perjantai 28. helmikuuta 2014

Lukijalle "vinkkejä"

Blogin etusivulla, oikeassa yläkulmassa on teksti "Follow by Email". Jos siihen laittaa oman sähköpostiosoitteensa (ja seuraa annettuja ohjeita), niin kaikista blogin kirjoituksista ja kommenteista tulee viesti annettuun sähköpostiosoitteeseen.

Minä en näe näitä osoitteita, enkä sitä että käyttääkö kukaan tätä "palvelua", tilaajan yksityisyys on siis täydellisesti suojattu.

Blogin etusivulla aivan alhaalla on "Tunnisteet". Kun julkaisen jonkin jutun, laitan siihen tunnisteen. Itse käytän näitä tunnisteita aika paljon kun luen muiden blogeja. Jos minua kiinnostaa esimerkiksi masennus, niin klikkaan bloggaajan tunnistetta masennus ja saan eteeni kaikki tekstit, joihin hän on liittänyt ko. tunnisteen.

Huomasin tänään, että olen tehnyt 298 julkaisua, jos sieltä haluaa löytää jotain niin tunnisteet ovat hyvänä apuna. Runo -tunnisteen alta löytyvät kaikki täällä julkaistut runot, Lukeminen kohdasta löytyy kirjoja jne.

Jos haluaa kirjoittaa minulle jotain, mitä ei toivo muiden näkevän, niin minulla on sähköpostiosoite sinttu2013@suomi24.fi, jota luen noin kerran viikossa.

Lisäksi haluan sanoa sen, että olen hirveän kiitollinen jokaisesta kommentista, jonka tänne saan. Surumatka on edelleenkin melko yksinäistä matkantekoa ja tuntuu hyvältä välillä saada tieto siitä, ettei ole tällä matkalla kuitenkaan niin yksin.




Taisteluni

Katsoin eilen ohjelman Karl Ove Knausgårdista. Olen aikaisemminkin samaistunut hänen ajatuksiinsa (ja kirjoittanut niistä tänne blogiinkin) ja näin kävi eilenkin, kun hän kertoi kirjoittamisestaan. Hän on saanut valmiiksi kuudennen ja viimeisen osan kirjasarjastaan "Taisteluni". Hän kuvaili haastattelussa mm. sitä, miten hän on kirjoittanut vain itselleen, hänen on vain ollut pakko kirjoittaa kaikki nuo sanat.


Minulla, kuten niin monilla muillakin ihmisillä on taipumus yrittää miellyttää toisia ihmisiä. Tosin tuo tarve katosi kokonaan silloin kun lapseni kuoli. Mutta olen viime aikoina huomannut, että kyllä tuo taipumus on vielä tallella, tosin melko vaatimattomassa sivuroolissa.

Olen ajatellut tässä jo pidemmän aikaa, että tämän blogin kirjoittaminen on monen muun tarkoituksen ohella palvellut myös harjoituksena olla aidosti oma itse, yrittämättä miellyttää ketään. Olen kertonut tästä blogista aika monelle ihmiselle. Vertaisille, sukulaisille, ystäville, tuttaville, fb-kavereille, taivaslapsen ystäville, isosiskolle ja puolisolle. Sitä en tiedä, että kuinka moni heistä tätä lukee, eikä sillä ole oikeastaan merkitystä. Merkitystä on sillä, että tuohon joukkoon mahtuu valtavasti erilaisia ihmisiä erilaisine arvomaailmoineen ja maailmankuvineen. En pystyisi kirjoittaa yhtäkään sanaa, mikäli yrittäisin miellyttää tai hakea hyväksyntää heiltä kaikilta. Ei jää muuta vaihtoehtoa, kun olla itsellensä rehellinen ja kirjoittaa omat ajatuksensa, tunteensa, toivonsa. Ymmärrän hyvin Knausgårdin ajatuksen siitä, miten vapauttavaa tämä oikeastaan on. En voi ottaa vastuuta toisen tunteista, jotka heräävät hänen lukiessaan minun sanojani.

Knausgård puhui myös siitä, että tuon kirjasarjan oli jossain vaiheessa loputtava, hänen oli kirjoitettava se viimeinen kirja ja siihen se viimeinen lause. Minä ymmärsin eilen, että tämänkin blogin on jossain vaiheessa loputtava. Ajatus aiheutti luopumisen tuskaa ja myös ehkä jonkin asteisen helpotuksen tunteen. Joku päivä tulee elämässäni se hetki, että kirjoitan lapseni kuolemasta sen viimeisen lauseen.

Ei minulla ole toivetta tai harhakuvaa siitä, että lapseni kuolema olisi joku päivä täydellisesti läpikäyty ja "paketissa", ajattelen lähinnä sitä, että joku päivä voin hyväksyä tapahtuneen tosiasian ja se päivä on viimeisen lauseen paikka.

Lisäksi lupasin eilen itselleni, että luen joku päivä kaikki hänen kirjoittamansa sanat.

Karl Ove Knausgård (6. joulukuuta 1968 Oslo, Norja) on norjalainen kirjailija. Hän asuu perheineen Ruotsissa Malmössä.

Norjassa moneen kertaan palkittu kirjailija on ollut ehdokkaana Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi kahdesti, 2005 ja 2010. Knausgårdin esikoisteos Ute av verden herätti suurta huomiota ja sai norjalaisten kriitikoiden palkinnon Kritikerprisen. Hänen toinen teoksensa En tid for alt oli ehdokkaana Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Sittemmin Knausgård on kirjoittanut kuusiosaisen, kolmetuhatsivuisen omaelämäkerrallisen romaanisarjan Min kamp, josta osat 4 ja 5 ilmestyivät keväällä 2010 ja viimeinen vuonna 2011. Sarjan yhteydessä häntä on verrattu Kalle Päätaloon. Hän kuvaa teoksissaan arkielämää pieniä yksityiskohtia myöten, mutta hänen tyylinsä on norjalaiskirjallisuudelle ominaisesti esseististä siten että arjen tapahtumien väliin hän sijoittaa mietelmiä ajan, muistin ja olemassaolon luonteesta. 

Teoksesta Min kamp on ilmestynyt suomeksi ensimmäinen osa Taisteluni. Ensimmäinen osa, ja toinen osa Toinen kirja ilmestyi syksyllä 2012. Kolmas osa ilmestyi vuonna 2013.

Knausgård on herättänyt paheksuntaa Norjassa verratessaan romaanisarjansa 1 120-sivuisessa kuudennessa, päätösosassa Utøyan joukkosurman Norjassa herättämiä tunteita Saksan 1930-luvun tuntemuksiin. Tässä osassa on essee Hitleristä, jossa hän yrittää ymmärtää silloisen Saksan tapahtumia. Oscar Rossin mukaan hän ei arvota tapahtumia vaan vain vertaa massapsykologista tunnetta ja tarvetta. Knausgård on itse luonnehtinut päätösosaa "kirjalliseksi itsemurhaksi". Hän myös ilmoittaa, ettei ole enää "kirjailija", mikä on Norjassa tulkittu niin, ettei hän enää kirjoita.

Kirjan Pohjoismaissa nostattamaa hälyä ei ole ymmärretty Yhdysvalloissa, ja norjalaistaustainen kirjailija Siri Hustvedt on selittänyt asiaa siten, että Norjassa koetaan kirjassa esitetyn kaltaisista asioista kirjoittaminen häpeällisenä. Myös kirjan otsikko, jonka katsotaan viittaavan Adolf Hitlerin teokseen Taisteluni on Yhdysvalloissa hyväksytty, ja ensi osa ilmestyi nimellä My Struggle.Britanniassa julkaistun ensimmäisen nimi on A Death in the Family, ja Saksassa otsikoksi on valittu Sterben.

Teokset
Ute av verden, romaani, 1998
En tid for alt, romaani, 2004
Min kamp 1–3, romaanisarja, 2009
Min kamp 4–5, romaanisarja, 2010
Min kamp 6, romaanisarja, 2011

Suomennetut teokset
Taisteluni. Ensimmäinen kirja, suom. Katriina Huttunen. Like, 2011
Taisteluni. Toinen kirja, suom. Katriina Huttunen. Like, 2012
Taisteluni. Kolmas kirja, suom. Katriina Huttunen. Like, 2013

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Kaksi korjaavaa muistoa

Eräs hyvin viisas mies sanoi minulle kauan aikaa sitten: "Oletko huomannut, että jos joku sanoo olevansa ylpeä, niin häntä pidetään nöyränä (koska hän myöntää luonteen "vajavuuden")? Jos taas joku sanoo olevansa nöyrä, niin häntä pidetään ylpeänä (koska hän kehuu itseään)?

Muistin tuon tänään terapiassa, kun puhuimme itsevihasta. Olen vuosien varrella lätkäissyt otsaani tarran, jossa lukee: "Tämä henkilö on itsevihainen". Olen usein ja toistuvasti kertonut, että minua ja käytöstäni eniten leimaavin piirre on itseviha. Terapeutti heitti tänään ilmaan ajatuksen, että enkö tuolla määrittelyllä samalla myös kerro, että minussa on myös "hyvä". Minä otin kopin tuosta ajatuksesta ja jäin pohtimaan sitä. Onko minulla mukana tuossa itsevihamääritelmässäni aimo annos oman persoonani pönkittämistä? Itseni tuomista esille? "Olen hyvä, koska pidän itseäni näin pahana, eikö?"

Teimme tänään EMDR-terapiaa, jonka tuloksena sain kotiinviemiseksi kaksi kaunista korjaavaa muistoa. 

Olen aivan pieni vauva, nukun rattaissa parvekkeella kevätauringossa. Minut on syötetty, vaihdettu kuiviin ja rakkaudella peitelty nukkumaan. Tunnen olevani rakastettu, arvokas ja riittävän hyvä, täydellinen. 

Olen pieni 6-vuotias lapsi, istun kotona matolla ja siihen paistaa aurinko. Tunnen olevani rakastettu, arvokas ja riitävän hyvä, täydellinen. 

tiistai 25. helmikuuta 2014

Merkillisiä aikoja

Merkillinen on paras sana kuvaamaan minun nykyistä olotilaani, tunne-elämääni, ajatuksia, ihan kaikkea.

Minä purskahdin itkuun viime perjantaina illalla ja siinä itkiessä tajusin, että minulla oli oikeastaan kauhea ikävä puolisoani. Minä jopa kerroin tämän hänelle tekstiviestillä. Minulla oli kova hammassärky koko viikonlopun, myös öisin. Aina kun heräsin yöllä, niin tarkistin onko hän vielä siinä vieressä. Oli hän.

Tänään olin takapihalla tupakalla ja aurinko kuumotti lämpimästi lähes pilvettömältä taivaalta. Olen ihmetellyt tätä ihmisen mieltä ja psyykettä. Vaikka viime kesän lämpö toi aivan iholle ja ajoittain sen alle muiston edellisen kesän tuskasta ja lapsen kuolemasta, niin silti minun mielessä on jossain kangastellut myönteinen ajatus tulevasta kesästä.

Tulevaisuus on edelleen jonkin verhon takana, en edelleenkään oikein osaa hahmottaa mitä tulevaisuus oikein tarkoittaa, en osaa suunnitella tulevaa kovin pitkälle, en osaa ladata siihen mitään odotuksia tai toiveita. Mutta jollain tasolla olen jo tietoinen, että on olemassa tulevaisuus ja että minä olen mukana siinä tulevaisuudessa.

Tänään siinä tupakkaa poltellessa ja ihmetellessä sitä tosiasiaa, että kesä lähestyy, niin minuun tulvahti ihan kamala ikävän tunne. Mutta minä en ikävöinyt lastani, vaan minä ikävävoin puolisoani. Hetken harkitsin, että soitan hänelle ja nyyhkytän ikävääni. En kuitenkaan tehnyt niin, hän olisi saattanut ajatella, että olen lopullisesti seonnut, menimme aamulla yhtä matkaa töihin.

Tämä on merkillistä.

Minusta tuntuu, että muutaman viime viikon aikana on tapahtunut jotain, enkä minä sitä oikein osaa nimetä. Olen mennyt uudelle polulle? Olen avannut uuden oven? Minua johdatetaan uuteen paikkaan? Tiedän vain, että jokin on muuttunut ja en tunnista tätä oloani. Tuntuu kuin elävät rakkaat olisivat tulleet lähemmäksi minua, ikään kuin astuneet muuriksi seisomaan eteeni ja taivaslapseni seisoo siellä heidän takanaan? Minä olen hirvittävän iloinen ja kiitollinen siitä, että elävät ovat tulleet lähelle ja että minä todella tunnen rakkautta heitä kohtaan.

Merkillistä on se, että tunnen etääntyväni taivaslapsesta. Minulla on suru ja ikävä. Ihan kuin taas luopuisin hänestä lisää ja se sattuu. Olen nyt hänen kuolemansa jälkeisen ajan (1v 7kk ja 10 päivää) viettänyt henkisesti, ajatuksissani ja muistoissani, enimmäkseen hänen kanssaan aikaani. Joka päivä, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, tunteja päivässä.

Merkillistä on myös se, että olen viettänyt viime päivinä huomattavan vähän aikaa yksin makuuhuoneessa sängyssäni maaten. Minusta tuntuu kuin olisin ollut vuodepotilaana niin pitkään, etten oikein muista mitä muuta voisi tehdä kuin maata sängyssä peiton alla. Nyt kun en syöksy aina heti töistä tullessani sänkyyn, niin kävelen hieman hölmistyneenä ympäri kotia ja ihmettelen, että mitä tekisin.

Mietin samalla, miten merkillisiä aikoja minä nyt elän.

Pelotta kohti kuolemaa

Katsoin videon amerikkalaisista junankuljettajista. Eräs kuljettaja oli kohdannut kahdeksan itsemurhaajaa junansa edessä.

Hän kertoi nähneensä usein ihmisen kasvot ennen törmäystä ja hän sanoi, ettei niillä koskaan ollut kauhua tai pelkoa. Kasvojen ilme oli järjestäen päättäväinen. 

Minua tämä kosketti paljon. Nämä ihmiset todella kohtasivat kuolemansa kasvoista kasvoihin ja vielä päättäväisenä.  Tämä myös jotenkin lohduttaa, parempi näin että kuoleman kauhu oli minulla eikä lapsellani. 

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Pilvessä näkyi vaari

Sain kerran lukijalta (Kiitos AM!) vinkin sivustosta sana.fi. Merkkasin sen kirjanmerkkeihini ja ajattelin, että luen noita Haastatteluja myöhemmin. Tänään "löysin" tuon kirjanmerkkini ja olen tässä lukenut sieltä useita toinen toistaan koskettavampia juttuja.

Löysin myös tämän.
 http://www.verkkoviestin.fi/sana/haastattelut/pilvessa_nakyi_vaari/

Pilvessä näkyi vaari

18.7.2013
  Teksti: Piia Latvala

- Vuosien myötä olemiseen on tullut sellaista mukavuudenhalua, mutta kyllä minussa asuu edelleen se vanha kapinallinen grungepoika.
Rock-bändin hetkeksi iskelmään vaihtanut Jonne Aaron uskoo, että luovuus on lahjaa ja johdatus ohjaa elämää. Jokaisen täytyy vain itse oivaltaa kohtaamisten merkitys.

Kuusivuotias Jonne Aaron oli menossa kavereiden kanssa karkkikauppaan. Oli aurinkoinen päivä, taivaalla leijui muutama pilvenhattara. Pieni poika huomasi, että yksi pilvistä näyttää tutulta – sehän on kuin ilmetty vaari!

– Pysähdyin tuijottamaan sitä. Näin ihan selvästi siinä isoisän kasvot ja silmälasit ja kaikki, Jonne kertoo. Vanhempien alkoholismin varjossa varttuneelle pojalle isovanhemmat olivat tärkeitä.

Kaverit hoputtivat jatkamaan matkaa, vaikka Jonne yritti näyttää heille, että katsokaa nyt, vaari on tuolla. Kaverit pitivät koko juttua höpöhöpönä.

– Kun menin illalla kotiin, oli vaari kuollut. Kielsin pitkään, että olin nähnyt tai kokenut mitään, vaikka minulla oli vastaavanlaisia kokemuksia myöhemminkin. Jossakin vaiheessa kuitenkin oivalsin, että ihminen pystyy aistimaan niin paljon muutakin kuin sen, mitä me koetaan juuri tässä ja nyt.

Jonne kertoo olkapäätään koristavan Jeesus-tatuoinnin tarinaa. Samalla kun tatuointi muistuttaa vaarista, on se myös muistutus rukousvastauksista.

– Olin aina haaveillut ja rukoillut, että saisin elättää itseni musiikilla. Kun Negative sai ensimmäisen levytyssopimuksen, otin tämän tatuoinnin.

– Tykkään tehdä asioita fiilispohjalta. Viime vuodet ovat olleet elämäni luovinta aikaa, Jonne Aaron miettii nyt.

Fiilispohjalta syntyi myös kevään myydyimpien levyjen listalla monta viikkoa roikkunut levy Onnen vuodet. Mutta on levyn taustalla jotain muutakin.

– Mietin, että millään mitä ihminen tekeekin, ei ole väliä, ellei sillä ole siunausta. Sitä pyydän itsellekin koko ajan. Se on se juttu, mikä vie eteenpäin.

Äiti opetti pikkupojan rukoilemaan. Tapa on kantanut, ja Jonne rukoilee edelleen joka ilta, jos muistaa ja se tuntuu tarpeelliselta.

– Mutta kännissä en rukoile! hän naurahtaa.

Kuolinvuodekokemus

Joitakin vuosia sitten eräs ystäväni oli 100-vuotiaan äitinsä kuolinvuoteella. Hän yritti vielä jotain puhua äitinsä kanssa, äidin huomio oli kuitenkin kiinnittynyt toisaalle, hän hymyili ja vilkutteli tyttärensä ohi ja vain puoli huolimattomasti nyökytteli tyttärensä jutuille. Äidill' oli muuta seuraa ja äiti oli täysin valmis lähtemään tämän seurueen mukaan.


"Kuolevilla potilailla on jo kauan todettu selittämättömiä, toistuvia kokemuksia, joita
tutkimusraporteissa on nimitetty kuolinvuodenäyksi, DBV (deathbed visions) (Osis & Haraldsson
1977; Wills-Brandon 2004), kuolinvuodeilmiöksi, DBP (deathbed phenomena) (Brayne, Farnham & Fenwick 2006) tai elämän viimevaiheen kokemuksiksi, ELE (end-of-life experience) (Fenwick & Fenwick 2008). Callanan ja Kelley (1993) ymmärtävät ilmiön siten, että kysymyksessä on erityinen tietoisuudentila, jossa kuoleva tulee vähitellen tietoiseksi lähestyvästä kuolemastaan. Kiinnostus ilmiötä kohtaan on alkanut kasvaa, ja ensimmäisiä merkittäviä tutkimuksia oli Karlis Osisin ja Erlendur Haraldssonin työ, joka julkaistiin 1977. Pieni neurotieteilijöiden, lääkäreiden ja sairaanhoitajien kansainvälinen joukko on alkanut tutkia ilmiötä eri maissa ja julkaissut
tutkimuksiaan. Suomessa asiasta ei ole juurikaan keskusteltu saati pohdittu, mikä merkitys
kokemuksilla voi olla kuolevalle itselleen, hänen omaisilleen sekä myös hoitamisen ammattilaisille."
 
"Lähellä olevat eivät näe vierasta, vaan voivat päätellä eleistä, ilmeistä ja puheesta, joka voi olla
hiljaista, kuin kuiskailua, että joku myönteisesti vaikuttava olento on paikalla. Vaikka kuolevan
vierellä olevat käsittäisivätkin kuolevan puhuvan jonkun kanssa, he usein arkailevat kysyä tämän
henkilöllisyyttä, eivätkä sen vuoksi tiedä, kuka keskustelukumppani on. Vieraat eivät herätä
kokijassa pelkoa, vaan päinvastoin iloa (Wills-Brandon 2004). Usein omaiset ovat huolissaan siitä, että heidän rakas perheenjäsenensä kuolee yksin, elleivät he ennätä hänen luokseen ajoissa. Näyt voivat vakuuttaa heitä siitä, että kuolema ei ole yksinäinen tapahtuma (Callanan & Kelley 1993)."


Lisää asiasta kiinnostuneille tästä linkistä (Suomalaisen kuolemantutkimusksen seura, Thanatos kirjoittanut Elina Grönlund):

http://thanatosjournal.files.wordpress.com/2011/09/gronlund_kuolinvuodekokemus_thanatos-20121.pdf


 

lauantai 22. helmikuuta 2014

Onnellinen juuri nyt

Perhe on kotona 12,5 tunnin ajomatkan jälkeen. Mies torkkuu sohvalla ja poika on huoneessaan tyttökaverinsa kanssa. Minä olen onnellinen juuri nyt. On ollut hetkiä, etten ole pystynyt olemaan onnellinen, se ei ole ollut päätettävissäni, ei vaikka siihen olisi ollut syytä. Nyt olen kiitollinen tästä onnellisuuden tunteesta.



Kaksi tytärtä

Montakohan kertaa olen itkenyt tänään? 15? 20? Tätä ei pidä käsittää väärin, minulla on ollut ihan hyvä päivä tänään. Hyvä päivä ei tarkoita välttämättä sellaista päivää, että hymyilisin aamusta iltaan kuin hangon keksi ja olisin silmittömän onnellinen. Hyvä päivä tarkoittaa sellaista päivää, jolloin en tunne jatkuvasti suurta ahdistusta, masennusta tai toivottomuutta.

Katsoin Voicen, siinä kaksi naista lauloi laulun "Oothan tässä vielä huomenna", kuuntelijalle kerrottiin että sen voisi kuunnella ikään kuin kahden siskon laulavan toisilleen. Oothan tässä vielä huomenna?

Isosisko oli tänään tapahtumassa, jossa on ollut monta vuotta yhdessä pikkusiskonsa kanssa. Nyt hän oli siellä ilman pikkusiskoa. Pikkusisko ei ole tässä tänään eikä huomenna. Eikä koskaan enää. Isosiskon loppuelämä tulee olemaan täynnä tapahtumia, joissa pikkusiskon kuuluisi olla mukana, mutta hän ei ole. En ole kertaakaan lapseni kuoleman jälkeen kokenut tällaista tuskaa isosiskon puolesta, mitä tänään tunsin. Tuska tuli fyysisenä kipuna, kun ajattelin mitä isosisko joutuu kokemaan. Luoja tietää, että ottaisin hänen kipunsa kannettavakseni jos voisin, mutta en voi. Voin vain avuttomana katsoa sitä, miten hän elää oman menetyksensä kanssa.

Kaiken kaikkiaan kulunut viikko on ollut hyvin merkillinen viikko. Olen tavannut paljon ystäviä ja rikkonut normaalit arkirutiinini ja aikatauluni. Se on tuntunut hyvältä. Olen jotenkin ollut koko viikon aika hyvinvoiva ja silti äärimmäisen tunteikas ja itkuinen.

Keskiviikkona olin isosiskon kanssa ostamassa hänelle syntymäpäivälahjaa. Kun istuimme syömässä, kerroin hänelle aiemmin tekemästäni listasta ja selitin hänelle mitä nämä listatut asiat minulle tarkoittivat.

ÄITINÄ tulen olemaan lapsilleni
-myönteisen utelias ja kiinnostunut heistä ja heidän elämästään
-tukeva ja kannustava heidän elämänvalinnoissaan
-sellainen, jonka puoleen voi kääntyä tiukan paikan tullen

Isosisko kuunteli, kommentoi ja kertoi lopulta siitä, miten hän on usein kokenut, että ihmiset ovat kuuntelevinaan mutta eivät oikeasti kuuntele ja kuule mitä toinen sanoo. Hän kertoi itsestään asioita muutaman vuoden takaa ja minulle ne olivat uusia asioita. Hän sanoi hieman lakonisesti, että niinpä, kyllä hän on niistä puhunut, mutta häntä ei ole kuunneltu.

Olen paljon miettinyt tätä asiaa tällä viikolla. Kuinka yleistä se onkaan, että ihmiset eivät oikeasti kuule mitä toinen kertoo. Kun kuuntelija kuuntelee oman arvomaailmansa, käsitystensä, mielikuvansa  ja käsityskyvyn kautta, niin voi olla ettei hän kuule lainkaan sitä oleellisinta toisen puheesta. Olen hirvittävän kiitollinen siitä, että isosisko otti tämän asian puheeksi ja sai heräteltyä minua miettimään tätä. Olen myös iloinen siitä, etten luule olevani valmis, vaan otan vastaan uusia ajatuksia myös lapseltani.

Minä ajattelen tänään, että nämä kaksi tytärtäni ovat minun elämäni suurimmat opettajat: toinen opettaa kuolemallaan, toinen elämällään.


perjantai 21. helmikuuta 2014

Yllättävän vihreää ja yllätysikävä

Minulla meni tosi pitkään, ennen kuin kestin värejä lainkaan. Minun maailmani oli musta ja kirkkaat värit vihloivat silmiä. Näin ja pystyin katsomaan vain mustavalkoisia ja harmaita kuvia.

Minulle on kerääntynyt hirveän paljon kuvia, joita olen tallettanut enimmäkseen facebookista. Kun näen kuvan, joka koskettaa tai puhuttelee tallennan sen. Olen tässä kerännyt niitä yhteen paikkaan työkoneelta, kotikoneelta, omasta läppäristä ja mobiilista.

Tämä ilta on ollut siihen juuri sopiva ilta, sillä minulla on ikävä perhettäni. Itkin tuossa alkuillasta ja huomasin (suureksi hämmästyksekseni) itkeväni myös siksi, koska minulla on puolisoa ikävä. En olisi koskaan voinut kuvitellakaan olevani näin iloinen siitä, että ikävöin puolisoani.

Minulla on jopa vihreitä kuvia.







Voima-ajatuksia



 





















 







Hyvän päivän sanoja









 

Suru kuvina ja muiden sanoina