lauantai 31. toukokuuta 2014

Aika haavat parantaa

Minä tein sen
menin pikkuveljen päättöjuhlaan
itkin jo ensimmäisestä musiikkiesityksestä 
lähtien

Seisoin muiden kanssa
kun suvivirsi laulettiin
itse en laulanut
minä kuuntelin ja itkin

Tuttavani itki vieressä yhtä 
vuolaasti
eikä häneltä ole edes lapsi 
kuollut

Sellaisia me äidit olemme

Tulin kotiin ja itkin hieman lisää
sillä aikaa kun poika ei ollut kotona

Yllätin itseni lähtemällä mukaan
ylioppilasjuhliin
juttelin ja nauroin 
kuin kuka tahansa muu vieraista

Kaksi kertaa tosin aloitin lauseen sanomalla
"Kun lapsi kuolee, niin.."

Eikä minua edes kovin ahdistanut
tiesin, että pääsen pois heti
kun siltä tuntuu

Ehkäpä latteudet,
 joita tarkoitetaan lohdutukseksi:
elämä jatkuu
ja aika parantaa

tarkoittavat juuri tätä

että ulkoisesti toimii 
kuin aika olisi parantanut haavat
siitä huolimatta
että sydän itkee edelleen taukoamatta
ja haavat repsottavat parantumattomina

torstai 29. toukokuuta 2014

Kuinka kauan on aina

Laita silmät kiinni ja kuvittele itsesi istumassa pimeässä elokuvateatterissa. Olet ainoa ihminen katsomossa. 

Edessä olevalle lavalle syttyy kaksi valoympyrää valonheittimistä. Kuvittele vasempaan ympyrään se läsnäoleva itsesi. 

Tähän asti kuvitteleminen oli helppoa, "näen" hyvin selvästi kaiken. 

Kuvittele siihen oikeanpuoleiseen valoympyrään se toinen sinä, se joka suree lastaan ja jolle kaikki on melko yhdentekevää. 

Ei mitään. Minä en pysty näkemään sitä minua lainkaan. Ei onnistu. 

Kokeillaan uudestaan. Aloitetaan alusta ja sitten voit kuvitella jonkin symbolin, joka edustaa tai kuvaa tuota toista minää. 

Hautaristi. Iso. Ainakin metrin korkuinen. Sen alle kasvaa hautakumpu. Sellainen korkea kumpu, jonka muoto on kaareva. 

Miten läsnäoleva minä suhtautuu siihen?

Se on siinä kummun vieressä ja päällä polvillaan. 

Seuraavaksi siirry katsomon takana olevaan projektorihuoneeseen ja kerro mitä tapahtuu kun katsomominäsi menee lavalle läsnäolevan minän ja poissaolevan minän ( risti ja hautakumpu) luo. 

Ei mitään. Mitään ei tapahdu. Katsomominä seisoo vain siinä lavalla paikoillaan. Kylmänä ja tunteettomana. Tarkkailee tilannetta. 

Miten se toimisi jos se haluaisi lohduttaa tai kohdata läsnäolevan minän?

Se menee kummun toiselle puolelle polvilleen ja halaa toista minää kummun yli. 

Tässä vaiheessa alan itkeä. 

Kuvittele nyt mielessäsi, että kaikki kolme siinä lavalla yhdistyvät ja kerro mitä näet. 

Ylhäältä katosta lankeaa kaunis valkoinen valo, johon kaikki sulautuvat yhdeksi, ja nousevat valoa pitkin ylös taivaaseen. Lapsen luo. Pois täältä. 


maanantai 26. toukokuuta 2014

Pelottavat promillet

Isosisko oli tänään meillä
krapulassa
oli eilen katsonut lätkämatsia
ja juonut kaljaa
haisi vanhalta viinalta
varoitti siitä jo ennen tuloaan

Pikkuveli pohti tänään
ääneen
että jos ei menisikään mopolla
koulun päättymisbileisiin
kaikki muutkin menevät bussilla
rannalle juhlimaan

Isosiskon krapula helpotti
hajukin lieveni
pikkuveljelle sanoin:
olisi helpompaa kieltäytyä kaljasta
jos voisi vedota mopoon

Taivaslapsi kuoli humalassa
kovassa humalassa
kuolinsyyraportissa
karu lukema
1,8 promillea

Onko se mikään ihme
että minä vihaan 
ja pelkään
alkoholia
humalassa tehtyjä tekoja
joita ei voi peruuttaa

Hector, Juodaan viinaa

Minua on taas ainakin kaksi

Vietin ihanan viikonlopun meidän mökillä kahden vertaisäidin kanssa. Nautimme kesästä kaikilla mausteilla ja vietimme helppoa yhdessäoloa.

Meillä kaikilla tulee lähiviikkoina lapsen kuolemasta 2 vuotta.

Huomasin taas jotenkin tosi voimakkaana tunteen, että minä olin paikalla kahdella persoonalla edustettuna.
Toinen minä oli läsnä hetkessä, tunsi ja koki tuon yhteenkuuluvuuden ja hyvän, turvallisen olon. Toinen minä tunsi, että on aivan yhdentekevää olenko siellä vai kotona makaamassa sängyssäni. On aivan yhdentekevää puhunko jotain vai olenko hiljaa. Tämä toinen minä muistaa ja tuntee kehossaan koko ajan sen, että lapsi on kuollut.

Ajattelin aika haikeana ja jopa surullisena näitä muutamia alkuvuoden kuukausia, kun koin aika pitkälle olevani yksi. Ehkä taisin jopa jo toivoakin, että en enää jakaantuisi kahdeksi. Mutta tässä sitä nyt taas ollaan. Olen miettinyt, että pitäisiköhän minun antaa jokin nimi tuolle toiselle minälleni, paiskata kättä, tehdä sinunkaupat ja sopeutua loppuelämän kestävään suhteeseen. Tässä on nyt vaan sellainen ongelma, että en tiedä kumpi meistä on minä, ja kumpi on se toinen minä.

Kun lapseni vielä eli, niin luin useamman kirjan näistä sivupersoonista, joita toisilla ihmisillä oli. Minua jotenkin kiehtoi ajatus niistä (vaikka kyseessä lienee sairaus, eikä edes välttämättä kovin helppo sellainen kantajalleen. Sivupersoonan on yleensä saanut syntymään ymmärtääkseni jokin iso trauma).

Tässä minä nyt olen sitten itse kahtena persoonana. Välillä minusta tuntuu kuin meitä olisi isompikin joukko paikalla: minä vauvana, lapsena, nuorena, aikuisena. Yksi merkittävä asia kuitenkin on sanottava tästä minun joukostani; siinä porukassa ei ole ketään vihamielistä tyyppiä. Kaikki ovat jotenkin läsnä hieman arkoina ja pelokkaina, kiinni toisissaan kuin turvaa hakien toisistaan. Mitä enemmän ajattelen asiaa, niin sen lohdullisempi kuva mieleeni tulee. Vanhempi minä pitää pientä minää sylissä hellästi, yksi minä pitää teiniminää kädestä kiinni.

Ehkä tässä minujen keskellä on ihan hyvä ja tarkoituksenmukaista olla tämä päivä.
Parvessa on hyvä lentää.




torstai 22. toukokuuta 2014

Jalostaako kärsimys?

Hesarin ohjelmasivuilla oli joku päivä sitten (en vieläkään oikein ole tässä ajassa kunnolla kiinni, en osaa hahmottaa jostain asiasta, että tapahtuiko se tällä vai viime viikolla) otsikko: Jalostaako kärsimys? Totesin jutun kertovan radio-ohjelmasta ja ajattelin että tuo pitää kuunnella. Olen nimittäin itse miettinyt aika paljon kärsimyksen merkitystä pienen ihmisen elämässä.

Etsin Yle Areenasta hakusanalla kärsimys ko. ohjelmaa ja esiin tuli ohjelma: Todellisia tarinoita, Job saa vastauksen. Mielessäni Jobiin yhdistyi hatarasti kärsimys, joten päätin kuunella tämän ohjelman, ehkä se oli juuri se, jota etsin.

http://areena.yle.fi/radio/2215768

Miksi on sairautta, sotia ja kuolemaa? Voiko kärsimys jalostaa meitä? Mikä on Helvetti ja onko riivaajahenkiä olemassa? Nämä ovat kysymyksiä, joita on tehty kaikkina aikoina ja kaikissa maailman kolkissa.Nuoren rabbin ja elämää nähneen maalarin ajatukset polveilevat arvoituksellisen Jobin kirjan äärellä. Taidemaalari Henry Wuorila-Stenberg näkee kärsimyksessä ja taiteessa parantavan eheytymisen avaimet, rabbi Simon Livsonin mielestä meille annnettu vapaa tahto on valinnan vapautta - miksemme siis valitsisi elämää? Mutta kuka on ohjelman Job ja saako Job lopulta vastauksen? Toteutus: Desiree Räsänen, Kai Rantala ja Hannu Karisto

Kuuntelin tuon ohjelman terassilla paahtavassa auringonpaisteessa.

Henry Wuorila-Stenberg, Omakuva 2010

Henry Wuorila-Stenbergin poika on tehnyt itsemurhan vuonna 2005. Niin, taas tuo itsemurha, oman lapsen itsemurha.

                                             Henry Wuorila-Stenberg, Yöstä tulleet 

Tätä ohjelmaa tai sen herättämiä tunteinta en osaa kirjoittaa tähän. Minulta loppuvat sanat. Mutta mikäli haluat lähestyä kärsimystä uskonnon ja hengellisyyden kautta, niin suosittelen ohjelman kuuntelemista.

Olen yrittänyt (vaillinaisin sanoin) kuvata oloani: lyöty, alistettu, lannistettu.
Luin kirjaa ja löysin uudet sanat: alaston, paljas, nyljetty. Katselin alla olevia Wuorila-Stenbergin maalauksia Jobista ja näin itseni niissä. Nyljettynä. Sellaisena kun tuska on nylkenyt ihon pois.



http://www.evl.fi/raamattu/1992/Job.html

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Hullu sä et ole, mutta juuri nyt on vaikeaa

Olen paljon miettinyt sitä, että voisinko ja osaisinko laskea jonkun sinne minun tyhjiööni, sinne jossa olen ollut aina yksin lapsen kuoleman jälkeen.

Olemme teoreettisesti puhuneet siitä puolisoni kanssa. Olen myös ottanut häntä kädestä kiinni, yksi ilta jopa nukahdin käsi hänen kädessään. Olen mennyt hänen kainaloonsa silloin, kun minulla on ollut hutera olo. Olen opetellut laskemaan toisen lähelleni, sekä fyysisesti että henkisesti.

Hän silitti tässä eräänä iltana olkapäätäni ja se tuntui luonnollisesti hyvältä. Sitten hän myös hieman paineli sormellaan ja minä hämmästyin: minulla on ihon alla luita ja lihaksia. Tämä oli jotenkin järisyttävä tuntemus.

Jäin miettimään tätä asiaa. Pitkään, varmaan lähes puoleentoista vuoteen ei minulla juurikaan ollut näitä kehotuntemuksia. Minulla oli vain mieli ja siellä vellovat tunteet sekä ajatukset. Kun ihminen kohtaa ison trauman, niin mielen ja kehon yhteistyö jotenkin lakkaa. Ainoat hyvin voimakkaat kehontuntemukset olivat näitä, että tuntui kuin minulta olisi puuttunut jokin raaja. Olen kymmeniä kertoja katseella tarkistanut, että kyllä minulla on kaikki raajat tallella.

Tajusin tuosta oivalluksestani (että minulla on myös luita ja lihaksia), että minä oikeasti olen muutakin kuin minun mieli, olen myös fyysinen keho. Tuntuu pahalta kirjoittaa tämä, mutta edelleen koen olevani noin 90% mieltä ja 10% kehoa. Varmaan joku 50%-50% tilanne olisi lähempänä tervettä tasapainoa.

Tähän oman kehonsa ja mielensä yhdistämiseen on olemassa monenlaisia harjoituksia, sekä fyysistä oman kehonsa taputtelua, läsnäoloharjoituksia tai vaikka Rosen-terapiaa. En vain jotenkin ole saanut aikaiseksi mitään. Huomaan edelleen olevani jossain lapsen tunne-elämän tasolla, minä haluaisin että minua taputeltaisiin ja kosketeltaisiin. Olen haluton (vai kyvytön?) olemaan aikuinen, joka tekisi itselleen oikeita asioita. Haluaisin vain olla sellainen passiivinen avun vastaanottaja.

Ehkä päälimmäinen ajatukseni tänään on tämä toipumisen hitaus. Mietin sitä valtavan pitkää tietä edessäni. Ihmettelen omaa jaksamistani, mistä ammennan kärsivällisyyttä tuleville kuukausille ja vuosille. Terapeuttini mainitsee aika usein hyväksymisen.

Hyväksyä lapsen kuolema.
Hyväksyä oma keskeneräisyys.
Hyväksyä tämän päivän olotila.
Hyväksyä itsensä.

Hyväksyä, että minun elämäni nyt vain on tällaista tänään.

Janna, Sä et ole hullu

perjantai 16. toukokuuta 2014

Kauimpana kuolemasta

Olen alkanut taas lukea ihan tavallista kirjallisuutta. 

Meidän kirjaston tädit laittavat kirjahyllyjen tyhjiin kohtiin omia suosituskirjojaan. Usein valitsen juuri näitä kirjoja ellen ole hakemassa jotain tiettyä kirjailijaa tai aihetta. 

Yksi kirjoista, jonka lainasin, on nimeltään Kauimpana kuolemasta. Kotona huomasin, että kirjan on kirjoittanut sama Elina Hirvonen, jonka dokumettielokuvaan ihastuin tällä viikolla. 

Niin. Näitä sattumia aina välillä tapahtuu. 

Kirjan ensimmäisellä sivulla lukee: "Olin varma, että en enää koskaan ole onnellinen. Heräsin aamulla,...valmiina suorittamaan elämän loppuun, kauniit hetket sirpaleina ja rumat niin ehjinä ja lujina kuin olen aina tiennyt niiden olevan".

Kyllä, tämä kirja oli minua varten tarkoitettu. Kirjassa pohditaan mikä on kauimpana kuolemasta. Jäin tätä oikein miettimään. Mikä minun elämässäni on kauimpana kuolemasta? En ole sitä vielä löytänyt, mutta taatusti kirjoitan sen tänne heti kun olen sen keksinyt. 

Kuolema on edelleen niin lähellä. Ajoin puolison tänään lentokentälle. Olisin voinut sanoa paljon iloisia toivotuksia. 

"Hyvää matkaa!"
"Ihanaa purjehdusreissua!"
"Nauti merellä olosta!"

Muistaakseni sanoin: "Olkaa varovaisia!" Ja jatkoin hiljaa mielessäni (tule elossa takaisin).

Ehkä taivaslapseni on kauimpana kuolemasta. 


Kuin kuka tahansa äiti

Sammutin kuuntele-nämä-54-laulua-ja-itke-koko-lista-läpi - soittolistani.
Niistin nenäni.
Menin suihkuun ja pesin rasvaiset hiukseni.
Harjasin hampaani.
Puin ja korjasin vaateröykkiöt kaappiin.
Varmistin, että meillä on ruokaa.

Poikani tulee kohta leirikoulusta kotiin
olen kuin kuka tahansa äiti

vaikka meillä on kuolleen siskon kuva seinällä
ja enkelirivistö hyllyn päällä.


torstai 15. toukokuuta 2014

22 kuukautta

Tänään on kuukausipäivä.
Tänään olen yksin kotona.
Tänään minä itken.
Tänään minä muserrun ikäväni alle.

Ehkä minusta tulee vielä joku päivä hyvin viisas ihminen.



Äidit

Katsoin Kookos Filmin lyhyen mustavalkoisen dokumenttin nimeltään Äidit, jonka on käsikirjoittanut ja ohjannut Elina Hyvärinen. Muistin taas miten lähellä toisiaan syntymä ja kuolema ovat. Teksi on ko. lyhytfilmistä.


Äidit

Ensimmäisistä viikoista 
en muista juuri mitään

Olen väsynyt
olen kipeä
olen kömpelö

Iltäpäivällä
aloin pelätä tulevaa yötä

Kukaan ei kertonut
ja vaikka olisi kertonut
minä en olisi uskonut

Kipu 
on jättänyt minuun lähtemättömät jälkensä

ja vaikka olen kivun sokaisema

ruumiini silti muistaa
miltä tuntuu kun lapsen olkapäät lopulta solahtavat lantioni läpi

Koskaan 
en ole ollut yhtä yltä päältä veressä

Ja vasta kuukausien kuluttua
väsymys
alkaa painaa hartioitani alas
minä, joka olen pukeutunut aikani haarniskaan
vaivun sen alle
häpeän että taivun, mutta taivun silti
ja ennen kuin metallin peittämät jäseneni
koskettavat maata

ehdin ajatella
miten he sen tekivät?
Miten he sen tekivät?

Oliko se heille jotenkin 
helpompaa?

He synnyttivät lauteilla 
tai kamarin sängyssä
yrittivätkö olla huutamatta
etteivät muut kuule

Häpesivätkö he sitä?

Ehkä he itkiviät 
ja repivät saunan lauteilta tikkuja kynsiensä alle

Pelkäsivätkö he kuolevansa?
Ja osa kuoli
ja osa varmasti toivoi 
että olisi kuollut
sillä kivullakin on inhimillisyyden raja

Kukaan ei kertonut

ja vaikka olisi kertonut
minä en olisi uskonut

En olisi uskonut


keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Tänään hengitän kevyesti

Se alkoi siitä, kun aloin saada paniikkikohtauksia. Olin varma, että kurkkuni kuroutuisi umpeen enkä saanut kunnolla vedettyä henkeä. Kakosin ja houkoin henkeä, vasta Diapam auttoi ja helpotti hengitystä.

Se jatkui ahdistuksen muuttaessa sisääni, se oli ihooni tatuoitu rautavanne rintakehän ympärillä. Vanne oli leveä ja tiukka.

Sitä korosti valtavan kokoinen ja painoinen näkymätön betonilaatta, joka painoi solisluiden alla keuhkojani ja rintakehääni kasaan.

Se lähti pois tänään. Minä hengitin kevyesti.

Teimme terapiassa Mindfulness-harjoituksen. Harjoituksen jälkeen en olisi halunut liikahtaakaan paikaltani, ajattelin että jos liikun, niin normaaliksi muodostunut raskas hengitys palaa, Ei se tullut takaisin.

Olen ajatellut itseinhoisin ajatuksin, että tottakai hengitykseni on raskasta ja hankalaa, näillä kiloilla ja poltetuilla savukkeilla. Tänään ajattelen tuon kokemukseni jälkeen, että kyllä myös kroonisella ahdistuksella on vaikutuksensa hengitykseen.

Minä hengitän edelleen tätä kirjoittaessani kevyesti.
Minä en oikein muistanut, miten kevyttä hengitys voikaan olla.


maanantai 12. toukokuuta 2014

Muistoja surumatkan varrelta

Eräs seuraamani bloggaaja laittaa aina silloin tällöin valokuvia tavaroista, joita on ostanut kotiinsa.
Toinen julkaisee mahdottoman kauniita ja herkkiä kuvia luonnosta, ihmisistä ja hetkistä elämässä.
Kolmas on löytänyt läheisensä kameran ja luontokuvauksen.

Kuljin täällä kotona ja näin ympärilläni 22 kuukauden suruajalta paljon minulle merkittäviä ja rakkaita asioita.
Laitan niistä osan tähän.


Kun olimme selvittelemässä taivaslapseni tavaroita, niin tämän taulun nappasin itselleni. Saimme molemmat tuon saman monisteen eri tunteista vuosia sitten, kun hän oli avosijoituksessa. Laitoin aikoinaan oman monisteeni kaappiin muiden papereiden joukkoon, lapseni taas kehysti sen ja piti sitä aina esillä useissa kodeissaan. Nyt tuo hänen huoneentaulunsa on meidän makuuhuoneessa ja katson sitä joka ikinen päivä.


Tämä oli toinen tavara, jonka halusin itselleni muistoksi. Toin tämän tuliaisiksi lapselleni hiihtolomalta vuonna 2012. Olemme paljon puhuneet terapiassa suhteestani taivaslapseen. Luulen ymmärtäväni ettei terapeuttini oikein hyväksy sitä, että koin lapseni parhaaksi ystäväksekseni. Mutta miten voisin kuvailla kenellekään sitä tuttuuden tunnetta, jota koin kun katsoin lastani. Tuntui kuin olisin katsonut peiliin häntä katsoessani. Edelleen uskon etten tule milloinkaan kokemaan tuota tunnetta uudelleen kenenkään toisen ihmisen kanssa.


Se kaikki eläviin lapsiini kohdistuva rakkaus, joka oli hukkunut tuskani aaltoihin yhden heistä kuoltua, palasi kun sain tämän isosiskon itse tekemän ovikoristeen jouluna -12. En voisi kuvitellakaan laittavani sitä ulos. Ripustin sen ruokapöydän yllä olevaan kynttelikköön ja siinä se on roikkunut siitä asti. Se symboloi minulle epäitsekkäintä rakkautta, jota voi maan päältä löytää.  Olen tähän asti sanonut, että taivaslapseni on elämäni suurin opettaja. En tiedä enää olenko niin varma siitä, hänen isosiskonsa toimii yhtä lailla minulle elämän opettajana. Katson tätä rakkauden lintua, joka leijuu taivaslapseni kuvan edessä, ihan joka päivä ja muistan: minulla on kaksi tytärtä, joita rakastaa.


Samaisena jouluna-12 sain Sydänihmiseltä hänen itse tekemänsä joululahjan. Katsoin sitä ja ajattelin, että hän olisi antanut sen taivaslapselleni jos tämä olisi ollut elossa. Tämä taulu on myös esillä ja sitäkin katson ihan joka ikinen päivä. Tässä taulussa on juuri niin kauniita lauseita kuin tekijänsä on itsekin.


Sydänihminen oli kuukauden matkalla kesällä-13 ja nämä sain tuliaisiksi, meren rannalta poimittuina, riittävän kauniiksi katsottuina ja kotiin kannettuina. Sydänihminen edustaa minulle jotain vaikeasti määriteltävää asiaa tai tunnetta. Hän oli niin pitkään lapseni ystävä, ajattelen hänessä olevan pala lapseni elämää tallella. Olen sanonut hänelle, että toivoisin saavani olla osallisena hänen elämässään jollain lailla, jossain muodossa aina. Niin kauan kuin elän.


Minulla ei ole ollut hautapaikkaa, jonne kantaa kukkia ja kynttilöitä. Olen siis ostanut kukkia kotiin ja polttanut kynttilöitä kotona. Olen varmasti ostanut ja myös saanut satoja valkoisia ruusuja. En raaski heittää niitä pois kun ne kuihtuvat, kuivaan ne sen sijaan ja kerään niitä maljakkoon. Heitän ne pois vasta sitten kun niitä on kerääntynyt likaa.


Puolisollani on ollut tapana sanoa (kun olen kysellyt, että mahtaako hän yhä rakastaa minua), että hän on kerran ilmoittanut rakastavansa ja myös lupaa ilmoittaa mikäli tilanne muuttuu. Todellinen romantikko, tämä minun puolisoni. Muistelin tässä, että hän on kertonut (vapaaehtoisesti ja ilman painostusta) rakastavansa minua silloin kun yhteinen poikamme syntyi. Poika täyttää tänä vuonna 16 vuotta. Nämä kauniit upeat pitkävartiset ruusut sain häneltä tänä talvena ja ymmärsin: vielä hän minua rakastaa. Kuivatin nämäkin ruusut ja katson niitä joka päivä jotta en unohtaisi hänen rakkauttaan minua kohtaan.


Nämä (puolisolta saadut) äitienpäiväruusut ovat ainoa elävä kasvi meidän kotona. Lapsen kuoleman jälkeen minulla ei ollut energiaa tai edes halua hoitaa viherkasvejani, joten ne luonnollisesti kuolivat yksitellen ympäriltäni. Minusta se tuntui yksinomaan oikealta ja jotenkin tilanteeseen kuuluvalta.


Viimeisenä vaan ei lainkaan vähäisinpänä on vertaisäidiltä saatu keiju. Se on kunniapaikalla minulle rakkaimman valokuvan edessä. Sekä kuvassa että keijussa heijastuu enkeli Rafaelin kaunis parantava vihreä väri. Minä katson joka ikinen aamu tuota valokuvaa ja tuota keijua ja muistan: en ole tänäänkään yksin.

Onnistumisprosenttini on 100%

Minä selvisin siitä.
Selvisin itse asiassa paljon paremmin kuin viime vuonna.
Selvisin paremmin kuin uskalsin toivoa.

Nukuin todella pitkään aamulla.
Join aamukahvini ja luin Hesarini kiireettömästi.
Valmistelin ruokatarjoilua.

Poika pyörähti herättyään hakemassa aamukahvinsa.
Tuli kohta uudellen alas halaamaan.
Isänsä taisi käydä muistuttamassa.

Aikuinen tytär tuli iltapäivällä.
Hymyili tullessaan ja hihkaisi:
"Äiti"!

Otimme valokuvia minusta ja lapsista.
Yhdessä kuvassa kaikki kolme lasta, joista yksi taustalla taulussa.
Yhdessä kuvassa vain nämä elävät lapset.

Kuvista tuli tosi ihanat.
Julkaisin ne Facebookissa.
Vaikka hymyni kyllä näyttää lähinnä irvistykseltä.

Seuraavan kerran onneksi vasta vuoden kuluttua.
Jospa sitten hymyni olisi luonnollisen näköinen.
Seuraavana äitienpäivänä.


lauantai 10. toukokuuta 2014

Edellisen elämän kanelia

Meillä syötiin (toisten) äitien tekemää ruokaa yli vuoden. Ajatus siitä, että olisin miettinyt ruoan eri ainesosat, hakenut ne kaupasta, pilkkonut ja ruskistanut oli aivan mahdoton. Joskus esikoiseni kävi meillä tekemässä ruokaa. Muuten mies kantoi kaupasta makaroni- ja maksalaatikkoa, valmispizzoja ja kanapastaa. Paikallinen kebab-pizzeria sai meistä lähes viikottaisen kanta-asiakkaan.

Tänä vuonna olen alkanut tehdä enemmän itse ruokia. On tuntunut siltä, kuin olisin opetellut kokonaan uuden taidon. Unohtelen ainesosia tai poltan ruoan.

Haastellisimmaksi ovat osoittautuneet korvapuustit. Entisessä elämässäni tein vuosia korvapuusteja, olisin osannut tehdä niitä vaikka silmät kiinni ja ne onnistuivat aina.

Ensimmäisestä taikinasta unohdin kananmunan.
Seuraavaa kun tein, loppuivat jauhot kesken: lainasin naapurilta lisää.
Sitten unohdin levittää voin taikinalevyn päälle ennen rullausta.
Seuraavaksi unohdin laittaa raesokeria pullien pinnalle.

Tällä viikolla unohdin laittaa rasvan taikinaan. Huomasin sen vasta kun taikina oli valmis. Raivoisasti yritin saada pullataikinaan tungettua rasvaa heikolla menestyksellä. Korvapuustit eivät kohonneet luonnollisestikaan lainkaan, koska olin rikkonut taikinan rakenteen survoessani rasvaa siihen. Lisäksi ne olivat melko rapsakoita.

Tänään ajattelin ettei v*ttu voi olla noin vaikeaa leipoa korvapuusteja. Päätin raivoissani, että leivon tuota taikinaa niin kauan, vaikka joka päivä, kunnes saan korvapuustit onnistumaan.

Keräsin kaikki ainesosat aivan rauhassa. Huomasin ettei hiiva riitä, joten pyysin miestäni hakemaan sitä kaupasta lisää. Mittailin jauhot, sokerit ja rasvat erittäin huolellisesti, luin ohjetta sata kertaa. Keskityin leipomiseen. Taikina kohosi kauniisti ja jatkoin puustien tekemistä. Ensimmäisen pellillisen jälkeen huomasin kanelin loppuvan kesken. Ajattelin ettei tämä voi olla totta, enkö tälläkään kertaa onnistu tekemään korvapuusteja. Jossain muistini takamailla oli tieto siitä, että minulla on kaapissa yksittäispakattuja maustepusseja ja sieltä löytyikin kanelia.

Kanelipussi oli vuodelta 2012. Niinpä tietysti. Ajalta, jolloin elin kolmen lapsen äitinä entistä elämääni. Ajalta, jolloin minä osasin tehdä ruokaa ja leipoa. Ajalta, jolloin elämäni oli täynnä itsestäänselvyyksiä. Kuten sellaisia, että osasin leipoa korvapuusteja ja että kaikki lapseni olivat elossa.

Ripottelin taikinalevylle kanelin, jonka viimeinen käyttöpäivä oli mennyt aikaa sitten. Voitelin, sokeroin ja paistoin korvapuustit. Niistä tuli sekä kauniita että hyvän makuisia.

Huomenna emme syö kaupan valmiskakkua, sellaista ällöttävän makeaa mössöä, jota olen inhonnut ja syönyt monena vuotena. Isosisko tulee meille ja syömme herkullisia korvapuusteja, joissa on kanelia vuodelta 2012.


PS. Tein eilen lihamurekkeen, mutta siitä unohtui kananmuna. Ihmeen hyvää se kuitenkin oli ja pysyi hämmästyttävän hyvin kasassa ilman munaa.


Äidit ja Jumalat

"Jumala ei voi olla läsnä kaikkialla - siksi Hän loi äidin."

Luin tuon tämän päivän Hesarista, joku oli laittanut jo tähän lauantain lehteen äitienpäivätoivotuksen.
Minulle on kerrottu satoja kertoja lapseni kuoleman jälkeen, etten minä ole Jumala, en voi päättää elämästä ja kuolemasta. Minulle on kerrottu yhä uudelleen, että nuoren aikuisen maailmassa on kovin paljon muutakin kuin hänen äitinsä. Minä ihmettelen, että tuleeko vielä se päivä, jolloin en ajattele että minun olisi pitänyt pystyä tekemään jotain, pitämään lapseni hengissä, olemaan parempi äiti.

Puoliso kysyi tekstiviestillä onko minulla toiveita tai ajatuksia äitienpäivän suhteen. Kerroin etten halua mitään, en lahjoja, kukkia tai mitään.

Mielessäni ajattelin, että on yksi äitienpäivälahja, jota en voi saada ja joka olisi ainoa lahja, jota toivon: vakuutus siitä että kaksi jäljellä olevaa lastani pysyisivät hengissä.

Koska tiedän etten voi saada tuota vakuutusta, niin seuraava vaihtoehto olisi se, että lakkaisin pelkäämästä näiden elävien lastenkin kuolevan pois.

Eräs vertaisäiti kysyi miten aiomme viettää äitienpäivää ja miltä tuleva äitienpäivä tuntuu. Minä mietin sitä pari päivää ja ajattelin, että tuleva äitienpäivä ei eroa millään lailla minun jokaisesta päivästäni: ajattelen sekä kuollutta että eläviä lapsiani ihan joka päivä.

Olen masentunut, pettynyt omaan masennukseeni, turhautunut tähän kipuun ja ahdistukseen. Vihaan tätä oloani. Inhoan tätä tunnetta, että olen yksin siellä kuplassani, ajatukseni liikkuvat  tahmaisesti kuin hidastetussa filmissä. Terapeuttini ehdotti, että vain yksinkertaisesti hyväksyisin oloni. Toteaisin mielessäni, että nyt on menossa tämä vaihe.  Joskus ajattelen, ettei kukaan muu kuin saman kokenut voi ymmärtää tätä täydellistä väsymistä ja tympääntymistä huonoon oloon. Muistan oikein hyvin miten ensimmäisen vuoden luulin ja toivoin, että tämä helpottaisi ajan kanssa. Ja kyllähän se helpottaakin tietyllä tavalla, tosin ei siten miten luulin. Tämä ei mene sellaista lineaarista tietä pitkin, ainakaan minulla. Toki tulee hyviä hetkiä, jotka muuttuvat päiviksi ja jopa viikoiksi. Mutta se mikä minua kauhistuttaa eniten on tämä kokemus, että aina, ihan jokainen kerta, tämä mustuuden kuoppa vetää minut syvyyksiinsä. Miten voisi kuvata sitä pettymyksen ja turhautumisen määrää kun löytää itsensä taas sieltä mustasta kuopasta, jossa ei milloinkaan ole aikataulua, siellä olessa ei tiedä kauanko siellä on oltava, meneekö siihen päivä, viikko vai kuukausi. Siellä vain ollaan.

Hesarissa oli myös tämä värssy kuolinilmoituksessa:

"Aika on se, joka parantaa haavat
niin kauan kyyneleet vuotavat saavat.
Ne kuivuvat myöhemmin itsestään
- ja vaihtuvat hiljaiseen ikävään"

Olen viime aikoina huomannut, että silmiäni kirvelee kun kyyneleet alkavat valua. Olen usein ihmetellytkin sitä, että kuinka paljon kyyneleitä voi vuodattaa ilman että silmät tulehtuvat tai sairastuvat.

Aika parantaa haavat. Haluaisin tietää, että mikä on tuo aika? Vielä vuosi? Viisi vuotta? Kymmenen vuotta?
Sitäkin ihmettelen, että mitä minusta on jäljellä enää siinä vaiheessa?


keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Ihmettelyä ystäyyssuhteista

Tein pari viikkoa sitten karttoja ystävyyssuhteistani.

Tein ensin yhden kaavion menneen elämän ystävistäni. Siihen oli hyvin helppo merkitä ihmiset kolmelle eri kehälle, oli suorastaan vaivatonta läiskiä nimiä sinne. Joo, nämä olivat läheisimpiä ystäviäni, nuo kuuluvat tuohon seuraavaan kehään ja aivan, nämä tyypit tuonne kauimmaiseen. Helppoa kuin heinän teko (mistäköhän TUO tuli, en KOSKAAN käytä tuollaista sanontaa).

Sitten tein toisen kartan nykyisistä ihmissuhteistani. Ei puhettakaan, että olisin pystynyt jäsentelemään elämässäni olevat ihmiset eri kehille. Tein pieniä ympyröitä itseni ympärille. Näissä ympyröissä oli ihmisiä eri ryhmissä: vertaiset, taivaslapseni ystävät, ne jotka ovat pitäneet yhteyttä minuun lapseni kuoleman jälkeen jne.
Myös paperin kauimmaisiin reunoihin tuli pieniä ympyröitä, joissa oli vain yksi nimi ja ruksit päällä: tuolla ihmisellä ei ole enää paikkaa minun ystäväkartassani. Oli myös jonkin matkan päässä olevia ympyröitä nimineen ja niissä oli kysymysmerkki perässä.

Katselin lopputulosta ja totesin, että nykyinen ystäväkarttani näytti lähinnä viinirypäletertulta. Kysyin terapeutiltani, että mikäs on nyt seuraava vaihe. Miten etenen tästä? Hän sanoi etten tee nyt mitään, olen laittanut sisälläni "pallon pyörimään" (mistä nämä mauttomat sanonnat oikein tulevat päähäni???) ja nyt vain annan mieleni tehdä töitä taka-alalla.

No hyvä on, näin teen ja siinä samalla keräilen kuvia ja mietelmiä ystävyydestä. Mutta miksi kaikki minun keräämäni ystävyyskuvat ovat mustavalkoisia?
















Alistunut, lyöty ja nujerrettu

Itkettää ihan koko ajan.
Olo on pettynyt: tämä sama liian tutuksi tullut raskas olo on tullut takaisin. 
Mikään ei huvita. 
Terapiaan meno tuntuu turhalta: ei se tuo lastani takaisin. 
On täysin yhdentekevää paistaako aurinko vai sataako räntää. 
Ajatus loppuelämästä ilman yhtä lasta on sietämätön. 

Alistunut. Lyöty. Nujerrettu. 

Ja sunnuntaina on äitienpäivä. Minä ihmettelen taas kerran miten me äidit selviämme tästä kaikesta. 


sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Viisi päivää ja neljä yötä

Aivan mahdottoman pitkä leikkausarpi
nidottu kiinni kymmenillä metalliniiteillä
äitini ihossa

Viisi päivää ja neljä yötä
kuusitoista ateriaa
tarjottimella

Puhuimme menneestä ja tulevasta
elämästä ja kuolemasta
äideistä ja lapsista

Äiti palasi yhä uudelleen leikkaukseensa
nivelrikkoon ja tekoniveleen
minä lapseni kuolemaan

Kuroimme yhteen 
kulunutta kahta vuotta
tai ehkä viimeistä 50 vuotta

Luin 200 sivua ääneen
"Vinoon varttunut tyttö" - kirjaa
itsekin vinoon varttuneena

Tänään tulin kotiin
valtavan pyykkivuoren luo
ja minulla 
oli tilaa ja aikaa itkulleni
tiedän jo sen
ei sitä pakoon pääse

Etiikan koe

Pojalla on uskonnon koe
ensi viikolla
aiheena etiikka

Abortti ja kuolemanrangaistus
keskustelimme yhdessä
isoista aiheista

Mietimme myös itsemurhaa
yksilön oikeutta
päättää elämästään

Ripustin pyykit tämän jälkeen
poika auttoi minua
äidin kulta

Pojan huoneen lattialta
heti oven suusta
löytyi valkoinen höyhen


Saatoin arvata

Saatoin arvata,
että kaipaisin sinua,
että moni asia olisi toisin
ja vaikeaa ja monimutkaista.

En sitä,
että kaikki olisi niin yksinkertaista.

Että autius ei olisi jossakin,
vaan kaikessa, kaikkialla,
että suru asettuisi taloksi.

Että kaipaus tuntuisi joka hetki.

Lassi Nummi