keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Cogito, ergo sum

Löysin kauan sitten blogin, jossa vaikutti olevan hyvin mielenkiintoisia kirjoituksia. Tein niin kuin nykyään aina teen, laitan sivun kirjanmerkkeihini ja ajattelen, että palaan siihen myöhemmin. Tällä viikolla palasin yhteen kirjanmerkkiini, blogiin nimeltään Ajattelun ammattilainen.

Löysin sieltä loistavan kirjoituksen, jonka kopioin tähän kokonaisuudessaan. Tai no, hyviä kirjoituksia on siellä monia, mutta tässä on siis niistä yksi.

Ihmiset ovat ihmisiä
02/12/2013

Luullakseni ajatteluni keskeisin aksiooma on tämä:

Ihmiset ovat ihmisiä.

Ihmiset eivät ole symboleita. Eivät feminismin, vammaisuuden, menestyksen, oikeistolaisuuden tai vasemmiston. Ihmiset eivät ole merkkejä, tuotemerkkejä tai ikoneita. He ovat hengittäviä, tuntevia olentoja. Niin tavikset kuin julkkiksetkin. Ihmiset ovat itkeviä, nauravia, joskus seinään törmääviä tai siitä nojaa ottavia. Joskus mokaavia. Ja joskus taas lentoon lähteviä.

Ihmiset eivät ole objekteja. He eivät ole tarkasteltavaksi tarkoitettuja, mittatikulle asetettuja, kylmän analyyttisesti arvioituja. Tai kuuman tunteellisesti. Ihmiset ovat näkökulma maailmankaikkeuteen. Jokainen itsessään, faktuaalisesti, kokonainen maailmankaikkeus. (Ajattele: juuri tällaisena maailmaa ei näe kukaan muu kuin sinä.)

Ihmiset eivät ole koneita. Ihmiset eivät ole tuotantovälineitä tai instrumentteja toisten menestyksen siivittämiseen. Ihmisillä ei ole käyttöarvoa. Jokaisen ihmisarvo on vakio. Me olemme kaikki tasan yhtä arvokkaita, ansioihin, ulkoasuun tai pankkitilin saldoon katsomatta.

Ihmiset ovat ihmisiä.

Ensiksi tuntevia. Joskus ajattelevia, joskus ei.

Tekeviä. Joskus aikaansaavia, joskus ei.

Kokevia. Yhdessä nauravia ja itkeviä. Yhdessä aina enemmän kuin yksi kerrallaan.

Ihmiset tarvitsevat sitä, että heidät kohdataan kokonaisina. Aidosti.

Ihmiset tarvitsevat sitä, että he pärjäävät. Että homma pysyy näpeissä.

Ja ennen kaikkea ihmiset tarvitsevat sitä, että heistä välitetään, outouksineen kaikkineen.

Me tarvitsemme sitä, että olemme osa jotain. Että emme ole yksin.

Tämä pätee niin kolmivuotiaaseen vaahtosammuttimeen kuin miljardiyrityksen toimitusjohtajaan. Niin katuojaan kaatuneesen spurguun kuin miljoonia viihdyttävään supertähteen. Niin uransa ehtoopuolella olevaan urheilijaan kuin kapakkaseurueesta itseään etsivään elämäntaiteilijaankin.

Ihmiset ovat viime kädessä hirmu simppeleitä otuksia.

Ihmiset tarvitsevat arvostusta, kannustusta ja rakkautta.

Siis sitä, että kohdataan vertaisenaan. Että kasvetaan, ja autetaan eteenpäin. Ja että annetaan tulla lähelle, juuri sellaisena kuin on.

Ihmiset ovat ihmisiä.

Joka ikinen meistä.


Olen viime päivinä käynyt useita pitkiä keskusteluja isosiskon kanssa, osa niistä on ollut rankkoja, osa tärkeitä, osa antoisia ja osa kaikkia niitä. Olemme miettineet ihmisessä olevaa tarvetta tulla nähdyksi, kuulluksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi. Se on valtavan iso tarve, ja kuinka monella lopultakaan tuo tarve tulee tyydytetyksi?

Olen joutunut ja saanut pohtia paljon viime päivinä sitä, minkä takia on niin vaikeaa nähdä ulkoisen tunteen "taakse". Jos toinen ihminen huutaa tai raivoaa, niin sen kokee ahdistavana tai muuten vaan tosi negatiivisena. Vastustus nousee myös puolustuksesta: onko tuo minun syy, syyttääkö toinen minua? Mitä läheisempi tunteiden ilmaisija on, sitä vaikeampi on nähdä ulkoisen reaktion alle: siellä on mahdollisesti hyvin avuton ja neuvoton pieni ihminen, joka on hätääntynyt, peloissaan ja kaipaisi kaikista eniten turvallista rakkautta ympärilleen.

Ajattelen ja kyselen mielessäni, että mikä osuus sisälle padotuilla tunteilla on ihmisen päätöksessä lopettaa elämänsä? Olisiko lapseni tappanut itsensä, jos hänellä olisi ollut syvä usko ja luottamus siihen että hän saa ja hänen pitää antaa kaikkien tunteidensa tulla, ottaa ne vastaan, laskea ulos? Jos hän olisi kokenut oikeudekseen saada myös huutaa ja raivota, sen sijaan että olisi niin hirveästi yrittänyt olla "hyvä ihminen"? Miksi arvostamme enemmän sitä, että ihminen hillitsee itsensä kuin että antaa tunteittensa tulla sellaisina kuin ne ovat? Miksi ihmisen pitäisi järkeillä ja olla hillitty? Miksi kasvatamme lapsemme niin? Miksi meidän pitää käydä terapiassa kuulemassa, että meidän (tukahdetut ja kielletyt) tunteemme ovat olleet meille tosia, ovat olleet luonnollisia juuri siinä tilanteessa ja että ne eivät tee meistä huonoja ihmisiä?

Minulla on aina vaan niin paljon kysymyksiä, joihin on varmasti olemassa paljon hyviä vastauksia; minä vain en ole niitä löytänyt vielä.





tiistai 29. heinäkuuta 2014

Kohtele kuolemaa kunnioittaen

Keskustelin eilen isosiskon kanssa kuolemasta ja ymmärsin erään asian.

Muistan puolison liikutuksen, kun hän haki lapseni uurnan. Vahtimestarilla oli ollut puku päällä, odotustilassa paloi kynttilä ja tunnelma oli rauhallinen ja jopa harras. Tämä tunnelma oli koskettanut häntä syvästi.

Ymmärsin, että samalla kun kuolemaa kunnioitetaan ja sen edessä nöyrrytään sekä hiljennytään, niin siinä hetkessä kunnioitetaan myös kuolemaa edeltävää elämää. Kun hautajaisauto ajaa ohi ja vanhan ajan kasvatuksen saanut herrasmies pysähtyy, ottaa hattunsa pois päästä, niin ei hän hiljenny pelkän kuoleman edessä, hän tunnustaa kunnioituksellaan myös kuolemaa edeltävän elämän ja osoittaa ymmärrystä jäljelle jääneiden suurelle surulle.

Tämä on ehkä se, jota olen kaivannut eniten lapsen kuoleman jälkeen: todennusta siitä, että hän oikeasti eli, ei hän pelkästään kuollut. Luin eilen isosiskolle taivaslapsen kirjoittamia viestejä vuodelta 2012, muistelimme tapahtumia ja asioita. Emme me aina isosiskon kanssa puhu pikkusiskosta, mutta aika usein sivuamme tavatessamme edes jotenkin taivaslasta. Muistamme jotain ja nauramme vähän päälle.

Olen joskus ajatellut, että olisko kuolema ollut helpompi hyväksyä, jos sitä olisi edeltänyt edes sairaus. Sitten näin ohjelman lapsen, siis pienen sellaisen, kuolemasta pitkän sairauden jälkeen. Vanhemmat olivat varautuneet lapsensa kuolemaan, mutta siihen he eivät olleet varautuneet, että viimeisten hyvin tuskaisten elintuntien aikana he huomaisivat sanovansa lapselleen: mene vaan kultaseni, laske irti. Kun ensin on tehnyt kaikkensa pitääkseen toisen elossa ja taival päättyy siihen, että jopa kehoittaa toista lähtemään. Ei, ei se olisi ollut helpompaa.

Myös minä olen sanonut lapselleni, tosin hänen kuolemansa jälkeen, että mene vaan kultaseni, sen kun menet. Tämä on yksi näistä vaikeista, välillä tuntuu että jopa mahdottomista asioista: irti laskeminen.

Ajattelen kuitenkin tänään, että mitä enemmän laskee irti lapsestaan ja hänen kuolemastaan, niin sitä kovemmin sitä sitoo itsensä elämään kiinni. Irtipäästäminen ei tarkoita minulle sitä, että rakastaisin tai ikävöisin vähemmän, se kulkee vain käsi kädessä kuoleman hyväksymisen kanssa.




lauantai 26. heinäkuuta 2014

Mitä on elämä ilman hellyyttä?

Luin Hesarin jutun koskettamisesta, fyysisestä hellyydestä ja läheisyydestä.

"Hellyyttä vaille jääneistä lapsista kasvoi aikuisia, jotka haluaisivat koskettaa, mutta eivät tiedä miten":

Oli hienoa, että luin tämän ja ymmärsin miten valtavasti olen itse saanut fyysistä läheisyyttä lapsena, tosin vain äidiltä, mutta hyvä että edes häneltä.

Äitini halasi, suukotteli ja piti minua sylissään usein. Katselin tällä viikolla vanhoja valokuvia ja yhdessä olin ehkä kymmenen ja siinä vaan minä nökötin äitini sylissä. Entä muista kuinka vanha olin, ehkä 13-vuotias kun vielä aina kuljimme käsi kädessä ulkona. Olen keskittynyt aikuisikäni muistelemaan niin paljon saamiani selkäsaunoja ja tukkapöllyjä, että olen kokonaan unohtanut tämän fyysisen läheisyyden ja en ole osannut arvostaa sitä.

Muistan hyvin, mitä anoppini kertoi aikansa lastenkasvatuksesta. Hän kävi sairaanhoitajaopiston 50-luvulla ja erikoistui lastenhoitoon. Hän työskentelikin pitkän uran vastasyntyneiden parissa ja oli varmasti oikein hyvä hoitaja. Mutta se, mikä minua järkytti oli hänen kertomansa asia: hän sanoi että heille oikein opetettin ettei lasta pidä pitää liikoja sylissä. Ymmärsin anoppini puheesta, että hän katui kovastikin sitä että oli noudattunut tuota ohjetta. Tulin hyvin surulliseksi puolisoni puolesta, ajattelin sitä pientä poikaa, joka ei ollut saanut fyysistä kosketusta ehkä niin paljon kuin olisi tarvinnut.

Olen ihmetellyt mistä äitini sai tuon kyvyn. Hän kasvoi viisilapsisessa perheessä, jossa ei taatusti lapsia halattu sen enempää kuin pussattukaan. Äitini pystyi jostain syystä katkaisemaan totutun ketjun ja toimimaan uudella tavalla. Tätäkään en ole osannut arvostaa aiemmin. Olen kyllä muistanut kehua itseäni siitä, että minä olen aina pyytänyt lapsiltani anteeksi, toisin kuin äitini, joka on yhden kerran elämässään pyytänyt minulta anteeksi ja minä oli silloin lähes neljäkymmentä vuotias. Mutta ehkä se menee juuri näin: jokaisella uudella sukupolvella on mahdollisuus korjata jotain, toimia uudella paremmalla tavalla jossain kohtaa.

Minä en pystynyt katkaisemaan ruumiillisen kurituksen perinnettä. Olin aivan vakuuttunut ennen kuin sain lapsia etten tule ikinä koskaan milloinkaan rankaisemaan tai kasvattamaan heitä fyysisesti, mutta valitettavsti niin vain kuitenkin kävi (tosin vain tyttöjen kohdalla, poikaa en ole koskaan tukistanut). Jos minä saisin valita yhden asian, jonka esikoiseni pystyy muuttamaan niin se olisi tämä fyysisen kasvattamisen ja rankaisun ketjun lopettaminen mahdollisten tulevien lastensa kanssa.

Entä sitten kun kaksi aikuista ihmistä erilaisella kasvatuksella ja fyysisen hellyyden kokemuksilla elää yhdessä? Toiselle halaukset ja pussailut ovat luonnollisia ja normaaliin elämään kuuluvia. Toinen ei osaa, ei ehkä edes kaipaa tai halua fyysistä hellyyttä (ja en nyt tässä tarkoita rakastelua, vaan sellaista vällittämisen näyttämistä koskettamalla). Ihannetilanteessa tietysti toinen oppisi vähän koskettamista ja toinen tyytyisi kenties vähempään tai olisi itse aina aloitteellinen. Minä en ole ollut aloitteellinen, olen vain mukautunut miehen tapaan elää parisuhdetta ja luopunut jostain minulle tärkeästä ja läheiseen ihmissuhteeseen kuuluvasta asiasta.

Olen lapsen kuoleman jälkeen katsonut niin kovin syvälle itseeni, en ole siinä poikkeus, tuntuu että monen meistä on palattava alkujuurille tai uskallettava katsoa syvemmälle kuin milloinkaan aiemmin. Olen siis tarkastellut itseäni ja käyttäytymistäni äitinä, mutta en ole voinut välttyä miettimästä ihmissuhteita ja parisuhdettani. Olen hämmästyksekseni havainnut miten valtavasti olen mukauttanut itseäni, jotta sopeutuisin tähän parisuhteeseen. Ymmärrän oikein hyvin, että jokaisessa ihmissuhteessa tarvitaan kompromisseja ja mukautumista, mutta kuka tai mikä määrittelee sen kuinka paljon ihmisen on luovuttava omasta oikeasta ja mukauduttava toisen ihmisen kykyihin, haluihin ja tarpeisiin?

Minä olen miettinyt todella paljon tätä asiaa tänä kesänä. Tiedostan sen, että lapsen (tai läheisen) itsemurha vaikuttaa järisyttävällä tavalla kaikkiin ihmissuhteisiin: se haavoittaa luottamusta ihmissuhteisiin uskomattomalla voimalla. En tiedä voinko koskaan enää luottaa siihen, etten viime kädessä tule hylätyksi. Tähän aina palaan pohdinnoissani: rakkauteni ei riittänyt, minä en riittänyt ja niin siis minut hylättiin peruuttamattomasti ja karmean kokonaisvaltaisesti. Kyllä minä järjellä tiedän ettei se noin mennyt, se on tavallaan hyvin itsekkäästi ajateltu, mutta tuo on edelleen se perimmäinen tunne minulla (ja Luoja tietää, että olisin kyllä jo valmis luopumaan tuosta ajatusmallista). Nyt minun sitten kuitenkin pitäisi opetella uskomaan, että ihmissuhteissa voi käydä myös hyvin.

Tiedän, että olen vielä sisältä todella keskeneräinen ja se juuri tekee ihmissuhteiden puntaroinnin niin haastavaksi. Mutta tänään ajattelen jotenkin niin, että mikäli ihminen ei arvosta itseään, niin hän on jo siitä lähtökohdasta valmis luopumaan "omasta oikeastaan" ja mukautumaan toisen tapaan (koska eihän hän ansaitse mitään parempaa). Ajattelen myös niin, että kun ihminen alkaa ymmärtää oman arvonsa, niin hän toteaa: minä ansaitsen parempaa, minä olen enemmän arvoinen.

Kirjoitin aiemmin, että olin surullinen sen pienen pojan puolesta, joka ei saanut sitä, mitä jokaisen lapsen tulisi saada: turvallista syliä, iltasuukkoja ja helliä halauksia. Mutta olen surullinen myös itseni puolesta, minä niin kaipaan turvallista syliä, ilta- ja päiväsuukkoja ja runsaasti helliä halauksia.


Tehkää kevät lempeydestä, käykää ulos kehräten
Kaupunki on vaarin uni, tervehtikää ryhti sen
Tuossa seisoo lapsuutenne, polkee jalan syrjällä
Lentoaikaa ilmapalloon ja näissä hetkissä
Vahvistakaa kakseutenne, olkaa usein käsikkäin
Salaisuutta jakakaa

Älkää unohtako toisianne
Älkää unohtako toisianne

Suoristakaa riitanne, kohta on jo huomenna
Valittuja lauseitaan voi käyttää tai suojella
Hullaantukaa kauneudesta, olkaa vaiti yhtäkkiä
Sisämaasta rannikoille, kosketus on puhetta
Tästä alkaa elämänne vaarallisin kohtaus
Rakkauttanne tukekaa

Älkää unohtako toisianne
Älkää unohtako toisianne

Kun äänenne sortuvat useista kohdista löytäkää korjattavaa
Periksi antava säilyttää kasvonsa palkinnot kun jaetaan
Jos aamua seuraava hetki on ilta niin tuhlaatte vuosia
Oppikaa toisenne valoisaan aikaan ja oppikaa pimeys myös

Älkää unohtako toisianne
Älkää unohtako toisianne

Kun arki on taipuva itseään toistamaan, keksikää poikkeuksia
Yhdessä hetkessä lausuttu kiitos voi kaikua kuukausia
Kun olette hauraita, olette vahvoja, kallion kaltaisia
Luottakaa itsenne elämän kyytiin ja nauttikaa matkasta

Älkää unohtako toisianne
Älkää unohtako toisianne
Älkää unohtako toisianne
Älkää unohtako toisianne


perjantai 25. heinäkuuta 2014

Masennuksesta maniaan

Varsin merkillinen oli eilinen iltani: kävin ihmeellisillä ylikierroksilla.

Luin ensin netistä monta mieltäni ja mielikuvitustani kiihdyttävää juttua universumiteorioista, kuolemattomuudesta, oudoista ilmiöistä maan pinnalla ja meren pohjassa. Mielessä risteili noin viisi eri aihetta blogikirjoituksiin. Oli valtavan levoton olo ja tuntui kuin aivot olisivat synnyttäneet ajatuksia nopeammin kuin itse pystyin niitä käsittelemään.

Tämä maaninen tunne on jotain aivan uutta ja en oikein tiedä onko tämä vain jokin välivaihe vai mitä ihmettä tämä on?

Kahdeltatoista yöllä kävin kiihkeää kamppailua itseni kanssa siitä, että otanko läppärin esille ja alan suoltamaan tekstiä vai painanko pääni tyynyyn ja yritän rauhoittua nukkumiseen. Kesken tätä kinastelua ajattelin käydä vielä kerran facebookissa katsomassa viimeist päivitykset.

Ensimmäinen asia, joka osui silmiini oli alla oleva video.
Nauroin hetken itsekseni ja päätin mennä nukkumaan :)

Jerry the goat


torstai 24. heinäkuuta 2014

Kuolemaa ja vielä hiukan lisää kuolemaa

Mistäköhän tätä tekstiä oikein tulee?

Keväällä edellisen hyvän jakson aikana pohdin, että lopetan koko blogin kirjoittamisen ja mietin jo valmiiksi mikä on viimeinen lauseeni. Luulin ehkä silloin, että olin "mennyt eteenpäin" ja ettei minulla ollut enää tarvetta kirjoittaa elämästä lapsen kuoleman jälkeen, taisin myös luulla, että asiat, jotka olin käsitellyt olisivat jääneet taakse. Ajattelin kenties, että tietty tuska olisi pois ja en tarvitsisi tätä kirjoittamista enää, ettei minulla olisi mitään uutta jaettavana. Avasin uuden blogin, jonne olen harvakseltaan päivitellyt asioita, joiden olen kokenut olevan minun asioita, ikään kuin irrallaan lapsen kuolemasta. Luulin silloin, että yhä enenevässä määrin pystyn määrittelemään omaa elämääni ja itseäni erillisenä lapsen elämästä ja kuolemasta. Ja ehkä ajoittain pystynkin, en tiedä.

Se on merkillistä, miten olen koko ajan yrittänyt ymmärtää tätä elämää kuoleman kautta. Olen katsonut kymmeniä ohjelmia kuolemasta. Onko niitä aina tullut näin paljon teeveestä, vai olenko vasta nyt kiinnittänyt huomiota niihin?

Katsoin juuri uuden tanskalaisen sarjan Kuoleman edessä ensimmäisen osan. Se taisi olla huonoin ohjelma, jonka olen tähän asti katsonut. Aiemmissa ohjelmissa haastattelija on ollut jotenkin nöyrempi ja kuuntelevampi kuolevien ja kuoleman edessä, tässä ohjelmassa haastattelija oli mielestäni jollain tapaa röyhkeä tai mukahauska. Aivan toisenlainen on FST:n sarja Kuoleman monet kasvot, jossa Anna Lindman tutustuu kuolemaan. Oli myös tuo tanskalainen sarja Kaikuja tuonpuoleisesta ja norjalainen sarja DOK: Kuolema -tarinoita elämästä. Sitten ovat olleet nämä Viimeiset sanani, Arvokas kuolema ja tanskalainen dokumentti saattohoitopotilasta.

Eräs blogiani silmäillyt satunnainen lukija arvioi minulla olevan fiksaation itsemurhaan. Tuo ajatus jäi kaivertamaan mieltäni, ehkä siinä oli jotain perää. Minulla on lähes pakkomielle miettiä kuolemaa. Omaa kuolemaa, lapsen kuolemaa, kuolemaa yleensä. Asennetta kuolemaa ja taidetta kuolemasta.

Ja sitten toisaalta, kuolemaa ei voi miettiä ilman, että pohtisi elämää. Ajattelin aiemmin ehkä hieman ylemmyydentuntoisesti tai ainakin lievästi säälien ihmisiä, jokta eivät uskoneet mihinkään itseänsä "korkeampaan voimaan". Ajattelin ateisteilta tai agnostikoilta puuttuvan jotain aivan oleellista tästä elämästä. Nyt kun olen pohtinut elämää kuoleman kautta olen tullut siihen tulokseen, että ateisti voi arvostaa ja rakastaa elämäänsä ja yleensäkin elämää jopa enemmän kuin oikein kovasti uskova. Parhaimmillaan ateismi on sitä, että juuri sen takia kun on vain tämä yksi elämä, niin haluaa elää sen niin hyvin kuin voi, niin hyvänä ihmisenä kuin osaa. Kun ajattelen omaa tämän päiväistä uskoani Universaaliin Rakkauteen, enkeleihin, henkimaailmaan, energioihin ja johdatukseen, niin minulla on täsmälleen sama pyrkimys elää hyvää elämää kuin ateistillakin on.

Sain tällä viikolla taas uuden laulun ja sen mukana videon. Minulle tämä video edustaa kuolemaa ja elämää. Elämää kuoleman ja elämän jälkeen. Surua. Elämää surussa. Perille pääsemistä.

Solstafir . Fjara


Levottomat yöt

Aloin syödä melatoniinia toisen vertaisäidin suosituksesta useita kuukausia sitten.

Melatoniini auttoikin, sain paremmin unen päästä kiinni iltaisin ja myös yöt nukuin selvästi sikeämmin kuin aiemmin. Olen nyt kaksi kertaa koettanut nukkua ilman melatoniinia, mutta ei siitä tule näköjään yhtään mitään. 

Iltaisin ei uni tahdo millään tulla ja sängyssä vasyneenä pyöriminen on tosi turhauttavaa: sitä katsoo kelloa ja laskee montako tuntia ehtisi nukkua, jos nyt nukahtaisi. Sitten vihdoin kun uni tulee, niin se on hyvin kevyttä ja heräilen noin tunnin välein. Viime yö oli ihan kamala: heräsin tai luulin heränneeni aseen pamaukseen, tuntui kuin joku olisi ampunut meidän pihalla. Syöksyin ikkunaan, mutta missään ei näkynyt tai kuulunut mitään. En nyt sitten tiedä, että kuvittelinko tai uneksinko tuon äänen. 

Tänään luovutin ja menin ostamaan apteekista lisää melatoniinia. 

Minua kyllä mietityttää aika paljon tämä unen laadun heikkous. Onko trauma edelleen jotenkin niin isona minussa? Miksi olen öisin ikäänkuin hälytysvalmiustilassa? Mistä tämä kertoo?

Minulla on kohta valtavan pitkä lista asiota, joista pitää puhua terapiassa. Toisaalta tämä tauko (nyt jo neljä viikkoa) on tuntunut ihan hyvältä, mutta toisaalta kaipaan hirveästi sitä "tervettä peiliä", jota terapeuttini minulle edustaa, eteeni. Yksin pohdiskellessa ajatukset alkavat jotenkin kiertää kehää ja puuroutua, ainakin näin pidemmän päälle. 

Kyllä minä edelleen olen terapian tarpeessa. 


keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Anna surevan surra rauhassa

Mistäköhän tuokin ohje on saanut alkunsa? Pelosta? Kyvyttömyydestä? Epävarmuudesta?

Tuohan on sama asia kuin: Jätä sureva yksin (niin et joudu kohtaamaan mitään epämiellyttävää). Voit painaa ikävän asian (kuoleman) pois mielestäsi ja jatkaa omaa elämääsi, jonka luulet olevan jotenkin kuolemasta vapaa. Tai noh, ehkä sitten TOSI vanhana vanhempasi ensin ja myöhemmin sinä perässä kuolette, mutta suotta sitä nyt miettimään, sehän tapahtuu sitten joskus kaukaisessa tulevaisuudessa.

Kun ajattelen näitä kuluneita kahta vuotta, niin suurin lämpö minulla on niitä ihmisiä kohtaan, jotka vain tulivat tänne. Eivät aina edes soittaneet ja sopineet sitä etukäteen. Seisoivat vain oven takana.

Katselin eilen Ruotsalaista ohjemaa lapsen kuolemasta. Kun puhutaan lapsen kuolemasta, niin siinä ei ole määritelty ikärajaa. Lapsi on lapsi jo vatsassa, lapsi on lapsi niin kauan kuin äiti tai isä on elossa. Eräs äiti sanoi hyvin, kun kysyttiin mitä sanoa surevalle. Hän sanoi ettei sanoilla ole niin suurta merkitystä, pääasia on että soitat tai menet tapaamaan lapsensa menettänytttä. Ja jos puheluusi ei vastata, niin soita uudelleen. Jos menet tapaamaan surevaa, älä murehdi siitä mitä sanot. Halaa ja kuuntele. Silitä kättä. Ole siinä vierellä.

Taivaslapseni vuosien takaisen poikaystävän äiti teki näin. Hän tuli ovemme taakse itkien ja sanoi, että hänen oli pakko tulla. Tänään ajattelen suurella lämmöllä ja ihailulla tuota ihmistä ja hänen tekoaan. Toinen nainen tuli myös usein meille, istui rauhallisena ja viestitti koko olemuksellaan (sanattomasti), että tämänkin kauheuden voi kestää, katso vaikka minua, minä kestän ja niin kestät sinäkin. Oli myös pariskuntia, jotka vain tulivat tosin ilmoittivat kyllä tulevansa.

Kaikilla näillä ihmisillä on minulle erityinen merkitys. Olen aivan pohjattoman kiitollinen siitä, etteivät he antaneet surevan surra rauhassa. Olen tässä pitkään luullut, etten minä olisi kyennyt samaan. Viime päivinä on minulle kuitenkin noussut muisto muutaman vuoden takaa mieleen. Nuori nainen meidän töistä menetti lapsensa muutaman viikon kuluttua syntymästä Olin aivan tuskainen ja soitin henkilöstöjohtajallemme ja kysyin häneltä mitä voisin tehdä. Hän sanoi, että soita tuolle äidille ja kysy miten hän voi. Tein sitten niin, kuuntelin oikeastaan hiljaa häntä tunnin, itkin koko puhelun ajan ja kuuntelin lisää.

Minun kokemukseni siis on: Älä missään nimessä anna surevan surra rauhassa. Uskallan sanoa sen silläkin uhalla, että tiedän toisten ihan oikeasti haluavan surra rauhassa. Ja jos niin on, niin kyllä sen varmaan sitten huomaa joidenkin lähestymisyritysten jälkeen.


Sanan ja selviytymisen merkitys

Viime yönä hyvin myöhään tajusin yhden jutun. Me läheiset selviämme tai olemme selviämättä sen mukaan minkä merkityksen kukin on antanut sanalle selvitä.

Pohdin tätä selviämistä ja ymmärsin, että selviäminen ei tänään tarkoita minulle samaa asiaa kuin ennen lapsen kuolemaa. Ennen selviytyminen tarkoitti jotain konkreettisempaa, se tarkoitti että tuli joku tilanne tai muutos, joka kohdattiin, selviteltiin ja hoidettiin pois päiväjärjestyksestä. 

Yksi juhannusyö tuli merellä ykkosmyrsky, kun olimme luonnonsatamassa. Ankkurimme irtosi, potkuri tipahti ja olimme lähellä hakkautua läheiseen karikkoon. Soitimme apua ja meripelastuslaitos tuli ja hinasi meidät satamaan. Tilasimme uuden potkurin ja jatkoimme purjehdusta kolmen pienen lapsen kanssa. Me selvisimme siis merihädästä ja vietimme hyvän loppuloman. 

Minulle selviäminen lapsen itsemurhasta ei tarkoita sitä, että asia tulisi jotenkin loppuunkäsiteltyä, että tulisi se piste, jolloin voisin sanoa: Tämä oli nyt tässä. 

Selviäminen tarkoittaa minulle sitä, että jatkan elämääni ja pyrin siihen, että se olisi mahdollisimman hyvä elämä (olosuhteet huomioiden). En odota tai toivo, että elämä palautuisi samanlaiseksi kuin se joskus oli, sehän on sula mahdottomuus.

Monet muutkin sanat ja asiat ovat saaneet uuden merkityksen lapsen kuoltua, miksi siis pitäisin kiinni selviytymisen vanhasta merkityksestä?


tiistai 22. heinäkuuta 2014

Lasken viikkoja ja pelkään pahinta

Minulla on ollut nyt niin pitkä hyvä kausi, että sisäinen kirjanpitäjäni halusi saada asiaan täyden selvyyden. Otin siis kalenterin eteeni ja aloin laskea viikkoja.

Pidin yllättäen yhden lomaviikon kesäkuun puolesta välistä, menin mökille, olin osan viikosta yksin ja aloin voida paremmin.

Nyt on menossa jo kuudes hyvä viikko.

Laskin kalenterista viikkoja taaksepäin pääsiäiseen asti, silloinhan vointini romahti kun olimme mökillä.

Minulla oli kahdeksan viikon huono kausi ennen tätä hyvää kautta.

Hyvä tarkoittaa minulle sitä, että jaksan soittaa ihmisille, jaksan tavata heitä ja en ole masentunut.
Huono tarkoittaa sitä, että olen masentunut, en jaksa tai halua tehdä yhtään mitään tai mennä minnekään. Kahlaan masennuksen mustuudessa, elän kuin säästöliekillä ja teen vain sen aivan välttämättömimmän ja pakollisen. Mikään ei huvita.

Hyvän ja huonon kauden välillä ei ole eroa surussa ja ikävässä, ne ovat aina läsnä, ne ovat osa minua. Itken ja liikutun yhtä paljon on sitten hyvä tai huono kausi. Lapsen kuolema on yhtä suurena kipuna molemmissa kausissa läsnä.

Merkittävin ero näiden kausien välillä taitaa olla se, että joko tunnen olevani elossa ja elämässä kiinni tai sitten toinen ääripää on, että koen eleleväni ja sinnitteleväni, vetäväni tavallaan sellaista roolia, että mukamas elän. Huonona kautena koen olevani elävä kuollut ja tunnusomaisin piirre huonolle kaudelle on se, että menetän kokonaan toivoni paremmasta tulevaisuudesta, Se mustuus valtaa mielen ja mitätöi kaikki aiemmat hyvät päivät tai kaudet, se sanoo, ettei tällaisessa elämässä ole mitään järkeä.

Minä pelkään seuraavaa huonoa kautta. 

En pysty järkeilemään sitä pois. En osaa iloita täysin varauksettomasti kuluvasta hyvästä kaudesta. Minä kyllä yritän sitä kovasti.

Jos joku olisi sanonut minulle (ja varmasti sanoikin) vuosi sitten, että hyvät kaudet pitenevät, muuttuvat viikoiksi, en sitä olisi uskonut. Nyt on pakko uskoa, kun itse on saanut kokea tämän. Muistan myös, että ennen pääsiäistä oli hyvä kausi, aloin silloin mm. työmatkapyöräilyn (joka sitten jäi, kun tuli huono kausi).

Sekin hyvä kausi kesti viikkoja.

Yksi yhteinen piirre alkuaikojen hyvillä ja huonoilla hetkillä sekä nykyisillä pidemmillä kausilla on: en edelleenkään osaa sanoa, mikä aktivoi muutoksen, miksi hyvä muuttuu huonoksi tai päin vastoin.

Minä en tiedä sitä, ja on vaikeaa olla tietämätön.

Ehkä tämä on normaalia surua? Olen sitäkin ajatellut, että entä jos olen sairastunut kaksisuuntaiseen? Minun on puhuttava tästä terapiassa heti ensimmäisellä kerralla. Jäin vain itse pohtimaan sitä jotenkin maanista tunnetta ylikierroksillä käymisestä, jota koin viime viikolla Salon reissulla. Ensin tuli keltainen pusero, sitten tuli ilo ja onnellisuuden tunne. Tähän asti kaikki hyvin, mutta sitten tunne jatkoi kasvuaan. Lopetin reissumme hehkuttamisen sen jälkeen, kun kuulin itseni sanovan viidennen kerran ääneen miten hyvä reissu meillä oli ollut. Jotenkin tiedostin, että tunteeni meni yli. Voihan se olla myös niin, että päihdyin siitä tunteesta joka oli kuin kauas menneisyydestä pulpahtanut tuttu tunne: kaikki on ihan hyvin.

Tästä täytyy ehdottomasti puhua terapeutin kanssa lisää.

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Minun purjeeni eivät ole fysiologisia

Ensimmäinen työpäivä kesäloman jälkeen on takana. Minä olin siellä ihan eksyksissä, puolet viiden tunnin työpäivästäni kävelin konttorilla paljain jaloin, joudun ihan totuttelemaan taas pitämään kenkiä jaloissani. Jotenkin tuntui koko ajan, että olen siellä ihan "pihalla", mutta terapeuttini ehti jo todeta, että sittenhän loma on ollut hyvä. Siinä hän on kyllä oikeassa.

Olin terapeuttiini yhteydessä sen takia, että peruin elokuun ensimmäisen ajan, suunnittelin tänään seuraavaa lomaani, joka on kahden viikon kuluttua. Pakkaan kassini, hyppään pedoliinoon ja matkustan kahden ihanan vertaisäidin luo.

Tämäkin, että menen heidän luo, on näitä elämän hauskoja "sattumuksia". Toiseen äitiin kiinnitin huomiota vertaispalstalla syksyllä 2012, lapsemme kuolivat molemmat heinäkuussa, vain muutaman päivän erolla. Lisäksi pidin tuon (silloin vielä pelkän) nimimerkin tavasta kirjoittaa itsestään ja ajatuksistaan. Toiseen näistä äideistä tutustuin blogini kautta, hän laittoi minulle sähköpostiviestin. Meni jonkin aikaa ja tajusin, että hehän asuvat samalla paikkakunnalla, joten molemmilta luvan saatuani "esittelin" heidät toisilleen. Olemme nähneet keväällä täällä pääkaupunkiseudulla ja koska molemmat ovat aivan Ihania Teeskentelemättömän Luonnollisia Ihmisiä, niin haluan viettää lisää aikaa heidän kanssaan. Totesin junien kulkevan myös täältä sinne päin ja omaksi hämmästyksekseni huomasin suunnittelevani matkaa heidän luokseen.

Sellaista tämä kesäaika on, laukkuja pakataan ja puretaan, ihmiset matkustavat kuka minnekin. Tänään minun perheeni lähti Hankoon, josta ovat jo lähteneet merelle, puoliso on siellä kaksi viikkoa, isosisko ja pikkuveli tulevat jo viikon kuluttua pois. Saan siis taas olla yksin joitakin päiviä, kyllä kelpaa kiitos.

Minua ei edelleenkään tuo purjehdus kiinnosta, kummallista ettei puoliso meinaa uskoa sitä millään, yritti kyllä saada minua veneelle edes viikonlopuksi. En ole vuosiin enää innostunut purjehduksesta, ja minulle purjevene edustaa tälläkin hetkellä ruumiin kuljetusvälinettä, veimme tuolla purkkarilla taivaslapseni tuhkat merelle Helsingin edustalle. En voi koskaan kirjoittaa tai kuvata sitä muistoa ja tunnetta, kun nojasin autoon ja katsoin miestäni, joka kantoi pientä uurnaa sylissään veneelle. Tarvitsin kaksi diapamia ja lähes kantoavun pystyäkseni menemään veneeseen uurnan perässä. Never again. Ajattelin silloin, ja ajattelen edelleen niin, että tuo oli minun viimeinen purjehdukseni.

Mietin purjehdusta ja purjeita jalat turvallisesti maan kamaralla. Nappasin somesta hienon kuvan selviytymisen purjeista. Ilokseni havaitsin, että minulla on monet eri purjeet, vain nuo fysiologiset purjeet puuttuvat minulta ihan kokonaan. Yritän edelleen keskittää ajatukseni siihen totuuteen, että olen selviytyjä (käyttäväthän amerikkalaisetkin itsemurhan tehneiden läheiset itsestään nimitystä Suicide Survivors) ja kerään sitä ajatusta tukevaa materiaalia ympäriltäni.

Olen joskus aiemmin kirjoittanut pitkän voimavaralistan ja tässä kuvassa on sama ajatus: elämässäni on useita tekijöitä, jota tukevat selviytymistäni.


lauantai 19. heinäkuuta 2014

Surullisen keijun tarina

Vuosipäivä kuolinpaikalla. Isosiskon ja ystävien kädenjälki.



perjantai 18. heinäkuuta 2014

Ihmisen ihmeellinen mieli

Työkaveri NN on hirttänyt itsensä.

Näin painajaisen viime viikolla ja siinä sain tiedon, että tämä mies oli hirttäytynyt. Palasin unessani kahden vuoden taakse ja katsoin silmästä silmään sitä kauhua, jota tuo kuolintapa saa ihmisessä aikaan. Olen lapseni kuoleman jälkeen lukenut (lähes) kaiken mitä netistä löytää hirttäytymisestä, minusta on tullut jonkin asteinen asiantuntija sen tiimoilta. Opin, että kuolema hirttäytyessä on tosi nopea, tai oikeastaan niin että tajuttomuus tulee sekunneissa kun veri ei virtaa aivoihin. Opin, että hirttäytyä voi myös polvillaan lattialla, nojautuu vain eteenpäin. Luin, että hirttäytyminen on yleisin itsemurhatapa lääkäreillä. 

Olen katsonut sieluni silmin tuon lapseni kuolintavan sekunti sekunnilta. Luullut, että SE asia on loppuunkäsitelty. Painajaiseni kertoi kuitenkin toista: unessa kokemani kauhu oli todellinen ja jo aiemmin koettu. 

Minä en olisi minä ellen kyseenalaistaisi muitakin asioita, jotka luulen "käsitelleeni". Kuinka paljon vielä mahtaakaan olla käsittelemättömiä asioita ja ennen kaikkea tunteita? Sellaisia, joihin en ole luullut joutuvani palaamaan? Toisaalta terapeuttini sanoo, että minä käsittelen asioita ja tunteita juuri sen verran kuin kykenen, kohtaan niitä sen verran kuin olen valmis kohtaamaan. Ehkä se sitten on niin. 

Näen taas valtavasti unia joka yö. Välillä olen aamuisin ihan voipunut kaikista unistani. Mutta taivaslapseni ei niissä ole. 

Minä niin valtavasti toivon ja odotan häntä uniini, siitä on jo puolitoista vuotta kun hän oli unessani. 

Olen ajatellut, että jos jos mielialalääkkeet jotenkin estävät hänen tulonsa minun uniini. Aina välillä (viisasta tai ei) jätän lääkkeeni ottamatta siinä toivossa, että jos hän tulisi. Mutta ei hän tule. Yritän ja yritän jankuttaa itselleni, että siihen on syynsä. Yritän olla iloinen ja kiitollinen niistä unista, joita ystävänsä näkevät ja minulle kertovat. 

Mutta taivaan tosi on, että minulla on niin valtava ikävä häntä ja uni hänestä olisi tavattoman lohduttavaa. 


torstai 17. heinäkuuta 2014

Keltainen yhä hämmentää minua

En ole ihan varma siitä mitä tapahtui.
Suuntasin askeleeni kohti mustia puseroita, sillä niitähän minä käytän. 

Tartuin kirkkaan keltaiseen pellavaiseen puseromekkoon, puin sen päälleni ja sanoin: Otan tämän. 

En katsonut peiliin enkä kysynyt hintaa. 
Minä en ikinä käytä mitään keltaista. 

En koskaan käytä mitään, jossa on rypytyksiä tai vinoja leikkauksia. Tässä vaatteessa on niitä molempia. 

Kuljin markkinoilla kiljuvan kirkkaan kauniin keltaisessa kesävaatteessani ja 

tunsin itseni kauniiksi onnelliseksi naiseksi. 


Tilaus universumille

Olen oppinut tämän uuden ajatuksen lapsen kuoleman jälkeen: se mitä ajattelet tapahtuu.

Sitä toitotetaan kaikissa henkisen kasvun ryhmissä ja kerran keskustelimme tästä myös terapiassa. Monet henkimaailman opit ja jutut kulkevat käsi kädessä ja täysin sopusoinnussa psykologian kanssa. 

Niin paljon on viime aikoina tapahtunut asioita lähipiirissäni siinä järjestyksessä, että ensin on ollut toive tai ajatus ja sitten se on toteutunut. Siis nimenomaan hyvä asia. 

Olen alkanut puhua siitä ( kuin myös uskoa), että universumi kyllä vastaa meille. Huomaan etten vieläkään osaa ajatella tuota universumin hyvää toimeenpanijaa Jumalana, minulle se on sellainen hyvän energia, johon olen liittynyt.

Nyt on menossa hyvä kausi, joten voin kirjoittaa hieman ilosta. 

Minä haluan kokea vielä iloa (vaikka lapseni on kuollut).

Minä uskon, että osaan vielä kokea iloa (vaikka lapseni on kuollut).

Minä uskon syvällä sisimmässäni, että minulla on lupa tuntea iloa (vaikka lapseni on kuollut).

Tämä on minun viestini universumille tänään. 


keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Eilisen muisto

Eilinen on jatkunut tänään koko päivän minun mielessäni.

Laitoin aamulla herätyksen, join rauhassa aamukahvini ja odottelin autolastillista nuoria naisia tänne. Vettä ripsi, taivas oli harmaa ja mielessäni alkoi soimaan Jonne Aaronin Taivas itkee hiljaa. Kuuntelin sen ja itkin päivän ensimmäisen itkuni.

Puolen päivän aikaan kaartoi pihaan auto, josta purkautui iloinen hälisevä lauma paljaita sääriä, käsivarsia ja kauniita hymyjä. Ihania rutistushaleja ja kolme kaunista auringonkukkaa.

Päätin eilen, että meillä on uusi perinne: muistamme taivaslasta joka heinäkuun 15. päivä auringonkukilla. Se alkoi viime kesänä, kun ostimme ison nipun niitä rannalle ja jokainen porukkamme jäsen otti lähtiessään yhden kukan mukaansa. Eilen kun näin ne kukat ajattelin ettei mikään kukka maailmassa voisi paremmin kuvata lastani.



Itkin tai liikutuin useita kertoja päivän aikana, mutta se ei ollut ahdistavaa itkua, se oli vain herkkyyttä. Näiden nuorten kanssa oleminen on niin uskomattoman mutkatonta: ensin ollaan ihan pala kurkussa ja heti kohta nauraa räkätetään jollekin jutulle, ei haittaa vaikka samaan aikaan pyyhkii vielä edellisen tunnetilan kyyneleitä silmistään.

Minusta on niin ihanaa kun kuulen juttuja heidän elämästään (tälläkin hetkellä jännitän erästä Hyvin Merkittävää Tapahtumaa, joka tapahtuu eräälle heistä huomenna). Aurinkokin tuli esiin, sauna lämpesi, uimavesi oli lämmintä ja ruoka oli hyvää. Päivä oli todella ihana ja aika meni nopeasti. Illalla myöhään nuoret sitten lähtivät pois, jäin yksin tummuvaan kesäiltaan ja tunsin taas sisimmässäni sellaista katkeransuloista hiljaista iloa.

Päivä oli ihana, mutta sitä ei olisi ollut jos lapseni eläisi vielä.

Tähän pisteeseen edelleen aina palaan. Tämä on se asia, joka on hyväksyttävä osaksi elämääni: kuuntelen, ajattelen, luen, puhun ja kirjoitan, voisin sanoa että elän lapseni kuoleman kautta. Koen kaiken sen kautta ja ehkä juuri siksi koen monet asiat aika syvästi sisimmässäni.

Kerroin aiemmin, että kävimme Kiikalan kirkossa. Siellä oli Ylipäällikön päiväkäsky Suomen äideille. Luin tuon vanhan (kirjoitettu 10.5.1942) tekstin ja hetken tunsin sisälläni jokaisen äidin tuskan, jonka lapsi kuoli Suomen sodissa. Aikaisemmin olisin lukenut tuon ja todennut mielessäni, että onpa kauheaa miten paljon nuoria miehiä kuoli sodissa (muuta niinhän sodissa käy). En tiedä onko minulla koskaan enää paluuta (ja haluanko ylipäätään sitä?) tuohon vanhaan ajattelutapaan vai tunnenkö koko loppuelämäni ajan toisen äidin tuskan myös itsessäni.




Se päivä

Se päivä oli jo mielessä keväällä
kummitteli
välkkyi tulikirjaimin

Se päivä tulisi taas
kesällä
keskellä kauneinta kesää

Se päivä on oltava
vapaapäivä
silloin ei tehdä töitä

Se päivä pyhitetään
muistoille
surulle ja ilolle

Se päivä pelotti
mitä jos
romahdan

Se päivä meni taas
selvisin
en romahtanut

Se päivä
oli ihan hyvä päivä
Vuosipäivä





Vuosipäivä. Taas.

Vuorokausi on vaihtunut joten tänään on lapseni kuolinpäivä.

Olen pitkään ajatellut, että haluaisin kiittää kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat olleet rinnallani tällä suruntiellä.
Painoin juuri enteriä facebookin puolella, kävin ihmisiä läpi ja kiitin heitä. Päivityksestäni tuli pitkä, tosi pitkä. Olen kyllä jossain määrin tajunnut sen, että loppujen lopuksi minulla on ollut valtavasti ihmisiä ympärilläni tukemassa minua kuluneiden kahden vuoden aikana, muuta en ennen tätä hetkeä ollut ymmärtänyt kuinka paljon heitä oikeasti on.

Olen aivan mykistynyt siitä. Kiitollinen ei riitä kuvaamaan tätä tunnettani.

Jatkan täällä vielä kiittelyäni.

AM, sinun kommenttisi ovat antaneet aivan valtavasti syvyyttä ja laajempaa näkökulmaa elämään ja kuolemaan. Pidän sinua jonkinlaisena esikuvana siitä, mitä äiti voi olla lapsensa kuoleman jälkeen. Kiitos siitä, että olet ollut näyttämässä suuntaa minulle.

Kiitän jokaista, joka on kommentoinut reilun vuoden aikana tänne blogiini. Usein ihmettelen, että kuka on niiden 200-400 päivittäisen selauksen takana, joita näen blogin tilastosta. Välillä tuntuu, että kirjoittelen itsekseni jonnekin bittiavaruuteen ja sitten tulee kommentti ja minä ilahdun siitä kovasti.

Minulla on hämmästyttävän rauhallinen olo juuri nyt.

Pikkuveli lähti eilen kotiin tyttöystävänsä kanssa ja jäimme kahdestaan mökille mieheni kanssa. Olemme puhuneet ja olleet lähekkäin, meillä on ollut yhteys. Kävimme tänään Kiikalassa syömässä ja vierailimme myös kaunissa vanhassa kirkossa. Siellä minä itkin ja sanoin Jumalallle: Pidä hyvää huolta minun lapsestani.

Huomenna aikaisin mies lähtee pelamaan golfia ja tänne mökille tulee autolastillinen ihania nuoria naisia viettämään kesäpäivää ja vuosipäivää kanssani.

Minun on kyllä kirjoitettava tähän loppun etten olisi ikimaailmassa voinut kuvitella lapsen kuoleman jälkeen, että näinkin hyvä olo olisi mahdollista.




torstai 10. heinäkuuta 2014

Out of order

Olen ollut nyt kaksi päivää hiljaa ja  miettinyt itseäni, elämääni ja ihmissuhteitani.


Olen ajatellut käyneeni hulluuden portilla monta kertaa kuluneen kahden vuoden aikana. Tarkalleen ottaen on nyt kulunut viisi päivää vajaa kaksi vuotta lapsen kuolemasta. Välillä olen pelännyt hulluksi tulemista ja välillä olen sitä jopa toivonut. Ajatellut, että "laskisin irti" kaikesta ja antaisin itseni syöksyä mielipuolisuuteen. Ja kai minä olen välillä ollutkin vähän hullu. Jos totta puhutaan, niin en kyllä koe tänään itseäni vielä terveeksikään, mutta ehkä toipilas?


Mietin itseäni, kyselen kuka minä tänään olen ja mitä minä haluan elämältäni. Koen hyvin vahvasti edelleen, että osa minusta on kuollut ja tuhkattu ja ripoteltu mereen lapseni mukana. Osa on samaa vanhaa minää ja osa on jotain ihan uutta. Tähän uuteen tutustumiseen minä tarvitsen terapiaa, hiljaisuutta, kirjoittamista, aikaa ja pohdintaa. Minulla on viiden viikon tauko terapiasta, halusin itse näin. Halusin vähän irrottautua terapeutista, olen takertunut häneen kuin pelastusrenkaaseen viime kuukausina. Mutta en minä hänestä eroon ole päässyt, hän on täällä mökillä mukanani pääni sisällä. Olemme käyneet monet keskustelut hänen kanssaan.


Olen taas kerran kysynyt itseltäni onko minusta enää läheiseen ihmissuhteeseen, vai olenko jostain ihmissuhdekohdasta liian rikki. Voisin luetella lista asioita, joita puoliso tekee väärin tai jättää tekemättä väärin, mutta tiedän ettei kysymys ole hänestä. Kysymys on minusta. Olen seurannut hyvin läheltä erään ihmisen parisuhteen päättymistä viime kuukausina. Olen ihaillut sitä rohkeutta ja rehellisyyttä, jota tämä ihminen on osoittanut päättäessään lähteä epätyydyttävästä suhteesta. Olen lähes kadehtien kuunnellut, kun hän on kertonut ansaitsevansa parempaa, olevansa enemmän arvoinen. Mietin parisuhdettani ja sitä tosiasiaa etten tunne olevani minkään arvoinen. Olenko tässä suhteessa, koska en koe olevani minkään arvoinen? Siksikö jään suhteeseen, jossa hyväksyn sen ettei minua katsota, minulle puhuta tai minua kosketeta. Vai tapahtuisiko tuo kaikki, jos itse olisin erilainen? Parempi jotenkin? Tämä parisuhde liittyy päässäni läheisesti siiheen uuteen osaan minua, siksi en tunne voivani arvioida aviolittoa puolueettomasti, kun en edes tunne omaa iteäni. Tiedän vain sen, että tunnen valtavan usein tulevani torjutuksi, epäymmärretyksi ja olevani jotenkin huono. Riittämätön. Epäkelpo.


Ehkä minä olen vaan todellakin ja edelleen vähän epäkunnossa. 


Eläimet elämässäni

Kaikenlaista outoa alkoi tapahtua lapseni kuoleman jälkeen.

Linnut, perhoset ja höyhenet olivatkin viestejä henkimaailmasta ja enkeleiltä.
Minulla oli myös omat kokemukseni valkoisesta pulusta, hämähäkeistä ja banaanikärpäsestä.

Luin muiden kokemuksia pupuista, ketuista ja norpista. Luin siitä miten monet kokivat saavansa lohtuviestejä eläinten kautta.

Minun suhtautumiseni kaikkiin eläimiin muuttui.

Ensin lopetin hyttysten ja muiden itikoiden tappamisen, kunhan vain huitaisin ne pois. Ajattelin, että ne ovat tätä samaa luonnon ihmettä kuin me ihmisetkin, eikä minusta ole niitä tappamaan. Tämä on nyt mennyt niin pitkälle, että meidän mökkirannassa asuu naaraskyy, jota nimitän Minun Rantakäärmeeksi. Olen vannottanut miestäni ettei hän saa tappaa sitä. Siitä ei ole mitään haittaa tai vaaraa kenellekään, se asustelee rannan reunalla ja pakenee meitä ihmisiä aina mustikkavarpujen joukkoon. Olen niin tottunut siihen, etten enää edes kiljahda, moikkaan vain sitä ohi mennessäni.

Aikaisemmin olin ensimmäisenä vaatimassa miestäni tappamaan kaikki käärmeet tontiltamme.

Täällä mökillä on valtavasti eläimiä. Verannan alla asuu pieni hiiri ja vaskitsa. Niillä on ihan omat kuvionsa, kun ne liikehtivät tässä lähiympäristössä. Yhtenä iltana näin kaivon luona mäyrän. Rannalla käy sorsia, hanhia ja joutsenia. Tällä viikolla meitä viihdytti kolme linnunpoikasta. Niiden emo oli tehnyt pesän mökin takaseinään nojaavan aurinkovarjon päälle ja nyt poikaset olivat valmiita lähtemään suureen maailmaan. Niitä piti varoa poluilla ja verannoilla, ne olivat hölmistyneen hämmentyneinä jähmettyneet milloin minnekin. Yksi jäi ihmettelemään maailmanmenoa saunan ikkunakarmin ulkopuolelle ja poika sitä kuvasi saunan sisäpuolelta. Terassin ympärillä asustaa sisiliskoja.



Yritin aluksi kovasti järkeillä, että linnut ovat lintuja, eläimet eläimiä. Piste. Sitten ymmärsin, ettei lopultakaan ollut mitään merkitystä, oliko viestin- ja lohduntuoja eläin, ihminen, laulu, kirja, runo, kellonaika tai ihan mikä muu asia tahansa. Se, millä oli merkitystä oli se ajatus tai tunne, joka syntyi ko. tapahtumasta.

Se oli ainoa asia, jolla oli merkitystä ja helpottuneena saatoin jättää järkeilyn tässä asiassa pois ja ottaa kiitollisena vastaan jokaisen eteeni tulevan lohtuviestin. Ymmärsin jo varhain ja olen siitä entistä vakuuttuneempi, että tarvitsen selvitäkseni näitä lohtuajatuksia.

Olen miettinyt tosi paljon koiria. Näen lähes päivittäin miten huonosti ihmiset kohtelevat koiria. Siinä vaiheessa, kun eteeni ja ymmärrykseeni avautui tämä huikea näkymä Universaalista Hyvästä ja Rakkaudesta, niin ajattelin, että koiratkin ovat täällä jotain tarkoitusta varten. Opettamassa meille ihmisille jotain. Ihan niin kuin kissat ja muutkin eläimet. Se ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen kuullut kissasta, joka tietää ihmisen kipeän kohdan ja menee siihen päälle makaamaan.

Olen katsonut valtavat määrät videoita, joissa eri eläinlajit ovat ystävystyneet ja aivan selvästi leikkivät keskenään. Tai sitten näitä videoita, joissa ihminen ja villieläin muodostavat vahvan siteen keskenään. Kyllä, minä olen sitä mieltä, että meillä olisi paljon opittavaa eläimiltä.

Välillä tämä eläinasia menee mielessäni jo huvin puolelle. Jouduimme pitämään mökin ovea auki eräs ilta ja sisälle tuli huomattava hyttyslauma. Yritin lukea sängyssä, mutta ajatus katkeili valtavan ininän ja jatkuvan huitomiseni takia. Ajattelin, ettenkö todella voisi listiä ne itikat, sillähän asia olisi selvä. Totesin, etten aio tehdä sitä. Päätin sen sijaan olla aivan paikallani, hyttyset saivat imeä vertani ja häipyivät tyytyväisinä pois sen jälkeen Ei välttämättä kuulosta ihan terveen toiminnalta :), mutta minulle ei nouse kutisevia paukamia, joten uhraus ei ollut kovin suuri.

Laitan tähän loppuun videon, johon törmäsin etsiessäni tietoja Indigo-lapsista. Katsottuani tämän pohdin ensimmäistä kertaa vakavissani ryhtyväni kasvissyöjäksi.




keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Minä selvisin siitä

Miten tästä voi ikinä selvitä?

Olen esittänyt tuon kysymyksen monta kertaa itselleni, äänettömästi ja ääneen, kirjoitettuna ja puhuttuna.
Olen myös kuullut monen itsemurhan tehneen läheisen sanoneen tai nähnyt kirjoittaneen tuon lauseen.

Luin Gretelin kyyneleet-blogista aivan loistavan kirjoituksen selviytymisestä ja sain jotenkin jostakin uutta näkykulmaa omaan selviytymiseen. Näkökulmani muuttui niin paljon entisitä ajatuksistani, että mieleni tekisi kirjoittaa tuo selviytyminen sitaateissa: "selvityminen". Onko selvityminen jotain ulkoista mitattavaa toimintaa vai onko se sisäinen tila tai hetki? Voisiko se jopa olla päätös?

Ihan ensin määrittelin selviytymiseksi sen, että pysyn hengissä enkä kuole pois, mene lapseni perään.
Yksi selsiytymisen kriteeri oli myös järjissään pysyminen, niin momet kerrat tuskan hetkellä ajattelin etten voi mitenkään kestää sellaista kipua, joten pelko oman järkensä menettämisestä tuntui ihan todelliselta.

Terapiassa kerran talvella, taisi olla alku vuodesta, kirjoitin listan, jonka ensimmäinen lause oli: Minä selviän tästä. Seuraavaksi kirjoitin, että koen aitoa elämänhalua ja että koen oman elämäni merkitykselliseksi.

Kun luin Gretelin kirjoitusta, niin tajusin luulleeni "selviytymisen" olevan jokin virstanpylväs, tietty hetki ja paikka elämässä, jolloin maa tärisee jalkojen alla, taivas jyrisee ja minä totean: minä selvisin tästä. Ymmärsin tuon olevan täysin mahdotonta, joten kysyin uudelleen itseltäni milloin olen "selviytynyt" lapseni kuolemasta. Vastaus oli yllättävä: sitten kun itse näin sanon.

Voiko vastaus olla näin yksinkertainen?
Voiko selviytymistä sitoa johonkin tunteeseen: iloon, masennukseen, suruun, merkityksellisyyteen?

Jos mietin selviytymislistani alkevaiheen määritelmiä, niin minä olen selviytynyt: en halua kuolla (ainakaan usein, myönnän että vielä hetkittäin oma kuolema käy mielessä vaihtoehtona, mutta en jää kiinni siihen ajatukseen) ja olen edeleen järjissäni.

Miksi minun pitäisi siirtää eteenpäin hamaan tulevaisuuteen omaa selviytymisrajapyykkiäni, listätä listalle koko ajan lisää tavoitteita, jotka tulisi saavuttaa ennen kuin voisin sanoa selviytyneeni?

Enkö voisi vain tänään todeta: minä selvisin siitä.

Ei tuo väittämä poista sitä, että masennus, ikävä, kaipaus ja suru tulevat olemaan todennäköisesti loppuelämäni kavereita. Ei tuo väittämä poista sitäkään, että elämässä tulee muitakin vastoinkäymisiä vielä eteeni. Se ei tarkoita sitä, että hylkään taivaslapseni jos sanon että selvisin siitä. Se ei tee minusta huonoa äitiä.

Terapeuttini on koko kevään heitellyt minulle yhä uudestaan kysymystä siitä, että kiellänkö itseltäni hyvän olon. Koenko että minun on kärsittävä ja vielä vähän lisää kärsittävä. Lapsenihan tappoi itsensä. Olen
vastannut hänelle, etten tunnista itsessäni tuota ajatusta, mutta en myöskään poissulje sitä.

Ehkä noissa kysymyksissä on ollut perää.

Olen nyt parin viikon ajan pyöritellyt mielessäni tätä ajatusta selviämisestä ja taidan olla valmis sanomaan ja kirjoittamaan tänne : Minä selvisin siitä.

Kyllä minä tiedän jo nyt, että varmasti, aivan taatusti tulee niitä mustuuden hetkiä, jolloin en muista tätä (nyt) selkeää ajatustani selviämisestä. Mutta tänään minä sen näin koen.

Edelleen Gretelin sanoja lainatakseni: "Olen juuri nyt juuri tätä"

tiistai 8. heinäkuuta 2014

Musiikki(kin) on salaovi

Kun lapseni kuoli, niin musiikista tuli minulle tärkeämpää kuin koskaan aiemmin.

Tuntui kuin olisin yhtäkkiä kuullut sanat ja sävelet aivan uudella tavalla. Musiikki osui minussa jonnekkin, jonka olemassaolosta en ollut tiennyt. Meillä oli sellainen piiri (minä ja nämä nuoret ja oli siinä jokunen aikuinenkin), joka "antoi" minulle lauluja kuunneltavaksi.

Koin myös aivan mahdottoman merkillisen aistimuksen viime joulukuussa, kun olin kirkkokonsertissa. Siellä soitettiin uruilla Halleluja ja musiikki meni minun lävitse, siis tämän minun fyysisen minäni läpi. Tuntui kuin fyysinen minä olisi ollut pelkkä paperinuken vaate, pelkkää harhaa ja illusiota ja musiikki tavoitti todellisen minän ja meni sen läpi. Tämän paremmin en osaa kuvata tuota kokemustani.

Luin alla olevan kirjoituksen Hesarista nyt loman aikana ja siellähän se selitys oli: musiikki menee sinne samaan limbiseen osaan, jonne tieto lapseni kuolemasta myös paiskautui.

Musiikki on salaovi ihmisen tiedostamattomaan ja kansakunnan salattuun muistiin. Aivotutkijat ovat yrittäneet selvittää, mistä tällaiset väittämät ja kokemukset kumpuavat.

Tutkimuksissa on selvinnyt, että musiikilla ja tuoksuilla on poikkeuksellisen suora yhteys aivojen primitiivisiin osiin. Siellä, aivojen kaikkein pyhimmässä, sijaitsevat hengissä pysymisemme ja lisääntymisemme hätä- ja hurmiopainikkeet. Jos ihminen joutuu hengenvaaraan, aivojen primitiivireaktio käynnistää poikkeustilan ja saa meidät toimimaan tarvittavalla voimalla ja päättäväisyydellä. Myös orgasmi saa alkunsa näistä hämäristä ja salaperäisistä huoneista.

Kun musiikki nostaa tunteet pintaan ja vedet silmiin, kysymys on samojen alueiden aktivoitumisesta. Musiikki näppäilee meissä kieliä, joihin tietoisuutemme ei yllä. Reagoimme musiikkiin tahtomattamme.

Lauluhetket muistisairaiden osastolla todistavat, kuinka syvälle laulut ovat tallentuneet. Kun muistot ovat jo varisseet ja sanat muuttuneet mysteereiksi, jostain aivojen uumenista saattaa pulpahtaa kokonainen säkeistö lapsuudesta tuttua laulua. Kehtolaulu säilyy muistissamme paremmin kuin kertotaulu.


Koko Heimo Hatakan Hesarin essee täällä

Peter Hollens, I see fire


lauantai 5. heinäkuuta 2014

Herkkä heinäkuu

Kuoleman vuosipäivä lähestyy pelottavaa vauhtia ja minä pelkään sitä.

Olen tässä lähes koko päivän pohtinut asiaa ja todennut, että eniten pelkään oikeastaan sitä, että jos vuosipäivä tiputtaa minut taas sinne masennuksen mustuuteen. Tavallaan helpotti ymmärtää etten minä varsinaista vuosipäivää pelkää.

Jos vertaan tämän päivän oloani vuoden takaiseen, jolloin oli ensimmäinen vuosipäivä, niin muutos on valtava.

Ahdistus on pois.

Se hirvittävä ahdistus, joka painaa rintaa, tekee hengittämisen raskaaksi ja olon irrallisen epätodelliseksi.
Se on pois.

Huomaan netissä jatkuvasti lukevani, että jonkun läheinen on tehnyt itsemurhan nyt heinäkuussa ja minä ihmettelen: kesä kauneimmillaan ja niin monen tuska on yltynyt tämän kauneuden keskellä sietämättömäksi. En voi edelleenkään ymmärtää sitä.

Minun lapseni rakasti kesää, aurinkoa, lämpöä ja sitä tiettyä vapautta joka kesään kuuluu.

Ahdistus on pois, mutta pelosta en ole vielä vapaa, sen myönnän. Olen hirvittävän monta kertaa miettinyt väitettä, että pelon vastakohta on rakkaus. Mitä se tarkoittaa minulle tässä tilanteessa? En ole oikein vieläkään saanut kiinni tuosta ajatuksesta. En ymmärrä miten rakkaus voisi estää minua tipahtamasta masennuksen mustuuteen.

Luen usein itsemurhan tehneiden läheisten kirjoittavan "Voi kunpa saisin vielä kerran puhua/ voisin tehdä jotain toisin/ saisin vielä kerran halata jne.

Huomaan, että minulla ei ole tuollaista "voi kunpa- ajatusta". Olen miettinyt että miksi, ja tullut siihen tulokseen että se minun kohdallani liittyy hyväksymiseen, lapsen kuoleman lopullisuuden syvään ymmärtämiseen. En ole enää pitkiin aikoihin nähnyt kadulla lastani muistutavaa hahmoa. En kovin usein ajattele, että jos minä tai joku muu olisi tehnyt jotain toisin, niin lapseni ehkä vielä eläisi. Olen tainut lopettaa jossittelun, sillä ei se mitään muuta. Mennyttä ei saa muutettua ja koska nykyisessäkin elämässä on ihan riittävästi haasteita, niin miksi käyttäisin näitä vähiä energioitani taistellakseni menneisyyttä vastaan?

En missään nimessä tarkoita, että tämä olisi ainoa oikea tapa. Kerron vain, että itse olen nyt tässä vaiheessa.
Ja huomaan kirjoittaessani, että tämä vaihe tuntuu oikeastaan aika hyvälle.

Eikä silläkään ole oikeastaan merkitystä, että "vääristääkö" tunnetilaani myönteisemmäksi se tosiasia, että olen mökillä. Tämä mökki on minun turvapaikka ja sekin on iso muutos. Pitkään minun ainoa turvapaikkani oli kotona yläkerran makuuhuoneen sänky, eikä sekään aina tuntunut niin kovin turvalliselta.

Minulla on sellainen pienen pieni orastava ajatus, että jos minä pikkuhiljaa alkaisin taas tulla kokonaiseksi. Siksi valitsin tuon alla olevan kuvan.

Osa minusta jo näkyy.


perjantai 4. heinäkuuta 2014

Ainutlaatuisen itsetunto

Olen mökillä yksin, pojat lähtivät hakemaan pikkuveljen tytöystävää tänne mökille. Istun terassilla, edessäni on aurinkoinen piha ja meidän ihana pieni järvi. Lokit kirkuvat ja naapurista kuuluu satunnaisia ääniä. Tuuli humisee puissa ja minulla on läppäri tässä pöydällä edessäni.

Luin juuri kommentin vertaisäidiltä, kiitos tuhannesti Eva siitä. Jokin napsahti paikoilleen.

Minulla on aina, siis niin kauan kuin voin muistaa, ollut itsetunto-ongelmia. Olen kokenut etten ole riittävän hyvä, kaunis, laiha, fiksu jne, lista on aivan loputon. Olen lähes koko aikuisikäni yrittänyt rakentaa itsetuntoani ja nähdä oman arvoni juuri sellaisena kuin olen.

Sitten lapsi tappoi itsensä.

Luulin, että kun aloitan terapian, niin puhumme enimmäkseen lapsen kuolemasta ja sen aiheuttamista tunteista. Mutta ei se mennytkään niin. Se miten minä reagoin lapsen kuolemaan, tulee siitä minkälainen ihminen minä olen, mitkä ovat minun heikkouteni ja vahvuuteni, mikä on ollut minun historiani.

Olemme käsitelleet enimmäkseen terapiassa lapsuuttani, turvattomuuden ja riittämättömyyden tunnetta. Totta kai, myös nämä tunteet nousivat pintaan kun lapsi kuoli.

Olen nähnyt ihmeellisiä unia lapsen kuoleman jälkeen, näissä unissä näytetään minulle (jokin?) ratkaisu ja ymmärrän asian hämmästyneenä: noinko yksinkertainen ratkaisu onkin. Sitten herään ja muistan vain tuon hämmästyneen tunteen, mutta en sitä mikä on ollut ratkaisu. Turhauttavaa.

Kerran unessani katsoin taivaalle ja näin eri tähtikuvioita vuorenperään, ne ikäänkuin valaistuivat yksi kerrallaan. Ja silloinkin minä ymmärsin jotain elämää suurempaa.

Luin tuon Evan kommentin tänään ja koin vähän samanlaisen hetken: ymmärin syvemmin kuin ehkä koskaan aiemmin, että ei kukaan eikä mikään muu kuin minä itse voi saada minut ymmärtämään oman arvoni ja antamaan itselleni kaipaamani hyväksynnän. Olemme tehneet loputtomasti terapiassa näitä harjoituksia, jotka tähtäävät itsetunnon paranemiseen ja hyväksyvään rakkauteen itseään kohtaan. Terapeutillani on 5-10 mantraa, joita hän hokee minulle yhä uudelleen ja uudelleen. Huomaan, että nämä mantrat ovat alkaneet elää omaa elämäänsä sisälläni. Huomautin siitä kerran hänelle ja taisin saada hänet vähän hämilleen. Mutta korosin sitä, että ne ovat hyviä ja tarpeellisia mantroja.

Minä riitän.
Minä kelpaan.
Olen rakkauden arvoinen.

Olen saanut kaikenlaisia erilaisia taputus- ja naputusharjoituksia, joita tosin en ole kertaakaan tehnyt. Mutta olalleni olen taputtanut. Näin lapsen kuoleman jälkeen tv:ssä erään ihanan nuoren iloisen naisen tapauttavan olkapäätään ja sanovan hymyillen: Hyvä minä!. Olen tehnyt noin jo ehkä viisi kertaa, lupaavaa alku siis.

Nyt kun olen lukenut näitä blogin kommentteja teiltä lukijoilta (en voi ikinä kiittää riittävästi niistä) ja sitten tänään tuon Evan kommentin, niin jotenkin tämä itsetunto asia loksahti paikoilleen.

Minun on tarkoitus rakentaa itsetuntoni uudelleen ja alusta kaikkein vaikeimman tapahtuman eli lapseni kuoleman jälkeen. SE on minun tehtäväni tällä hetkellä. En tarkoita suinkaan niin, että lapseni kuoli, jotta minun itsetunto-ongelmani poistuisi vaan enemmänkin niin, että koska lapseni kuoli, niin minun on tarkoitettu käyvän läpi joitakin perustavaa laatua olevia asioita.

Luin täältä todella hyvän pohdinnan elämän tarkoituksenmukaisuudesta. Jotenkin löysin taas uskoni siihen ettei mikään, siis kerta kaikkiaan yhtään mikään tapahdu vahingossa tai turhaan. Kaikella on syynsä ja ratkaisunsa.

Olin viime viikonloppuna täällä mökillä kolmen nuoren naisen kanssa. Yksi heistä (jonka lauluääni ei kyllä ole tästä maailmasta) lauloi monta kertaa viikonlopun aikana Johanna Kurkelan laulun Ainutlaatuinen. Kuuntelin ja kuuntelin ja sanoin itselleni monta kertaa, että tuo laulu on meistä jokaiselle, myös minulle tarkoitettu.


torstai 3. heinäkuuta 2014

Kirjoittamattomat sanat

Haluaisin kirjoittaa siitä

miten erilaiselle tämä kesäloma tuntuu verrattuna viime vuoteen
miten ihanasti isosiskon asiat ovat yksi toisensä jälkeen loksahdelleet paikoilleen
miltä tuntuu viiden viikon tauko terapiasta
miten ihana viime viikonloppu oli
miltä minusta tuntui kun sain uuden kuvan taivaslapsesta

Haluaisin kirjoittaa siitä miten pelottavaa

unta näin tällä viikolla
on lähestyvä toinen vuosipäivä

Haluaisin kirjoittaa selviytymisestä

siitä miten paljon sain ajatuksia kasaan ja kokoon luettuani tämän upean kirjoituksen (Havuja perkele!)

Haluaisin kirjoittaa elämästäni, ajatuksistani ja tunteistani.
Kirjoittaminen on ollut minulle paras mahdollinen tapa saada kaaokseen jonkinlaista järjestystä.
Minä tukehdun kirjoittamattomiin sanoihin tällä hetkellä.

Mutta en minä kirjoita. Minä en kerta kaikkiaan uskalla.

Minä: En pysty kirjoittamaan blogiin mitään. Päässäni pyörii vaan sanat sairasta! Mässäilyä! Pimahtanut! Se on ihmeellistä miten paljon enemmän painoarvoa saa muutama kielteinen kommentti verrattuna kehujen ja kannustavien kommenttien vyöryyn. Olen kyseenalaistanut itseni, kirjoittamiseni, aiheeni, sanavalintani, ihan kaiken ja tunnen itseni täydelliseksi idiootiksi. Tekisi mieli sulkea koko blogi, mutta silloinhan ne olisivat voittaneet. En uskalla kommentoida edes muiden blogeja, tuli hirveä nettikammo

Sydänihminen: Samoin se netti lopulta toimii, kuin oikea elämäkin. Siellä ne hölmötkin vaan saavat suunsa auki nimimerkkien turvin. Itse ajattelisin sen niin, että netissä kuten oikeassakin elämässä aina löytyy niitä, joiden mielestä me ollaan koko kööri ihan pimahtaneita, kun ne kuulee meidän juttuja. Olisivatpa kärpäsenä katossa meidän keskusteluissa, tai saman bussin matkustajina! Sun ajatukset, joita kirjoitat, ei ole sairaita tai mässäilyä sun päässä, puheena tai kirjoituksina, mutta aina löytyy ymmärtämättömiä joiden mielestä ne sitä on, kaikissa muodoissa. Mutta sehän ei ole sun ongelma, vaan niiden. Joten onko vastaus lopettaa ajattelu, puhuminen ja kirjoittaminen? En halua uskoa. Tietysti se tuntuu pahalta ja saa itsekritiikin leimahtamaan, aivan kuin sillonkin kun joku sanoo noita asioita päin naamaa, mutta sun ajatukset kaikissa muodoissaan on lohtua ja hengenruokaa monelle, älä anna muutaman soraäänen viedä niitä itseltäsi tai meiltä muilta.