautin ihan hirveästi heidän seurastaan ja onneksi tapaan heitä usein.

Minulla on ollut aikaa, halua ja mahdollisuus surra. Minulle on ollut oikea vaihtoehto tämä, että työ on vienyt hyvin pienen osan elämästäni tähän asti. Olen saanut itkeä, miettiä, surra, tuntea tuskaa vaikka joka päivä niin halutessani. Sille on ollut aikaa ja tilaa. Minulla on vakaa uskomus siitä, että surun määrä on kullakin yksilöllisesti vakio ja sitä ei voi ohittaa. Sen kohtaamista voi kyllä siirtää aikansa, sitä voi paeta aikansa, mutta jossain vaiheessa se erääntyy surtavaksi.

Lisäksi yhä selvemmin ymmärrän luomani lohtutarinan merkityksen omalle selviytymiselleni. Minun lohtutarinaani liittyvät enkelit, sielut, elämänkirjoitukset, ikuinen elämä, tarkoituksenmukaisuus, järjestys ja merkitys, rakkaus, ykseys, energia ja hyvyys. Kaikki tämä auttaa minua hyväksymään käsittämättömät asiat, ne poistavat turhauttavat miksi -kysymykset (joihin ei tässä elämässä saa vastauksia). Minä vilpittömästi koen tänään, että olen hyväksynyt lapseni kuoleman. Sen myötä minä olen vapautunut myös katkeruudesta ja vihasta (elämää kohtaan). Lohtutarinan luominen olisi ollut mahdotonta ilman niitä kymmeniä ja kymmeniä kirjoja, jotka olen lukenut.

Pääpaino elämässäni on siirtynyt selkeästi omaan itseeni lapsesta ja hänen kuolemastaan. Minä kasaan itseäni pala palalta uudelleen, ilman vanhoja uskomuksia tai käsityksiä. Minä alan hiljakseen luottamaan siihen, että saatan eheytyä kokonaan. Tämä on varsin mykistävä ajatus minulle. Olen monta vuotta uskonut, että vien tietyt vammani ja ominaisuuteni hautaan asti. Terapeuttini tarjoaa toisenlaista näkemystä ja minun tekisi mieli tarttua siihen.

Näin alla olevan kuvan ja ihastuin siihen. Aiemmin olisin ajatellut, että juuri noin rikki ja näkymätön minä olen. Nyt näin tuon eheän etuosan ja ajattelin, että juuri tuolta minä näytän tänään: osa minusta on  jo muotoutunut ja loppukin minusta tulee muotoutumaan eheäksi kokonaisuudeksi.



sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Kipu


lauantai 11. lokakuuta 2014

Syyskaiho

perjantai 10. lokakuuta 2014

Elämässä kiinni


Kirjoitin tällä viikolla runon.

Tuo runo kuvaa sitä aikaa lapsen kuoleman jälkeen, kun en tiennyt olinko elävä kuollut vai kuollut elävä.

En ole enää sama ihminen, joka olin tuossa kuvassa kaksi vuotta sitten. Voin jollain tasolla tavoittaa ikään kuin kaiun itsestäni, mutta silloinen minuuteni on hyvin paksun sumuverhon takana. En oikein vieläkään ymmärrä mikä piti minut elossa ja järjissäni tuolloin.

En tiedä myöskään sitä, oliko viime kesä pysyvä käännekohta vai väliaikainen ilmiö. Joka tapauksessa elän enemmän kuin kertaakaan aiemmin lapsen kuoleman jälkeen. Minulla on harrastuksia, joista olen kiinnostunut ja innostunut. Teen työssäni projektia, jonka parissa olen kokenut innostusta ja osittain hämmästynyttä onnistumisen iloa. Minä pystyn tähän! Olen hyvä tässä! Minähän nautin tästä!


Olen pari vuotta kirjoitellut runoja. Ne ovat olleet terapiarunoja ja niillä ei ole mitään tekemistä teknisesti oikein kirjoitettujen runojen kanssa. Usein sanat ovat vain asettuneet päässäni johonkin järjestykseen ja olen ne vain kirjannut paperille. Tommy Tabermannilla oli kuulemma Dorian niminen henkilö, joka kirjoitti kaikki hänen runonsa. Olen joskus ajatellut, että minunkin sanat ovat välillä muualta tulleet ja minua miellyttää tuo ajatus kovasti.

Runot ovat toinen asia, joka on tehnyt hyvää olemattomalle itsetunnolleni. Minusta ne ovat hyviä, olen ollut niihin tyytyväinen ja kokenut niistäkin onnistumisen iloa. Olen onnistunut kuvaamaan sanoilla asioita elämästäni ja tunteita sisälläni. Olen ollut hirvittävän hämmästynyt tästä ja ymmärtänyt miten tarpeellista se on ollut olemattomalle itsetunnolleni.

Tämän alla olevan runon kirjoitin vuosi sitten. Kun luen sitä, niin muistan miten elin kuolemassa tuohon aikaan ja se on oleellisesti muuttunut; minä elän tänään elämässä.



torstai 2. lokakuuta 2014

Mielen ja kehon lepoa

Minulla on ollut jo monta viikkoa levännyt olo, kun herään aamuisin.

Nukuin pitkään valtavan huonosti, minulla ei ollut ensimmäisen puolentoista vuoden aikana kovinkaan montaa aamua, jolloin olisin tuntenut oloni levänneeksi. Viime syksy oli aivan mahdoton, yöt olivat todella levottomia ja se varmasti vaikutti osaltaan masennuksen pahenemiseen.

Aloin sitten syödä melatoniinia säännöllisesti unen laadun parantamiseksi, luontaistuotetta vaihdevuosioireisiin (kuumiin aaltoihin) ja magnesiumia levottomiin jalkoihin. Pikku hiljaa yöt paranivat ja uskon lujasti, että tämä syvempi ja pidempijaksoinen nukkuminen osaltaan on vaikuttanut todella paljon yleisvointiini. Krooninen väsymys on valtava taakka jo itsessään ihmiselle, siinä ei ehdi mieli eikä keho saada kipeästi kaipaamaansa lepoa.

En ole oikein uskaltanut kirjoittaa tänne tässä ihmeestä, olen kuitenkin koko ajan pelännyt että nuo univaikeudet palaavat. Ja todennäköisesti palaavatkin, viimeistään silloin kun seuraavat voimakkaat kuumat aallot alkavat taas. Mutta sitten minulla on jo tämä kokemus lohtuna; tiedän että syvemmän unen jaksoja saattaa tulla uudestaan. Edellisellä kerralla en tiennyt oliko se ohimenevä vai pysyvä uusi olotila minulle.

En nähnyt juuri mitään unia kuukausiin, nyt olen taas alkanut nähdä joka yö ihan tavallisia unia, useimmat niistä jopa muistan herätessäni. Olemme terapiassa käsitelleet sekä minun lapsuudessani että aikuisuudessani tapahtuneita asioita, tiettyihin tapahtumiin on liittynyt kauhun tunne. Kauhu oli oikeastaan ainoa tunne, jonka osasin ensimmäiseksi nimetä lapsen itsemurhan jälkeen.

Mieleni on jatkanut tätä kauhun tunteen käsittelyä myös öisin. Unessani oli minun ja jonkun minua pienemmän henkilön lisäksi minulle tuntematon mies. Näin hänet niin selvästi, että voisin piirtää hänestä hyvin tarkan kuvan; hoikka, pitkä (yli 190 cm), erittäin suoraryhtinen, lyhyt vaaleat hiukset, vaalea nappanahkatakki ja farkut. Mies seisoi sivuttain minuun ja minä tunsin aivan valtavaa kauhua oman ja tämän toisen henkilön hyvinvoinnin puolesta. Mies oli valtava uhka meidän hengissä pysymisellemme, hän edusti äärimmäistä väkivaltaa ja tunsin luihin asti menevää kauhua. Tiesin, että minun oli pakko tehdä jotain ja pakotin hirvittävällä tahdonvoimalla itseni saamaan aikaan ääntä ja huusin APUA! Ja heti toisen kerran uudestaan. Heräsin, kun mieheni ravisteli minut hereille, oli rassukka varmaan saanut kauhean sätkyn, kun vaimo vieressä huutaa hulluna apua keskellä yötä.

Käsittelimme tämän unen perusteellisesti läpi terapiassa ja sovimme, että seuraavalla kerralla teemme taas EMDR-harjoituksia liittyen tähän kauhuun. Minua on kuristettu pitkään, kun minulla on ollut samaan aikaan pieni vauva sylissäni. Pelkäsin tuolloin todella paljon sekä itseni että vauvani hengen puolesta. Minulla on muitakin kokemuksia elämässäni, jolloin olen tunteunut äärimmäistä kauhua tai hätää omasta hyvinvoinnistani.

Olen monta kertaa lukenaut ajatuksen siitä, että jokainen käsittelee läheisen itsemurhaa oman persoonansa ja historiansa kautta. Mitä pidemmälle terapia etenee, niin sitä useammin näytän löytävän samanlaisia tunteita itsestäni eri ikäkausilta. En siis terapiaan mennessäni oikein voi erotella 40, 20 tai kaksi vuotta vanhoja asioita toisistaan, ne kaikki ovat läsnä minussa tänään. Sitä näyttää olevan hieman hankala kuvailla, mutta on kuin minussa olisi yhtä aikaa monta eri minää eri ikäkausilta läsnä näissä istunnoissa. Mutta todellakin voin allekirjoittaa tuon väitteen jokaisen omasta tavasta kokea ja käsitellä läheisen itsemurha.

Menin kerran terapiaan ja sanoin ensi töikseni, ettei minulla ollut mitään puhuttavaa, tuntui ihan turhalta mennä sinne. Kerroin etten ollut miettinyt mitään erityistä viikkoon, olin vain elänyt tätä arkeani. Terapautti totesi ilahtuneena, että sepäs hyvä. Sanoi, että niinhän sen kuuluukin olla. Minulla on elämä elettävänä terapiahuoneen ulkopuolella ja ei ole edes tarkoituksenmukaista minun pohtia näitä asioita aamusta iltaan päivästä toiseen. Siis juuri niinhän tein ensimmäisen puolitoista vuotta, mutta se ei ollut mikään tietoinen valinta, se oli minulle ainoa tapa elää elämääni. Nyt tuntuu jotenkin jopa helpottavalta, että voin jaotella mielessäni asioita ja tunteita, todeta että nämä asiat otan esille terapiassa ja tavallaan laitan ne mieleni hyllylle odottamaan seuraavaa terapiaa. Sain oikein luvan siis olla vatvomatta koko ajan itseäni ja se tuntuu tässä elämänvaiheessa helpottavalta.

Nukkumisesta  minun piti kirjoittaa ja päädyin näkojään terapiaan. Ehkäpä ne liittyvätkin läheisesti toisiinsa?

Näin myös tässä eräänä yönä perin merkillisen unen: olin unessa kokonaan toinen henkilö (??!!), ja eri sukupuolta (mies ???!!!) ja jotta uni olisi ollut täydellisen hämmentävä, niin olin Tom Hanks (????!!!!). Isosisko oli katsonut tämän unikirjastaan (Freudin ja Jungin tulkinnat unista) ja vaihtoehtoinan oli joko a) shamanismihenkinen ajatus siitä, että sieluni oli poistunut tapaamaan jotain toista sielua uneni aikana tai b) näen siinä toisessa hahmossa asioita joita minussakin on tai haluaisin olevan. Molemmat tulkinnat ovat minulle mieluisia, olen aina kokenut Tom Hanksin syvin sympaattisena ihmisenä ja erittäin lahjakkaana näyttelijänä.

Unista kirjoitan vielä loppuun yhden asian. Minä en ole nähnyt taivaslastani unissani yli vuoteen. En tavallista unta enkä myöskään sellaista voimakkaan läsnäolon tuntua unessa, jota itse asiassa en pidä lainkaan unena vaan sielun vierailuna. Joskus olen hyvin surullinen siitä, etten näe häntä edes unessa. Useimmiten pystyn kuitenkin ajattelemaan, että siihen on syynsä (joita minä en tiedä) ja hyväksyn sen.

Näen ja koen hänet sitten taas kun on sen aika.


keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Keho kipuilee puolestani

Noniin, nyt on lokakuu ja minä jatkan itselleni tärkeimmästä asiasta: itsestäni. Itsekästäkö? Ei suinkaan, kaikkea muuta paitsi sitä. Jos olisin ollut lapsen kuoleman jälkeen itsekäs, olisin heittänyt pyyhkeen kehään, sanonut, että pitäkää tunkkinne. Olisin lakannut elämästä ja luopunut kaikesta ponnistelusta pysyäkseni elämän syrjässä kiinni.

Minä olen tänään elämäni tärkein ihminen. Yritän kuntoutua, jotta voisin olla aidosti äiti kahdelle lapselle, ja vaimo puolisolle. Tällä hetkellä käyn terapiassa heidän takiaan ja toivon sen päivän koittavan, että käyn siellä itseni takia. Koska olen sen arvoinen. Koska minulla on merkitystä, ihan itsenäni.

Tänään terapiassa olisin ollut valmis sanomaan hyvästit terapeutille ja silmänliikkeille. Nämä kerrat, jolloin lähestymme henkilökohtaista pimeää nurkkaani ottavat voimille ja saavat hyvin voimakkaan vastustuksen aikaan. En halua avata tuon (lika)kaivon kantta, en halua muistaa, en halua tuntea. Ei enää, ei tätä. Olen koko ikäni rakentanut muureja ja erilaisia toimintatapoja juuri sen takia etten kestä sitä mitä kaivossa on. Enkö vain voisi jatkaa vanhaan malliin?

En voi. Niin valitettavaa kun se onkin, niin en vain voi.

Lapsen kuolema, kuoleman ja kuolintavan aiheuttama trauma, ovat vieneet pois sen mahdollisuuden. Minä en voi enää yrittää juosta pakoon, teeskennellä ettei mitään pimeää nurkkaa olekaan. Tänään käsittelimme mm. häpeää, riittämättynyyttä, inhoa, vihaa, surua ja pim!: selkälihakseni menivät täydelliseen kramppiin ja tuloksena oli hirveä kipu. Terapeuttini taputteli kyllä kivun pois, mutta itse olen taas kerran jokseenkin järkyttynyt siitä, miten kaikki tunteet ovat kehossa muistissa. Kaikki se paska, jonka mieli on paketoinnut, luetteloinnut, säilönyt varastoon ja lähettänyt pikana toiselle puolelle maapalloa, on yhä edelleen kehossa tallella. Ihan tuossa lähellä, iholla ja ihon alla.

Minun päässäni asuu kaksi minää. Toinen sanoo, ettei tästä tule mitään. Olen liian syvältä liian rikki.
Terapeutti ja psykolgia eivät ole ihmeidentekijöitä. Ajan hukkaa, ei mikään kuitenkaan muutu. Sen kun kituuttelen tämän loppuelämäni tyytyen vähään tai korkeintaa keskinkertaiseen. Toinen minä maalailee ihmeellisiä tulevaisuudenkuvia: ei enää jatkuvasti masennuksia, ei itsensä väheksyntää ja panettelua, ei pakenemista. Ei vääriä valintoja ja tekoja. Miltä tuntuisi olla itsensä hyväksyvä ja itseään arvostava ihminen? Siellä nämä kaksi kinaavat keskenään. Tuo pessimisti on iso aikuinen, se käyttää aikuisen keinoja ja perusteluja. Tuo positiivari on pieni lapsi, joka kertoo, että kaikki se mitä pieni minä ei osannut käsitellä on nyt aikuisena kestettävissä ja jopa korjattavissa. Ikävästi tuolla pikkuihmisellä alkaa olla samoja sanavalintoja ja ajatuksia kuin terapeutillanikin on.

Jätän nyt nuo kaksi käymään omaa keskusteluaan ja keskityn kotitehtävääni. Terapeutti lähtee lomalle ja minun tulisi tehdä kiitollisuuslista vartalostani ja itsestäni. Voimme sitten ihmetellä yhdessä listan lyhyyttä hänen lomansa jälkeen.

tiistai 30. syyskuuta 2014

Uusi diagnoosi!

Minulla on (itse itselleni antama) uusi diagnoosi: Post-tarumaattinen kasvu.

Luin vasta eilen torstain Hesarin terveyssivut ja kyllä kannatti lukea Kuoleman lähellä muuttuu -artikkeli.

Viime keväänä kyselin terapeutiltani diagnoosiani hirveän masennuksen kourissa. Hän ei halunnut antaa silloin mitään diagnoosia, vetosi siihen, että meillä oli ollut vasta niin lyhyt hoitosuhde. Olisin niin halunut tietää, että voiko sille järkyttävän huonolle ololle antaa nimeä, jotain tautiluokitusta. En tiedä, miksi se oli silloin niin tärkeää, eihän oireyhtymän nimi olisi oloani kohentanut kuitenkaan.

Tuossa artikkelissa lukee mm. näin: 

Sakke Hyytiselle kävi kuten monelle muulle, jotka tietävät välttäneensä kuoleman täpärästi. Ajan mittaan elämän huomaa jakautuneen kahteen jaksoon. On aika ennen onnettomuutta ja aika sen jälkeen, ja jälkimmäistä puoliskoa taivaltaa toisenlainen ihminen.

Psykologiassa ilmiölle on annettu nimikin: post-traumaattinen kasvu. Tutkimusten mukaan kasvu on selvästi tavanomaisempaa kuin traumoista johtuvat psyykkiset sairaudet. Silti pahoinvoinnista ja stressistä puhutaan paljon enemmän.

Kasvu on tyypillistä paitsi onnettomuuksissa myös vakavien sairastumisten ja jopa väkivallan kokemusten yhteydessä. Mikä tahansa pieni vastoinkäyminen ei riitä, vaan usein vaaditaan tapahtuma, joka uhkaa henkeä.

Selviytyminen saa tuntemaan vahvuutta, arvostamaan ihmissuhteita ja pohtimaan asioiden tärkeysjärjestystä.

"Tavallisesti pinnalliset arvot menettävät merkitystään ja empatian kokeminen kasvaa. Se voi olla vähän kohtuutontakin – yleensähän se, joka on kokenut kovia, ansaitsisi empatiaa muilta", kertoo psykologi ja traumapsykoterapeutti Soili Poijula.


Ihana diagnoosi, jonka ilomielin otan itselleni!

Jälkikirjoitus: tästä ei pidä vetää johtopäätöstä, että riemuitsisin siitä, että tyttäreni teki itsemurhan, jotta minä voisin kasvaa. Luoja tietää, että olisin (vertaisäitiä lainatakseni) mielummin täysi kusipää ja että tyttäreni olisi elossa. Mutta kun minä en voi perua tuota kuolemaa, en voi muuttaa mennyttä, niin temmellän siinä missä voin eli tässä päivässä. Tosiasia on, että hän on kuollut ja minä olen mennyt yli, ali ja läpi aivan mahdottoman inhimillisen kärsimyksen ja JUURI SIKSI yritän tehdä elämästäni siedettävämpää. Minulla siedettävämpään elämään kuuluu mm. yllä mainittu diagnoosi ja sen löytämisestä riemuitseminen
.



sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Taivaan porteilla

Siivet nostivat minua yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. Ja vaikka en ajattele, että lapseni on taivaassa, silti koin hyvin tunteellisen hetken alkulennon aikana, kun nousimme pilvien päälle.

Itkin ikävääni, itkin kaipaustani, itkin itseni puolesta ja itkin lapseni puolesta. Olisin sillä hetkellä voinut jatkaa matkaani aina vain ylemmäs, huusin hiljaa hänen nimeään ja kerroin ikävääni. 

Täällä syyslomalla vertaisäitien kanssa on ollut ihanaa. Helppoa yhdessäoloa, upea luonto ja luksusmökkeilyä. Tänään löysimme kauneimman koskaan näkemäni kirkon. Sytytimme alttarille kynttilän ja lauloimme Maan korvessa. 

perjantai 26. syyskuuta 2014

Lentopelkoa ilmassa

Minulla oli edellisessä elämässäni aivan valtava lentopelko ja se paheni vuosi vuodelta. Olen laistanut työmatkoistakin vedoten tähän lentopelkooni. Tänään minä lennän Rovaniemelle ja kamppailen tällä hetkellä lähestyvien paniikkioireiden takia. Lento on muutamien tuntien kuluttua.

Puhuimme kyllä tästäkin terapiassa, mutta emme tehneet EMDR-harjoituksia. Ajattelin, että koska kuolemanpelkoni on poistunut lapsen kuoleman jälkeen, niin minulla ei olisi lentopelkoakaan. Olinpa positiivinen.

Mutta fyysiset tuntemukseni tällä hetkellä kertovat omaa karua kieltään.

Yritän tässä hengitellä syvää ja hoen lauseita:

Kaikki menee ihan hyvin.
Löydämme oikean terminaalin.
Löydämme lähtöselvitystiskin.
Olemme ajoissa.
Lento menee hyvin.
Hengitä syvään.

Kaikki menee ihan hyvin.

Terapeuttini antoi minulle aivan huippuihanan mielikuvaharjoituksen matkaeväiksi.

Kun istut koneessa, kuvittele, että sinusta lähtee jaloista maan keskipisteeseen valo, joka ankkuroi sinut maahan. Tämä kiintopiste on ja pysyy koko lennon ajan kohteesta A kohteeseen B. Valo seuraa sinua koko matkan ajan ja tekee kaaren.

tiistai 23. syyskuuta 2014

Ovi auki Universumiin

Tunnen niin monta ihmistä, joiden läheinen on kuollut tässä syyskuun lopussa. Olen ollut kaksi päivää aikamoisessa tunnekuohussa, itkenyt muiden ja varmasti hieman myös omasta puolestani. Ja jotta nämä päivät saavat pisteen i:n päälle, niin tuttavan koira kuoli yllättäen. Minun sydäntä on tykyttänyt, ja rinta on ollut ihan pakahduksissa.

Tänään, kun tunnekuohu alkoi jo haitata työntekoa, sain taas kaksi tasapainottavaa kuvaa: äiti, ihana iso vauvamaha ja koira, joka käytti mahaa hyvin onnellisena tyynynään. Lähetin taas mielessäni ison kiitoksen Universumiin näistä kuvista; ne tulivat juuri silloin kun minä niitä eniten tarvitsin.

Jostain syystä viime aikoina olen jutellut useamman ihmisen kanssa merkeistä. Ei siis mistä tahansa merkeistä, vaan sellaisista merkeistä, jotka kertovat jostain ihmisen ymmärrystä suuremmasta. Merkki voi olla ihan mitä vaan: uni, höyhen tai tapahtuma. Tunne, aistimus tai ajatus. Minä näen merkkejä koko ajan ympärilläni, joko niitä on tosi paljon tai sitten minulla on mahdottoman hyvä mielikuvitus. Lisäksi olen niin monelle kertonut omista merkkihavainnoistani, että kuulen paljon myös muiden merkeistä.

Ihan arkinen merkki arkisesta tapahtumasta. Minulle tuli lauma ihania nuoria naisia kylään sunnuntaina katsomaan Vain elämää -ohjelman. Ennen heidän tuloaan olin laittamassa valkoisia servettejä, joissa on kullan värinen kuvio. Päätin jostain syystä kuitenkin laittaa ne pois ja laitoin kirkkaan keltaiset servetit. Ja tuliaisiksi sain todella kauniin kukkakimpun, jossa hehkuivat oranssit, kelta-oranssit ja keltaiset kukat. Tämä oli minulle merkki ihmistä suuremmasta voimasta.

Se voi myös olla jokin tietty kirja ja jopa yksi lause kirjassa, mikä minua puhuttelee. Ajattelen, että minun piti lukea juuri tuo kirja tai lause; se tuli kuin tilauksesta. Se voi olla sähköpostiviesti vieraalta, joka on sisällöltään juuri sellainen, joka minun piti lukea ja sain sen juuri silloin, kun minun se piti saada. Tutustun juuri niihin ihmisiin, joihin minun pitääkin tutustua jne., tämä lista on aivan loputon.



Hihhuliko?

Sekin on täysin mahdollista. Mietin taas tänään asiaa päivällä. Jos minä saan sisältöä, lohdutusta ja merkityksellisyyttä kuolemaan, elämääni ja maailmaani, niin miksipä ei. Tästä merkitysten näkemisestä alkaa tulla jo refleksinomainen tapa. Tänään töissä jokin asia jumitti ja ihmettelin heti mielessäni, että mitäköhän minulle nyt kerrotaan.

Tämä ajatustapa ja maailmankuva on osaltaan auttanut minua palaamaan elämään lapsen kuoleman jälkeen. Olen viime aikoina hämmästellyt niitä valtavan isoja haprppauksia, joilla olen mennyt kohti elämää. Laitan tähän viime viikon ohjelmani ja tapahtumat.

-ajelin autolla koko viikon, puoliso oli reissussa ja auto siis minulla. Kiitos vertaisäidin kommentin blogissani muistin miten vaikeaa ja ajoittain mahdotonta autolla ajo oli silloin kaksi vuotta sitten.
-kävin kolme kertaa ruokakaupassa, kerran kirjastossa ja kauppakeskuksessa
-kävin lasteni kanssa syömässä paikallisessa pitseriassa
-kolmena iltana olin työväenopiston kursseilla
-tyttäreni kanssa olimme ja juttelimme kahteen otteeseen yhteensä kahdeksan tuntia
-kävin lounaalla entisen työkaverin kanssa
-yhtenä iltana minulla oli ihana ihminen vieraana
-olin terapiassa 1,5 h
-tein ylimääräisiä työtunteja työprojektini parissa
-kirjoitin viisi blogipäivitystä ja 11 Fb -päivitystä
-puhuin tunnin puhelun sekä äitini että erään ihanan ihmisen kanssa
-viikko huipentui sitten tuohon sunnuntaiseen Vain elämää -iltaan

Hämmästelin viime viikolla ja hämmästelen edelleen mistä tuo kaikki energia tuli minulle, että jaksoin tuon kaiken, vieläpä iloisena ja kohtuullisen onnellisena. Paljon ihania tapaamisia ja kohtaamisia, ajatusten ja tunteiden jakamista. Terapeuttini on sanonut, että jokainen EMDR-terapiassa käsitelty asia vapauttaa energiaani muihin asioihin ja hän todella taitaa olla oikeassa. Ajattelen itse, että saan myös lisäenergiaa Universumista. Enkeleiltä, henkiolennoilta, taivaslapseltani tai vaikkapa Jumalalta. Ajattelen nimittäin todella vakaumuksellisti niin, että Universumi vastaa kun sinne "huudetaan".

Minulla on siitä jo kerättynä niin monta merkkiä.


lauantai 20. syyskuuta 2014

Eräs kohtaaminen

Istut siinä edessäni ja olet nuori, kaunis, älykäs nainen.
Osaat puhua, eritellä, analysoida ja käytät juuri sopivasti sivistyssanoja.
Harjoitat itseironiaa sopivassa määrin ja annat älysi kipinöidä.

Istun pöydän toisella puolella ja näen pienen tytön. Tytön, jota on satutettu, loukattu ja kohdeltu väärin. Tytön, joka on kokenut liikaa liian nuorena. Tytön, jolla ei ole ollut pienintäkään mahdollisuutta ymmärtää kokemiaan asioita.

Kummalle teistä minä puhuisin?

Haluaisin ottaa tuon pienen tytön syliini, lohduttaa ja silittää. Haluaisin sanoa, että kaikki selviää. Vaikka tyttö kasvoi isoksi ja elämä toi lisää kysymyksiä ja kipuja. Siltikin, kaikki selviää.

Sen sijaan istun tuolillani, ja yritän selittää miksi maailmassa kaikella on tarkoituksensa.
Miksi tapahtuu kohtukuolemia ja itsemurhia. Miten kaikki on osa isoa (meille käsittämätöntä) suunnitelmaa. Miten lopulta kaiken kapinoinnin, kivun ja kysymysten jälkeen ei jää muuta kuin hyväksyntä.

Saat minut näkemään oman muutokseni, olin nuorempana hyvin samanlainen kuin sinä.
Rakensin oman turvattomuuteni ympärille korttitalon, pidin kaikki langat käsissäni.
Olin yksin vastuussa omasta hyvinvoinnistani ja se vastuu oli valtava, aivan liian iso ja lopulta mahdoton.

Jossain vaiheessa pienen tytön on saatava tulla esille, muuttua näkyväksi. Pientä tyttöä on kuunneltava, lohdutettava ja rakastettava. Otettava pieni tyttö syliin ja kerrottava miten kovin pahoillaan on hänen puolestaan.

Minä olen lähtenyt matkalle tapaamaan omaa pientä minääni, muutaman kerran olemme jo olleet käsikkäin.

Minä niin toivoisin, että sinä lähtisit tuolla samalle matkalle. Sillä minä tiedän, että sinä pystyt siihen. Tiedän, että sinulle on ihan mikä tahansa mahdollista, kun vain suuntaat siihen tuon valtavan intohimosi ja palosi. Sinussa palaa iso liekki, ja päälläsi on suuri kaunis kirkas tähti sinua johdattamassa. Sinun elämälläsi ja sinulla on tarkoitus, joka on täytettävä.

Sinä pystyt kyllä siihen.

Olet urhea, rohkea, ainutlaatuinen sinä ja sinä uskallat kyllä hypätä tuntemattomaan, luottaen siihen että sinua kannatellaan. Sillä lopulta, mitä menetettävää sinulla enää on?


Pieni ihminen suurien tunteiden seassa

Minä pelkään hieman EMDR-terapiaa. Ei sen takia, että minulla olisi siitä huonoja kokemuksia, päin vastoin. Siitä ei ole seurannut mitään muuta kuin hyvää, vointini on selvästi parantunut.

EMDR-terapiassa joudun sellaiselle tuntemattomalle, ja siksi pelottavalle alueelle; siellä ei päde logiikka, järkeily, ymmärtäminen, analysointi, älyllistäminen. Tällä alueella ei voi enää selittää mitään, tunteet pitää kohdata. Näissä hetkissä on siis läsnä pelkkä tunne, se voi olla kauhu, tuska, häpeä tai vaikka kokemus hylkäyksestä, eksistentiaalisesta yksinolosta, riittämättömyydestä, jopa sellaisesta, jolla ei ole nimeä. Se on tunne kehossa ja muisto solussa.

Ja se minun pitää kohdata silmänliiketerapiassa.

Olin kerännyt motivaatiota monta päivää ennen tämän viikoista terapiaa. Olin päättänyt, että tällä viikolla sitä tehdään. Tsemppasin itseäni: pystyt kyllä siihen, siitä on sinulle apua. Kävimme läpi sarjan tilanteita ja tunteita. Aloitimme yhdestä, joka johti toiseen. Aloitimme lapsuudesta ja päädyimme aikuisuuteen. Päädyimme hetkeen, jossa olen ruumishuoneella katsomassa kuollutta lastani ja kokemassa uudelleen tuon tunteen.

Siihen meni kaksi vuotta ja kaksi kuukautta ennen kuin pystyin palaamaan siihen hetkeen ja siihen tunteeseen. Olen kyllä puhut siitä hetkestä useamman kerran, mutta en ole sitä hetkeä kokenut kertaakaan uudelleen, en ennen tätä viikkoa.

Erityisen hankalan kohtaamisen jälkeen teemme valonpilarin. Se on mielikuvaharjoitus, jonka aikana istun sohvalla silmät kiinni. Kuvittelen ylhäältä tulevan valopilarin, josta virtaa hyvää, rakkaudellista, parantavaa, rahoittavaa energiaa sisääni päälaen kautta. Jokaisella hengityksen sisäänvedolla annan tuon hyvän vaikuttaa ja puhdistaa itseäni, jokaisella uloshengityksellä luovun kivusta ja tuskasta, kaikka paha virtaa ulos sormien ja varpaiden päistä. Se jatkuu niin kauan kuin haluan.

Kaiken tämän jälkeen istuin terapiahuoneen sohvalla ja tunsin itseni äärimmäisen pieneksi ja suojattomaksi. Poissa olivat muurit ja puolustukset. Jäljellä oli vain hyvin pieni minä. Vaikka olen iso nainen, tunsin itseni noin Barbie -nuken kokoiseksi.

Usein lähden terapiasta pois erittäin hämmästyneenä ja ihmetellen sitä, että mitä juuri hetki sitten tapahtui. Niin tälläkin kertaa. Menin autooni ja lähdin ajelemaan kotiin päin. Autossa minulle tuli mieleen kaksi ajatusta. Ensin toinen ja heti perään toinen.

Olen turvassa.
Kaikki on ihan hyvin.

Post Scriptum: Kruunuchakra on yksin ihmisen seitsemästä päächakrasta ja se sijaitsee pääläen korkeimmassä kohdassa. Se auttaa kehittämään rakkautta elämää kohtaan. Lisää tietoa täältä




tiistai 16. syyskuuta 2014

Sirpaleet jaloissani


Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä.

- Södergran,Edith

Tiesin sen kyllä heti aamusta, mutta yritin väistellä sitä parhaani mukaan koko päivän. Ajattelin etten minä jaksa, halua taas maistella surua, jospa vain teeskentelisin että kaikki on hyvin, mitään ei ole tapahtunut?

Kahdeksan aikaan illalla luovutin, katsoin kaikki videot, kuuntelin hänen ääntänsä, katselin ilmeitänsä ja annoin ikävän tikarin kaivella suojatonta sydäntäni.

Taas yksi 15. päivä takana ja seuraavaa ei tarvitse vielä ajatella.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Minulla oli unelma

Minulla oli unelma.

Siinä unelmassa taivaslapsellani oli kolme-viisi lasta ja hän hyöri tämän lapsikatraansa keskellä. Minä niin näin sieluni silmin miten hyvä äiti hän olisi ollut, paljon parempi kuin minä.

Vuonna 2009 näytin hänelle Youtube -videon Susan Boylesta ja itkimme yhdessä kun katsoimme tämän. Muistan sen hetken niin kipeän hyvin.

Susan Boyle, I dreamed a dream


Vuonna 2012 menin sydänihmisen kanssa katsomaan Miserables -elokuvan ja taas minä itkin. Ajattelin kuollutta lastani ja unelmia, jotka olivat kadonneet saavuttamattomiin.

Anne Hathaway, I dreamed a dream

Olen ollut suurimman osan päivästäni yksin ja itkeskellyt, kuunnellut pakahduttavaa musiikkia ja itkenyt hieman lisää. Näin minä teen: jos itken, niin itken yksin, silloin täällä kodissa on tilaa surulle.

Vaikka nämä alla olevat esitykset eivät liity suruun tai kuolemaan, niin pakahduttavan kauniita ne kyllä ovat ja saavat padot itkun edestä pois.

Pavarotti, Nessun dorma


 Sarah Brightman, O mio babbino caro

Barbara Bonney, Laudate Dominum


Istun tässä, ja suureksi surukseni totean ettei minulla ole unelmia, ei ensimmäistäkään. Toki minä toivoisin olevani mummo joku päivä, mutta että unelmoisin siitä on täysin mahdoton ajatus tänään.

Istun tässä ja ihmettelen, että tuleeko minulla koskaan enää olemaan unelmaa.



lauantai 13. syyskuuta 2014

Innostusta ilmassa

Olen ottanut töissä erään projektin hoitaakseni, sen on tarkoitus kestää noin neljä kuukautta. Minun työminälleni projektin vetäminen on vahvinta osaamisaluettani, pystyn hahmottamaan kokonaisuuden ja sen miten eri vaiheissa tulisi edetä.

Osallistuin erääseen koulutukseen, jonka aikana huomasin innostuvani projektin osa-alueista. Tavoitteena on dokumentoida ja tehdä prosessikaavioita työn eri vaiheista. Minähän suorastaan rakastan sitä, että asiat esitetään visuaalisesti pienissä laatikoissa, jotka loogisesti seuraavat toisiaan. Vuosien varrella, kun olen yrittänyt ymmärtää itseäni ja elämääni, olen tehnyt aikajanoja ja ajatuskarttoja. Minulle se on luontevin tapa hahmottaa asioita.

Minä siis innostuin ensimmäistä kertaa lapseni kuoleman jälkeen mistään työhön liittyvästä asiasta.

Työaikaani ei ole lisätty, vaan ehdotin tekeväni jaksamiseni mukaan ylimääräisiä työtunteja, joista sitten saan erillisen korvauksen. Tähän järjestelyyn, joka mielestäni on aivan loistava, suostuttiin. Minulla on edelleen kovin iso sitoutumiskammo, koska pelko mahdollisesta romahtamisesta ja mustuuteen tippumisesta on niin todellinen. Nykyinen järjestely ei aiheuta stressiä, koska siinä on tämä mahdollisuus työn tekemiseen kulloistenkin voimien mukaan. Koen siis yhä olevani erittäin onnekas työnantajan suhteen.

Joka vuotisessa kehityskeskustelussa esinaiseni kanssa asetin itse tavoitteekseni lisätä portaittain työtunteja seuraavan vuoden aikana, niin että elokuussa-15 tekisin täyttä työpäivää.

Minua jotenkin itseäni koskettaa se, kun näen miten pitkän matkan olen lapseni kuoleman jälkeen tehnyt. Se aika, paikka ja todellisuus, jonne singahdin hänen kuollessa, on todella, todella kaukana. Mutta tänään, kun kuolemasta on kaksi vuotta ja kaksi kuukautta, pystyn katsomaan taaksepäin ja pystyn myös näkemään pitkän polun jonka olen kulkenut takaisin elämään. Se on ollut elämäni pisin ja vaikein matka, mutta olen sen tehnyt, joskin hyvin pienin askelin ja todella monin pysähdyksin. Näen myös valtavan selvästi sen, miten monta taluttajaa minulla on tuon matkan aikana ollut rinnalla. En minä sitä matkaa takaisin elämään ole yksin tehnyt, vaikka kovin yksinäiseltä se on välillä tuntunut.



Kierkegaard:

"Elämä ei ole ongelma, joka tulisi ratkaista, vaan todellisuus joka on koettava."

"Elämän voi ymmärtää vain taaksepäin ja kuitenkin sitä on elettävä eteenpäin." 




keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Runohiiri riihessä

Kiitos. Olemme vastaanottaneet ilmoittautumisesi. Sinut on hyväksytty kurssille Runoriihi.

Kurssin kuvaus: Pöytälaatikot auki - tuo runosi ihmisten ilmoille! Kotona kirjoittamistasi teksteistä saat palautetta runoilijaohjaajalta ja muilta kurssilaisilta. Tunnilla keskustelemme yhdessä runoistamme rennossa, kannustavassa ja luottamuksellisessa ilmapiirissä. Saamme rohkaisua oman äänemme löytämiseen ja teemme löytöretkiä runouden ilmaisumahdollisuuksiin kirjoitusharjoitusten keinoin. Mukaan ovat tervetulleita yhtä lailla runouden polulla ensiaskeleitaan ottavat kuin jo pitempäänkin kirjoittaneet.


Ensimmäisen kurssi-illan ensimmäinen kotitehtävä on tehty, aiheena oli kirjoittaa runo syksystä. Oli oikein mukava ilta runojen parissa, meitä taisi olla siellä 12 pöytälaatikkorunoilijaa, joista puolisoni suureksi hämmästykseksi lähes puolet oli miehiä. Kerroin itsestäni sen, että aloin kirjoittaa runoja vasta lapseni kuoleman jälkeen. Tiedän, että lähes kaikki mitä kirjoitan sivuaa jollain lailla hänen kuolemaansa, niin ajattelin että se on hyvä sanoa heti alta pois. Itsemurhasta en maininnut mitään ja ihan hyvä niin, jo pelkkä lapsen kuolema oli riittävän iso asia ryhmäläisille käsiteltäväksi. Luin siellä Entä jos runoni, halusin lukea sen, koska se on aivan ensimmäinen ikinä kirjoittamani runo. Runo avautui tosi hyvin kuulijoille (yksinkertainen ihminen kirjoittaa yksinkertaisia runoja), mutta sen käsittelyn aikana mainitsin, ettei tämän runoryhmän ole tarkoitus olla minulle terapiapaikka (vaikka kirjoittaminen onkin tosi terapeuttista), vaan käyn ihan erikseen terapiassa viereisessä rakennuksessa :)
Kolmas syksy

sinä vuonna
syksyä ei ollut
vuodenajat
loppuivat kesään

oli pelkkä
olemattomuus

värit palaavat elämääsi
joku päivä
ystäväni vakuutteli
monta kertaa

toisena syksynä
huomasin kerran
jalkojeni alla
keltaiset lehdet

nyt on syksy
kolmannen kerran

kuolemasi jälkeen

minä haistan kostean mullan tuoksun
minä tunnen aamuisin syksyn koleuden
minä maistan puolukan kirpeyden
minä ihailen sumun salaperäisyyttä
minä tunnen männyn pinnan poskeani vasten

ja

minä näen puissa punertuvat lehdet

Ikävää ja itkeskelyä

Aika itkuisia ovat olleet nämä viime päiväni, vaikea sanoa miksi. Ehkä jotenkin tietoisuus siitä, että kesä on auttamattomasti ohi, aurinko ja hyvät hetket jäävät muistoiksi, syksy ja arki tulevat tappavan varmasti, latistaa oloani. Talvea, pakkasta ja pimeyttä en halua edes ajatella vielä.

Kuvailin tänään terapiassa oloani taas alistuneeksi. Terapeutti kysyin, että onko oloni alistumista vai hyväksyntää, itse koen jotenkin sen olevan enemmän alistumista. Hyväksynnässä on minun mielestäni jotenkin mukana oma aktiivisuus, halu ja pyrkimys. Alistuminen on sellaista passiivista (näin on elämässäni tapahtunut, tällaisen paketin olen saanut ja sillä mennään) oloa ja eloa. No joka tapauksessa terapeuttini vakuutti, että alistumista seuraa hyväksyntä, niin kai se sitten on.

Minulla on vaan niin hirveä ikävä lastani.
Loputon, ääretön, päättymätön ikävä.

Mono, Burial at sea

tiistai 9. syyskuuta 2014

Kaksi kuvaa

Sain viime viikolla saman päivän aikana kaksi kuvaa. Toinen oli ultraäänikuva pienestä ihmisestä äitinsä vatsassa vilkuttamassa: äiti, täällä minä olen, täältä tullaan elämä! Toinen kuva oli 20-vuotiaana kuolleen nuoren aikuisen haudalta: ystävät ja äitinsä olivat vieneet haudalle kynttilöitä ja kukkia kuolleen syntymäpäivänä.

Minua kosketti todella paljon tämä kuvapari, joka tuli kahdelta eri ihmiseltä toisistaan tietämättä. Kuin minulle olisi näytetty, oikein isojen opasteiden kanssa, että tätä on elämä: siihen kuuluu yhtä lailla ja samansuuruisin merkityksin sekä syntymä että kuolema. Toista ei olisi ilman toista.

Kohdusta hautaan käy uuttera lautta (Tuomari Nurmio)

Vaikka suhteeni Jumalaan on edelleen haasteellinen ja epäselvä, niin lausun silti mielessäni tasaisen epäsäännöllisesti Isä meidän-rukouksen. Olen miettinyt paljon sitä vanhaa käsitystäni persoonallisesta Jumalasta (ja käsityksen nykyisestä toimimattomuudesta). Hätkähdin kun tajusin, että tuttu rukouksenikin personalisoi (onko tuollaista sanaa olemassa?) Jumalan: isä, olet, nimesi, valtakuntasi, tahtosi, anna, äläkä saata, päästä, sinun. Rukous osoitetaan toiselle persoonalle; sinulle, Jumalalle.

Raamattu sanoo, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, siinäkin on meillä kaksi kuvaa: Jumala ja minä, ihminen. Kuvien yhtäläisyys liittyy ymmärtääkseni siihen, että ihmisen tekojen ja ajatusten tulisi olla Jumalan tekojen ja ajatusten kaltaisia.

Tuossa samankaltaisuudessa on jotain, jota minä en ymmärrä: miten pyrkiä sellaista kohti, jonka alusta lähtien tietää olevan saavuttamatonta?

Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi; mieheksi ja naiseksi hän loi heidät (Mooses)

Minulla on kolmaskin kuvapari. On tämä kuva tieteellisesti todistettavissa olevasta maailmasta, jota voidaan mitata ja tutkia. Todistaa todeksi. Siinä rinnalla on minulle toinen ihan yhtä tosi maailmankuva, jota ei voida todistaa. Se kuva pitää kokea, uskoa ja luottaa siihen.

En koe, että oma uskoni tähän todistamattomaan maailmankuvaan eroaisi kovinkaan paljon kirjauskovaisen ihmisen uskosta. Molemmissa on ainakin osittain kysymys siitä, että uskoo ja luottaa siihen mikä tuntuu itsestä todelta, tuo merkitystä omaan elämään ja saa jopa arvostamaan sekä tavoittelemaan hyviä asioita. 

Minä halaan mökillä vanhaa viisasta mäntyä, halaan sitä ja halaan samalla koko universumia.
Minä ajattelen, että jokainen syntymä ja kuolema noudattaa jotain ihmiselle tuntematonta käsikirjoitusta. Minä kerron tulevalle äidille, että minun tärkein tehtäväni tässä elämässä on oppia rakkautta.

Joitain vuosia sitten luovuin yrittämisestä ja annoin itseni vain katsoa. Haistaa, maistaa, kuulla, nähdä, tuntea, kokea ja aistia (Aaro Löf)


lauantai 6. syyskuuta 2014

Suurin kysymys

Eräs vertainen kommentoi jotain vanhaa tekstiäni ja kertoi siitä, että mikä on hänen suurin kysymyksensä tällä hetkellä.

Minua jäi vaivaamaan ajatus: "Mikä on minun suurin kysymykseni tänään?"

Minulla on ollut monia kysymyksiä surumatkan aikana.

Miksi hän teki sen?
Miksi hän ei ajatellut perhettään?
Miksi hän ei ajatellut ystäviään?
Miten paha olo hänellä oli?
Miksi hän ei puhunut siitä?
Eikö hän tiennyt miten tärkeä hän oli?
Eikö hän välittänyt?
Halusiko hän oikeasti kuolla?
Oliko se hätähuuto?
Halusiko hän tulla pelastetuksi?
Oliko se vahinko?

Oliko se minun syyni?
Oliko se hänen isänsä syy?
Oliko se sairaan ex-poikakaverin syy?
Oliko se alkoholin syy?
Oliko se kannabiksen syy?
Oliko se kaikkien syy?
Oliko se kenenkään syy?

Minkälainen äiti minä olen?
Minkälainen ihminen minä olen?
Olisinko voinut tehdä jotain toisin?
Olisiko minun pitänyt ymmärtää?
Olisiko minun pitänyt olla enemmän?

Voiko tästä selvitä?
Miten tästä selviää?

Miten minä voin jatkaa elämistä?
Miten voin haluta mennä kuolleen luo, kun minulla on vielä eläviä lapsia?
Miten jaksan jatkaa hengittämistä ja elämistä?

Miten paljon kipua voi kestää?

Onko Jumalaa?
Jos on, niin miksi hän salli tämän?
Onko enkeleitä?
Misse ne olivat kun lapseni kuoli?
Onko sielua?
Onko helvettiä ja taivasta?
Missä lapseni nyt on?

Näkeekö hän meidän rakkauden?
Näkeekö hän meidän ikävän?
Näenkö hänet  kun kuolen?

Tuossa on nyt osa mieltäni askarruttaneista kysymyksistä.  Osaan olen ajatellut minua eniten lohduttavat vastaukset, osa on vielä työn alla. Osaan en ehkä koskaan pysty luomaan vastausta.

Mikä on tänään minun suurin kysymykseni?

Ehkä se löytyy näiden joukosta.

Kuka minä olen?
Opinko elämään ikäväni ja suruni kanssa aidosti hyvää elämää?
Miksi minä elän?
Mikä on minun tehtäväni täällä?
Mitä minun on vielä opittava?

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Mielenrauhaa mielikuvista ja muusta

Minä olen visuaalinen ihminen. Opin näkemällä, ja koen usein tunteeni kuvina.
Mielikuvaharjoitukset ovat minulle tosi helppoja, huomasin sen taas tänään terapiassa.

Minua on painanut viime perjantaista asti (luin yllättäen lapseni kuolisyyraportin) kuva lapsestani roikkumassa puiston kaiteesta, tuo mielikuva on aivan käsittämättömän hirveä, tosin ei juuri tällä hetkellä. Teimme nimittäin terapiassa taas kerran mielikuvaharjoituksen, jossa toisessa kuvassa oli lapseni eloton ruumis ja toisessa minä hetkessä, jolloin minulla oli valtavan hyvä olla. Ja niin taas siinä kävi, että annoin terapeutilleni ja mielelleni täysin vapaat kädet ja sain uuden mielikuvan tuon vanhan ja ääretöntä kauhua aiheuttavan kuvan päälle.

Tunne, jonka voimakkuus oli kymmenen ennen harjoitusta, oli harjoituksen jälkeen ehkä kuusi. Tai neljä.

Olen ihan hirveän onnekas, että olen saanut tuollaisen terapeutin, jolla vaikuttaa olevan aivan loputon määrä erilaisia harjoituksia, joiden avulla voin hoitaa mieltäni. En millään saisi itseäni motivoitumaan pelkkään puhumiseen, sitä olen tehnyt enemmän tai vähemmän koko aikuisikäni.
Olen myös iloinen siitä, että mieleni on noin helposti muokattavissa, että minulla on oletusarvona ennen jokaista harjoitusta, että se varmasti auttaa minua.

Olen viime aikoina miettinyt useampaan kertaan vertaistukea, sen hyötyjä ja mahdollisia (onko niitä?) haittoja. Luin jostain äidin kommentitn, että hän on lapsensa kuoleman jälkeen itkenyt kolmen vuoden ajan ihan joka ikinen päivä. Olin aivan kauhuissani tuosta kommentista, en minä ole itkenyt joka päivä, en edes joka viikko. Varsinkaan nyt kuluneena kesänä, kun olen voinut paremmin kuin kertaakaan aiemmin lapseni kuoleman jälkeen.

Olenko minä jotenkin huonompi äiti? Enkö sure tarpeeksi?

Jouduimme käyttämään tänään ison osan terapia-ajasta tämän asian pohtimiseen. Terapeuttini vakuutti, että kyllä minä olen surrut ihan riittävästi (ja tulen vielä suremaan monet kerrat), hän myös muistutti taas kerran siitä, että lapseni aivan taatusti toivoisi minun elävän hyvää elämää sen sijaan, että murentuisin suruni alle.

Eikö hyvinvointini tänä kesänä olekaan ollut totta, onko se ollut pelkkää harhaa ja kuvitelmaa?

Terapeuttini vakuutti sen olleen totta, hän sanoi että aikaa myöten sitä oppii vähän säätelemään omaa suruaan, laittamaan sen välillä syrjään ja antamaan tilaa ihan tavalliselle arkiselle elämälle.

En millään muotoa halua tässä arvostella ketään tai kenenkään tapaa yrittää selviytyä elämästään, mutta olen itse todennut, että minä haluan selviytyä, haluan elää hyvää elämää ja pyrin siihen, että elämässäni olisi muutakin kuin pelkkä trauma ja loputon suru lapsen kuolemasta.

Koska mieleni on niin kovin helposti muokattavissa, niin eikö silloin ainoa järkevä asia minulle ole olla tekemisissä sellaisten vertaisten kanssa, jotka myös ovat siinä uskossa, toiveessa ja pyrkimyksessä, että lapsen kuolemasta voi selviytyä?

Että elämä kuitenkin lopulta voittaa?




sunnuntai 31. elokuuta 2014

Puhuvat puut

Puolisoni kuunteli aikansa minun valitustani Hesarista. Olen kiukutellut siitä, että Hesarin jutut ovat liian usein yksipuolisia, epäkiinnostavia ja ajoittain harhaanjohtavia. Olen todennut, että maailma on täynnä toinen toistaan kinnostavampia uutisia ja löytöjä ja ihmetellyt miksi niistä ei voi lukea Hesarista.

Hän toi minulle viime viikolla Tieteen Kuvalehden, jotta voin lukea sen ja miettiä, jos tilaisin sen kotiin. Olisiko siinä juttuja, jotka kiinnostavat minua.

Kyllä oli.

Niin kuin olen usein todennut, niin maailmankuvani muuttui radikaalisti lapseni kuoleman jälkeen. Sain aivan uudenlaisen käsityksen siitä, miten ihmiset, eläimet ja luonto ovat kaikki yhtä. Yhtä ja samaa ihmettä ja kokonaisuuden eri osia.

Lehdessä (15/2013) oli artikkeli puista. Alla muutamia otteita jutusta.

"Viime aikoina on pystytty avaamaan uusia näköaloja kasvien sisäisen maailmaan ja samaan selville, että ne havainnoivat ympäristöään yli 700 anturilla, jotka mittaavat kaikkea mahdollista hajuista magneettikenttään. Lisäksi kasvien on todettu reagoivan aktiivisesti aistimuksiinsa."

"Tutkijakaksikko oli vähän aiemmin nyppinyt poppeleista lehtiä, jotta ne joutuisivat kasvituholaisten hyökkäystä muistuttavaan tilanteeseen. Seitsemän prosenttia lehdistään menettäneiden puiden fenolipitoisuus kasvoi, mikä oli merkki siitä, että ne yrittivät hillitä hyönteisten intoa syödä lehtiä. Miehille tuli kuitenkin yllätyksenä se, että myös niissä puissa, joilla oli nornaali määrä lehtiä, oli entistä enemmän fenolia. Puiden oli siis pitänyt saada varoitus tuholaisiskusta, koska ne olivat varautuneet sen varalle."

"Kanadalainen biologi Susan Dudley tutki vuonna 2007 kasvien vuorovaikutusta..Hän istutti ruukkuihin eri emokasvien jälkeläisiä ja seurasi, edistikö vai estikö naapurin lähisukulaisuus niiden kasvua. Dudley totesi juurien kasvavan selvästi voimakkaammin silloin, kun vieressä oli vierasta kantaa oleva lajitoveri. Toistaessaan toisen kokeen niin, että jokainen kasviyksilö sai kehittyä omassa ruukussaan, Dudley sai saman tuloksen: jos kasveja ympäröivät lähisukulaiset, juurtuminen eteni maltillisesti. Tutkimus osoitti, että kasvit eivät viesti keskenään vain maan kautta vaan myös ilmateitse."

"Uudet tiedot panevat myös ihmisen koetukselle, sillä sen jälkeen, kun kasvien "aistit" on määritelty, pitää sopia, miksi niitä kutsutaan. Osa tutkijoista puhuu jo älykkäistä kasveista, osa taas vierastaa niiden eläimellistämistä tällä tavoin."

Onhan näitä puunhalaajia ollut jo pitkään. Muistan, kuinka eräs ystäväni jo 90-luvun alussa kertoi halaavansa puita. Kun äitini meni lapseni kuolinpaikalle isosiskonsa kanssa ensimmäistä kertaa, niin hänelle tuli hyvin heikko olo. Isosiskonsa sanoi, että halataan vaikka näitä puistossa olevia vanhoja puita, ja niin nämä kaksi mummoa sitten halailivat puita puistossa keskellä Helsinkiä.

Minun mielestäni tämä maailmankuvani on hyvin kaunis.




lauantai 30. elokuuta 2014

Aikaa ja enkeleitä

Kaksi naista, toinen Norjassa ja toinen Amerikassa, saavat pitkän odotusajan jälkeen adoptiolapsen Kiinasta. Norjalainen ostaa jo kotimaastaan tulevalle tyttölapselleen punavalkoruudullisen mekon. Amerikkalainen äiti ostaa Kiinasta ennen lapsensa näkemistä punavalkoruudullisen mekon.

Vanhemmat menevät lastensa ensimmäisiin ryhmätapaamisiin eri aikaan. Seuraavana päivänä on edessä uusi tapaaminen, jossa hoidetaan paperiasiat kuntoon. Norjalaisen perheen käsittely viivästyy, koska perheen isä on kipeä ja ei ole tullut aamuiseen tapaamiseen. Sen johdosta norjalainen äiti on punavalkoruudullisessa mekossa olevan lapsensa kanssa vielä paikalla kun amerikkalainen äiti saapuu paikalle oman lapsensa kanssa, lapsella uusi punavalkoruudullinen mekko päällään.

Äidit kiinnittävät ensin huomion toiseen samanlaiseen mekkoon, aloittavat keskustelun ja huomaavat, että tyttäret ovat hyvin saman näköisiä. Myöhemmin tehty dna-tutkimus vahvistaa tyttöjen olevan kaksoset.

Katsoin tämän dokumentin eilen telkkarista (Dok: Kaksoissisarukset) ja sain taas lisävahvistuksen omalle maailmankuvalleni; enkeleitä on, ja on ihmistä suurempia näkymättömiä voimia, jotka ohjailevat meitä joskus hienovaraisemmin, joskus näkyvämmin. Tämä ajatus on ainoa ajatus, jonka voimalla kestän lapseni kuoleman ja jonka avulla jaksan elää.

Olen saanut elää hienon kesän. Olen voinut olosuhteet huomioiden todella hyvin. Olen kokenut aitoa iloa ja onnea, mielenrauhaa ja hetkessä elämistä. Olen kokenut elämäni mielekkääksi ja merkitykselliseksi. Olen jopa innostunut eräästä työprojektista, jonka aloitan ensi viikolla. Olen aloittanut tällä viikolla jumpan (ja tunnen sen lihaksissani).

Olin aivan mahdottoman väsynyt eilen illalla, sanoisin jopa luonnottoman väsynyt. Vaikka viikkoni on ollut melko hektinen, niin tuo väsymys ei ollut mielestäni kohtuullinen viikkoni nähden. Tänään aamulla kun heräsin, tunsin miten kehoni oli valtavan raskas ja täysin voimaton, luulin että pyörryn, ja kylmä hiki nousi koko vartalolleni.

Tapasin pari viikkoa sitten työterveyslääkärini ja ehdotin työaikani pidentämistä (teen edelleen töitä vain 20h viikossa). Hän pudisteli välittömästi päätään ja sanoi ettei vielä ole sen aika. Terapeuttini oli aivan samaa mieltä. Ajattelin, että olen jo kaksi vuotta kulkenut säästöliekillä, enkö voisi jo kasvattaa liekkiä?

Eilinen kokemus täydellisestä uupumuksesta ja tämän aamuinen kokemus siitä, että kehoni oli aivan "tiltissä" kertovat minulle että lääkärini ja terapeuttini olivat aivan oikeassa; en minä vielä ole palautunut lähellekkään normaalia toimintakykyäni. Terapeuttini sanoo todella usein, että kaksi vuotta on hirvittävän lyhyt aika. Terapeuttini on myös opettanut minut "kuuntelemaan" vartaloani, missä tunne tuntuu kehossani, miltä se fyysisesti tuntuu.

Eilen töissä etsin vanhoja papereita ja törmäsin yllättäen lapseni kuolinsyyraporttiin, en ole sitä lukenut sen jälkeen kun sain sen. Luin raportin ja tunsin miten se tunne tuli minuun: ylävatsa ja rintakehä puristuivat kasaan, hengittäminen oli työlästä ja kivuliasta, kaikki ylävartalon lihakset kiristyivät. Siltä tuntuu kauhu, tuska ja epätoivo. Tällä kertaa en kamppaillut tunnetta vastaan, annoin sen tulla ja havainnoin sitä (tämänkin olen oppinut terapeutiltani). Tuo tunne oli niin voimakas, että kun iltapäivällä kotona kerroin tästä toiselle vertaisäidille, niin fyysinen kehotunne palasi puhelun aikana.

Anna itsellesi aikaa.

Tämä on ehkä suurin ja merkittävin asia minulle oppia tänään: itseni kuunteleminen ja ajan antaminen itselleni. Voin asettaa tavoitteita itselleni ja pyrkiä niitä kohti. Voin tehdä tänään parhaani ja katsoa mihin se vie. Mutta en voi kiirehtiä toipumistani, en voi täysin ohjailla elämääni.

Ehkä ne samat voimat, jotka saivat kaksi äitiä ostamaan samanlaiset mekot, jotta kaksoset löytäisivät toisensa, huolehtivat myös minun elämästäni.

torstai 28. elokuuta 2014

Mahtavaa!

Terapeuttini huudahtaa aina välillä minulle:  "Mahtavaa!!". Huudahduksen perässä on vähintään kaksi, usein jopa neljä huutomerkkiä. Olen oppinut nauttimaan tuosta huudahduksesta alun hämmennyksen jälkeen.

Elokuun ensimmäisellä viikolla kävelin pitkin Kalajoen hiekkasärkkiä elämästä ja auringosta nauttien. Eräänä päivänä etsimme kioskia ja löysimme ravintolan ja ulkoterassin. 

Menimme terassille pelkät uimapuvut päällä. Musta uimapukuni on venähtänyt ja kulahtanut, paikoitellen hitinällä ja taitaa joku saumakin olla ratkeamispisteessä. Minä olen iso nainen, kaikki minussa on isoa: rinnat, vatsa, peffa ja reidet (tunteista puhumattakaan). Olen lähes koko ikäni tuntenut huonommuutta ulkonäköni takia, joko minua on ollut liikaa tai sitä on ollut väärällä tavalla väärässä paikassa. 

Minulla oli niin hyvä olo siellä Kalajoella etten muistanut hävetä itseäni kun kävelin terassille vähäisissä vaatteissani. Havainnoin vain hämmästyneenä, että minun oli ihan hyvä ja luonteva olo olla. 

Mahtavaa!! sanoi terapeuttini kun tämän kerroin hänelle. Hän lupasi olla minulle terve peili silloin kun aloitin terapian. Kun kerroin hänelle tuon uimapukukokemuksen ajattelin sen olevan ihan ookoo- juttu. 

Mahtavaa!! sanoi kuitenkin terve peilini ja minä ymmärsin, että tuo kokemus ei ollutkaan ihan ookoo, vaan se oli Mahtavaa!!

Olen jo aika hyvin oppinut sanomaan itselleni "Hyvä minä", ehkä joku päivä vielä huudahtelen myös Mahtavaa!!

perjantai 22. elokuuta 2014

Rikottu lapsi matkalla kohti tasapainoista aikuisuutta

Seuraan noin 15:tä blogia, yksi niistä on Sari Maanhallan Maailmankaikkeuden lähteillä.

Tänään luin ajatuksella hänen kirjoituksensa Rikotuista lapsista (koko kirjoitus tuossa linkissä).

Luin sen ja ajattelin omien lasteni lapsuuttaa, omaa lapsuuttani sekä vanhempieni lapsuutta. Kyllä minä näen hyvin selvästi sen, miten me vanhemmat olemme rakastaneet ja tehneet parhaamme ja silti jättäneet ison tuhovanan jälkeemme. Enkä edes totea tätä syyllisenä enkä itseäni moittien, en muita syyttäen, totean sen vain tosiasiana.

"Jokainen ihminen on luonnostaan luottava ja sädehtivä persoonallisuus, jolla on rajattomat määrät luovia ja rakkaudellisia voimavaroja. Kuitenkin katsoessamme laajemmin ihmismielten ilmapiirejä, voi nopeasti tehdä tulkinnan, että kipeitä, satutettuja epätasapainoisia ihmisiä on tällä planeetalla kulkemassa paljon. Kukaan ei ole luonnostaan ajattelematon, välinpitämätön, yliherkkä tai ylipelokas häpeällinen yksilö. Erilaiset aikamme vihamuodot ja pinnalliset elämäntavat ovat tulosta ihmisen henkisestä kuolemasta, itsensä menettämisestä, mikä tapahtuu useimmiten ihmiselle hänen ollessa lapsi. On vaikea sanoa mistä kaikki on saanut alkunsa, mutta sukupolvelta toiselle muotoaan muuttaen tämä sisäinen kipu siirtyy.

Rikotun lapsen ongelma on väkevä elämän ongelma, joka heijastuu kaikkeen olemiseen. Kun rikottu lapsi kasvaa aikuiseksi, on hänen päällään valtava taakka: hänen kasvuympäristönsä ei ole opettanut itsetuntemukseen. Tällöin kosketus omiin tunteisiin puuttuu, käsitys omasta itsestä on vääränlainen. Tällainen minän alusta on otollinen erilaisille ääriongelmille riippuvuuksille, syömishäiriöille ja mielenterveyden epätasapainotiloille.

Rikkoutuneen lapsen, aikuiseksi kasvaneen ihmisen perusongelma on turvattomuuden eli pelon ongelma. Ääriteko, joka kohdistuu väkivaltaisena vahingoittavana tai tappavana toimintana läheisiin ihmisiin, pitää lähes aina sisällään turvattomuuden eli pelon ongelman. Ihminen, jonka perusturvallisuuden tunne eli sisäinen turvassaolemisen tunne puuttuu, elää elämäänsä aina pelosta ja epävarmuudesta käsin. Tällainen ihminen arvioi kaikkea olemassa olevaa aina sen kannalta onko se uhka hänelle vai ei.
Viime kädessä uhkien määrä kasvaa hallitsemattomaksi. Kaikkien eri elämän alueiden asiat, niitä ei vain voi pitää hallinnassa.Turvattoman ihmisen sisäinen tuntemus on aina uhan tuntemus, ja pyrkimykset ovat saada hallita elämä sellaiseksi ettei uhkia ole. Keskeinen pelko turvattomalla ihmisellä onkin menettämisen pelko, joka saa mustasukkaisen käyttäytymisen muodot. Ihminen, joka pelkää, että hänet hylätään, toimii äärimmäisen sisäisen kauhun hetkellä tavalla, jossa hän ottaa tilanteen hallintaan eli satuttaa lopullisesti lähimpiä rakkaimpia ihmisiä. Näin ainakin oma henkilökohtainen pelon ongelma ratkeaa. Esimerkiksi kukaan ei voi enää hylätä itseä, kun tuhoaa itse itsensä tai ne joiden pelkää hylkäävän. Ääriteko on keino hallita omaa sisäistä kaaosta.

Sisäistä nimetöntä ja näkymätöntä kauhua sisällään kantavan ihmisen ainut mahdollisuus on tutustua itseensä. Ei riitä päätökset siitä, että en elä niin kuin vanhempani, en tee samoja tekoja kuin he. Tai, että nyt parannan tapani. Se ei koskaan riitä. 

Ainut keino astua ulos sisäisestä kauhusta on, että rikottu ihminen ryhtyy minänsä psyykkiseen työstämiseen, johon kuuluu lapsuuden kokemusten läpikäyminen. 

Mutta keinoja on olemassa. Ihmisen, jonka sisin on saanut lapsuudessa kolhuja, voidaan korjata. Pelkkä mekaaninen tilityö ei riitä, vaan tarvitaan asioiden tunnetasoista työstämistä. Psyykkisen työn myötä ihmisen itsetuntemus lisääntyy eli itsetunto kohoaa ja hän kykenee elämään tasapainoista onnellista elämää ilman riippuvuuksia tai ponnistelujen tarpeita."

Aloitin terapian selviytyäkseni lapsen kuolemasta ja kyetäkseni elämään edes jonkin tasoista merkityksellistä elämää. Terapian painopiste on nyt jotenkin salakavalasti siirtynyt lapsen kuolemasta minuun itseeni, siihen että voisin saada tuon tasapainoisen elämän vihdoinkin.

Koska minä olen sen arvoinen.

Ja tiedän sen jo

Istun tuulisella terassilla
odotan sinua
ja pilvet juoksevat tuulta karkuun
syksyn taivaalla

ja tiedän jo 
ettet tänä iltana 
päässyt tulemaan

et tänään
etkä huomenna
et enää milloinkaan

ja tiedän jo
ettet tänä iltana
päässyt tulemaan

et tänään 
etkä huomenna 
et enää milloinkaan

ja pronssiin on valettu
meren kumea aallokko
katselen tyrskyjen uhmaa
tyhjän lasin ylitse

likaiset lokit levällään 
taivasta vasten
vasten purppuraa ja kultaa
yllä mustan maan

emmekä tapaa toisiamme 
enää milloinkaan 

ja tiedän jo
ettet tänä iltana
päässyt tulemaan

et tänään etkä huomenna 
et enää milloinkaan

Istun tuulisella terassilla 
ja tiedän sen jo

Toni Edelman, tuulisella terassilla

maanantai 18. elokuuta 2014

Kuka, minäkö?

Tämä ei ole totta. Ajattelin viikko sitten, kun näin työväenopiston mainoksen Hesarissa, että taidanpa mennä kurssille. Yhden illan kamppailin kotona pdf-muodossa olevien kurssiesitteiden kanssa, turhauduin ja meinasin heittää läppärin seinään. Raivon vallassa suljin koneen ja päätin unohtaa koko jutun. Seuraavana päivänä tulostin ne töissä paperille ja huumaannuin valtavasta kiinnostavien kurssien määrästä.

Kuvanveistoa! Kuvataideterapia! Ikonimaalaus! Maalauskurssi-todesta tarua! Luovan kirjoittamisen perusteet! Kasvata tarinalle siivet! Elämäni teemoja ja tarinoita! Rytmit ja värit kuvaksi! Maalaa isosti! Taide on terapiaa! Vesi, paperi ja väri! Kiinalainen kalligrafia! Piirretään elävää mallia!

Kurssitarjonta on aivan mieletöntä! Alkuperäisenä ajatukseni oli jokin maalaus- tai piirrustuskurssi, mutta lopultä päädyin ihan muuhun.

Mix-jumppa koulussa, jonne on kotiovelta matkaa 100 metriä. Seuraava vaihtoehto olisi ollut, että jumppari tulee meille kotiin. Jaksaisinko minä kävellä tuon matkan ja saada tyydytyksen tunnetta siitä, että teen (edes) jotain tämän sieluni pesän eteen? Jumppa pitäisi olla helppoa, ei onneksi mitään vaativia askelkuvioita, en pysty lainkaan heiluttamaan yhtä aikaa jalkojani jä käsiäni eri suuntiin, minulla puuttuu vain jokin siihen tarvittava piuha jostain.

Kielenhuoltoa kansantajuisesti -pilkunviilauksen kurssi. Saan näppylöitä, kun yhdyssanat kirjoitetaan erikseen. Saan näppylöitä myös, kun en aina itse tiedä onko joku sana yhdyssana vai ei. Haluaisin kirjoittaa paremmin kuin kirjoitan tällä hetkellä. Pilkkuja heittelen mutu-tuntumalla ja toivon niiden osuvan edes suurin piirtein oikeille paikoilleen. Lukihäiriö - ja kirjoitusvirheitä tuo kurssi ei varmaankaan tule poistamaan, mutta jospa oppisin oikolukemaan omat sanani ja korjaisin ne virheet, jotka huomaan? Kurssilla käydään läpi oikeinkirjoitusta, sanajärjestystä, lauseiden rinnastamista, pilkkusääntöjä ja muuta todella kiinnostavaa. Enpä olisi arvannut nuorena lukiolaistyttönä olevani joku päivä näin innostunut aiheesta.

Runoriihi. En ollut kirjoittanut yhtäkään runoa ennen kuin lapseni kuoli. Ensin lapseni ystävä laittoi minulle omia runojaan, jotka mykistivät minut ihailusta ja saivat minut ymmärtämään mikä voima runolla ja toisen sanoilla voi olla omaan ymmärtämiseen. Sitten löysin myös muiden blogeista aivan huippuihania runoja, joissa ei ollutkaan runomittoja, sanoja vain aseteltuna sellaiseen muotoon, joka räjäytti tajunnan ja osui jonnekin syvälle ja tulkitsi jotain, jota minä en ollut osannut nimetä. Aloin kirjoittaa omia runoja, ne ovat täysin fiilis-pohjalta kirjoitettu, en tiedä yhtään mitään runojen kirjoittamisesta.

Kai tämä sitten on totta, vaikka en oikein itse usko sitä vieläkään: kolmena perättäisenä arki-iltana olen pois kotoa omien harrastusten piirissä. Poissa kotoa, poissa makuuhuoneesta, poissa telkkarin äärestä, poissa netistä. Tavallisten ihmisten seassa tekemässä ihan tavallisia asioita, ihan niin kuin eläisin normaalia elämää. Tai ei ihan tavallisia asioita, vaan asioita, jotka kiinnostavat minua. Tämä epäusko johtuu siitä, että olen niin kovin pitkään elänyt sellaista elämää, jossa en pitänyt edes tällaista toimintaa mahdollisena. En osannut odottaa, että jotkin muut asiat kuin kuolemaan liittyvät kiinnostaisivat minua.

Olisiko tämä arjen ihme?



En aio luovuttaa

Tässä linkki uuteen blogiin nimeltään En aio luovuttaa elämästä.
Blogin kirjoittaja on kuvaillut blogiansa näin: "Suruäidin tajunnanvirtaa elämästä lapsen itsemurhan jälkeen."

Suosittelen lämpimästi, kirjoittaja on aito, ihana, syvästi tunteva, äärettömän positiivinen ja suuri sydäminen ihminen, minulle hyvin rakas vertainen.

Hän on yksi näitä ihmisiä, joilta saan tukea niin ettei minunkaan tarvitse luovuttaa elämästä.

perjantai 15. elokuuta 2014

Kumpaa ruokkisin?

Terveisiä työterveyshuollosta. Minulla on ehkä maailman paras työterveyslääkäri.

Hän on mies, näyttää pehmeältä nallekarhulta ja on iältään 50+. Kun menin hänen luokseen ensimmäisen kerran lapseni kuoleman jälkeen, niin hän halasi minua ja itkimme yhdessä. Hän on ollut äärimmäisen auttavainen ja ymmärtäväinen koko tämän kahden vuoden ajan. Eläkeyhtiölle hän kirjoitti sellaisen lausunnon, että sain välittömästi kahden vuoden kuntoutustukipäätöksen. Olemme hoitaneet paljon asioita sähköpostitse, kun minusta ei ole ollut lääkäriin lähtijäksi.En olisi voinut toivoa yhtään enempää hänen puoleltaan.

Kerroin tänään hänelle kokemukseni saman lääkärikeskuksen psykiatrista, kerroin miten lähellä oli etten tehnyt tästä henkilöstä virallista valitusta. En nyt enää halua palata niihin asioihin, olen jotain tänne joskus kirjoittanut. Minä koin, että hänen toimintansa oli sekä ammattitaidotonta että epäinhimillistä.

Kerroin myös työterveyshoitajan reaktiosta minuun, kun näimme ensimmäisen kerran lapseni kuoleman jälkeen: hän käänsi selkänsä eikä tervehtinyt. Olen kyllä hoitanut tuon henkilön kanssa työasioita sen jälkeen, mutta henkilökohtaiseen ikätarkistukseen en aio hänen luoksensa mennä.  Minä en halua olla missään tekemissä hänen kanssaan minun henkilökohtaisiin asioihini liittyen. Yrityksemme maksaa maltaita vuosittain työterveyshuollolle, joten minulla on maksavana asiakkaana oikeus valita minun asioita hoitava henkilö.

Mietin tässä, että kumpi painaa enemmän, muutama huono kokemus vai yksi todella hyvä. Kyllä minä kallistun jälkimmäiseen, minä haluan antaa painoarvoa enemmän sille hyvälle kokemukselleni ja muistaa sen. Maailma on täynnä ihmisiä, jotka eivät vain pysty käsittämään miltä tuntuu kun lapsi on tehnyt itsemurhan ja se minun on vain hyväksyttävä tosiasiana ja elettävä sen kanssa.

Teimme puolison kanssa iltaretken tällä viikolla mökille kahdestaan. Istuimme saunan lauteilla, mökin päällä oli sadepilvi ja vastarannalla paistoi ilta-aurinko kauniisti. Kerroin siinä lauteilla ajatuksiani miehelleni ja kuulin itseni sanovan: "Sinä et ole käsittänyt kuluneen kahden vuoden aikana murto-osaakaan siitä, miten paljon ja perustavalla tavalla lapseni kuolema vaikutti minuun. Tulen luultavasti selittämään sitä sinulle loppuelämäni." Kukaan ei olisi voinut olla hämmästyneempi kuin minä, kun tajusin että totesin tämän asian ilman pienintäkään loukkaantuneisuuden tai vääryyden tunnetta. Minä olen vihdoin hyväksynyt tuon tilanteen, asian laita vaan on niin.

Olen ollut eron partaalla monet kerrat kuluneen kahden vuoden aikana. Olen ajatellut etten jaksa, pysty, kykene enää avioliittoon. Olen katsellut asuntoja ja jakanut tavaroita mielessäni. Olen ajatellut, että haluan olla loppuelämäni yksin ilman yhtäkään miestä. Tänään olen hyvin kiitollinen siitä, etten ole tehnyt mitään radikaaleja päätöksiä. Meidän parisuhde voi tällä hetkellä oikein hyvin, tunnen läheisyyttä puolisoani kohtaan ja meillä on "linjat auki", me puhumme (meidän mittakaavassa) paljon.

Ehkä tässä avioliitossa pätee tuo sama asia, kuin tuossa työterveyshuollossa: keskitynkö niihin pettymyksiin vai niihin hyviin kokemuksiin? Kummasta tulee tärkeämpää? Kummasta teen tärkeämmän? Minulla ei ollut kuukausiin minkäänlaista mahdollisuutta vaikuttaa omiin ajatuksiini ja tunteisiini, mutta kyllä minulla on tänä päivänä tuo valinta. Ei tosin aina, koen etten pysty masennuksen valassa valitsemaan yhtään mitään, mutta näinä hyvinä kausina pystyn jo siihen.

Ehkä vielä tulee sekin päivä, kun kirjoitan minulla olevan maailman paras puoliso (juuri minulle).


Olipa kerran viisas intiaanipäällikkö, jonka nimi oli ”Kaksi koiraa”. 

Hän kertoi kerran heimolleen tämän tarinan: 

”Sisälläni asustaa kaksi koiraa, jotka taistelevat keskenään. Toinen koirista näkee ihmisissä hyvää, kauneutta, voimavaroja, kykyjä, vahvuutta ja onnistumista. Toinen koirista taas näkee ihmisissä pahuutta, rumuutta, vajavuuksia, heikkouksia, epäonnistumista ja puutteita.”

Hän päätti tarinansa tähän. Vihdoin joku kysyi, että kumpi koira voittaa. 
Tähän intiaanipäällikkö vastasi: ”Tietenkin se, jota minä ruokin.”


torstai 14. elokuuta 2014

Ankkurointia

Menin sitten eilen terapiaan ja kirjoittelin matkalla listaa aiheista, joita halusin käsitellä terapeutin kanssa.
Aiheita oli kerääntynyt paljon.

Tuntui kuin olisin vienyt sinne mennessäni säkillisen palikoita, kaatanut ne lattialle ja pyytänyt häntä auttamaan minua, jotta saisin palikat johonkin järjestykseen.

Koskaan aiemmin 45 minuuttia ei ole tuntunut yhtä lyhyeltä ajalta kuin se eilen tuntui. Teimme toimintasuunnitelman seuraavaksi kerraksi. Kerroin tuolle ihanalle ihmiselle siitä huumaavasta onnen tunteesta, jonka kesällä koin keltaisessa puseromekossani. Kerroin myös suurimmasta pelostani, siitä että kun seuraava mustuus tulee, niin en pysty palauttamaan mieleeni tuota tunnetta.

Vaan hänelläpä oli siihen(kin) heti valmis ehdotus. Minä hankin rannekorun seuraavaksi kerraksi ja me ankkuroimme tuohon koruun kesäisen onnen tunteen. Niin että sitten kun mustuus tulee, voin napsutella tuota korua ja sitä kautta aktivoida tuon aiemman tunteen.

Ajattelin taas kerran, että miten valtavan kiitollinen olen siitä, että olen saanut tuollaisen terapeutin. Hänellä on vastaus tai harjoitus ihan kaikkeen. Ihailen hirveästi sekä hänen ammattitaitoaan että persoonaansa.

Pelkään jo nyt vähemmän seuraavaa mustuutta, senkus tulet, olen valmis!


PS. Tuollakin ankkurointiterapialla oli jokin nimi, en nyt vain muista sitä