tiistai 29. huhtikuuta 2014

Sanoja yhdessä (elämässä)

Aivokuori
Alkuhuuto
Alkumeri
Elämänhalu
Elämänilo
Elämänkirjoitus
Elämänlanka
Energiahoito
Enkelienergia
Enkeliterapia
Hautajaisvaatteet
Hautapaikka
Henkimaailma
Henkiopas
Hopealanka
Itsemurha
Kaksoistodellisuus
Kriisiterapia
Kuolemanrajakokemus
Kuoletuskipu
Kuolinaika
Kuolinpaikka
Kuolinpesä
Kuolinpäivä
Kuolinsyy
Kuolintapa
Kuolinvuodekokemus
Kuukausipäivä
Omatappo
Osanotto
Osasairaspäiväraha
Paniikkikohtaus
Perikunta
Perunkirjoitus
Piilotajunta
Ruumishuone
Sielunsuunnitelma
Sielunvaellus
Siunaustilaisuus
Surunauha
Surutyö
Sururyhmä
Sydänihminen
Taivasikävä
Taivaslapsi
Terapia-aika
Terapiakortti
Traumaterapeutti
Traumaterapia
Traumatyö
Turvaihminen
Työkyvyttömyyseläke
Uusioihminen
Vertaisryhmä
Vertaistuki
Vertaisäiti
Vuosipäivä
Välitila
Ydinkipu

Paljon erilaisia yhdyssanoja
Osan tunsin entuudestaan
Osa oli täysin vieraita

Kun lapseni vielä eli

Nyt nämä yhdyssanat ovat 
Minun arkipäivääni

Varmasti niitä on enemmänkin
Kuten vaikka sydänkipu

Sammunut tähti

kuvittele
että on talvi
paljon pakkasta
ja keskiyö

kuvittele
että seisot tunturin laella
ei ole katuvaloja
pelkkä syvä hiljaisuus

kuvittele
että näet yhden ainoan tähden
keskellä mustaa taivasta
hiljakseen hiipuvan

kuvittele
että minä olen tuo tähti
ilman valoa 
painottomuudessa yksin

saat pienen aavistuksen siitä
miltä minusta tuntuu

Tuska. Kipu. Ahdistus. Elämä.

Minä luulen, että jos nyt menisin päivystykseen ja kertoisin miltä minusta tuntuu, niin minut otettaisiin sisälle osastolle. Psykiatrian osastolle.

Minulla on takana pisin, energisin, paras ja helpoin kausi lapseni kuoleman jälkeen. sitä kesti useita viikkoja.

Minä en tiedä miksi tuo hyvä kausi on kääntynyt päälaelleen, miksi tunnen olevani sekoamispisteessä tällä hetkellä. En tiedä miksi minulla on tämä sanoin kuvaamaton ahdistus. Minusta tuntuu, että takaraivoni räjähtää mikä hetki hyvänsä. Minusta tuntuu kuin päässäni olisi valtava paine, joka pullistaa silmämuniani. Minusta tuntuu kuin musertuisin, liskaantuisin ja hajoaisin miljooniksi sirpaleiksi.

Pääsiäisenä olimme mökillä, aurinko paistoi ja kaikki oli vielä ihan hyvin.

Minä en yksinkertaisesti tiedä miksi ja minne katosi luottamus, usko ja toivo. Luulin eilen jo selättäneeni tuon alkavan raskauden, mutta yksi ainoa teko puolison taholta romutti orastavan toipumisen alun alkutekijöihinsä ja minä romahdin tänne missä nyt ikinä sitten olenkaan.

Itkin ja valvoin viime yönä ja mietin tätä elämääni. Sitä täydellistä yksinäisyyden ja erillisyyden tunnetta on mahdoton kuvata näinä hetkinä, kun ahdistuu vyöryy päälle. Tämä täydellinen eristyneisyyden tunne tekee sen, että haluaisin olla fyysisestikin ihan yksin, suojata itsensä kaikilta mahdollisilta ja mahdottomilta hylkäämiskokemuksilta ja ymmärtämättömyydeltä. Ja tähän minulle tulee aina päälle se ajatus, että kykenenkö koskaan enää läheiseen ihmissuhteeseen kenenkään muiden kuin lasteni kanssa.

Minä näen itseni kulkemassa maapallon toisella puolella yksin, mukana vain yksi reppu, jossa on koko omaisuuteni. Minä olisin tällä hetkellä täysin valmis hyvästelemään tämän nykyisen elämäni, jättämään sen kokonaan taakseni. Kyllä minä ymmärrän, että vaikka menisin Marsiin, niin lapseni kuolema seuraisi mukanani. Mutta miten houkuttelevalta tuntuu ajatus siitä, että kun tuska tulisi, niin voisin jäädä istumaan kiven päälle tai heittäytyä tien varteen makaamaan. Ilman, että tarvitsisi selittää mitään kenellekään. Makaisin siinä päivän tai viikon, ihan sama. Ja jos minua oikein onnistaisi, niin saattaisin jopa kuolla siihen.

Tekemällä itsemurhan lapseni toi minulle tasan kaksi tarjotinta eteeni: toisessa lukee elämä ja toisessa lukee kuolema. Tekemällä itsemurhan lapseni vei minulta mahdollisuuden valita kuolema. Hän jätti vain tuon tarjottimen esille lupaukseksi siitä, että joku päivä minäkin saan kuolla, mutta ajattelen että minulta vietiin mahdollisuus päättää itse omasta kuolemastani. Tekemällä itsemurhan lapseni pakotti minut elämään.

Minun osani on elää tämä elämä siten kuin kulloinkin pystyn, oli minulla voimia ja tahtoa tai ei kumpaakaan.

Tekemällä itsemurhan minun lapseni siirsi oman tuskansa minulle. Surullisinta siinä on se, että minä en edes osaa olla hänelle vihainen siitä. Minä ajattelen niin, että jos hänestä tuntui tältä niin minä ymmärrän ettei hän jaksanut elää.

Sitä puolestaan minä en ymmärrä, että miten minä jaksan elää.


maanantai 28. huhtikuuta 2014

Aution saaren kutsu

Minä en jaksa näitä ihmissuhdekemuroita. Olen itse ihan rikki ja minä en osaa enkä jaksa veivata näitä suhteita.

Haluan mennä autiolle saarelle.
Etäyhteys kahteen elävään lapseen riitäisi minulle. 
Elisin siellä itsekseni ja odottelisin kuolemaani.

torstai 24. huhtikuuta 2014

Aurinkotervehdys

Sun salutations on ehkä ihanin jooga-asento jonka tiedän. 

Jalat pienessä haara-asennossa noustaan suoraksi ja ojennetaan kädet ylös ja kohotetaan kasvot: tervehdys valoa ja energiaa tuova aurinko!

Viime vuonna kun tuli lämmin ja aurinko niin minä pakenin sisälle. Kävin ulkona vain pakolliset koiran pissatukset ja tupakan polttamiset. Aurinko ahdisti ja mieleen tulvi edellisen kesän kauhu. Vain mökillä pystyin olemaan ulkona ilman hirvittävää ahdistusta. 

Hain tällä viikolla varastosta Badenbadenin, asettelin tuolin takapihan verannalle ja itseni siihen päälle. 

Otin kaksi lomapäivää ja toisen olen jo tuossa tuolissa viettänyt, toinen vielä huomenna edessä. Onhan tämä jo jotakin, eikö olekin. Ahdistusta en saa sisältäni pois väkisin, mutta lämpöön voin jo siedättää itseäni. 

Ensimmäiset aurinkonäppylätkin jo tulivat.  Ne häipyvät aikanaan, mutta joka kesäkuun alku tulee taivaslapseni syntymäpäivä. Päivä, jonka hän viimeisenä elinvuotenaan vietti patikoimalla sydänihmisen kanssa ja päivää seuraava yö, jonka hän nukkui minun vieressäni. 

Hän jätti viimeisenä syntymäpäivänään meille loppuelämän mittaisen lahjan. 

Puhun enkeleiden kanssa

Seuraan ihanaa runoblogia, jonne ilmestyy aina aika ajoin tosi kauniita ja minua puhuttelevia runoja.
Tällä viikolla tuli tämä, juuri sinä päivänä kun minä sitä tarvitsin.


Puhun enkeleiden kanssa

'Puhun enkeliden kanssa
niin kuin puhutaan äidille, veljelle,
pyydetään apua sellaiseen,
mikä saa sormen Jumalankin suuhun.
Enkelten nauru jos mikään
kykenee muuttamaan mustankin valkoiseksi,
tekemättä vääryyttä yhdellekään värille.
Enkeleille ihmeet ovat pelkkä järjestelykysymys.'

- Tommy Tabermann -

Elämän helminauhaa: http://maisamaamontalomaalla.blogspot.fi/

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Minua pelottaa

Pitäisi imuroida.
Pitäisi viedä kylmälaukku varastoon.
Pitäisi polkea kirjastoon ja apteekkiin.
Pitäisi ajaa jalkakarvat pois.
Pitäisi harjata hampaat.

Minä en jaksa.

Minut valtasi eilen hirvittävän raskas olo.

Minä pelkään masennusta.

Onko se taas tämä lämmin aurinkoinen ilma?
Nostaako minun sisälläni kauhu päätään?
Tuleeko kesä aina olemaan yhtä painajaismaista kuin lapseni kuolinkesä?
Mikä helvetin sana on kuolinkesä?
Masennunko tänäkin keväänä?
Eikö tämä lopu koskaan?

Minua itkettää ja pelottaa.

Laitoin eilen sähköpostiviestin esinaiselleni: pidän tänään vapaapäivän. Haluaisin pitää vapaaviikon.
Haluaisin pitää vapaakuukauden. Haluaisin että lapseni eläisi.

Huomenna on tärkeä kokous, johon olen luvannut osallistua.
Huomenna on terapia.
Huomenna on jaksettava.

Istun tässä takapihan terassilla paahtavassa lämmössä läppäri sylissä ja yritän hengitellä. Näin lähellä paniikkikohtausta en ole ollut kuukausiin. Ei minun tarvitse tehdä tänään mitään.

Minä voin vain olla ja yrittää pysyä hengissä. Hengittää.

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Kinder-munia ja keltaisia ruusuja

Minulla on kaksi blogia ja välillä en oikein tiedä kumpaan minun ajatukseni kuuluvat.

Tähänkö blogiin, jossa näen, tunnen ja koen kaiken lapsen kuoleman kautta?
Vai tuohon toiseen blogiin, jossa opettelen uskomaan, että elämä on arvokas, että minä ja minun elämäni on merkityksellinen ja pyhä? Että minä en ole  pelkästään sellainen äiti, jonka lapsi halusi kuolla. 

Päädyin tänään tähän blogiin. 

Isosisko katsoi jokin aika sitten vaatekaappiani, siellä roikkui paljon mustia, joitakin mustavalkoisia ja väriläiskänä yksi harmaa vaate. Hän ehdotti, että joskus ostaisin jotain vähän värikkäämpää. 

Ostin ihan kamalan punaisen hupparin ja laitoin sen päälleni kun menin isosiskon kotiin. Minä en olisi tehnyt näin ellei pikkusisko olisi kuollut. 

Pistin tämän kamalan punaisen hupparini päälle kun tulimme tänne mökille. Haravoin mökkitien ja tunsin suurta iloa tehdystä työstä. Päivitin Facebookiin kuvan itsestäni mökin rappusilla ja myös edessä avautuvasta järvimaisemasta. Jatkoin haravoimista pihalla ja elin seuraavan tunnin läpi taas kerran sitä päivää, kun sain tiedon tänne mökille lapsen kuolemasta. Itkin ja haravoin. Ajattelin vertaisäitejä, yhdellä kuolleen lapsensa Kinder-munat jääkaapissa, toinen vie lapsensa haudalle keltaisia syntymäpäiväruusuja. 

Tänään on ollut hyvin herkkä päivä muutenkin. Luin Hesarista perhesurmatun perheenäidin äidin mietteitä elämästään, itkin ja ajattelin: minä ymmärrän tuon miltä sinusta tuntui.

Katselen Facebookista tipujen ja keltaisten kukkien kuvia, riehakkaita päivityksiä pääsiäisestä ja ajatten, että miten erilaisissa maailmoissa me ihmiset elämme. Minusta tuntuu tälläkin kertaa, että taivaslapseni on niin lähellä minua täällä mökillä. 


perjantai 18. huhtikuuta 2014

Mietelmiä minulle






torstai 17. huhtikuuta 2014

Kolmen kimppa

Joudun usein katsomaan kalenteriani, minun pitää jo työnikin takia tietää mikä päivämäärä milloinkin on.
Joka kuukausi tulee 15. päivä, kuoleman kuukausipäivä. Luin vertaisäidin blogista, että hänellä on joka sunnuntai kuolinpäivä. Lukiessani sen tajusin, ettei sunnuntai ole minulle enää kuolinpäivä, sunnuntai on sunnuntai. On ollut jo pitkään.

Vuodessa on 12 kertaa 15. päivä. Yksi niistä on isosiskon syntymäpäivä. Loput ovat kuukausipäiviä.
Joka vuosi oli syntymäpäivä, viimeisen puhelun päivä, kuolinpäivä, siunauspäivä ja tuhkienripottelupäivä.
Nimipäivää ei vielä ole, odotan koska taivaslapseni nimi tulee nimipäiväkalentereihin. Sitten on sekin päivä.

Tuleeko vielä aika, että 15. päivä on pelkkä 15. päivä? Ihan tavallinen päivä muiden päivien joukossa?

En tiedä kuinka moni ihminen on vakuuttanut, että suru muuttaa muotoaan. En osaa oikein sanoa siihen minkäänlaista omaa kokemustani. En ole ihan varma, että milloin suru edes alkoi. Mihin loppui shokki? Milloin muuttui tuska ja kauhu suruksi?

Minusta tuntuu kuin vasta nyt (1 v ja 9 kk lapsen kuolemasta) alkaisin tutustua suruun. Milloin se tulee, miten se lähtee? Tiistaina oli 15. päivä ja minä sanoin surulle: älä tule tänään, en minä jaksa, en minä halua, mene pois. Mutta ei suru mennyt pois. Yritin hämätä sitä pakenemalla Internetin ihmeelliseen maailmaan, mutta suru seurasi mukana. Se roikkui kiinni vielä seuraavana päivänäkin, kutistui kurkkuun klimpiksi, asetti 10 kilon painot nilkkoihini, teki ajatukseni epäselviksi ja tahmaisiksi, tunkeutui tunteisiini ja sanoi: et sinä minua pakoon pääse, opettelet elämään kanssani, meillä on loppuelämäsi mittainen suhde.

Minä yritän hyväksyä sen totuuden, että suru ja toivo mahtuvat samaan suhteeseen, että voin muodostaa kolmen kimpan niiden kanssa, että toinen ei sulje toista pois.


perjantai 11. huhtikuuta 2014

Sparrows will sing to your beautiful heart

Aika paksua

Minä olen yrittänyt, voi miten minä olen yrittänyt ymmärtää ja antaa anteeksi.
Hän ei osaa. Hän ei pysty. Hän ei tiedä miten. Hän ei halua mitään pahaa.
Minä olen ollut suunnattoman pettynyt niin moniin ihmisiin lapseni kuoleman jälkeen.
Koska en ole halunnut myrkyttää mieltäni kaunalla ja katkeruudella niin olen ihan oikeasti yrittänyt ymmärtää.

Puhuin keskiviikkona tunnin puhelun erään ihmisen kanssa, jonka olen tuntenut 25 vuotta. Olen vuoden maannut sängyssäni ja kuunnellut kymmeniä tunteja hänen puhettaan omasta itsestään, elämästään ja masennuksestaan. Kysyin miksi hänestä ei ole kuulunut mitään kahteen kuukauteen. Syy oli se, että kun tapasimme, niin hän oli todennut minun suruni olevan niin isosti pinnalla ja hän ei halunnut tätä surua, omassa masennuksessaan oli kuulemma tarpeeksi.

Hän kuitenkin halusi tietää mikä minua lohduttaa. Kerroin ajatuksiani sielusta, enkeleistä, universaalista Rakkaudesta ja Hyvästä, energioista, chakroista, elämänkirjoituksesta, Suuremmista Suunnitelmista, Jumalallisuudesta, Jungista ja kollektiivisesta piilotajunnasta.

Hän lopetti puhelun kesken juttuni, totesi vain että "Aika paksua" ja ilmoitti menevänsä syömään.

Tämä ei nyt tänään ole toiveikas eikä kannustava kirjoitus. Tämä oli yksi kokemus tältä viikolta. Olen sitä tässä ihmetellyt parin päivän ajan ja ymmärtänyt yhä paremmin miksi niin monien läheisten sosiaalinen elämänpiiri pienenee ja kutistuu ympäriltä kuoleman jälkeen. Ei minulle ole tarvetta julistaa maailmankuvaani kaikille, eikä minulla ole tarvetta "käännyttää" ketään. Mutta olisiko se liikaa pyydetty, että ihmiset kuuntelisivat toistensa ajatuksia elämästä ja kuolemasta arvostaen?

Kyllä minä tässä kirjoittaessani tiedän, että tässäkin asiassa valinta on minun. Jäänkö kiinni tähän keskiviikon kokemukseen vai muistelenko ilolla maanantaita, kun kylässä kävi tällainen uusioihminen? Entisen elämän hyvänpäiväntuttu, joka on väsymättä käynyt meillä lapseni kuoleman jälkeen, alkaen ensimmäisestä viikosta lohduttanut ja kuunnellut. Antanut ymmärrystä ja toivoa. Jakanut suruni, epätoivoni ja toivoni. Kertonut itsestään, elämästään ja ajatuksistaan. Ihminen, jonka kanssa on äärettömän helppo olla. Ei tarvitse yrittää mitään, ei esittää mitään. Olla vain.



torstai 10. huhtikuuta 2014

Taivaslapsi ja paras kaveri

Paras kaveri - kirjoitin tämän päivälleen vuosi sitten (ja luulen etten ole tätä täällä julkaissut).

Kun olin oppikoulussa tuli luokallemme uusi tyttö. Hänellä oli silmälasit ja pitkät hiukset. Hänen olemuksensa ärsytti minua. Hän oli kiltti, hyvä oppilas, sellainen kympin tyttö, josta kaikki opettajat pitivät. Hänestä tuli paras kaverini.

Kun muutimme uuteen kotiin tapasi taivaslapseni uudessa luokassa tytön, jolla oli silmälasit ja pitkät hiukset. Hän ärsytti lastani. Hän oli kiltti, hyvä oppilas, sellainen kympin tyttö, josta kaikki opettajat pitivät. Hänestä tuli lapseni paras kaveri.

Meidän piti päättää ennen lukioon menoa, että lähdemmekö matikka- vai realilinjalle. Paras kaverini kertoi, että hän valitsee näin ja näin, koska hän aikoo mennä lukion jällkeen oikikseen, sieltä ulkoministeriöön ja sitten suurlähettilääksi. Näin hän sitten tekikin.

Minä kävin kouluni hyvin rennolla asenteella ja rimaa hipoen: minulla oli muita mielenkiinnon kohteita.

Taivaslapseni paras kaveri kertoi ala-asteella hänelle, että hänestä tulee opettaja. Hän opiskelee nyt yliopistolla luokanopettajaksi.

Taivaslapseni kävi koulunsa hyvin rennolla asenteella ja rimaa hipoen: hänellä oli muita mielenkiinnon kohteita.

Minulla vaihtui poikakaverit ja hiusten väri sekä malli yhtenään, parhaalla kaverillani ne pysyivät samana vuodesta toiseen.

Taivaslapsellani vaihtui poikakaverit ja hiusten väri sekä malli yhtenään, hänen parhaalla kaverillaan ne pysyivät melko samanlaisina vuodesta toiseen.

Minä elin nuoruuteni koluten kaikki mahdolliset sivupolut ja takakujat, ja näin teki lapsenikin. Parhaat kaverimme eivät tulleet mukanamme näille sivupoluille.

Tänään toivotan parhaalle kaverilleni valoa ja rakkautta, sitä toivotan myös taivaslapseni parhaalle kaverille. Kas kun näillä molemmilla parhailla kavereilla on tänään syntymäpäivä.


Tänään on jäljellä vain minä ja lapseni paras kaveri. 

Minun paras kaverini ei kai sitten ollutkaan minun paras kaverini.
Minä en enää tiedä kuka tai millainen ihminen on ystävä.
Minun elämässäni on paljon ihania ihmisiä.
On sellaisia, jotka eivät olleet ystäviäni, kun lapseni vielä eli.
He olivat tuttuja. Kun lapseni kuoli, niin he uskalsivat tulla lähelleni.
Monesta on tullut minulle tosi tärkeä ihminen.
Samaan aikaan ystäväni tekivät joukkopaon.

On sydänihminen, on turvaihminen, on monia tosi Rakkaita Ihmisiä.

Mutta onko minulla tänään parasta ystävää? Onko minulla ystäviä?
Kuka on ystävä? Millainen suhde on, että sitä voi kutsua ystävyydeksi?

Minä en tiedä.

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Huuto yössä

Minä huusin taas viime yönä ja heräsin miehen ravisteluun.

Lohduton, täydellisen hylätty ja pohjattoman yksinäinen, siltä minusta tuntui ja sitä tunnetta huusin.

Muistan unen tunnelman niin hyvin. Se ei kuitenkaan ollut painajainen. Tuska, kauhu ja epätoivo ovat painajaisen aiheita. Uneni tunteet olivat niitä, joita minä tällä hetkelläkin oikeasti tunnen ja ne ovat huomattavasti siedettävämpiä kuin tuska, kauhu ja epätoivo. Tiedän ja ymmärrän järjellä, että lapseni hylkäsi oman tuskansa ja oman elämänsä, mutta minun on myönnettävä myös itselleni, että tunnen kuin hän olisi hylännyt minun rakkauteni ja minut. Sanonut "Ei kiitos, mene pois, en halua sinua enkä sitä mitä voit minulle antaa, se ei riitä".

Ajattelin pitkään, että sisälleni koteloitui alkuhuuto sinä hetkenä, kun kuulin naisäänen sanovan puhelimessa lapseni kuolleen. Ajattelin pitkään, että joku päivä minun on pakko antaa tuon alkuhuudon tulla ulos. Ajattelin pitkään, etten uskalla huutaa sitä ulos, pelkäsin että mieleni pirstaloituu ja sekoan.

Hämmästyneenä tajusin viime viikolla, että tuo alkuhuuto on alkanut sulaa pois. Ajattelen siihen olevan suurimpana syynä terapiani ja sen miten olemme siellä käsitelleet asioita, ja olen kohdannut turvallisessa seurassa ja paikassa kohtuullisessa määrin (eli hyvin pieninä annoksina) tuskaa, kauhua ja epätoivoa.

Tänään ajattelen helpottuneena ettei minun ehkä tarvitsekaan huutaa tuota alkuhuutoa ulos. Jatkan sen sulattamista terapiassa.





torstai 3. huhtikuuta 2014

Kipu

Kävin tänään
   mammografiassa
   yksi tissi kerrallaan
   litistettiin, venytettiin, kuvattiin
niin tämän ikäisille naisille tehdään

Miehelle yritin kertoa runosta
   joka syntyi tuskasta
   josta sävellettiin laulu
   jota olin menossa kuuntelemaan
hän pyysi karkkia kesken jutun

Ajattelin tänään
ettei mikään minua voi enää
satuttaa

Mikään kipu ei voi
Sitä totuutta ylittää
Että sinä kuolit


tiistai 1. huhtikuuta 2014

Olen elossa taas

Kuiskasin mielessäni toiveen avaruuteen ja kirjoitin blogiini  27.6.2013 klo 22.17:

Olen aina ollut hyvin suorite- ja tavoitekeskeinen ihminen. Kyllä olen nytkin asettanut tavoitteen tai päämäärän itselleni: jatkan tyhjänä kuorena elämistä, toivoen, että joku päivä TUNNEN taas eläväni. Katsoin "Vain elämää"-sarjaa, siinä Katri-Helenan laulu kosketti tosi paljon. En kyllä edes pidä hänestä, mutta hän lauloi Negativen Still alive, suomennoksen Elän taas ja ajattelin, että voi kunpa minäkin kokisin joku huhtikuu noin: ".. ja hämmästyn; on kevät taas ja mun sydän lyö, tää tuulinen yö todistaa; olen elossa taas!"

Tänään, yhdeksän kuukautta tuon kirjoitukseni jälkeen, kun lapseni on ollut kuolleena yhden vuoden, kahdeksan kuukautta ja 23 päivää, voin ilon, hämmästyksen ja kiitollisuuden sekaisin tuntein todeta:

Tänään on huhtikuu ja minä olen elossa taas.

Katri-Helena, Elossa taas