torstai 30. tammikuuta 2014

Kerron sen kuvin

Välillä keskiviikon terapia vie ihan kaikki voimat, olen vielä seuraavanakin päivänä ihan "poissa". Tällä viikolla oli sellainen terapiapäivä. Tuntuu, että sisällä on hirveästi sanoja ja ajatuksia, mutta niitä on liikaa, jotta ne saisi kirjoitettua ulos.

Siksi laitan tänne nyt kuvia, jotka puhuttelevat minua. Sydänihminen "tutustutti" minut Jerry Uelsmannin töihin. Aivan mielettömän upeita! Löydän näistä itseni, lapseni ja maailmani.

Meditation Mystery

 The Alpha Tree




Light Year Mind Theory


 rolandscapes

http://zarahmiaral.blogspot.fi/2011/03/my-version-of-jerry-uelsmann-picture.html

Sitten vielä muutama muu minua puhutteleva kuva.





keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Why does my heart go on beating?


When you don't want to feel death can seem like a dream.
But seeing death, really seeing it, makes dreaming about it fucking ridiculous.
Maybe there's a moment, growing up, when something peels back. Maybe we look for secrets because we can't believe our minds.

Though l missed Lisa, life was easier without her. A thought is a hard thing to control. All l know is that l began to feel again. Crazy? Sane? Whatever l was, l knew there was only one way back to the world and that was to use the place to talk.

                                                                Girl, interrupted

Skeeter Davis, The end of the world

maanantai 27. tammikuuta 2014

Voimaeläin kaiken kuoleman keskellä

Elokuvablogi jatkuu. Tänään oli vuorossa kotimainen elokuva "Kotirauha", jossa mies olisi tehnyt itsemurhan ajamalla päin rekkaa ellei susi olisi häntä pelastanut.

Minun voimaeläimeni on susi. On aina ollut. Mistäkö tiedän sen? En tiedä mistä, olen vain aina tiennyt että se on susi.

Näin äkkiseltään en löytänyt elokuvassa soitettua Albinonin Adagiota, leffassa soitettiin sellainen raskaampi versio siitä, olisin halunnut kuulla sen uudelleen. Jos joku lukija törmää tuohon hevi-versioon, niin olisin kiitollinen linkistä.

Itsemurhaa kohti ajautuva mies makaa sängyn päällä hautaseppele rintansa päällä ja minä tiedän miltä se tuntuu.

Eilen katsoin myös elokuvan London River, siinä äiti ja isä lähtevät Lontooseen etsimään lapsiaan, jotka katosivat terrori-iskun aikana. Lapset löytyvät lopulta - kuolleina. Katsoin elokuvan lopussa äidin romahtamista, kun hän sai kuolinviestin. Minä tiedän miltä sekin tuntuu. Minun on katsottava jokainen elokuva ja ohjelma telkkarista, joka sivuaa kuolemaa ja itsemurhaa. Joskus tulee näitä yllätysitsemurhia, en muistanut edellisiltä katsomiskerrointa, että Tummien perhosten koti- elokuvassakin on itsemurha tai oikeastaan laajennettu itsemurha. En tiedä tiesinkö tuollaisen käsitteen olemassaolostakaan silloin, kun lapseni vielä eli.


Kaksi anekdoottia rakkaudesta

Luin loppuun viime yönä kirjan "Kokemuksia kuoleman rajalta; Seitsemän askelta kohti valoa, kirjoittanut Robert Boldman. Aivan kirjan lopussa oli kaksi anekdoottia, jota erityisesti koskettivat minua.

"Eräänä yönä työskellessäni erään sairaalaan teho-osastolla eteeni tuli kuolemantapaus, joka muutti ikuisiksi ajoiksi käsitykseni elämästä. Pieni vastasyntynyt lapsi, jolla oli monia selkeästi jo päällepäinkin havaittavia synnynäisiä vikoja, tuotiin meille toisesta sairaalasta. Lapsella oli niin paljon geneettisiä vaurioita, että nopea kuolema näytti hänen kohdallaan väistämättömältä. Saimme lopulta luvan irrottaa hänet kaikista elämää ylläpitävistä laitteista, mutta koska äiti oli jäänyt toiseen sairaalaan, kukaan ei ollut pitelemässä lasta hänen kuolemansa hetkellä. Tarjouduin vapaaehtoiseksi tuohon tehtävään. Istuuduin keinutuoliin ja sain lapsen syliini. Aloin keinuttaa häntä, mutta liike näytti ainoastaan pahentavan hänen tuskiaan. Lopulta istuin aivan paikallani ja painoin häntä kömpelösti rintaani vasten. Sitten muistin, mitä eräs lääkäri oli joskus kertonut minulle lapsen elämästä kohdussa. Korvamme ovat kohdussa ollessamme ilmeisesti kaikkein tärkein aistimme, joten astumme sieltä elämään kuulohavaintojemme perusteella. Kuulemme ulkopuolellamme olevan maailman ennen kuin käsitämme sitä. Yhtäkkiä muistin, että maailmaa tuolla kohdun sisällä tahdittaa äidin sydän ja sen lakkaamaton rytmi. Niinpä siirsin lapsen entistä lähemmäksi itseäni ja painoin sen pienen korvan sydäntäni vasten. Pian se alkoi rauhoittua. Kun sen hengitys lopulta lakkasi, minun sydämeni pysähtyi hetkeksi, sillä me olimme kasvaneet fyysisesti kiinni toisiimme - siitä ei ollut epäilystäkään. Olimme kohdanneet ja sydämemme olivat yhtyneet toisiinsa. Meistä oli tullut hengellisessä mielessä rakastavaisia. Palattuani kotiin tuona iltana pohdin paljon kuolemaa. Olin löytänyt tuon lapsen kanssa rakkauden, mutta mitä se oli ja millä tavoin pystyisin määrittelemään sitä? Yhtäkkiä minä tiesin! Me olimme täyttäneet toisemme omalla tietoisuudellamme; minun huomioni oli ollut täydellisesti tuossa lapsessa ja hänen huomionsa oli kokonaan sulautunut minuun. Tie rakkauteen ei kulje tunteellisuuden tai rakkauteen liitettävien käsitysten kautta, vaan se on itseään tietoisuutta, jonka sallitaan virrata luonnollisesti. Kun annan toiselle täyden ja jakamattoman huomioni, silloin annan hänelle rakkauteni."

"Kun olin pieni poika, leikkitoverini heittivät eräänä päivänä kiviä pyykkinarulla istuvan varpusenpoikasen päälle. Yritin saada heitä lopettamaan heittelyn. En onnistunut ja niinpä lopulta vimmoissani heitin yhden kiven itsekin toivoen varpusen pelästyvän ja pakenevan pois. Mutta kävikin niin, että kiveni osui tuohon pieneen lintuun ja surmasi sen. Koko iltapäivän istuin keinuttaen kuollutta linnunpoikasta paidanhelmassani ja itkin. Tunsin sekä nöyryytystä että suurta surua.Vuosia myöhemmin keskustelin erään papin kanssa ja kerran hän kysyi mitä eniten kaduin elämässäni - silloin mainitsin tuon varpusen. Pappi pyysi minua mukaansa metsään ja istuimme siellä maahan suurten puiden siimekseen. Istuttuamme hiljaa jonkin aikaa pappi painoi lempeästi sormellaan rintaani sydämmen kohdalta ja sanoi: "Aina kun kunnioitat elämän ykseyttä, syntyy rakkautta. Rakkautesi elämää kohtaan voi parantaa mitä tahansa. Ja siellä missä on rakkautta, sinne ei voi kuolema tulla." Tuolloin tajusin, että yhä rakastin varpusia."



lauantai 25. tammikuuta 2014

It's time dandelion fly

Blogistani uhkaa tulla elokuvablogi. Tulkoon. Telkkari ja sieltä tulevat ohjelmat ja leffat ovat yksi väline muiden mukana, kun yrittää ymmärtää. Leffasta kerrottiin lehdessä, että se kertoo pojasta, jonka äiti on tehnyt itsemurhan. Pidemmälle en lukenut, laitoin vain leffan nauhoitukseen. Katsoin juuri aivan loistavan hyvän elokuvan, Hallam Foen. Suosittelen.

Breeze blows from treetops to tease sensation
wonder in your imagination
wondering where she can be
it feels so cold as you go when you leave
you're a dandelion blown on the breeze
wondering where you could be

A wisp at the window
she whispers and into the air we fly
so fly oh dandelion fly
yes it's time
it's time for you to fly

oooh

You watch them for hours
from slates and clock towers
the lives below
but your life is other
of lovers and mothers oh wooh wooh

breeze blows from rooftops to your destination
trapped in your imagination
she's all you can see
black loch water you miss her
oh god how you miss her so
hallam foe oh dandelion blow
yes it's time dandelion fly

Hallam Foe Dandelion Blow

perjantai 24. tammikuuta 2014

Päiväkirjamerkinnöistä yhteenvetoon: vuosi 2013

Selailin merkintöjäni vuodelta 2013.

5.1 isosisko meillä
9.1 vertaisryhmä
10.1 vauvaa katsomassa
12.1 pikkuveljen kummitädillä kylässä
14.1 vertaisryhmä
15.1 R -ystävä meillä
16.1 jooga ja sen jälkeen saunassa raivari. Mille? Taivaslapselle? Jumalalle? Elämälle?
19.1 isosisko ja N meillä
22.1 vauvaa katsomassa
23.1 jooga, itkin niin paljon siellä, että veri alkoi valua nenästä
24.1 perhetutut kylässä
27.1 isosisko meillä
28.1 äidin luona
30.1 jooga
31.1 200. päivä ja kuolinsyyraportti tuli

Kun katson näitä merkintöjäni, niin näen ja tavallaan muistankin millaisessa maailmassa elin vuosi sitten. Jaksoin käydä joogassa, vertaisryhmässä ja kyläilyjäkin mahtui kiitettävästi. Suru ei ollut vielä tuossa vaiheessa "nujertanut" pitkäkestoisuudellaan tuolloin. Sain hirveitä tuskakohtauksia, mutta verrattuna nykyiseen olotilaani olin jopa toiveikas ja tavallaan odotin, että kohta varmaan helpottaa. Tammikuussa oli 13 kappaletta päiviä, jotka olin merkannut "hyviksi".

1.2 en pystynyt mennä töihin
2.2 vauvan "kastejuhla"
4.2 L meillä
6.2 en mennyt joogaan, flunssa
8-10.2 hiljaisuuden retriitti
11.2 vertaisryhmä
13.2 en jaksanut mennä joogaan
15.2 isosiskon syntymäpäivä. Tsemppasin koko viikon, että tämä on hänen syntymäpäivä, ei pikkusiskon kuolinpäivä
16.2 isosiskolle syömään
17.2 vauvaa katsomassa
18.2 meediolla
20.2 lounaalla M:n kanssa
21.2 vietin omat hautajaiseni ja kirjoitin neljä sivua ohjeita niiden järjestelemisestä
23.2 tavallista pidempi kävely koiran kanssa
25.2 äiti soitti raivoissaan. Aihe: valokuvaaminen minun hautajaisissa
26.2 työkaverin äiti soitti, työkaveri oli saanut aivoverenvuodon. Yksi työntekijä irtisanottiin tänään.
27.2 joogassa enimmäkseen vain hengittelimme
28.2 alkoi joogan jälkeen, ja tuntuu edelleen kuin jalkapohjista virtaisi jotain pois?

Helmikuussa pohdin yksinolemisen tarvetta, parisuhdetta ja voimattomuutani sen ylläpitämiseen. Helmikuussa olin merkannut kahdeksan päivää "hyväksi".

2.3 vertaisten kanssa N:ssa koko päivä
3.3 Les Miserables sydänihmisen kanssa.
5.3 pikkuveli halusi tulla mukaan iltakävelylle
6.3 Ihana auringonpaiste, illalla jooga
7.3 en jaksa enkä halua kuulla aina vaan huonoja uutisia, ahdistaa
8.3 olen niin väsynyt jatkuvasti, haettiin taas pizzat ja kebabit lähiravintolasta. Naistenpäivä. Olisin niin halunnut kertoa lapselleni miten upea nainen hän oli.
9.3 luen kirjaa hengistä ja meedioista
10.3 näin unta, että olin viimeisilläni raskaana, muistan miten silittelin vatsaani ja olin matkalla synnytyslaitokselle. Aamupäivällä menin säkyyn, näkökenttääni ilmestyi kymmeniä liikkuvia valopisteitä. Mitä ne olivat?
11.3 Näin unta, että lapseni ja kolme muuta kuollutta kävi kertomassa, että ovat taivaassa. Luku neljä oli tärkeä. Yritin unessä ymmärtää, ketä ne muut olivat. Epätoivosesti.
12.3 tein muistokirjaa monta tuntia ja kuuntelin laulua "Puhtaat purjeet". Se on lohtulaulu: joku päivä kuolen ja pääsen täältä pois
13.3 en mennyt joogaan, ei jaksa, ei huvita
14.3 sain muistokirjan valmiiksi. Huominen kolkuttelee surun ovea
15.3 päivällä reiki, illalla syömään ja katsomaan sydänihmisen speksiä. Nauroin ennemmän kuin kahdeksan kuukauden aikana yhteensä
16.3 nuoret meille, sydänihminen lauloi Moon riverin
17.3 vauvaa katsomassa. Pitkä puhelu R:n kanssa, lupasin soittaa hänelle, kun seuraavan kerran haluan kuolla
20.3 olen kuin suossa: kun yhden jalan nostaa ylös, niin toinen uppoaa entistä syvemmälle. Tänään on Kansainvälinen onnellisuuden päivä. Kas kun en ole huomannut. Ei huvittanut mennä joogaan.
21.3 Olen vain niin väsynyt. Kaikkeen. Mieleltäni, ruumiiltani, sielultani.
22.3 tosi itkuinen ja tuskainen päivä.
24.3 tämän viikon teema on ollut syyllisyys. En ole tajunnut miten paljon sitä minussa loppujen lopuksi on
25.3 ehkä hyvä päivä?
26.3 vertaisryhmä. Taisin käydä viimeisen kerran lapseni kuolinpaikalla vähään aikaan.
27.3 en mennyt joogaan, ei huvita. Olen niin väsynyt tekemään asioita, jotka ei huvita. Pakotan itseni joka helvetin aamu nousemaan, pukemaan ja lähtemään töihin.
28.3 suutuin pojalle, kun toinen kiukutteli minulle aiheetta. Mietin, että jos hän kuolee kauppareissulla, niin minun viimeiset sanat hänelle on vihaisena huudetut.
30.3 luin yli 600 sivuisen kirjan, pakenin siihen ajatuksia ja tunteita
31.3 katsoin kuusi tuntia telkkaria, pakenen ajatuksia ja tunteita. Minulla on neljäs flunssa lapseni kuoleman jälkeen, se tulee joka toinen kuukausi

Maaliskuussa masennus alkoi voimistua, aloin uupua tuohon pakkoon ja siihen, että vaikka en linnottautunut kotiin ja tapasin ihmisiä, niin silti olo ei lainkaan parantunut, päinvastoin.

2.4 töissä pari tuntia, taxilla kotiin. Kuljen kuilun reunalla, jyrkänteellä. Yksi sivuaskel ja tämä vaellus loppuu. Minä en jaksa tällaista elämää.
3.4 sairaslomalla
7.4 olin unohtanut, että tänään vietetään äitini 70-vuotispäivää ja olin sopinut treffit sydänihmisen kanssa. Huoh.
9.4 töissä tuli tuskanaalto
13.4 nuoria kylässä. Lapseni oli puhunut monelle kuolemaa edeltävällä viikolla ettei voi ymmärtää miksi joku tekee itsemurhan
22.4 otin kuvan itsestäni ja järkytyin. Surin menetettyä lastani, menetettyä minua ja menetettyä entistä elämääni
30.4 odotan hirveästi kuntoutusjaksoa. Mietin armolausetta: "Se ei ollut minun syyni"

Huhtikuussa aloin toden teolla huomaamaan, etten kerta kaikkiaan pystynyt vaikuttamaan omiin oloihini. Ne tulivat ja menivät ihan omalla aikataulullansa ja syistänsä.Tästä parin viikon kuluttua toukokuussa minulla diagnosoitiin vaikea-asteinen masennus ja jäin monen kuukauden sairaslomalle. Sitten sain osatyökyvyttömyyseläkkeen ja lopulta Kelan myönteisen  päätöksen terapiasta.

Vaikka masennusta lääkitään, niin kyllä se minulla edelleen on aika isona päällä. En tiedä olenko siitä varsinaisesti kirjoittanut täällä mainiten sanaa masennus. Mutta masennus minulla on ja se on inhottava sairaus. Minulla on pitkä yhteinen historia hoidettujen ja hoitamattomien masennusten kanssa. Kokemuksesta tiedän, ettei masennuksesta parannuta hetkessä. Sehän se tässä nykyisessä tilassa onkin kaikkein vaikeinta: sekä suru, että trauma, kuin myös masennus ovat kaikki aikaa vieviä juttuja. Mitään niistä ei voi kiirehtiä.

Täytyy vaan tehdä oma osuutensa ja kestää epätietoisuus tulevasta.



Cast away

"We both did the math. Kelly added it all up and had to let me go. Me, I was never getting off that island. I was going to get sick, injured, I was going to die there. Totally alone. The only choice I had, the only thing I could still control, was when and how I would die. 

So I made a rope and went up to hang myself. But I had to test it first -you know me. The log broke the tree limb! I couldn't even kill myself the way I wanted to. I had power over NOTHING. And that's when this feeling came over me: like a warm blanket. And I knew, not up here but in some deep part of me, I just knew, I had to stay alive. Even if I had no reason to hope. Even if my logic told me I'd never see any of this again.

And that's what I did, just kept breathing. That's all I did. Just stayed alive. And you know what? The sun came up, and the sun went down, and all my logic was wrong. Because the tide brought me--a sail. 

And now here I am, back in Memphis, sitting with you. And there's ice in my glass. And I've lost her all over again and it hurts. So damn much. You know. But I'm'grateful, I am so grateful, she was with me on that island. 

And I know what I've got to do, no matter how bad it gets. I've got to keep breathing. Just keep breathing. Because tomorrow the sun is going to rise, and who knows what the tide could bring? 

Minä en voi näköjään katsoa edes Hollywood-leffaa ilman, että löytäisin sieltä palan elämääni.




torstai 23. tammikuuta 2014

Tarkkaile (tarkkailen) näitä merkkejä

Iltalehdessä oli juttu itsemurhista (alla). Siinä oli myös lista varoitusmerkeistä, joihin läheisten pitäisi kiinnittää huomiota. Monet vertaiset lukevat näitä varoitusmerkkilistoja ja etsivät sieltä yhtäläisyyksiä oman rakkaansa elämään ennen itsemurhaa.

Minä en voi lukea näitä listoja huomaamatta, että pelottavan suuri osa näistä merkeistä on minulle itselleni totta tällä hetkellä.

Harkitseeko läheisesi itsemurhaa? Tarkkaile näitä merkkejä
Maanantai 20.1.2014 klo 14.45

Näihin varoitusmerkkeihin kannattaa kiinnittää huomiota.

Aiemmat yritykset
Noin 20-50 prosenttia itsemurhan tehneistä on yrittänyt itsemurhaa aiemminkin. Läheltä piti - tilanteet merkitsevät huomattavasti suurempaa riskiä.

Kuolemasta tai itsemurhasta puhuminen
Itsemurhaa harkitsevat puhuvat siitä usein joko suoraan tai epäsuorasti. Kannattaa kiinnittää huomiota toteamuksiin, kuten "perheelleni olisi parempi, jos minua ei olisi".

Itsemurhan suunnitteleminen
Itsemurhariskin merkki voi olla asioiden järjesteleminen, kuten arvostamistaan tavaroista luopuminen, lainojen ja velkojen suorittaminen tai muutos testamenttiin.

Masennus
Suurin osa masentuneista ei ole itsetuhoisia, mutta suurin osa itsetuhoisista henkilöistä on masentuneita. Vakava masennus voi ilmetä surumielisyytenä, mutta usein se näkyy sen sijaan mielihyvän menetyksenä ja vetäytymisenä sellaisista aktiviteeteista, jotka ovat joskus tuottaneet iloa.

Erityiseen huoleen voi olla aihetta, jos masentuneella on seuraavista merkeistä ainakin viisi ja ne ilmenevät lähes jopa päivä vähintään kahden viikon ajan:
- Masentunut mieliala, muutos unirytmissä
- Muutokset ruokahalussa tai painossa
- Puhuminen ja/tai liikkuminen epätavallisen nopeasti tai hitaasti
- Kiinnostuksen ja mielihyvän tunteen menettäminen
- Sukupuolivietin hiipuminen
- Uupumus, aktiivisuuden väheneminen
- Arvottomuuden, itseinhon ja syyllisyyden tunteet
- Ajattelu- ja keskittymiskyvyn heikkeneminen, hidastunut ajattelukyky, päättämättömyys
- Kuoleman ja itsemurhan ajatteleminen, kuolemantoive
- Äärimmäinen ahdistuneisuus, ärsyyntyneisyys, raivostunut käytös. 

Lisäksi nämä tekijät voivat olla merkkejä masentuneen suurentuneesta itsemurhan riskistä:
- Lisääntynyt päihteiden käyttö, päihteiden väärinkäyttö
- Taustalla aiempia fyysisiä tai tunneperäisiä sairauksia
- Toivottomuuden ja epätoivon tunteet

Lähde: Health24



Kielteisiä uskomuksia itsestäni

Eräässä vertaisryhmässä pyydettiin kirjoittamaan yksi sana, joka kuvaa miten upeita ihmisiä me olemme. Yritin kyllä, ihan tosissani pohdin asiaa ja yritin löytää yhden asian, joka kuvaisi jotain positiivista minussa. Luin muiden vastauksia ja mutustelin mielessäni niitä ominaisuuksia ja ei, mihinkään en voinut samaistua.

Terapiassa olemme täyttäneet nyt loppuun TAQ-lomakkeen. Terapeuttini on usein puhunut siitä, että minulla on kielteisiä uskomuksia itsestäni. On oikeastaan ihan sama mistä puhumme, lapsuudesta, äitiydestä, naiseudesta, niin aina nämä kielteiset uskomukset nousevat esiin.

Kun lapseni vielä eli, oli minulla omasta mielestäni melko realistinen käsitys itsestäni. Tiesin heikkouteni ja vahvuuteni, luulen että silloiset uskomukseni olivat aika kohdillaan. Kun lapseni kuoli, niin kaikki nämä vaivalla hankitut uskomukset katosivat ja jäljelle jäivät vain nämä kielteiset uskomukset.

Minulle on mennyt perille tuo sana "uskomus". Se on eri asia kuin totuus. Ymmärrän kyllä, että katson itseäni (ja koko elämää) tuon rikkinäisen peilin läpi. Rikkinäinen peili on tietysti lapseni itsemurha.

Kun puhuimme naiseudestani terapiassa, niin minun piti muuttaa kielteiset uskomukseni myönteisiksi, pohtia siis sitä mikä olisi jonkin kielteisen uskomuksen vastakohta. Ahdistuin ihan hirveästi tehtävästä ja sanoin miettiväni sitä kotona. Niin teinkin, tein ison ajatuskartan naiseudestani ja sain sinne niitä vastakohtia, myönteisiä uskomuksia kirjoitettua.

Eilen minun olisi pitänyt nimetä muita kielteisiä uskomuksia itsestäni myönteiseksi. Ahdistuin taas ja en osannut ollenkaan tehdä niin. Tunsin itseni tosi tyhmäksi. Olen aiemmin pitänyt itseäni ihan fiksuna ihmisenä ja oli hurjan ahdistavaa huomata, että olin kuin joku imbesilli. Kerroin terapeutille, että tämä on nyt liian vaikeaa, en vain pysty. Sanoin, että voin kotona miettiä rauhassa asiaa.

Sanoin terapeutilleni, että minulle mieluisempi keskustelunaihe olisi esimerkiksi minun sättiminen, voisimme istua alas ja yhdessä ihmetellä miten paska ihminen olen.

Hän antoi apukysymyksiä: Minkälaiseksi olisin halunnut tuntea itseni lapsena / nuorena / aikuisena. Mietin eilen tätä ja en vain pysty, en kertakaikkiaan kykene vastaamaan tuohon. Onneksi sain toisenkin apukysymyksen: Minkälainen haluaisin olla, millaiseksi haluaisin tuntea itseni?

Tähän minä pystyn listaamaan joitakin asioita, tämähän on täysin hypoteettinen kysymys, joka ei liity varsinaisesti minuun tai minun nykyiseen käsitykseen itsestäni.

Haluaisin olla ihmisenä

hyvä äiti

lempeä
kärsivällinen
ymmärtäväinen
positiivinen
empaattinen
tyytyväinen
toiveikas
luottavainen
luotettava
suvaitsevainen
oikeudenmukainen
tasapainoinen
kannustava




maanantai 20. tammikuuta 2014

Vanhan ja uuden itseni välissä

Oli oikeastaan aika hyvä viikonloppu.

Järjestelin Lego-palikoita useita tunteja. Ensin väreittäin, ja sitten malleittain. Kolmea erikokoisia Minigrip-pusseja täyttyi lähes sata. Nyt Legot on pakattu laatikoihin odottamaan niiden tulevia käyttäjiä.

Olisipa hienoa, jos voisi oman elämänsä ja päänsä järjestellä ja pussittaa samalla lailla. Kun lapsi kuoli, ajattelin, että elämä muuttui palapelien kokoamiseksi. Ensin oli koottava hänen elämänsä, sitten omani. Huomasin pian, että omasta elämästäni pitikin koota kaksi palapeliä: toinen siltä ajalta, kun lapseni vielä eli. Toinen tästä ajasta, kun hän on kuollut. Katsoin eilen elokuvan Stockholm Östra. Samaistuin elokuvan äitiin, jonka lapsi oli kuollut, elokuvassa oli paljon tuttuja juttuja myös minun elämässäni. Äiti sanoi olevansa vanhan ja uuden itsensä välissä, hän ei tiennyt kuka hän on. Minäkin olen itseni välissä. Kun tuo palapelien kokoaminen ei ollutkaan niin yksinkertainen juttu, ne ovatkin kerroksellisisa palapelejä. Niitä kasaa ja kasaa, sitten huomaa, että alla olevassa kerroksessa olikin joku pala väärässä kohtaa ja se pitää vaihtaa. Tai huomaa, että pala onkin kokonaan väärä. Välillä minusta tuntuu aivan liian isolta urakalta näiden palojen kokoaminen.

Meidän sängyn yläpuolella on hylly, jossa on valokuvia ja enkeleitä. Niin, ja myös ne mieheltäni saamat valkoiset ruusut kuivattuina.

Siinä on kuva lapsestani, kuvassa hän hymyilee niin ihanasti. Katson kuvaa joka aamu ennen kuin lähden töihin. Hän siinä toivottaa hymyillen minulle hyvää uutta päivää.




lauantai 18. tammikuuta 2014

Kaninkolo

-Onko suru koskaan helpottanut?

-Ei. Minun suruni ei ole helpottanut 11 vuodessa. Mutta se muuttuu.


-Miten?


-En tiedä. Se ei kai ole niin raskasta. Siitä tulee siedettävää. Sitä voi kantaa kuin tiiliskiveä taskussa. Sen voi jopa unohtaa hetkeksi. Sitten se putkahtaa taas esiin milloin mistäkin syystä. Ai niin, se. Se voi olla hirveää, mutta ei koko aikaa. En tietenkään pidä siitä, mutta se minulla on poikani sijasta. Siispä kannan sitä mukanani. Ei se katoa. Se on..


- Mitä se on?


-Se on ihan hyvä.



Katsoin juuri loistavan elokuvan.


perjantai 17. tammikuuta 2014

Lähtö lähenee

"Jep, lähtö lähenee"

Nuori fb-kaverini kirjoitti tuollaisen tilapäivityksen faceen.

"Hyvää matkaa"

Näin toivotetaan ihmisille, jotka lähtevät reissuun.

Näistä minun tuntemista nuorista muutamat ovat jo lähteneet reissuun ja nyt lähtee kolmaskin. Joka kerta he järjestävät läksiäisbileet.

Lähdön hetki ja hyvää matkaa liittyvät minun maailmassani ensisijaisesti kuolemaan. Seuraavaksi vasta matkustamiseen.

Minun ajatus täydellisestä maailmasta olisi se, että kuoleman hetki olisi tiedossa etukäteen. (Tämä ajatus jäi muhimaan jo kirjasta Tarkoitettu. Siinä yhteiskunta oli päättänyt mikä ikä on paras ikä kuolla). Voisi ilmoittaa ajoissa kaikille, että lähtö lähenee, ja pitäisi kunnon pirskeet. Kaikki saisivat sanoa sanottavansa, kysyä kysymyksensä eikä vastaamattomia vastauksia jäisi roikkumaan. Voisi pyytää ja saada anteeksi. Toivotettaisiin hyvää matkaa, rakkautta ja rauhaa kuolevalle.

Jäljelle jäisi vain ikuinen rakkaus. Olisipa se mukavaa.


torstai 16. tammikuuta 2014

Hyvä päivä

Tänään on ollut hyvä päivä.

Tapasin Helsingissä isosiskon ja sydänihmisen. Söimme juhla-aterian: olemme selviytyneet ensimmäisestä puolestatoista vuodesta. Söimme hyvin ja paljon. Minä nautin heidän seurastansa.

Pikkuveljen kaappeihin ei enää mahdu hänen vaatteensa. Olen nyt kahteen otteeseen siivoillut näitä kaappeja ja raivannut tilaa vaatteille. Tänään siirsin valtavan röykkiön Lego-laatikoita pois hieman haikeana. Ei taida tämä 15-vuotias enää niillä rakennella.. Jospa joku päivä lapsenlapsi tai -lapset niitä sitten rakentelisivat.

Meillä oli aika selkeä jako miehen kanssa, kun pikkuveli oli pieni: mies hoiti liikunnan, ulkoilun, majojen rakentamiset ja kaikki äijähommat. Minä rakensin legoilla ja vein poikaa elokuviin. Nämä olivat meidän juttujamme. Kävimme aina kaikki piirretyt katsomassa kahdestaan. Legoilla olemme rakentaneet varmasti satoja tunteja. Minä tein taloja ja linnoja, pikkuveli rakenteli omiaan. Rakastin myös legojen järjestelyä. Kaikki osat ovat pienissä lokerollisissa laatikoissaan, niin että poika aina heposti löysi tarvitsemansa osan.

Isosiskoilla oli niin erilainen murrosikä kuin tällä pikkuveljellä. Olen tässä seurannut miten hän kasvaa lapsuudesta nuoruuteen, ja tekee sen hämmästyttävän helposti. Se pieni ajoittainen kapinointi tai huoneen epäjärjestys ei tunnu missään. Kun isosiskot olivat teinejä, niin meillä oli jatkuva sotatila käynnissä ja sitä kesti vuosia. Nyt on vain harvakseltaan satunnaisia kahakoita. Olin tiistaina koulussa vanhempainvartissa pikkuveljen ja open kanssa. Pikkuveli oli arvioinnut itseään, että hän on rento ja hyvä tyyppi ja että kavereita on. Ope kertoi, että pikkuveli on kohtelias ja käyttäytyy hyvin. Koulu sujuu muuten kohtuullisesti, mitä nyt tytöt ja mopot haittaavat koulunkäyntiä.

Minun hatara äitiyteni tarvitsi kuulla kaikki nuo hyvät asiat. Nyt täytyy lopettaa, koska alamme tilata pikkuveljen kanssa vaatteita Karmaloopista, joka on amerikkalainen vaatteiden nettikauppa :)

Jälkiruoka. Kahdelle. 


Elämässä on vielä kauneutta

Kun oma lapsi kuolee, niin maailma muuttuu rumaksi ja rujoksi paikaksi. Sitten pikkuhiljaa värit alkavat palata elämään ja joskus havahtuu johonkin, joka on äärettömän kaunista. Minulle kävi niin tänä aamuna, kun näin nämä kuvat (kts. linkki).

http://www.boredpanda.com/animal-children-photography-elena-shumilova/


Esikoiseni sai suruviestin eilen: hänen nuori ystävänsä oli kuollut, täyttä varmuutta ei ole siitä, että oliko se itsemurha vai onnettomuus. Minun maailmani oli eilen hyvin synkkä. Terapiassa kurkistimme kivun kaivoon ja kyllä, kaikki oli siellä tallella. Minun psyykeeni toimii ihmeellisesti: avaan kaivon kannen, katson ja koskettelen kipua jonkin aikaa ja sitten suorastaan tunnen kuinka jotkin sisäiset isot rautaovet lämähtävät kiinni ja kipu sekä itku loppuvat kuin seinään. Terapeutti sanoi, että se on ihan ok ja ymmärrettävää. Mieleni säätelee sitä, paljonko kipua kestän ja kykenen vastaanottamaan. Ehkä se on sitten niin.

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Tuhat kuolemaa

Puolitoista vuotta ja ikävä kasvaa

Puolitoista vuotta. Minun lapseni kuoli puolitoista vuotta sitten. Päivälleen. Ajelin terapiasta kotiin, aurinko häikäisi silmiäni ja kuulin radiosta (minulle) uuden laulun. Tänään mietin, etteikö ikävä nimisellä kaivolla ole pohjaa lainkaan?


Ikkunan raosta puolet vain kuulen
Lasten ääniksi niitä kai luulen
Yritän vielä ajatella sen
Aikaa kanssasi tarvitse en

Katso, lehdet putoavat
Kasvon piirteet unohtuvat

Pidän kiinni sinusta
Pidän kiinni sinusta
Pidän kiinni sinusta

Jos ei sua täällä olisi
Aamuin illoin kuuntelisin
Kuinka seinät täällä kolisee
Ja huutaa: "Eteenpäin mee"

Joskus muilta sinusta kuulen
Mielikuviksi niitä vain luulen
Yritän vielä ajatella sen
Aikaa kanssasi tarvitse en

Katso hiutaleet laskeutuvat
Äänensävyt unohtuvat

Minä kaipaan sinua
Minä kaipaan sinua

Pikku-Kukka, Jos ei sua täällä olisi

Hän istuu tuossa

Tehnyt Susanna Seurujärvi


Fb-kaverini oli tehnyt todella hienon muotokuvamaalauksen, joka puhutteli minua hirveän paljon. Sanat alkoivat välittömästi menemään jonoon päässäni ja minun oli kirjoitettava pieni tarina maalauksen naisesta.


Hänelle on aina kerrottu, että hän on kaunis lapsi, kaunis nainen. Ei hän ole sitä koskaan ottanut todesta. Sanovat niin vain siksi, että hänelle tulisi hyvä mieli.

Hän ajattelee, että hänen naisellisuutensa sai särön jo ennen kuin hänestä tuli nainen. ”Äiti, miksi isä aina lähtee pois, kun menen syliin tai kainaloon?”. Ei hän tule elinaikanaan unohtamaan sitä järkytystä, kun kuuli syyksi orastavan naiseutensa, pienet rinnannuppunsa.

Hän lopetti myös vaarinsa halaamisen.

Hän etsi isää koko nuoruutensa. Pitkistä, lyhyistä, karvaisista, nuorista, vanhoista, kivoista, komeista ja tavallisista miehistä. Hän etsi rakkautta ja hyväksyntää, mutta hänelle kerrottiin vain sama vanha hokema:” Olet kaunis”. Pala palalta ja pano panolta mureni samalla hänen naiseutensa ja itsetuntoansa. Onneksi hän löysi alkoholin, se antoi päälle taikaviitan. Taikaviitan avulla hän muuttui fiksuksi ja itsevarmaksi maailmannaiseksi. Sellaiseksi, joka kelpasi myös hänelle itselleen, sellaiseksi joka oli aina riittävän hyvä.

Alkoholi on kuitenkin huono isäntä, se orjuuttaa mieltä ja näivettää sydäntä. Siitä tulee tärkein asia elämässä, päivittäinen annos on saatava. Hän alkoholisoitui alla kymmenessä vuodessa.

Nyt hän istuu tuossa, alistuneena elämänsä edessä. Takana jo yksi eletty elämä. Luulee, että edessä vain yksi elämä jäljellä. Siirtelee hiljakseen jaloillaan lattialla olevaa kasaa, siellä on hänen itsetuntonsa pienen pieninä palasina ja sirpaleina.

Ei hän koskaan ole ollut kunnianhimoinen, ei opiskelussa eikä työelämässä. Yksi toive hänellä vielä on, voi kuinka hän toivookaan, että saisi olla joku päivä äiti. Jos hän vain ei olisi tuhonnut omilla valinnoillaan mahdollisuuttaan olla äiti. Rakastaa sitä pientä avutonta lasta ja kertoa sille tuhansin sanoin ja miljoonin suukoin, että lapsi on täydellinen. Riittävän hyvä ja ainutlaatuinen.

Hän istuu tuossa, alistuneena elämänsä edessä. Ei tiedä tuo nuori nainen, että hänellä on vielä edessään suurin mahdollinen onni, jonka nainen voi kohdata: hän saa lapsen. Hän saa lapsen, jota rakastaa joka solullaan. Hän tulee kokemaan suurempaa huolta, kuin olisi koskaan voinut kuvitella, ei osannut hän edes aavistaa millaista avuttomuutta voi tuntea lapsensa edessä. Hän tulee rakastamaan tuota lasta niin, että antaisi vaikka oman raajansa voidakseen suojella lastaan pahalta.

Hän löytää itsestään vihdoin syyn naiseudelle, se on äitiys. Se on jotain pyhää, sitä ei vie valvotut yöt, rintatulehdus eikä kakkavaipat. Jokainen jälkisupistus kuuluttaa koko maailmalle: ”Minä olen nainen, minä olen äiti”.

Hän tulee myös kokemaan suurimman mahdollisen kivun, jota kukaan ihminen voi kokea. Hän tulee hautaamaan lapsensa. Hän tulee luulemaan, että hän tulee itsekin kuolemaan siihen kipuun. Hän tulee hautaamaan ja hyvästelemään löytämänsä naiseutensa.

Hän istuu tuossa vielä kauniina nuorena naisena, ajatuksiinsa vaipuneena. Hän tietää menneen, ei vielä tiedä tulevaa.

Tai jos oikein tarkkaan häntä katsoo, niin näkee, että kyllä hän jo tuon kaiken tulevankin tietää, hän ei vain tiedä tietävänsä.

tiistai 14. tammikuuta 2014

Kiehtova kuolema

FST:llä on ohjelmasarja nimeltään Himlaliv (Taivaallista menoa). Yhdessä ohjelmassa aina yksi ihminen kertoo ajatuksiaan elämästä ja kuolemasta, olen katsonut niitä useampia. Tänään katsoin jakson "Kiehtova kuolema". Siinä pappi Tuija Storbacka kertoo ajatuksiaan ja kokemuksiaan kuolemasta, Jumalasta ja kuolemanjälkeisestä ajasta.

Taisin itkeä koko ohjelman läpi. Laitan tähän linkin ohjelmaan, tarkoituksenani on kirjoittaa hänen ajatuksensa tähän, että ne jäävät minulle lohduksi sitten kun tuota ohjelmaa ei voi enää Yle Areenasta katsoa.

http://areena.yle.fi/tv/2103139

"Monet sanovat, että toivovat kuolevansa salamannopeasti. Minä en toivo sitä, vaan toivon sairasaikaa. Aikaa, jona voin valmistautua kuolemaan ja jona voin valmistaa läheisiäni kuolemaani. Olen miettinyt monta kertaa, että miksi ihmiset haluavat kuolla niin nopeasti. He toivovat vaikkapa saavansa sydänkohtauksen nukkuessa. Se voi johtua siitäkin, ettö meidän yhteiskunnassamme on oltava aina kaunis ja iloinen - ja hyvässä fyysisessä kunnossa. Rakastaako joku minua, kun olen heikko ja ruma? Minusta se on tärkeä kysymys. Jaksaako joku katsella minua, kun olen ruma ja heikko? Siihen vaikuttaa myös se, miten on elämänsä elänyt. Onko kyennyt luomaan sellaisia suhteita, että joku haluaa seistä tai istua kuolinvuoteen ääressä? 

Muistan, kuinka valvoin anoppini vieressä. Se oli hänen elämänsä viimeisiä öitä - onkologisella osastolla täällä Vaasassa. Huoneeseen saapui vanhempi sairaanhoitaja, ja istui viereeni ja me katselimme anoppiani. Sairaanhoitaja sanoi: "Onpa jännittävää ajatella, että honain päivänä minäkin saan kokea tämän. On niin jännittävää nähdä, että mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Odotan sitä."

Minullakin on sellainen asenne, vaikka en halua kuolla juuri nyt.

Kirjeestä puolisolle:  Rakas, tulee se päivä, jona kuolen ja joudut järjestämään hautajaiseni. Muista, etten ajattele sitä kuoleman päivänä. Se on minulle jännittävä seikkailu. Tulen kaipaamaan teitä kaikkia, mutta toivon ja uskon, että tapaamme joskus, kun olemme kaikki kuolleet. Sanat, jotka ovat lohduttaneet minua, ovat: "Herra, kätket minut sisimpääsi, ja kutsut minua nimeltä." Luotan siihen, että niin käy, kun kuolen.

"Jumala on rankaiseva, Jumala on kova. Jumala ei unohda." Sen kuvan sain vanhoillislestadiolaiselta suvultani. Ja tiesin, kuka menee helvettiin ja kuka taivaaseen. Onneksi sain kokea toisenlaisenkin Jumalan. Olin kahden, kolmen vuoden vanha. Olin ulkona leikkimässä ja koin Jumalan olevan lähellä. Ympärilläni oli suuri rakkaus ja rauha. On vaikea kertoa, miltä se tuntuu, mutta tunsin, että minua rakastettiin. Tiesin, että minun kuvani Jumalasta oli oikea kuva. He olivat väärässä.

Äidinäitini sai rintasyövän. Isoäitini sanoi, että se on Jumalan rangaistus. Olis siitä hyvin surullinen ja vihainen. Olin niin vihainen, etten ollut vuosiin missään tekemisissä kirkon kanssa.

Hyvin läheinen ystäväni kertoi, että kun hänen poikansa oli tehnyt itsemurhan, ja oli hautajaispäivä, niin pappi oli sanonut hänelle siunaamisen jälkeen, että tiedäthän, että poikasi joutuu helvettiin. En usko, että kukaan pappi ssanoo sellaista vanhemmille nykyään. Se on niin ajattelematonta ja julmaa.

Aina, kun olen ollut lähellä kuolevaa ihmistä, olen kokenut, että läsnä on joku muukin kuin kuoleva ja minä. Koen Jumalan olevan niin lähellä meitä, että koko huone täyttyy rakkaudella, mutta on hyvin vaikea kuvailla, miten suurta se rakkaus on. Ja minusta tuntuu, että potilaat tuntevat myös sen rakkauden. Toivon, että voin jollakin tavalla saada välitettyä, että istun tässä vieressäsi, enkä jätä sinua, vaikka mitä tapahtuisi. Sinun ei tarvitse kuolla yksin. Olen tässä ja Jumala on kanssamme. Monasti olen pitänyt kuolevaa kädestä, ja hän on kertonut miten on elämänsä elänyt, mitä on katunut ja mistä on kiitollinen. Joka kerta kuoleva on ollut hyvin kiitollinen, jos hänellä on ollut hyviä ihmissuhteita, että hän on rakastanut ja tullut rakastetuksi ja on kokenut ihmissuhteissa, mitä rakkaus on. On myös ihmisiä, jotka ovat vain aika hiljaa. Luulen myös, että kun on hiljaa, niin hyvästelee ne ihmiset, jotka elävät ja ovat tässä maailmassa, ja on jo matkalla. On jo askeleen lähempänä toista maailmaa.

Kun tuntee kuoleman, löytää myös vastauksen siihen, miten pitää elää. Pitää rakastaa paljon. Pitää uskaltaa olla suhteessa ihmisiin. On aina mahdollisuus, että menettää tämän ihmisen, jota rakastaa. Ellei anna itselleen mahdollisuutta elää, niin kuolee elämättä.














maanantai 13. tammikuuta 2014

Mieli ja lihakset krampissa

En ole kirjoittanut mitään pitkään aikaan traumakirjastani. Siihen on syynsä. Upean alun jälkeen kirjassa oli harjoituksia miten tehdään harjoituksia läsnäolosta. Ymmärsin, että niiden harjoitusten tarkoituksena oli ikäänkuin "ankkuroida" mieltäni tähän hetkeen. Se ei tuntunut lainkaan kiinnostavalta.

Seuraavassa luvussa traumakirjassa oli tekstiä mielleistämisestä, toisella nimellä voisi puhua empatiasta. Ja nimenomaan itseään kohtaan. Huomasin ettei minulla ole siihen aiheeseen mitään tarttumapintaa joten lopetin kirjan lukemisen. Se ei koskettanut minua millään lailla.

Joitakin kertoja sitten terapeuttini antoi minulle kirjan nimen ja suositteli, että lainaisin sen. Kirjaan kuuluu mukaan cd. Tarkoituksena on tehdä harjoituksia, jossa mieli saadaan olemaan tässä hetkessä. En lainannut kirjaa ja taisin jo kadottaa sen nimenkin. Tällainen käytös on minulle hyvin poikkeuksellista. Yleensä haluan olla hyvä ihminen ja tehdä mitä käsketään.

Puhuin terapiassa viimeksi siitä, miten vaikeaa minun on puhua siellä. Mikään ei tunnu tarpeeksi tärkeältä tai sitten kaikki tuntuu liian kipeältä. Olen havainnut suurta haluttomuutta puhumiseen. Tämä on minulle uutta. Puhujanlahjojani on aina kiitelty. Osaan puhua. Tai ainakin ennen osasin. Nyt tuntuu, että vaivun yhä syvemmälle sellaiseen mykkyyteen. Jos voisin, niin suorittaisin kaiken kommunikoinnin kirjoittamalla.

Tänään ajattelen, että minä parhaani mukaan välttelen olemista tässä hetkessä. Tai ylipäätään missään hetkessä. Nykyisyys ahdistaa liikaa, menneisyys sattuu liikaa ja tulevaisuus pelottaa liikaa. Siksi minä luen tai katselen telkkaria. Ne ovat minulle tehokkaimmat keinot paeta tästä hetkestä, tästä minun todellisuudestani, jossa lapseni on kuollut ja minä olen varjo entisestä itsestäni.


Katselen epätoivon vimmalla nauhoittamiani ohjelmia, jotta saan vapautuksen omista ajatuksistani ja tunteistani. Kun en enää jaksa tuijottaa telkkaria, niin siirryn lukemaan. Välillä tajuan mitä luen, välillä en. Pääasia kuitenkin, että mieleni on jossain muussa kuin lapseni kuolemassa tai minussa.

Toiset oireilevat vatsa- tai pääkivuilla. Minä oireilen selkälihaksilla. Niihin kerääntyvät kaikki minun kielletyt ja paetut tunteeni. Kaikki minun puhumattomat asiani ja sanomattomat sanani. Huutamattomat huutoni.

Minun selkälihakseni ovat taas aivan krampissa. 


sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Nemesis


Kun oma lapsi kuolee
niin sitä joutuu miettimään
kaikenlaista kuolemasta

Onko asialla Nemesis
jumalaisen koston henki
säälimätön jumalatar

Onko asialla Nemesis
maailman läpi virtaavan
alkujoen tytär 


Onko asialla Nemesis
onnentuoja
kullekin ansionsa mukaan

Onko asialla Nemesis
katkeruus, joka tasapainottaa
Fortunan sattumanvaraisuutta

Onko asialla Nemesis
rikosten kostaja

Äitien väärät teot
kolmanteen polveen