perjantai 28. maaliskuuta 2014

Mitä minä oikeasti haluan sanoa

Sosiaalinen epätasa-arvo
Lapsilisien leikkaus
Urheilun rahoittaminen
Verotuksen kiristäminen
Pakolaisten vastaanottaminen
Kunnallispolitiikka
Eläkkeiden pienet korotukset

Ei minulla ole niistä vahvaa mielipidettä
Tarvetta puhua epäkohdista
Sanoa tyhjiä sanoja
Voivotella epäkohtia

Minä haluan sanoa sinun nimesi
Kertoa hymykuopastasi
Ja pienistä jaloistasi
Nauraa sille miten aina tiputit ruokaa rinnuksillesi
Muistella erilaisia hiusmallejasi ja -värejäsi

Minä haluan kertoa miten paljon rakastin
Sinua silloin

Minä haluan kertoa miten paljon ikävöin
Sinua nyt

Ei niihin voi varautua

Olen kuntoutuksessa (itsemurhan tehneiden vanhemmille) ja minulle tarjoutui täällä mahdollisuus hierontaan. Varasin ajan, pungersin itseni hierontapöydälle ja kerroin olleeni hierottavana edellisen kerran kaksi vuotta sitten.

Ja mikään piuha ei yhdistynyt mielessäni.

Hierojan kädet aloittivat työnsä selässäni ja ihollani ja minun kehoni muisti: minun taivaslapseni hieroi minua edellisen kerran.

Hän opiskeli urheiluhierojaksi ja hän ehti hieroa minua monet kerrat kotonamme. Kaikki palautui hyökyaallon lailla mieleeni,

Miten pieneltä hän näytti tullessaan sisälle ison hierontapöydän kanssa. Hänen äänensä ja iloinen "Moi". Hänen hymynsä ja syvä hymykuoppansa. Hänen halauksensa. Hänen pienet kätensä selässäni.

Minä muistin kaiken.

Saman tien radiossa alkoi soida Laura Närhen Hetken tie on kevyt.

Ei näihin osaa eikä pysty varautua. Ei voi elää elämäänsä täydellisessä kuplassa, jossa ei olisi alttiina muistoille. Ei voi tehdä muuta kuin elää tietoisena siitä, että suruaalto voi tulla ihan yllättäen, koska vaan. Ei voi muuta kuin antaa itkun tulla ja elää se tuskanaalto läpi.

Keskeyttää hieronta hetkeksi ja niistää. Sammuttaa radio. Kertoa toiselle, että itken koska lapseni on kuollut.

Minun elämäni vaan nyt on tällaista.




keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Hän lähti aurinkomyrskyjen saattelemana


Minua kiehtoo ajatus siitä, että lapseni vaihtoi kotia aurinkomyrskyjen kuukautena. 
Miksi niin räiskyvä, energinen ja iloa täynnä oleva henkilö olisikaan tyytynyt vähempään?




tiistai 25. maaliskuuta 2014

Kuntoutus ja haikeus

Lapseni kuoli heinäkuussa-12 ja sain tietää Surunauhan foorumilla toiselta vertaiselta, että on olemassa Suomen Mielenterveysseura ja SOS-kriisikeskus. Löysin sähköpostiviestin, jonka olin kirjoittanut 1.10.2012 ja hakenut SMS:n järjestämään kuntoutukseen. Tänään ihmettelen sitä, kuinka pystyin silloin toimimaan ja hakemaan jokaiseen mahdolliseen ryhmään ja kuntoutukseen. Toisaalta muistan kyllä silloisen ajatukseni.

Tarvitsen kaiken mahdollisen avun selvitäkseni tästä.

Pääsin sitten tuohon kuntoutukseen, jonka ensimmäinen jakso oli keväällä-13 ja toinen jakso syksyllä-13.
Kolmas ja viimeinen jakso on tällä viikolla. Yhteistä näille kuntoutusjaksoille on ollut se, että olen odottanut jokaisen alkua aivan hirveästi. Tähän viimeiseen jaksoon liittyy myös haikeus; tapaamme ehkä viimeistä kertaa toisemme. Kun on viettänyt aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat kokeneet saman, jakanut tuskansa ja toivonsa, niin nämä ihmiset tekevät sydämeen sellaisen oman pienen pesä, ajattelen että heistä jää muistijälki loppuelämäkseni minuun.

Olen ymmärtänyt ettei tällainen vertaisten kanssa oleminen sovi kaikille tai tunnu jostain syystä hyvälle. Minulle se on kuitenkin sopinut paremmin kuin hyvin. Kuntoutusjaksot (neljä päivää kerrallaan) ovat olleet rankkoja mutta antoisia.

Ylihuomenna minä pakkaan kassini ja menen vielä kerran kaltaisteni pariin. Ajattelen, että meitä vanhempia siellä yhdistää lapsen kuoleman lisäksi toinenkin asia.

Me haluamme selviytyä elämämme vaikeimmasta asiasta.


PS. Olen aloittanut toisen blogin, yritän vaihtaa siinä näkökulmaa ja haluan selvittää itselleni, että tulenko aina määrittelemään itseni ja elämäni lapseni kuoleman kautta vai onko mahdollista jokin muu lähestymistapa. Ajattelen ja toivon, että tuo blogi on tutkimusmatka uuteen.

Scriptura sacra http://minunbl.blogspot.de/


maanantai 24. maaliskuuta 2014

Jäljelle jääneet

Kodin kuvalehdessä nro 7 on juttu itsemurhista läheisten kokemina. Minua kosketti erityisesti nämä sanat.

"Minä ja siskoni saimme kumpikin kriisityöntekijän, jonka kanssa puhuimme joka viikko. Äitikin kävi juttelemassa. Isä sanoi, että hakkaa mielummin puita metsässä."

"Vanhempien ja pikkusiskon takia en olisi voinut tappaa itseäni, mutta jätin aina turvavyön auki autossa."

"Käyn töissä istumassa kassalla mutta en puhu kenellekään. Kuulin työkaverin valittavan, kuinka vaikeaa elämä on eron jälkeen. Sen kun heittää uutta koukkua veteen. Minä en saa lastani takaisin."

"Puhutaanhan sitten myöhemmin, äiti kysyi. Puhutaan, sanoin. Se oli viimeinen keskustelumme."

"Esa eli vielä kolme päivää. Tajuihinsa hän ei tullut. ... Kun hyväksyin, että hän kuolee, sanoin ääneen, että päästä irti."


sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

In Memoriam

He syntyivät. He olivat suloisia pieniä lapsia. He leikkivät. He nauroivat. Heillä oli onnellisia hetkiä.
He elivät. Heitä rakastettiin. Heistä huolehdittiin.

Heitä rakastetaan yhä. Rakkaus ei kuole. Rakkaus on suurin. Rakkaus on ikuista.

Vili 1996-2014
Roosa 1996-2013
Antto 1994-2013
Veera 1993-2011
Jesse 1993-2012
Miikka 1993-2011
Jere 1993-2013
Eetu 1993-2013
Martin 1993-2012
Joona 1993-2012
Sinna 1992-2012
Max 1992-2012
Jesse 1991-2014
Joni 1991-2010
Laura 1990-2013
Oona 1990-2013
Siru 1990-2012
Toni 1989-2016
Inka 1989-2010
Olli 1988-2012
Toni 1987-2006
Jussi 1986-2011
Mikko 1985-2011
Valtteri 1985-2012
Jossu 1983-2012
Jonna 1983-2011
Pekka 1983-2011
Ville 1983-2014
Miika 1982-2013
Heidi 1982-2000
Anna 1981-2012
Suvi-Tuuli 1981-2008
Toni 1981-2013
Sami 1979-2011
Riikka 1978-2012
Antti 1976-2006
Pasi 1973-2004 
Annika 1972-2011
Tiina 1965-2011
Maaret 1966-1987
Vesa 1960-2002
Jukka 1960-2012
Äiti 1950-2009
Pasi 1958-2012
Esko 1935-1997
Inari 1936-2004

Suruni lapsen kuoleman johdosta on ollut suuri. Mutta en minä ole ainoa, joka suree lapsensa, siskonsa, veljensä, vanhempansa tai ystävänsä kuolemaa. Olen tavannut (joko livenä tai netissä) ihania ihmisiä, joiden kanssa on jaettu läheisen menetys.

Olen nähnyt heidän läheistensä kuvia, katsellut niitä ja itkenyt. Olen kuullut tarinoita heidän elämästään. Jokainen meistä haluaa sanoa, kirjoittaa, kuulla läheisensä nimen. He olivat ja elivät, jättivät jälkensä meihin. Kukaan ei voi viedä pois muistojamme tai rakkauttamme. Ne ovat meidän omia kallisarvoisia aarteitamme.

Se miten he kuolivat ei millään lailla vähennä heidän elämänsä arvoa. He olivat jokainen hienoja ainutlaatuisia ihmisiä, jotka jättivät jälkeensä korvaamattoman tyhjiön. Minä haluan toistaa kuolleen lapseni nimeä niin kauan kuin elän. Haluan muistaa kaiken. Haluan muistaa hänet.

Huopui sydämeni kyynelissä 
ja vettyi syksyn sateissa
 kevään auringossa virttyi, 
ja etelätuulessa kuivui. 
Sydän nukkavieru 
sykki pehmeitä sanoja, 
piirsi siipirikolle siivet 
ja rammalle ehjät jalat 
haastoi elämän esileikkiin 
ennen kuolemaa, 
huopasydämelläni asui iso ikävä, 
sillä oli sinun hymyisi 
ja minun muistoni. 
Huopasydämeni kasvoi 
rakkaudesta, 
se ulottui maailman yli taivaseen 
koskettamaan kadonutta kohtaa 
minusta.

Maarit Virtanen



Lisään mielelläni tuohon listaan lukijan läheisen. Voit halutessasi kirjoittaa kommenttiin anonyyminä läheisesi etunimen ja syntymä- ja kuolinvuoden, lisään hänet tuonne muiden joukkoon.

Uusi blogi

Enemmän kuin elinkautinen
Äidin suru- ja selviytymispäiväkirja tyttären itsemurhan jälkeen.

Meitä vertaisäitejä tulee joka viikko uusia. Sain eilen kuulla uudestä blogista, jota kirjoittaa äiti lapsensa itsemurhan jälkeen. Luin eilen kaikki tekstit sieltä ja olisin voinut kirjoittaa itse jokaisen sanan.

Suosittelen lämpimästi.

 http://www.enemmankuinelinkautinen.blogspot.fi/

torstai 20. maaliskuuta 2014

Blogin synty ja loppu - miten minusta tuli bloggaaja

Kun lapseni vielä eli en ollut ikinä lukenut yhtäkään blogia, en tiennyt niistä mitään. Lapseni ystävä kertoi aloittaneensa blogin pitämisen joitakin kuukausia lapseni kuoleman jälkeen, silloin taisin nähdä blogin ensimmäistä kertaa.

Kirjoitin alusta lähtien aika paljon, tekstejä kertyi vähän joka paikkaan. Kerran eräs vertainen heitti ajatuksen, että voisin joskus "julkaista" kirjoituksiani jossain. Ajatus oli melko vieras, mutta jäi kuitenkin itämään mieleeni.

Lapseni oli tallettanut omalle läppärilleen joitakin käyttäjätunnuksia ja salasanoja. Löysin hänen Youtube -salasansa ja käytin tietysti niitä nähdäkseni mitä musiikkia hän oli kuunnellut. Sitä jotenkin halusi alusta alkaen löytää kaikki mahdolliset tiedonjyväset lapsestaan, silläkin oli suuri merkitys minkälaista musiikkia hän oli kuunnellut.

Vuosi sitten, alkukesästä kuuntelin musiikkia kirjautuneena hänen tunnuksillaan. Minulla oli useampi välilehti auki, myös Google. Yhtäkkiä (jotain klikkailtuani) huomasin suureksi hämmästyksekseni tuijottavani ruudulla näkyvää blogia, jonka lapseni oli tehnyt. Valitettavasti hän oli poistanut sieltä kaikki julkaisut (jos niitä oli ollut, en tiedä sitä).

Aikani ihmettelin asiaa ja ajttelin että ehkä tässä on nyt se paikka, jossa minun tulisi kirjoituksiani julkaista. Olin itse googlannut satoja kertoja hakusanalla "itsemurha", enkä koskaan löytänyt äidin kirjoittamaa blogia. Muutin blogin nimen ja ulkoasun sekä tein ensimmäisen päivitykseni ollessamme mökillä:

torstai 20. kesäkuuta 2013 

Yhä elossa

Lapseni teki itsemurhan kesällä-12 ja minä olen edelleen elossa. 

Lähettänyt Sinttu klo 11.39

Olen useasti ajatellut, että koko tämän blogin vahingossa löytäminen ja aloittaminen oli kuin osa jotain suurempaa suunnitelmaa. Ikään kuin minun olisi ollutkin koko ajan tarkoitus tehdä tällainen blogi.

Katselin tällä viikolla Yle Fem- kanavalta Annan alituiset keskusteluohjelmaa, aiheena oli blogit, joita kirjoittavat kuolemansairaat ihmiset. Toiset kuolevat ja läheiset jatkavat bloggaamista, toiset paranevat ja kertovat toipumisestaan. Siinä pohdittiin miksi joillakin on tarve kertoa julkisesti vaikeista asioistaan. Miksi joillakin on tarve lukea niistä. Minkä verran voi kirjoittaa läheisistään. Saattaako bloggaaja joku päivä katua sitä, että on ollut liian avoin. Kuinka paljon blogi toimii vertaistukena- molempiin suuntiin. Ohjelma herätti paljon ajatuksia minussa.

Mietin, että jos tänään aloittaisin tämän blogin, niin en varmaankaan kirjoittaisi tänne ihan kaikkea sitä mitä olen aiemmin kirjoittanut, saattaisin hieman enemmän sensuroida. Tietysti voisin nyt käydä vanhoja tekstejäni läpi ja poistaa osia, mutta sitten ajattelin, että olkoon. Kirjoitettu mitä kirjoitettu, kai silläkin on joku tarkoituksensa ollut.

Ajattelen näin, että tämän blogin pitämisellä on ollut minulle valtavan iso merkitys tällä suruntiellä. Se on ikään kuin harsinut kokoon tätä elämää lapsen itsemurhan jälkeen, se on auttanut minua hahmottamaan itseäni, ympäristöäni ja elämääni näinä vaikeina kuukausina. On ollut yksi paikka, jonne olen voinut ajankohdasta riippumatta kuvainnollisesti huutaa tuskaani. Siitä olen hirvittävän kiitollinen, että olen saanut myös tätä kautta tai blogin johdosta lukea muiden läheisten ajatuksia, jakaa hieman heidän suruaan tai toivoaan.

Minä haluan kirjoittaa tähän ( jotta en milloinkaan unohtaisi ) erityiskiitokset kahdelle vertaisäidille. Kiitos AM, joka olet omalla suruntielläsi kulkiessasi jaksanut jakaa lohtua, uskoa ja toivoa sekä kuluvaan hetkeen että tuleviin hetkiin. Minulle ja muille blogin lukijoille. Sanat ovat vajavaisia kuvaamaan sitä kiitollisuuden tunnetta, joka minulla on sinua kohtaan. Oletko ajatellut, että kaikki sinun kommenttisi jäävät tänne tuleville lukijoille myös lohduksi. Minusta se on mykistävä ajatus. Haluan myös kiittää Jaanaa, joka otit yhteyttä, avasit itsesi ja oman tuskasi vain muutama kuukausi lapsesi kuoleman jälkeen. Uskalsit luottaa vieraaseen ihmiseen ja haluan sinun tietävän, että jokaikinen sähköpostiviesti, jonka minulle kirjoitit oli minulle korvaamaton. Olin hyvin masentunut ja toivoton, kun yhteydenpitomme alkoi ja jokainen viesti, jonka sinulle kirjoitin nosti myös minua hieman masennuksesta pois.

Kiitän myös jokaista, joka on tänne lyhyenkin kommentin laittanut. Joskus on tuntunut kuin huutaisi yksin avaruuteen omia tunteitaan ja sitten iloinen hämmästys: joku on lukenut ja vastaanottanut tunteeni.

Olen aiemmin viitannut myös siihen, että tämä blogi tulee jossain vaiheessa päättymään. Tulee päivä, jolloin kirjoitan tänne Viimeisen Lauseen. En vielä tiedä tuleeko se olemaan 20.6.2014, blogin 1-vuotispäivänä, vai tuleeko se olemaan lapseni 2-vuotis kuolinpäivänä (en vieläkään tiedä, lähes kahden vuoden jälkeen, pitäisikö tuo kirjoittaa yhteen 2 - vuotiskuolinpäivänä? ) 15.7.2014.

Vaikka en tiedä vielä mikä on Viimeisen Lauseen ajankohta, niin minä tiedän jo, mikä tuo Viimeinen Lause tulee olemaan.
 

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Taisteluni


Sain nyt sitten tilattua ja lainattua Knausgårdin ensimmäisen kirjan Taisteluni kirjasarjasta. En joutunut pettymään ennakko-odotusteni kanssa, kahdensadan luetun sivun jälkeen voin todeta, että pidän kirjasta juuri niin paljon kuin epäilinkin. Kirjan ensimmäinen lause jo lupasi paljon:

 "SYDÄMELLE ELÄMÄ ON YKSINKERTAISTA: sydän lyö niin kauan kuin voi. Sitten se pysähtyy."

Heti alkusivuilla hän kuvaili miten oli nähnyt 8-vuotiaana lapsena tv:n uutiskuvassa meren pinnalla kasvot. Ei hän tätä yrittänytkään selittää, hän vain jätti tuon asian lukijan pohdittavaksi. Miksi joku näkee meren pinnan muodostavan kasvot kohdassa, jossa on hukkunut monta ihmistä?
Olen välillä nauranut ääneen kirjaa lukiessa; tarkka kuvaus teinin ensimmäisestä seksikokemuksesta ja eräästä onnettomasta uuden vuoden aatosta olivat kerrassaan mainioita kohtia.

Kirjaa lukiessani huomaan "näkeväni" kuvatut tapahtumat mielessäni, minulla on jo monta pientä filminpätkää kertynyt kirjan tapahtumista.

Eilen löysin sivulta 216 seuraavan kohdan:

"Kun ihminen tietää liian vähän, mitään ei ole olemassa. Kun ihminen tietää liian paljon, mitään ei ole olemassa. Kirjoittaminen on sitä että vetää tietämisemme varjoista esiin sen mikä on olemassa. Siitä kirjoittamisessa on kysymys. Ei siitä mitä tapahtuu, ei siitä millaisia toimintoja siinä tapahtuu vaan siinä, omassa itsessään. Siinä, se on kirjoittamisen paikka ja tavoite. Mutta miten sinne pääsee?"

Minua kiehtoo myös tuo kirjan nimi. Mietin, että mikä on lopultakin minun taisteluni? Se, että taistelen elämänhaluni puolesta? Että taistelen masennusta vastaan? Että taistelen parisuhteen eteen?

Vai onko minun todellinen taisteluni jotain ihan muuta? Onko se antautumista elämälle, sen selittämättömyydelle? Jos taisteluni onkin sitä, että luovun egostani ja antaudun itseäni suuremman johdateltavaksi? Elämäni suurin taistelu; itsestäni luopuminen?

Se tuli taas ja käpertyi kiinni

Ikävä hiipi hissutellen viikonloppuna luokseni. Lähes tunsin miten se käpertyi pienelle kippuralle tuohon kaulan ja solisluun muodostamaan koloon, otti mukavan asennon, huokaisi ja jäi siihen.

Katsoin eilen kaikki tekemäni videot taivaslapsestani, katsoin myös kaikki muut videot hänestä useampaan kertaan. Joskus on vain pakko kuulla hänen äänensä ja naurunsa, nähdä hänen kasvonsa, hymynsä ja hymykuoppansa.

Koirastammekin katselin videoita, sitäkin karvakasaa on ikävä.

Muokkasin ihan pienen videon pienestä tytöstä ja pienestä koirasta. Minä ajattelen, että myös koirat menevät taivaaseen, siellä minun molemmat kultani nyt ovat yhdessä, mikä jälleennäkemisen riemu onkaan heillä ollut, kun koirani meni lapseni luo.


maanantai 17. maaliskuuta 2014

Kun aika on

Kun aika on niin saavuthan sä silloin luo,
Mä ilmoitan kun on päivä tuo,
Kun aika on, niin heti saat sen tietää.
Mä en voi olla kertomatta en.

Kun aika on niin auringon näät nousevan
Ja kuulet mun sua kutsuvan.
Kun aika on, taas leikitään,
Sinut jälleen nään.

Sinä saavuthan, kun aika on,
Niin uudelleen sä kaiken saat,
Mä leikistämme silloin totta teen.

Eeva & Manu. Kun aika on


Sinusta tarkoituksen hankin elämään

Aamuyössä aistein avoimin
elämääni silmiin katselin
vanhan eilisen
uuden tulevaisuuden
sen kaiken näin ja paljon oivalsin.

Aamuyössä aistein riisutuin
huomispäivään uupumatta uin
katsoin aurinkoon
elämässä kiinni oon
sen tajusin ja riemuun hullaannuin.

Sua odotan siis näkemiin
sinut kätken uniin kauniisiin
sinua siis odottamaan jään 
sinusta tarkoituksen hankin elämään.

Sua odotan siis näkemiin
sinut kätken uniin kauniisiin
sinua siis odottamaan jään
sinusta tarkoituksen hankin elämään.

Aamuyössä aistein auennein
eilispäivät kaikki talteen vein
ne kätkin sydämeen
ja jos niillä jotain teen
ne kertoo
niin ne kertoo rakkautein.

Balladi elokuvasta Klaani


lauantai 15. maaliskuuta 2014

En ajattele sinua enää enkä ajattele sinua yhtään sen vähempää

Lapseni on ollut taivaankodissa tänään yhden vuoden ja kahdeksan kuukautta ja minä olen saanut kaksi uutta laulua.
Hungry Ghosts, I don't think about you anymore but, I don't think about you anyless


Brian Crain, Dream of flying

maailman koko paino
lepää
painottomuudessa

-Antti Mantila-

Taivas on totta

Luin tänään Todd Burpon kirjoittaman kirjan "Taivas on totta". Youtubessa löytyy paljon videoita tästä pojasta.


Pienen pojan rehellisen yksinkertainen kertomus matkastaan taivaaseen tulee liikuttamaan sinua. Se on mukaansatempaava ja vakuuttava. Tämä on kirja, joka pitää lukea. Jos olet valmis menemään taivaaseen, kirja innoittaa sinua. Ellet ole valmis, salli pienen lapsen johdattaa sinua. Kuten Colton sanoo: "Taivas on totta." 


Erityisesti minua kosketti kirjassa (s.104) kohta, jossa Colton kertoo tapaamisestaan (äitinsä vatsaan kuolleen) siskonsa kanssa:  "Jep, hän sanoi, ettei jaksa odottaa, kunnes sinä ja isä tulette taivaaseen."

Lisäksi minua kosketti kohta, jossa Coltonille näytettiin Akiane Kramarikin maalaamaa kuvaa Jeesuksesta ja Colton oli tunnistanut kuvan välittömästi toisin kuin hänelle aiemmin näytetyt maalaukset ja piirrustukset Jeesuksesta.

Olen jo aiemmin katesllut näitä Youtube-videoita Akianesta. Tässä yksi niistä.

 Akiane Kramarik

Tästä kirjasta on sittemmin tehty elokuva, joka tulee levitykseen pääsiäisenä tänä vuonna.

Heaven is for real trailer

Kyllä minä ajattelen ja uskon, että on olemassa taivas. En ymmärrä millä muulla ajatuksella voisin itseäni lohduttaa.Tunnen myös itsessäni olevan taivasikävän (miten kaunis sana!), mutta juuri tänään minulle ei ole sinne kuitenkaan kiire, minulla on elämä elettävänä täällä. Mutta palkintona tästä minulle annetusta elämästä ja sen elämisestä saan rientää joku päivä suurista suurimmalla riemulla taivaslapseni luo. Sitä ennen minulla on kuitenkin opittavana täällä muutamia asioita: elämä itsessään on arvokas, minun elämäni on arvokas, jokainen elämä on arvokas. Jokainen rakas lähimmäinen on korvaamaton ja jokaisen rakkaan kanssa minulla on vielä riemun hetkiä kokematta ja elettävänä.







perjantai 14. maaliskuuta 2014

Minun kehoni muistaa kaiken

"Miltä se tunne tuntuu kehossasi?"

Olen koko aikuisikäni ajatellut, että tunteet ovat mielessä. Nyt olen hämmästyneenä terapiassa oppinut huomaamaan, että oikeasti tunteeni ovat myös fyysisinä tuntemuksina kehossani. Terapeuttini kysyy hyvin usein tuon kysymyksen ja siihen ei ole ollut aina helppoa vastata.

Kehoni muistaa kaiken.

Käsittelimme erästä lapsuudenaikaista tapahtumaa ja minä tunsin tapahtuman aiheuttaman tunteen kehossani. Teimme EMDR-harjoitusten sarjaa ja minun mieleni vei minut siihen hetkeen, kun maailmani oli romahtanut, olin ojentanut puhelimeni puolisolleni ja vaipunut terassille huutamaan.

Minä menin keskeltä katki sillä hetkellä.

Kun puolisoni tuli nostamaan minua ylös jaloilleni, "laitoin" selkärankaani titaanisen tukikepin, jonka sivupidikkeillä napsautin kiinni kylkiini. Tuo tukiranka on rustoutunut minun sisälle ja kiinni minuun. Tuo titaani on pitänyt katkenneen vartaloni kasassa nämä kuukaudet lapseni kuoleman jälkeen.

Nyt me alamme terapiassa irrottaa noita sivupidikkeitä, hellävaroen irroitamme myös rustoutuneen tukikepin pois. Haluan uskoa, että tulee vielä päivä, jolloin seison ilman tuota titaania selässäni.

Olen koko ajan luullut, että minun täytyy joku päivä huutaa ulos tuo tuska, kun vartalo katkeaa keskeltä kahtia. Nyt tiedän, ettei minun tarvitse sitä tehdä, ei yhdellä kertaa. Minä teen sen turvallisessa ympäristössä turvallisen ihmisen kanssa, pieni pala kerrallaan terapiatilassa.

Minä istuin tällä viikolla pienessä kippurassa terapiahuoneen lattialla ja tunsin hetken sitä sanoinkuvaamatonta kipua, sitä joka vie ihmisen mielen hulluuden rajamaille ja aina se yli. Siihen tilaan, jossa ajattelee ettei kukaan pysty kokemaan elävänä tällaista tuskaa, jossa kylmä hiki kohoaa otsalle, jossa elinvoima humahtaa pois, jossa pidetään päästä kiinni, koska muuten se räjähtää miljoonina roiskeina ympäröivään tilaan.

Minä ajattelen, että minä koin pienen palan tuota tuskaa pois minusta tällä viikolla.

En minä tiedä kuinka monta kertaa minun on siihen terassille mentävä takaisin, mutta menen niin monta kertaa kuin se on tarpeellista.

Menen siihen itseni takia.




maanantai 10. maaliskuuta 2014

Sinä olet kuollut

Olen tujottanut satoja tai tuhansia tunteja valokuvia lapsestani. Olen katsonut ja yrittänyt ymmärtää.

Voiko se todella olla totta, että olet kuollut?
Se ei voi olla totta, että olet kuollut?
Miksi olet kuollut?
Et voi olla kuollut ja kokonaan pois?
Oletko todella kuollut (vai onko tämä vaan hirvittävä painajainen)?

Katselin tänään lapseni kuvaa kännykässäni. Teen niin joka päivä. Teen niin monta kertaa päivässä. 

Tänään ajattelin: 

Niin, sinä olet kuollut. 


torstai 6. maaliskuuta 2014

Tyhjään tuijottava korppi

Katselen korppia
ja ihmettelen
miksi se on katossa
erikoinen paikka
jopa hammaslääkärillä

Korppi on musta ja iso
seisoo tyhjän päällä
tuijottaa lasittuneesti
mietin miksi se on
ylösalaisin

Sitten huomaan 
korppitaulu onkin seinällä
korppi jököttää oikein päin
se olenkin minä
joka on ylösalaisin

Vihaan juurihoitoa
tämän kertainen
hammas 
on kahden aiemmin juurihoidetun 
välissä

Istun siinä suu auki
tunnin
avuttomana, suojattomana
peläten
koska taas sattuu

Ihan niin kuin
silloin
kun lapseni kuoli
hänkin on
keskimmäinen

Hammaslääkäri on
kiltti rauhallinen miellyttävä
ja hän pitää
korpeista
oikein päin

Yhtä asiaa en haluaisi 
kuulla
hammaslääkärin suusta
hän sanoi sen tänään
hupsis

Viikon kuluttua
tapaan uudestaan
kiltin hammaslääkärin
ja salaperäisen 
tuijottavan korpin




keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Ostoslista

Kävin kaupassa. Ostin

-ehjän ja siistin kylpytakin
-ehjiä ja kuosissa olevia alusvaatteita
-Cloudberry lenght serum mascara
-Khol liner
-Expression kajal
-Wild rose lipliner with artic rose hip
-Wild rose lipstick Moonshine

Jos joku olisi sanonut puoli vuotta (tai kaksi kuukautta) sitten, että tulen kirjoittamaan tällaisen jutun en olisi sitä uskonut.

Tervetuloa elämä

Kun lapsi kuolee, niin ei ole sanoja. Mikään sana ei voi kuvata sitä tunnetta ja elämää, johon lapsen kuolema ihmisen heittää. Ei mikään.

Tuntuu, että taas sanavarastoni on vajavainen. Millä sanoilla voin kuvata tätä oloa joka minulla on nyt. Miten kuvata sitä, mitä on olla elävä kuollut? Miten kuvata sitä, että yhtäkkiä huomaa avanneensa oven, jossa lukee ELÄMÄ ja astuneensa tuosta ovesta sisälle? Olla yllättäen elävä elävä?

Se alkoi pienistä asioista, jotka olivat minulle valtavan suuria asioita. Kaupassakäynti tuntui normaalilta ja arkiselta tapahtumalta, hetki työkavereiden kanssa kahvitauolla oli täysin normaali tapahtuma ilman mitään lautausta puoleltani. Sitten näitä tapahtumia vaan alkoi tulla lisää ja lisää.

Neuroottinen analysoija, joka asuu sisälläni, haluaisi analysoida tämän puhki, johtiko tähän terapia, enkelit, vertaisryhmät, henkimaailma, kuntoutus, Luoja? Entä jos minun oppiläksyni onkin se, etten edes yritä ymmärtää tätä? Jos tämä kuuluu siihen samaan elämän ja kuoleman mysteereihin, joita ei voi selittää? Niihin, jotka vaan hyväksytään tais taistellaan vastaan viimeisen hengenvetoon?

Koen, että meillä on hyvä suhde puolisoni kanssa tällä hetkellä. Tuo miljoonan mailin välimatka on kadonnut, se on kuin menneisyyden paha uni tällä hetkellä. Lasteni kanssa olen ollut läsnä tässä hetkessä ilman sen suurempia ponnisteluja.

Tässä rinnalla on kuitenkin toinen tunne; minusta tuntuu, että mitä vahvemmin itse olen elämässä kiinni, sitä enemmän hylkään taivaslapseni. Järjellä ajateltuna tuo tunne on tietysti aivan hölmö, mutta meille äideille se ei ole sitä. Kuolleista lapsistamme ei ole ollut muuta jäljellä kuin tuo tuska. Kun tuska helpottaa ja siitä jopa haluaa luopua, niin on kuin luopuisi samalla itse lapsesta. Silläkin uhalla, että koen aivan valtavaa luopumisen tuskaa, surua ja ikävää tällä hetkellä, niin ajatuksenani on pysyä oven tällä puolella elävien kanssa. 

Tämä sisäinen muutos on minulle niin merkittävä, että halusin sen näkyvän myös ulos päin. Menin tänään kampaajalle, lattialle jäi 17 cm hiirenharmaata hiusta ja viisi vuotta iästäni.


tiistai 4. maaliskuuta 2014

Tee minuun voitonmerkki

Kuinka paljon pieni ihminen voi samaistua yhteen lauluun? Sydänystävä soitti minulle todella koskettavan Semmareiden uuden laulun. Kuuntelin eilen illalla useampia heidän laulujaan ja törmäsin tähän "Aika maalata naama" lauluun; se oli kuin minun surumatkani.

Lähes jokainen vertaisäiti, jonka kanssa olen puhunut, on pohtinut omaa kuolemaansa lapsen kuoleman jälkeen. Itse tunsin hirvittävää syyllisyyttä tästä voimakkaasta tarpeesta, tiesin etten saisi ajatella meneväni lapseni perään ja silti halusin niin tehdä.

Syyllisyys ja kuolemanhalu ovat olleet minulle ylivoimaisesti ne vaikeimmat asiat tällä suruntiellä. Tällä hetkellä, kun nuo molemmat tunteet ovat taka-alalla, tunnen olevani elossa enemmän kuin kertaakaan aiemmin lapsen kuoleman jälkeen.

Tähän hyvinvointiin liittyy pelkoa. Oma kokemukseni on, että aina sinne mustuuden kuoppaan on kuitenkin pudonnut. Ihan aina. Jokaisen hyvän päivän, tai hyvän jakson jälkeen on se mustuus ollut edessä. Nyt on vaikeaa nauttia varauksettomasti tästä olosta, koska tuleva kipu pelottaa jo ennalta. Ymmärrän kyllä itse oikein hyvin sen, miten turhaa on pelätä ennakkoon jotain, ja siksi kirjoitan tästä saadakseni tuota tulevan kivun pelkoa pois.

Sillä loppujen lopuksi, on tänään hyvä päivä elää.


Seminaarimäen mieslaulajat, Aika maalata naama

aika maalata naama
kaiken täytyy kadota
aika maalata naama
tähtipolku odottaa

aika maalata naama
on hyvä päivä kuolla
aika maalata naama
ei ole muuta pysyvää kuin maa

selkä seinää vasten
istun kolme päivää ilman vettä
aurinkoa katson kuuta
kutsun rotkon reunalla
kilpeeni teen merkin
jonka nään kun valvon jyrkänteellä
muuttokyyhkypilvi peitää taivaan
lännestä itään

aika maalata naama
kaiken täytyy kadota
aika maalata naama
tähtipolku odottaa

aika maalata naama
on hyvä päivä kuolla
aika maalata naama
ei ole muuta pysyvää kuin maa

sekoita hiiltä biisonin vereen
ja tee minuun voiton merkki
nuoleni kaatoi neljä vihollista
matkaan pitkään saattoi
kuusikymmentä hevosta kiiltävää
kun otin saaliikseni
sekoita hiiltä biisonin vereen
ja tee minuun voiton merkki
on tänään hyvä päivä elää

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Sano niin

Aika tuo julmasti söi sanojaan
Juoksi kierroksen nopeemmin kuin lupasikaan
Kirkkaan sai pastelliksi haalistumaan
Raivon, hulluuden ja maalin kehosta rapisemaan

Sano niin, sano niin, sano niin, päiväni pelastat
Sano että hyvä jäljellä on
Sano niin, sano niin, sano niin, päiväni pelastat
Sano että meissä vieläkin on..

Voimaa, voimaa, voimaa
Voimaa, voimaa, voimaa

Tunnustan, juutuin keskikerrokseen
Joo, mä tiesin sen, aivan väärästä ovesta meen
Ja mä kiljun, kaadun, huudan, mutta luovuta en
En vielä sivun loppuun kirjoita The End

Sano niin, sano niin, sano niin, päiväni pelastat
Sano että hyvä jäljellä on
Sano niin, sano niin, sano niin, päiväni pelastat
Sano että meissä vieläkin on..

Voimaa, voimaa, voimaa
Voimaa, voimaa, voimaa

Voimaa, voimaa, voimaa
Voimaa, voimaa, voimaa

Seminaarimäen mieslaulajat, Voimaa

lauantai 1. maaliskuuta 2014

The world is stone

Kuulin eilen tämän laulun, se kosketti ihan hirveästi, siinä oli jotain niin kovin tuttua maailmankuvaa tältä surumatkan ajalta.

Stone, the world is stone
It's no trick of the light, it's hard on the soul
Stone, the world is stone, cold to the touch
And hard on the soul in the gray of the streets

In the neon unknown, I look for a sign
That I'm not on my own, that I'm not here alone

As the still of the night and the choke of the air
And the winners' delight and the losers' despair
Closes in left and right, I would love not to care

Stone, the world is stone from a faraway look
Without stars in my eyes through the halls of the rich
And the flats of the poor wherever I go

There's no warmth anymore
There's no love anymore

So I turn on my heels, I'm declining the fall
I've had all I can take with my back to the wall
Tell the world I'm not in, I'm not taking the call

Stone, the world is stone but I saw it once
With the stars in my eyes when each color rang out
In a thunderous chrome, it's no trick of the light
I can't find my way home in a world of stone

Cyndy Lauper, The world is stone, 1992

Elämän lahjakäärö

Luin aamulla Hesarin, kuolinilmoituksista löytyi minulle uusi runo.

Elämän lahjakäärö
surun nauhoilla solmittiin.
Lomittain ilo ja murhe
peiteltiin pakettiin.
Ei rakkaus kuole koskaan.
Se ylitse kyynelten käy.
Se elää,
se kukoistaa maassa,
joka ei silmille näy.

Anna-Mari Kaskinen

Menin tällä viikolla erääseen suuresti odottamaani tilaisuuten, jossa sydänihminen esiintyi. Ennen tilaisuuteen lähtöä kiharsin kotona ensin hiukseni ja jäin tuijottamaan peilikuvaani sen jälkeen. Olen aika usein viime aikoina löytänyt itseni tuijottamasta peiliin.

Katsoin kasvojani ja totesin, että jotain on tehtävä. Nypin ensin kulmakarvat. Sitten löysin meikkipussini, kaivoin osittain kuivahtaneet meikkini ja käytin sen mitä pystyin.

Kävelin tapahtumaan Mannerheimintietä, kävelin Diana-puiston ohi. Muistin, kuinka kävelin samaa reittiä marraskuussa 2012 Itsemurhan tehneiden muistopäivänä. Ajattelin, etten ole sama ihminen, joka tuolloin tätä reittiä käveli.

Ajattelin, että taivaslapseni näkee nyt minut, kulkee vierelläni, hymyilee leveästi ja hehkuttaa: "Hyvä mutsi!"