maanantai 30. kesäkuuta 2014

Av (Aihe vapaa)

Alla oleva teksti on kopioitu kokonaisuudessaan Länsiväylä nimiseltä sivustolta.


Av-mammat, nuo nettinatseista pahimmat


Joudun päivittäisessä työssäni lukemaan ja moderoimaan mitä erilaisimpia verkkokeskusteluja. Liki 10 vuoden työkokemus on opettanut, että herkimmin meidät suomalaiset kiihotetaan toisiamme vastaan, kun aiheena ovat ihmisen seksuaalisuus, uskonto, maahanmuutto tai alkoholi.

Näistä 2000-luvun nettikansan kohtalonkysymyksistä on riidelty aivan viime päivinäkin, ja mikä ettei, kyllähän internetiin mielipiteitä mahtuu. Etenkin kun aiheena ovat yhteiskunnallisesti merkittävät arvokiistat, pitää sananvapauden olla mielestäni niin laajaa kuin suinkin.

Netin suurten arvokiistojen katveeseen jää kuitenkin harmaa alue, jolla sananvapauden jalot tarkoitusperät täyttyvät huonosti jos ollenkaan.

Tätä nettikansan pimeää puolta hämmästelläkseen ei tarvitse etsiytyä Thor-verkkoon tai muullekaan rikollisuuden areenalle. Riittää, että näppäilee itsensä perhelehtien av- eli aihe vapaa -palstoille, joilla anonyymit mielipiteet ovat yhtä suoria kuin niiden perustelut kieroja.

Tiedän, että usein kyse on provosoinnista ja trollaamisesta ja että palstoilla viihtyvät myös muut kuin he, joille ne on perustettu.

Silti uskallan sanoa, että pahempaa nettikiusaamisen ylläpitäjää ei tästä maasta löydy kuin stereotyyppinen ”av-mamma”.

Siinä missä netin lainvalvojat antavat nykyisin tiukan suojan eri uskontokunnille ja vähemmistöille, ei av-äityleitä näytä pysäyttävän edes valtakunnansyyttäjä.

Tämän saavat alati tuta heidän lempiuhrinsa, kymmenet perheaiheista kirjoittavat bloggarit, joiden kimppuun korppikotkat palstoiltaan hyökkäävät.

Av-mameille mikään ei ole pyhää, vähiten elämä.

Saalistuksen juoni menee aina samalla tavalla. Kun verkosta löytyy uusi blogi, jonka ylläpitäjä poikkeaa elämänkokemuksineen tai ajatuksineen massan tylsyydestä, käydään sen kimppuun linkityksin ja valikoiduin lainauksin.

Hyökkäyksen syyksi riittää liian onnelliselta näyttävät lapset”
Hyökkäyksen syyksi riittää, jos bloggarilla on liian monta liian kauniisti puettua ja liian onnelliselta näyttävää lasta. Tai jos bloggarilla, joka yleensä on nainen, on varaa hoitaa lapsiaan kotona pidempään kuin puolitoista vuotta.

Myös elämän vastamäessä kamppailevat saavat osansa. Auta armias, jos paljastat syöväsi masennuslääkkeitä, saat kimppuusi puoskareiden etujoukon.

Edes perheessä koettu kuolema, olipa se sitten luonnollinen tai itse aiheutettu, ei anna suojaa, jos siitä kirjoittaa siitä liian syvällisesti, analyyttisesti tai inhimillisesti.

Kommenteissa ei säästellä, kun tuomioita jaellaan: Hullu! Joku hihhuli-lessu! Ihan sairasta! Uusi minttuvettenterä??!

Keskustelun lomassa joku muistaa sanoa pari puolustavaa sanaa, kunnes joku huomauttaa palstan ylläpitäjälle rikoksen rajamailla liikkuvasta kirjoittelusta.

Tässä vaiheessa keskusteluketju yleensä poistetaan. Sitten kuluu joitakin päiviä, ja riepotuksen kohteena ollut blogikin katoaa verkosta.

Kuukauden päästä joku av-mammoista aloittaa uuden ketjun, jossa huhuillaan blogin perään. Turhaan.

Taas yksi erilainen ääni on kadonnut netistä.

Ja av-mammojen on löydettävä uusi uhri.

MIKKO VÄLIMAA


perjantai 27. kesäkuuta 2014

Yksi episodi takana ja taas opittu jotain uutta ihmiskunnasta

No niin. Olin yhteydessä Kaksplussaan omalla nimelläni ja tuo ketju on nyt poistettu. Luojan kiitos.

Laitan itselleni tähän muutaman lohtuajatuksen.
Teen töitä vielä muutaman tunnin ennen kesäloman alkamista.
Iloitsen ajatuksesta, että pääsen tänään mökille tärkeiden ja rakkaiden ihmisten kanssa.

Kirjoittelen tänne lisää sitten kun olen saanut tämän mylläkän päässäni rauhoittumaan ja turvallisuudentunteen palamaan. Ehkä.









torstai 26. kesäkuuta 2014

Totta vai tarua

Hmm. Blogin pitäjä näkee tilastoja blogin lukijoista, mm. sellaisia kuin "Katselut maittain" ja "Katselut selaimittain". Tilastoissa on myös sellainen kohta kuin "Liikenteen lähteet", hämmästykseni huomasin juuri, että Kaksplussan keskustelupalstalta oli selattu blogiani 115 kertaa viikon sisällä.

Uteliaana menin tietysti katsomaan, että miksi näin ja siellä todella oli linkki blogiini. Alla poimintoja keskustelusta.

Ketju: Enkeli-Elisan keksijän uusi blogi?

"Päädyin tähän blogiin sattumalta ja olen lueskellut sitä jonkin verran.
Miksi minusta tuntuu todella voimakkaasti siltä, että tämä on Minttu Vettenterän uusin fiktio?"

"Blogi on perustettu kohun jälkeen. Voisi ollakin. En osaa tai jaksa analysoida hänen kirjoitustyyliään. Ehkä tuolla naisella on joku fiksaatio itsemurhista. Pahoitteluni, mikäli kyseessä on joku oikea henkilö. Niin tai näin... blogista haiskahtaa vähän fiktiivisyys. "

"Sairasta. "

"Pikavilkaisun perusteella en todellakaan hämmästyisi, vaikka kirjoittaja olisi sama. "

"Kyllä maailmassa on muitakin ihmisiä jotka kirjoittavat itsemurhista kun tuo Minttu. Asia koskettaa varmasti monia monia ihmisiä. Omassa lähipiirissänikin on asia tullut pohdittavaksi.."

"En usko että Enkeli-Elisan keksijän. Jotain samaa kirjoitustyyleissä mutta luulen että eri henkilö. "

"Fiktiviisyys todellakin haiskahtaa aika kovasti. Tosin jos jollain oikeasti on tuollainen aika mässäilevä tapa käsitellä tuollaista asiaa niin pahoittelut ja onhan sekin mahdollista. Mutta Vettenterän tekstiltä ei vaikuta, on nimittäin hivenen paremmin kirjoitettu eikä samoja maneereita näyttäisi olevan. "

"Totta, tuo teksti on kyllä hivenen paremmin kirjoitettu kuin Vettenterän tuotokset. En jaksa kuitenkaan uskoa tämän(kään) tarinan todenperäisyyteen. Liian moni kohta haiskahtaa."


Mitäpä tuohon mitään lisäämään.







tiistai 24. kesäkuuta 2014

Ihmeiden satumaa

Viime syksynä eräänä päivänä kaksi nuorta ihmistä eri puolilla Suomea päätti lopettaa elämänsä samana päivänä. Meni muutama viikko ja minä sytytin ensimmäisen virtuaalikynttiläni Sytytäkynttilä.fi sivuille kuolleelle lapselleni. Päivä oli noiden kahden nuoren kuoleman ensimmäinen kuukausipäivä.

Meni muutama kuukausi ja toisen nuoren äiti löysi blogini. Minä koen niin, että hänestä on tullut suruystäväni, olemme tavanneet jo kerran ja toivon mukaan tapaamme tänä kesänä uudelleen.

Sitten kului taas muutama kuukausi ja toisenkin nuoren äiti löysi blogini. Minä koen niin, että hänestäkin on tullut suruystäväni. Seuraan hänen elämäänsä sivusta ja huolestun jos en kuule (lue) hänestä mitään,

Sattumaa, sanoisi joku.
Satumaa, sanon minä.

Minä haluan elää tällaisessa satumaassa, uskoa ihmeisiin ja välillä vähän myös keijuihin, yksisarvisiin ja merenneitoihin. Minä haluan elää ihmeessä ja siinä uskossa ettei asioita tapahdu sattumalta, etteivät juuri tietyt ihmiset kohtaa sattumalta.


Tarvitsen aikaa, uskoa itseeni ja muihin, rohkeutta ja myötätuntoa itseäni kohtaan

Nyt tuli eteen niin hyvä kirjoitus surusta, että se on linkattava tänne.

Complicated Grief: Reframing the Way We Think About Love and Loss http://www.psmag.com/navigation/health-and-behavior/complicated-grief-reframing-way-think-love-loss-83511/

Mourning is the process by which grief is reshaped; think of it as a learning process. We must incorporate the finality and consequences of the loss into implicit and explicit memory systems, reconfigure the working model of the deceased, and redefine our self-concept in the face of the new reality. This learning takes time, faith in ourselves and others, courage, and self-compassion. Successful mourning often brings recognition that grief is the form love takes when someone we love dies.

Bereaved people need to give grief its rightful place as a permanent part of their lives. This means neither over- nor under-emphasizing its importance. It means staying as true to the moment as possible, letting the pain work its way through our lives, until we are like George Eliot’s Adam who, “…though you see him quite master of himself, working hard and delighting in his work after his inborn inalienable nature, had not outlived his sorrow—had not felt it slip from him as a temporary burden, and leave him the same man again.”







 


maanantai 23. kesäkuuta 2014

Kokonaiskuva ratkaisee

Vuosia  sitten luin jostain ajatuksen, että jos yrittää tietoisesti vaikuttaa toisen ihmisen asenteisiin tai ajatuksiin, niin yritys on pääsääntöisesti tuomittu epäonnistumaan. Mutta jos vilpittömästi kertoo oman näkemyksensä ilman pienintäkään tarkoitusta "käännyttää" toinen ajattelemaan samalla tavalla kuin itse, niin ajatus saattaakin mennä perille.

Näin huomaan itselleni nyt käyneen.

Joitakin viikkoja sitten joku kommentoi jonkin blogin postaukseen jotakin, joka jäi elämään ihan omaa elämäänsä minun sisälleni. Luulen muistavani kuka se oli, mutta koska en löydä ko. kommenttia, niin en voi sitä tarkistaa ja siksi en laita tähän lähteen nimeä.

Kokonaiskuva ratkaisee.

Toden totta, noin yksinkertaista se on. Ei, tässä ei ollut sarkasmia lainkaan. Se nimittäin on oikeasti niin, että kokonaiskuva ratkaisee.

Kohta kaksi vuotta olen singahdellut kahden vastakohdan välillä: toivon ja toivottomuuden, lohdun ja lohduttomuuden, kivun ja kivuttomuuden, merkityksellisyyden ja merkityksettömyyden välillä. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Suru tulee aaltoina. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että yhä uudelleen ja uudelleen tipahtaa sinne mustuuteen, jossa ei ole valoa, siellä asuu ankeuttajien sankka lauma, joka vetää puoleensa kaiken sanoinkuvaamattomuuden. Silloin kun minä olen tuolla kuopassa, niin en kertaakaan, en yhtä ainoaa kertaa ole siellä ollessani kokenut tai jaksanut luottaa siihen, että se tila ei ole ikuinen, että se menee ohi, tälläkin kertaa se menee ohi. Se tila menee aina, ihan jokainen kerta ohi. Se ei tunnu mahdolliselta siinä tilassa (aivot eivät ole kokeneet sitä vielä tarpeeksi monta kertaa muodostaakseen uusia "ratoja", joihin voisin tukeutua ja tietää, että tuo olo ei ole pysyvä?). Olen ymmärtänyt niin, että ihmisen pitää toistaa mielettömiä toistoja jotain toimintoja ennenkuin niistä tulee tapa ja rutiini. Olen myös kuullut terapeutiltani, että minä saatan uskoa (kuultuani sen monta, monta kertaa) ettei lapseni kuolema ollut minun syyni.

Kokonaiskuva ratkaisee.

Nyt kun olen pois mustuuden kuopasta taas, niin voin todeta, että voin hyvin. Minä voin niin hyvin kuin näissä olosuhteissa vain on mahdollista. Nyt tässä kuopan reunalla seistessäni näen hirvittävän selvästi kaiken sen, joka on tänään paremmin kuin vuosi sitten. Näen ja listaan mielessäni pitkään listaan asioita, joita olen tehnyt tänä toisena vuotena ja joihin en olisi mitenkään kyennyt ensimmäisenä vuotena. Tunteita, joita olen tuntenut, Iloja, joita olen kokenut, ajatuksia, joita olen saanut.

Kokonaiskuva ratkaisee.

Tässä toisen vuosipäivän kynnyksellä voin todeta, että minä olen mennyt eteenpäin. Suru on muuttanut muotoaan. Minä olen muuttunut. Minun maailmani on muuttunut.

Kun katson kokonaiskuvaa, näen että tuskan määrä on vähentynyt.
Kauhu on helpottanut.
Epätoden tuntu on poistunut.

Jos kirjoitan sen tähän vielä yhden kerran, niin muistaisinko minä sen, (jos en seuraavalla kerralla, niin edes joku kerta), kun olen mustuudessa, että kokonaiskuva ratkaisee?


torstai 19. kesäkuuta 2014

Pahin on jo tapahtunut

Olen ensimmäistä kertaa mökillä yksin. Ilman autoa.

Se on ollut aiemmin mahdotonta, koska jotainhan olisi voinnut sattua tai tapahtua. 

Ajattelin tätä mökkeilyä yksin ja totesin, että jos jotain sattuu minulle, niin sitten varmaan niin on tarkoitettu. Jos kuolen yksin täällä mökillä, niin sitten on minun aikani lähteä. 

Oikeastaan nautin siitä, että olen luovuttamut elämäni hallinnan muihin käsiin. Se on rankkaa hommaa. Muistan kuinka yritin aina purjehtiessa pitää veneemme pystyssä pelkällä tahdonvoimalla. 

Luulin, että olisin mökillä taivaslapseni kanssa, mutta olenkin täällä puuhastellessani miettinyt isosiskon asioita. Asuntoa, opiskelua, muuttoa, kissoja, huonekaluja. Hänellä on suuria muutoksia elämässään ja minä olen yrittänyt vakuutella itselleni etten voi niitäkään asioita järjestellä tahdonvoimallani. 

Ei hänelle käy kuinkaan. 

Ei minulle käy kuinkaan. 

Pahin on jo tapahtunut, loppu on elämää ja pahimmasta selviytymistä. 




Ja kaikki romahtaa

Minusta tuntui helpottavalta löytää tuo kuvateksti. Ai tämäkin on siis täysin normaalia?

Puhkean kyynelehtimään kun näen tai koen jotain kaunista. Olen ihmetellyt miksi? 

Ymmärrän sen, että hyvyys ja kauneus koskettavat: sitä on siis vielä olemassa. 

Mutta miksi minua sattuu kuitenkin aina vähän kun romahdan jostain hyvästä asiasta?


keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Juuri nyt, tällä hetkellä

Heräsin kahdeltatoista.
Join ihanassa hiljaisuudessa aamukahvini.
Luin lehtiä, tein pari sudokua.
Siivosin aitan nuorten jäljiltä.
Sahasin puita.
Haravoin metsää.

Juuri nyt, tällä hetkellä, ajattelen että tänään on hyvä päivä.
Juuri nyt, tällä hetkellä, ajattelen että pidän elämästäni.

Mökillä.
Yksin.


sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Rakkaudessa kohti pimeää nurkkaa

Tämä päivä (tai oikeastaan eilinen) on ollut yksi elämäni merkillisimmistä päivistä.

Olen koko viikon tuntenut itseni niin kovin pieneksi ja haavoittuvaksi. Keskiviikkona terapiassa käsitellyt asiat oikeastaan korostivat tätä pienuuden tunnetta. EMDR-harjoitusten aikana olin niin lähellä omaa salaista nurkkaani, jossa ei ole sanoja eikä tietoisia muistikuvia. On vain tunne, joka on syntynyt ensimmäisten elinpäivien, -viikkojen ja -kuukausieni aikana. 

Olemme lähestyneet tuota nurkkaa pikkuhiljaa ja jollain tasolla olen ollut tietoinen sen pimeän nurkan olemassa olosta ja järjellä ymmärrän sen synnyn, mutta kun tuota nurkkaa lähestyy TUNTEMALLA, niin siinä alkaa haavoittuvuus, sanattomuus ja pienuus. 

Tänään lähdimme aamusta mökille ja autossa luin viestin vertaisäidiltä. Ihanan rakastavan ja kannustavan viestin. Iltapäivällä näpelöin taas puhelinta ja löysin toisen ihanan viestin toiselta vertaisäidiltä. Alkuillasta tarkistin sähköpostini ja sinne oli tullut kolmas viesti, uskomattoman ihana ja aito sydämestä kirjoitettu viesti. 

Yksikin viesti olisi tuonut minulle niin kovin kipeästi tarvitsemaani lohtua ja toivoa, mutta minä sain kolme viestiä yhden päivän aikana.

Olen kiusannut itseäni miettimällä, että uskonko Jumalaan ja jos uskon niin minkälaiseen Jumalaan uskon. Tänään ajattelin, että mitä jos lakkaisin tämän tuloksettoman pohdinnan Jumalasta ja sen sijaan uskoisin hyvään ja rakkauteen? Jos vain yksinkertaisesti uskoisin siihen, että yhä edelleen maailmassa tapahtuu hyvää. Ja siihen, että maailma on täynnä hyviä ihmisiä ja hyviä tekoja. Ja onko sillä merkitystä, että mikä saa hyvän aikaiseksi, eikö tärkeämpää tänään ole, että uskon hyvän olemassa oloon ja sen tarkoituksenmukaisuuteen, siihen etten törmää hyvään sattumalta?

Minä tunnen niin valtavaa kiitollisuutta siitä rakkaudesta, jota olen saanut vastaanottaa ja myös sen mukanaan tulleesta toivosta. Kyllä minä taas kestän tämän kuukausipäivän ja kaikki muut lähiviikkojen tulevat merkkipäivät. 

Kiitos teille sielunsiskoni <3




perjantai 13. kesäkuuta 2014

took and died

Sinä sitten otit ja  kuolit.
"took and died"

Me täällä sanomme
"up and died"

Mistä mielen sopukasta
etsiä kieltä jolla sanoa
asi es la vida
Pidit tuosta lauseesta "sellaista elämä on"

Elämän salaisuus on meille paljon mieluisampi
kuin kuoleman sellaisuus.


Kirjoitti Anselm  Hollo  sisarensa  kuoleman jälkeen.  
Katkelma runosta on  kokoelmassa Corvus, suomentanut Kai  Nieminen. 


keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Kuka lohduttaisi nyytiä ja minua?

Menin kirjastoon ja lainasin kirjan "Kuka lohduttaisi nyytiä".

Sylikissa kommentoi erästä postaustani ja lopetti kommenttinsa sanoihin: Sillä kuka sitä rikkinäistä lohduttaa, ellen minä itse? Minulle tuli tuosta heti mieleen Toven satu ja tiesin, että minun on luettava se.

Luin sadun ja kaunishan se oli. Sitä jäin kyllä miettimään, että miksi hän kirjoitti hahmojen nimet pienellä. Vai eikö ne olleet lainkaan nimiä, ehkä enemmän lajeja? Tai jotain ihan muuta?

Ja tuittu ruusut sai ja kirjeen luki
ja nimenkin hän tarkkaan tavasi.
Ah posken punaruusut häntä puki
ja nyytille hän sylin avasi
ja kuiskas: unohda jo mennyt kamaluus,
on edessämme kaikki kauneus ja ihanuus:
on meri jota nähnyt en mä milloinkaan
ja kauniit näkinkengät joita poimitaan.
He lähtivätkin heti matkaan vilijaanan myötä
ja kaikki homssut hurrasivat heille kaiken yötä,
nyt juhlavalot valaisevat meren mustaa selkää.
Nyt lohdutamme toisiamme, emme koskaan enää pelkää!

Olen niin paljon miettinyt tätä lohtuasiaa. Mikä minua lohduttaa? Miten minua voi lohduttaa? Puolisokin kysyi tänään, että miten hän voi lohduttaa. Minua lohduttaa ajatus siitä, että minun ja meidän elämät ovat osa jotain paljon suurempaa suunnitelmaa, että kaikella on tarkoituksensa. Minua lohduttaa kun näen nuorten jatkavan elämäänsä sisaruksen tai ystävän kuolemasta huolimatta. Minua lohduttaa ajatus, että taivaslapseni tiesi minun rakastavan häntä. Minua lohduttaa, kun toinen myöntää tai tunnustaa menetykseni mittaamattomuuden, suruni syvyyden ja tuskani tahattomuuden.

Mutta kaikista eniten, niin ajattelen ainakin tänään, lohtua voin antaa itse itselleni. Siis jos vain osaisin. Voisin lohduttaa ja kertoa kaikkien vanhempien tekevän joskus virheitä. Muistuttaisin toimineeni aina kulloistenkin kykyjeni mukaan. Antaisin väsymättä itselleni anteeksi. Ymmärtäisin ja hyväksyisin oman voimattomuuteni, sekä entisessä elämässäni että nykyisessä. Kehuisin pienistä onnistumisistani. Valaisin toivoa sisälleni. Kertoisin, että mielekäs ja ihan hyvä elämä voi olla mahdollista myös sellaiselle äidille, jonka lapsi ei halunut elää. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka paljon.

Haluan ajatella, että jotain on lähtenyt sisälläni liikkeelle tähän suuntaan. Olen perheeni ainoa lapsi ja viime yönä näin unta, että minulla oli sisko. Unessa siskoni oli vakavasti sairas ja minä taistelin hänen puolestaan. Tunsin valtavaa huolta, rakkautta ja taistelutahtoa. Halusin epätoivoisesti pelastaa tun unisiskoni.

Olen kokenut valtavaa yksinäisyyttä elämäni aikana. Jo ennen lapsen kuolemaa, kauan ennen sitä. Ehkä nyt lähestyn tuon pitkän tien alkua, jossa voin oppia lohduttamaan tuota pientä yksinäistä lasta sisälläni.


PS. Jotenkin en lainkaan hämmästynyt, kun kirjan tapahtumat sijoittuvat heinäkuulle.





tiistai 10. kesäkuuta 2014

Sä oot toisesta maailmasta jostain paljon kauniimmasta

Löysin muutama päivä sitten kuvan, jonka kuvateksti kertoo oikeastaan kaiken mihin minä tänään uskon.


Etsin eilen Youtubesta jotain musiikkia, joka sopisi hyvin taivaslapsen syntymäpäivälauluksi ja löysin täydellisen laulun, jota en ollut milloinkaan aiemmin kuullut. Olen sitä tänään kuunnellut melko monta kertaa, oikeastaan koko päivän, paitsi milloin en töiltäni sitä pystynyt kuuntelemaan.

Minua kosketti tuossa laulussa moni asiaa. Katselin eilen kuvaa, jossa taivaslapseni on pieni vastasyntynyt vauva käsivarsillani ja minä katson häntä kuin sanoakseni: "Hei, minä olen äitisi. Kuka sinä olet? Mistä tänne tulit? Laulussa hän vastaa olevansa toisesta maailmasta ja että oli hauska nähdä.

Sä oot toisesta maailmasta
Jostain paljon kauniimmasta
Sanot "heihei, oli hauska nähdä!"
Ja palaat, sä palaat

Mä tahdon lentää sun kanssa kattojen yllä
Voidaan käydä pilvissä kyläilyllä
Sä oot toisesta maailmasta
Jostain paljon kauniimmasta

Mä tahdon lentää sun kanssa kattojen yllä
Voidaan käydä pilvissä kyläilyllä
Sä oot toisesta maailmasta
Jostain paljon kauniimmasta
Toisesta maailmasta

Pariisin kevät, Toisesta maailmasta

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Aika on syntyä ja aika kuolla


9.6.1992

Kaikella on määrähetkensä, 
aikansa joka asialla taivaan alla. 

Aika on syntyä ja aika kuolla, 
aika on istuttaa ja aika repiä maasta, 
aika surmata ja aika parantaa, 
aika on purkaa ja aika rakentaa, 
aika itkeä ja aika nauraa, 
aika on valittaa ja aika tanssia, 
aika heitellä kiviä ja aika ne kerätä, 
aika on syleillä ja aika olla erossa, 
aika etsiä ja aika kadottaa, 
aika on säilyttää ja aika viskata menemään, 
aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen, 
aika olla vaiti ja aika puhua, 
aika rakastaa ja aika vihata,
aika on sodalla ja aikansa rauhalla.

Saarnaaja 3:1-8


Lisa Gerrard, Now we are free

Taken from an interview with Lisa Gerrard about the song: 


"...The rest of the vocals, sung with sounds rather than in a 
conventional language, are an example of melismatic singing. "It ´s a language invented within the music, inherently, and the words mean more than I can say in English", she says. "The way I sing is not new; it ´s been around since the beginning of time, and it ´s something all children are born with. It ´s not unique to me, but for some reason I never lost the ability".

..so it ´s almost like singing in tongues - sounds that speak from the heart.



lauantai 7. kesäkuuta 2014

Sinä olet kanssani

Sinä olet täälläkin aina mielessäni. 

Maalasin noita kaiteita kun soitit. 
Istutit tuon havukasvin. 
Jouduit järvihätään tuolla surffilaudalla. 
Tällä rannalla seisoit käsilläsi. 
Tässä terassilla istuit. 
Enkelimukisi on edelleen kaapissa. 
Tässä keinussa leikkasimme koiran kynnet. 
Tuossa pelasimme korttia. 

Loputtomasti muistoja sinusta. 
Kuolleesta lapsestani elossa mökillä. 

Kun kuolit, niin muistin pitkään kaikki ikävät asiat. Nyt osaan olla jollakin tavalla "iloinen" näistä kaikista hyvistä muistoista.

Minusta tuntuu kuin olisit täällä koko ajan vierelläni. Ihan kuin tekisimme yhdessä näitä askareita. 

Yhdessä mökillä. 
Paikassa, jossa me molemmat viihdymme niin tavattoman hyvin. 

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Ilo sisälläni

Tunsin tänään kirkasta ja puhdasta iloa ensimmäistä kertaa lapseni kuoleman jälkeen. Huikaisevan mielettömän ihana tunne!

Ne näkyivät jo kun lähestyimme mökkiä. Pilkottivat väriloistossaan puiden välistä. Niitä on kuusi kappaletta, kolmea eri väriä. Ne ovat yli 20 vuotta vanhoja ja osa taitaa jo kurkotella neljän metrin korkeuteen. 

Luulen, että tulen muistamaan tämän ensimmäisen aidon ilon hetken loppuelämäni ajan. 





torstai 5. kesäkuuta 2014

Vastaus universumilta

Hah! Sain enteriä painettua edellisen postauksen jälkeen ja heti sen perään näin tämän.


Vuodet kuluu ja niin minäkin

Jos tekisin tänään mitä haluaisin, niin

-muuttaisin asumaan yksin
-irtisanoutuisin töistä
-sanoisin universumille: minä luovutan, sinä voitit
-irtaantuisin kaikista ihmisistä
-tapaisin lapsiani ja terapeuttiani kerran viikossa

Puhuimme taas terapiassa ajasta. Terapeutti sanoo, että kaksi vuotta lapsen kuoleman jälkeen on LYHYT aika. Minä sanon, että kulunut kaksi vuotta on hirvittävän PITKÄ aika. Luulen, että olemme molemmat oikeassa. 

Vertaisohjaajan kokemus oli, että ensimmäiset KUUSI vuotta olivat vaikeita. 

Minä olen niin mahdottoman väsynyt tähän kipuun. On välillä vaikeaa muistaa, että monella tapaa voin kuitenkin paremmin kuin vuosi sitten. 

Olen kuullut myös sanottavan ettei aika itsessään mitään muuta, että kysymys on siitä miten sen ajan käyttää. Jos mietin omaa ajankäyttöäni lapsen kuoleman jälkeen niin voin vilpittömästi sanoa tehneeni parhaani. Mutta trauma ja suru elävät omaa elämäänsä minussa ja niillä on oma minulle tuntematon aikataulunsa. 

Valitettavasti. 


maanantai 2. kesäkuuta 2014

Minun purteni on niin pieni

Luin  Gretelin blogista runon ja singahdin aikamatkalle.

Tuuliajolla

Olen maailman touhussa rikkeynyt,
Repaleina on sieluni mun:
Epäkunnossa purteni purjeet on
Ja venhoni ruoria tottele ei,
Omin valloin vain sekä oikkuillen
Tuul'ajolla vauhkona kiitää.

Minä teen minä onneton venhemies,
Elon aavalla kerran kun oon?
Oi, jospa nyt luotonen ilmestyis,
Min suojahan haaksensa ohjata vois!
Levon hetkeä tarvitsen.

Näät myrskyssä hukkasin määräni pään,
Epäkuntohon purjeet sain;
Vain pilkkunen maata jos kangastais,
Mun henkeni ehkä jo voimaa sais -
Mut minne mä silmäni luonenkin,
Nään aavaa, tyhjää ja aavaa.

Kasimir Leino 

Ajattelin että niin, tuo kaunis runo on melko osuva kuvaus elämästäni tänään. Muistelin papin puhetta häissämme 16 vuotta sitten, sekin kietoitui purjehtimisen ympärille. 

"Te olette löytäneet rakkaudessa toinen toisenne. Te olette valmiit sukulaisten ja ystävien keskellä antamaan toiselle ja vastaanottamaan toiselta kultaisen sormuksen, rakkauden ja uskollisuuden näkyvän merkin. Te haluatte käydä elämän merelle samassa veneessä, olette valmiita kohtaamaan tyvenen ja myrskyt yhdessä, toinen toistanne auttaen ja tukien.

Yhteisestä harrastuksestanne ja elämänkokemuksestanne te tiedätte, että merelle tulee lähteä nöyrällä mielellä, luonnon suuria voimia kunnioittaen. Siksi tässäkin teidän elämänne juhlassa on hyväksi nöyrä rukouksen henki: ” Varjele minua Jumala, sillä sinun meresi on niin suuri, ja meidän purtemme niin pieni”.

Me keskustelimme joku päivä sitten tässä samassa paikassa siitä mitä se rakkaus oikein on. Te sanoitte, että se on myös itsensä rakastamista ja kunnossa pitämistä toista varten. Aivan niin! Avioliitto ei ole vain huvipursi, puolisoilla on myös vastuunsa toisistaan ja koko perheestä. Sinäkin NN olet saanut myös kaksi morsiusneitoa miehistöösi elämäsi purteen.

Rakkaudesta keskustellessamme te viittasitte myös Pyhän Fransiscus Assisilaisen nöyrään mutta rohkeaan rukoukseen: ”Niin että, oi Mestari, en yrittäisi niin paljon etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita, hakea ymmärrystä kuin ymmärtää toisia, pyytää rakkautta kuin rakastaa muita”. Näin rakkaus on suuren luokan kutsumus: joka aamu uudestaan rakkaus kutsuu meitä oppilaikseen. Ja joka päivä rakkauden salattu siunaus, elävä Jumala, kantaa voimallaan. Fransiscus sanoi näin: sillä antaessaan saa, kadottaessaan löytää, unohtaessaan saa anteeksi ja kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään. Rakkauden salattu siunaus on tätäkin: missä elämän taakat ja kuormat jaetaan kaksille harteille, siellä ne pienentyvät puoleen ja jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.

Teille purjehtijoille voi sanoa näinkin: älkää heittäkö elämän purrestanne Kristusta yli laidan. Jeesus Vapahtaja on hyvä luotsi. Vihkiraamattunne alkulehdellä on hänen sanansa teille: Rakastakaa toisianne niin kuin minä olen rakastanut teitä. Tuulta purjeisiin, mutta silti varokaa uhkarohkeutta! Pysyköön sydämissänne tämä viisaus ja nöyryys: ” Varjele minua Jumala, sillä sinun meresi on niin suuri ja meidän purtemme niin pieni."


Kyllä. Jos jostain voin olla samaa mieltä, niin se on tuo purren pienuus. Muusta en osaa sanoa tänään kovinkaan paljon. Yksi miehistön jäsen on kuollut. Mutta olemmeko kohdanneet myrskyt yhdessä? Toinen toistamme auttaen ja tukien? Olenko elänyt elämäni nöyränä? Olenko elännyt todeksi Assisilaisen rukousta? Koskaan? Ennen tai jälkeen lapseni kuoleman? Miten meillä on jaettu ilot ja taakat? Onko minun elämässäni ylipäätään Jumalaa tänään?

Kun menin ensimäisiä kertoja puolison purjeveneelle, niin löysin sieltä vanhan c-kasetin, jossa oli Georg Otsin paatoksella laulamia lauluja, sekä meriaiheisia että muita. Kuuntelin sitä ja aluksi se oli pelkkä vitsi ja rituaali: kasetti piti kuunnella aina purjehdusmatkan alkupäivinä. Vuosien varrella kävi sitten niin, että kiinnyin kasetin lauluihin yhä enemmän.

Tänään muistin tuon kasetin ja etsin Youtubesta kasetilla olleita lauluja, mutta suurinta osaa en löytänyt. Surffailin netissä ja löysin Suomen Viro-yhdistysten liitto ry:n sivut ja sieltä tilasin Otsin cd:n, jossa on 48 hänen suomeksi laulamaa laulua.

Mieleeni tulvi lukemattomia muistoja ihanista aurinkoisista kesistä merillä. Ihmeellistä näissä muistoissa oli se, että olin kuin elokuvissa. Aivan kuin minä en olisi ollut itse niissä muistoissa lainkaan mukana, katselin vain niitä kuin valkokankaalta ja ajattelin että kyllä, noilla ihmisillä oli ihania onnellisia kesiä. Olen toki aiemminkin havainnut sen verhon nykyisyyden ja menneen välillä, mutta jotenkin on pelottavaa miten irrallinen tuo hyvä aika ennen lapsen kuolemaa on minun tästä päivästä.

Tämä korosti entisestään sitä tunnetta, joka minulla on tänään ollut ja jota yritin kuvata tuossa runossani Varjokuva. Kävin tässä tupakalla ja ajattelin, että alkavatkohan ääriviivani jotenkin sumentua , kadota. Jos minä muutunkin näkymättömäksi?

Ensi viikolla on taivaslapsen syntymäpäivä, hän täyttää 22 vuotta.
Ensi viikolla on hääpäivä, olen purjehtinut tässä liitossa 16 vuotta.

Georg Ots, Syysunelmia

Varjokuva

Minusta tuntuu
kuin olisin

pelkkä

varjokuva

itsestäni