sunnuntai 31. elokuuta 2014

Puhuvat puut

Puolisoni kuunteli aikansa minun valitustani Hesarista. Olen kiukutellut siitä, että Hesarin jutut ovat liian usein yksipuolisia, epäkiinnostavia ja ajoittain harhaanjohtavia. Olen todennut, että maailma on täynnä toinen toistaan kinnostavampia uutisia ja löytöjä ja ihmetellyt miksi niistä ei voi lukea Hesarista.

Hän toi minulle viime viikolla Tieteen Kuvalehden, jotta voin lukea sen ja miettiä, jos tilaisin sen kotiin. Olisiko siinä juttuja, jotka kiinnostavat minua.

Kyllä oli.

Niin kuin olen usein todennut, niin maailmankuvani muuttui radikaalisti lapseni kuoleman jälkeen. Sain aivan uudenlaisen käsityksen siitä, miten ihmiset, eläimet ja luonto ovat kaikki yhtä. Yhtä ja samaa ihmettä ja kokonaisuuden eri osia.

Lehdessä (15/2013) oli artikkeli puista. Alla muutamia otteita jutusta.

"Viime aikoina on pystytty avaamaan uusia näköaloja kasvien sisäisen maailmaan ja samaan selville, että ne havainnoivat ympäristöään yli 700 anturilla, jotka mittaavat kaikkea mahdollista hajuista magneettikenttään. Lisäksi kasvien on todettu reagoivan aktiivisesti aistimuksiinsa."

"Tutkijakaksikko oli vähän aiemmin nyppinyt poppeleista lehtiä, jotta ne joutuisivat kasvituholaisten hyökkäystä muistuttavaan tilanteeseen. Seitsemän prosenttia lehdistään menettäneiden puiden fenolipitoisuus kasvoi, mikä oli merkki siitä, että ne yrittivät hillitä hyönteisten intoa syödä lehtiä. Miehille tuli kuitenkin yllätyksenä se, että myös niissä puissa, joilla oli nornaali määrä lehtiä, oli entistä enemmän fenolia. Puiden oli siis pitänyt saada varoitus tuholaisiskusta, koska ne olivat varautuneet sen varalle."

"Kanadalainen biologi Susan Dudley tutki vuonna 2007 kasvien vuorovaikutusta..Hän istutti ruukkuihin eri emokasvien jälkeläisiä ja seurasi, edistikö vai estikö naapurin lähisukulaisuus niiden kasvua. Dudley totesi juurien kasvavan selvästi voimakkaammin silloin, kun vieressä oli vierasta kantaa oleva lajitoveri. Toistaessaan toisen kokeen niin, että jokainen kasviyksilö sai kehittyä omassa ruukussaan, Dudley sai saman tuloksen: jos kasveja ympäröivät lähisukulaiset, juurtuminen eteni maltillisesti. Tutkimus osoitti, että kasvit eivät viesti keskenään vain maan kautta vaan myös ilmateitse."

"Uudet tiedot panevat myös ihmisen koetukselle, sillä sen jälkeen, kun kasvien "aistit" on määritelty, pitää sopia, miksi niitä kutsutaan. Osa tutkijoista puhuu jo älykkäistä kasveista, osa taas vierastaa niiden eläimellistämistä tällä tavoin."

Onhan näitä puunhalaajia ollut jo pitkään. Muistan, kuinka eräs ystäväni jo 90-luvun alussa kertoi halaavansa puita. Kun äitini meni lapseni kuolinpaikalle isosiskonsa kanssa ensimmäistä kertaa, niin hänelle tuli hyvin heikko olo. Isosiskonsa sanoi, että halataan vaikka näitä puistossa olevia vanhoja puita, ja niin nämä kaksi mummoa sitten halailivat puita puistossa keskellä Helsinkiä.

Minun mielestäni tämä maailmankuvani on hyvin kaunis.




lauantai 30. elokuuta 2014

Aikaa ja enkeleitä

Kaksi naista, toinen Norjassa ja toinen Amerikassa, saavat pitkän odotusajan jälkeen adoptiolapsen Kiinasta. Norjalainen ostaa jo kotimaastaan tulevalle tyttölapselleen punavalkoruudullisen mekon. Amerikkalainen äiti ostaa Kiinasta ennen lapsensa näkemistä punavalkoruudullisen mekon.

Vanhemmat menevät lastensa ensimmäisiin ryhmätapaamisiin eri aikaan. Seuraavana päivänä on edessä uusi tapaaminen, jossa hoidetaan paperiasiat kuntoon. Norjalaisen perheen käsittely viivästyy, koska perheen isä on kipeä ja ei ole tullut aamuiseen tapaamiseen. Sen johdosta norjalainen äiti on punavalkoruudullisessa mekossa olevan lapsensa kanssa vielä paikalla kun amerikkalainen äiti saapuu paikalle oman lapsensa kanssa, lapsella uusi punavalkoruudullinen mekko päällään.

Äidit kiinnittävät ensin huomion toiseen samanlaiseen mekkoon, aloittavat keskustelun ja huomaavat, että tyttäret ovat hyvin saman näköisiä. Myöhemmin tehty dna-tutkimus vahvistaa tyttöjen olevan kaksoset.

Katsoin tämän dokumentin eilen telkkarista (Dok: Kaksoissisarukset) ja sain taas lisävahvistuksen omalle maailmankuvalleni; enkeleitä on, ja on ihmistä suurempia näkymättömiä voimia, jotka ohjailevat meitä joskus hienovaraisemmin, joskus näkyvämmin. Tämä ajatus on ainoa ajatus, jonka voimalla kestän lapseni kuoleman ja jonka avulla jaksan elää.

Olen saanut elää hienon kesän. Olen voinut olosuhteet huomioiden todella hyvin. Olen kokenut aitoa iloa ja onnea, mielenrauhaa ja hetkessä elämistä. Olen kokenut elämäni mielekkääksi ja merkitykselliseksi. Olen jopa innostunut eräästä työprojektista, jonka aloitan ensi viikolla. Olen aloittanut tällä viikolla jumpan (ja tunnen sen lihaksissani).

Olin aivan mahdottoman väsynyt eilen illalla, sanoisin jopa luonnottoman väsynyt. Vaikka viikkoni on ollut melko hektinen, niin tuo väsymys ei ollut mielestäni kohtuullinen viikkoni nähden. Tänään aamulla kun heräsin, tunsin miten kehoni oli valtavan raskas ja täysin voimaton, luulin että pyörryn, ja kylmä hiki nousi koko vartalolleni.

Tapasin pari viikkoa sitten työterveyslääkärini ja ehdotin työaikani pidentämistä (teen edelleen töitä vain 20h viikossa). Hän pudisteli välittömästi päätään ja sanoi ettei vielä ole sen aika. Terapeuttini oli aivan samaa mieltä. Ajattelin, että olen jo kaksi vuotta kulkenut säästöliekillä, enkö voisi jo kasvattaa liekkiä?

Eilinen kokemus täydellisestä uupumuksesta ja tämän aamuinen kokemus siitä, että kehoni oli aivan "tiltissä" kertovat minulle että lääkärini ja terapeuttini olivat aivan oikeassa; en minä vielä ole palautunut lähellekkään normaalia toimintakykyäni. Terapeuttini sanoo todella usein, että kaksi vuotta on hirvittävän lyhyt aika. Terapeuttini on myös opettanut minut "kuuntelemaan" vartaloani, missä tunne tuntuu kehossani, miltä se fyysisesti tuntuu.

Eilen töissä etsin vanhoja papereita ja törmäsin yllättäen lapseni kuolinsyyraporttiin, en ole sitä lukenut sen jälkeen kun sain sen. Luin raportin ja tunsin miten se tunne tuli minuun: ylävatsa ja rintakehä puristuivat kasaan, hengittäminen oli työlästä ja kivuliasta, kaikki ylävartalon lihakset kiristyivät. Siltä tuntuu kauhu, tuska ja epätoivo. Tällä kertaa en kamppaillut tunnetta vastaan, annoin sen tulla ja havainnoin sitä (tämänkin olen oppinut terapeutiltani). Tuo tunne oli niin voimakas, että kun iltapäivällä kotona kerroin tästä toiselle vertaisäidille, niin fyysinen kehotunne palasi puhelun aikana.

Anna itsellesi aikaa.

Tämä on ehkä suurin ja merkittävin asia minulle oppia tänään: itseni kuunteleminen ja ajan antaminen itselleni. Voin asettaa tavoitteita itselleni ja pyrkiä niitä kohti. Voin tehdä tänään parhaani ja katsoa mihin se vie. Mutta en voi kiirehtiä toipumistani, en voi täysin ohjailla elämääni.

Ehkä ne samat voimat, jotka saivat kaksi äitiä ostamaan samanlaiset mekot, jotta kaksoset löytäisivät toisensa, huolehtivat myös minun elämästäni.

torstai 28. elokuuta 2014

Mahtavaa!

Terapeuttini huudahtaa aina välillä minulle:  "Mahtavaa!!". Huudahduksen perässä on vähintään kaksi, usein jopa neljä huutomerkkiä. Olen oppinut nauttimaan tuosta huudahduksesta alun hämmennyksen jälkeen.

Elokuun ensimmäisellä viikolla kävelin pitkin Kalajoen hiekkasärkkiä elämästä ja auringosta nauttien. Eräänä päivänä etsimme kioskia ja löysimme ravintolan ja ulkoterassin. 

Menimme terassille pelkät uimapuvut päällä. Musta uimapukuni on venähtänyt ja kulahtanut, paikoitellen hitinällä ja taitaa joku saumakin olla ratkeamispisteessä. Minä olen iso nainen, kaikki minussa on isoa: rinnat, vatsa, peffa ja reidet (tunteista puhumattakaan). Olen lähes koko ikäni tuntenut huonommuutta ulkonäköni takia, joko minua on ollut liikaa tai sitä on ollut väärällä tavalla väärässä paikassa. 

Minulla oli niin hyvä olo siellä Kalajoella etten muistanut hävetä itseäni kun kävelin terassille vähäisissä vaatteissani. Havainnoin vain hämmästyneenä, että minun oli ihan hyvä ja luonteva olo olla. 

Mahtavaa!! sanoi terapeuttini kun tämän kerroin hänelle. Hän lupasi olla minulle terve peili silloin kun aloitin terapian. Kun kerroin hänelle tuon uimapukukokemuksen ajattelin sen olevan ihan ookoo- juttu. 

Mahtavaa!! sanoi kuitenkin terve peilini ja minä ymmärsin, että tuo kokemus ei ollutkaan ihan ookoo, vaan se oli Mahtavaa!!

Olen jo aika hyvin oppinut sanomaan itselleni "Hyvä minä", ehkä joku päivä vielä huudahtelen myös Mahtavaa!!

perjantai 22. elokuuta 2014

Rikottu lapsi matkalla kohti tasapainoista aikuisuutta

Seuraan noin 15:tä blogia, yksi niistä on Sari Maanhallan Maailmankaikkeuden lähteillä.

Tänään luin ajatuksella hänen kirjoituksensa Rikotuista lapsista (koko kirjoitus tuossa linkissä).

Luin sen ja ajattelin omien lasteni lapsuuttaa, omaa lapsuuttani sekä vanhempieni lapsuutta. Kyllä minä näen hyvin selvästi sen, miten me vanhemmat olemme rakastaneet ja tehneet parhaamme ja silti jättäneet ison tuhovanan jälkeemme. Enkä edes totea tätä syyllisenä enkä itseäni moittien, en muita syyttäen, totean sen vain tosiasiana.

"Jokainen ihminen on luonnostaan luottava ja sädehtivä persoonallisuus, jolla on rajattomat määrät luovia ja rakkaudellisia voimavaroja. Kuitenkin katsoessamme laajemmin ihmismielten ilmapiirejä, voi nopeasti tehdä tulkinnan, että kipeitä, satutettuja epätasapainoisia ihmisiä on tällä planeetalla kulkemassa paljon. Kukaan ei ole luonnostaan ajattelematon, välinpitämätön, yliherkkä tai ylipelokas häpeällinen yksilö. Erilaiset aikamme vihamuodot ja pinnalliset elämäntavat ovat tulosta ihmisen henkisestä kuolemasta, itsensä menettämisestä, mikä tapahtuu useimmiten ihmiselle hänen ollessa lapsi. On vaikea sanoa mistä kaikki on saanut alkunsa, mutta sukupolvelta toiselle muotoaan muuttaen tämä sisäinen kipu siirtyy.

Rikotun lapsen ongelma on väkevä elämän ongelma, joka heijastuu kaikkeen olemiseen. Kun rikottu lapsi kasvaa aikuiseksi, on hänen päällään valtava taakka: hänen kasvuympäristönsä ei ole opettanut itsetuntemukseen. Tällöin kosketus omiin tunteisiin puuttuu, käsitys omasta itsestä on vääränlainen. Tällainen minän alusta on otollinen erilaisille ääriongelmille riippuvuuksille, syömishäiriöille ja mielenterveyden epätasapainotiloille.

Rikkoutuneen lapsen, aikuiseksi kasvaneen ihmisen perusongelma on turvattomuuden eli pelon ongelma. Ääriteko, joka kohdistuu väkivaltaisena vahingoittavana tai tappavana toimintana läheisiin ihmisiin, pitää lähes aina sisällään turvattomuuden eli pelon ongelman. Ihminen, jonka perusturvallisuuden tunne eli sisäinen turvassaolemisen tunne puuttuu, elää elämäänsä aina pelosta ja epävarmuudesta käsin. Tällainen ihminen arvioi kaikkea olemassa olevaa aina sen kannalta onko se uhka hänelle vai ei.
Viime kädessä uhkien määrä kasvaa hallitsemattomaksi. Kaikkien eri elämän alueiden asiat, niitä ei vain voi pitää hallinnassa.Turvattoman ihmisen sisäinen tuntemus on aina uhan tuntemus, ja pyrkimykset ovat saada hallita elämä sellaiseksi ettei uhkia ole. Keskeinen pelko turvattomalla ihmisellä onkin menettämisen pelko, joka saa mustasukkaisen käyttäytymisen muodot. Ihminen, joka pelkää, että hänet hylätään, toimii äärimmäisen sisäisen kauhun hetkellä tavalla, jossa hän ottaa tilanteen hallintaan eli satuttaa lopullisesti lähimpiä rakkaimpia ihmisiä. Näin ainakin oma henkilökohtainen pelon ongelma ratkeaa. Esimerkiksi kukaan ei voi enää hylätä itseä, kun tuhoaa itse itsensä tai ne joiden pelkää hylkäävän. Ääriteko on keino hallita omaa sisäistä kaaosta.

Sisäistä nimetöntä ja näkymätöntä kauhua sisällään kantavan ihmisen ainut mahdollisuus on tutustua itseensä. Ei riitä päätökset siitä, että en elä niin kuin vanhempani, en tee samoja tekoja kuin he. Tai, että nyt parannan tapani. Se ei koskaan riitä. 

Ainut keino astua ulos sisäisestä kauhusta on, että rikottu ihminen ryhtyy minänsä psyykkiseen työstämiseen, johon kuuluu lapsuuden kokemusten läpikäyminen. 

Mutta keinoja on olemassa. Ihmisen, jonka sisin on saanut lapsuudessa kolhuja, voidaan korjata. Pelkkä mekaaninen tilityö ei riitä, vaan tarvitaan asioiden tunnetasoista työstämistä. Psyykkisen työn myötä ihmisen itsetuntemus lisääntyy eli itsetunto kohoaa ja hän kykenee elämään tasapainoista onnellista elämää ilman riippuvuuksia tai ponnistelujen tarpeita."

Aloitin terapian selviytyäkseni lapsen kuolemasta ja kyetäkseni elämään edes jonkin tasoista merkityksellistä elämää. Terapian painopiste on nyt jotenkin salakavalasti siirtynyt lapsen kuolemasta minuun itseeni, siihen että voisin saada tuon tasapainoisen elämän vihdoinkin.

Koska minä olen sen arvoinen.

Ja tiedän sen jo

Istun tuulisella terassilla
odotan sinua
ja pilvet juoksevat tuulta karkuun
syksyn taivaalla

ja tiedän jo 
ettet tänä iltana 
päässyt tulemaan

et tänään
etkä huomenna
et enää milloinkaan

ja tiedän jo
ettet tänä iltana
päässyt tulemaan

et tänään 
etkä huomenna 
et enää milloinkaan

ja pronssiin on valettu
meren kumea aallokko
katselen tyrskyjen uhmaa
tyhjän lasin ylitse

likaiset lokit levällään 
taivasta vasten
vasten purppuraa ja kultaa
yllä mustan maan

emmekä tapaa toisiamme 
enää milloinkaan 

ja tiedän jo
ettet tänä iltana
päässyt tulemaan

et tänään etkä huomenna 
et enää milloinkaan

Istun tuulisella terassilla 
ja tiedän sen jo

Toni Edelman, tuulisella terassilla

maanantai 18. elokuuta 2014

Kuka, minäkö?

Tämä ei ole totta. Ajattelin viikko sitten, kun näin työväenopiston mainoksen Hesarissa, että taidanpa mennä kurssille. Yhden illan kamppailin kotona pdf-muodossa olevien kurssiesitteiden kanssa, turhauduin ja meinasin heittää läppärin seinään. Raivon vallassa suljin koneen ja päätin unohtaa koko jutun. Seuraavana päivänä tulostin ne töissä paperille ja huumaannuin valtavasta kiinnostavien kurssien määrästä.

Kuvanveistoa! Kuvataideterapia! Ikonimaalaus! Maalauskurssi-todesta tarua! Luovan kirjoittamisen perusteet! Kasvata tarinalle siivet! Elämäni teemoja ja tarinoita! Rytmit ja värit kuvaksi! Maalaa isosti! Taide on terapiaa! Vesi, paperi ja väri! Kiinalainen kalligrafia! Piirretään elävää mallia!

Kurssitarjonta on aivan mieletöntä! Alkuperäisenä ajatukseni oli jokin maalaus- tai piirrustuskurssi, mutta lopultä päädyin ihan muuhun.

Mix-jumppa koulussa, jonne on kotiovelta matkaa 100 metriä. Seuraava vaihtoehto olisi ollut, että jumppari tulee meille kotiin. Jaksaisinko minä kävellä tuon matkan ja saada tyydytyksen tunnetta siitä, että teen (edes) jotain tämän sieluni pesän eteen? Jumppa pitäisi olla helppoa, ei onneksi mitään vaativia askelkuvioita, en pysty lainkaan heiluttamaan yhtä aikaa jalkojani jä käsiäni eri suuntiin, minulla puuttuu vain jokin siihen tarvittava piuha jostain.

Kielenhuoltoa kansantajuisesti -pilkunviilauksen kurssi. Saan näppylöitä, kun yhdyssanat kirjoitetaan erikseen. Saan näppylöitä myös, kun en aina itse tiedä onko joku sana yhdyssana vai ei. Haluaisin kirjoittaa paremmin kuin kirjoitan tällä hetkellä. Pilkkuja heittelen mutu-tuntumalla ja toivon niiden osuvan edes suurin piirtein oikeille paikoilleen. Lukihäiriö - ja kirjoitusvirheitä tuo kurssi ei varmaankaan tule poistamaan, mutta jospa oppisin oikolukemaan omat sanani ja korjaisin ne virheet, jotka huomaan? Kurssilla käydään läpi oikeinkirjoitusta, sanajärjestystä, lauseiden rinnastamista, pilkkusääntöjä ja muuta todella kiinnostavaa. Enpä olisi arvannut nuorena lukiolaistyttönä olevani joku päivä näin innostunut aiheesta.

Runoriihi. En ollut kirjoittanut yhtäkään runoa ennen kuin lapseni kuoli. Ensin lapseni ystävä laittoi minulle omia runojaan, jotka mykistivät minut ihailusta ja saivat minut ymmärtämään mikä voima runolla ja toisen sanoilla voi olla omaan ymmärtämiseen. Sitten löysin myös muiden blogeista aivan huippuihania runoja, joissa ei ollutkaan runomittoja, sanoja vain aseteltuna sellaiseen muotoon, joka räjäytti tajunnan ja osui jonnekin syvälle ja tulkitsi jotain, jota minä en ollut osannut nimetä. Aloin kirjoittaa omia runoja, ne ovat täysin fiilis-pohjalta kirjoitettu, en tiedä yhtään mitään runojen kirjoittamisesta.

Kai tämä sitten on totta, vaikka en oikein itse usko sitä vieläkään: kolmena perättäisenä arki-iltana olen pois kotoa omien harrastusten piirissä. Poissa kotoa, poissa makuuhuoneesta, poissa telkkarin äärestä, poissa netistä. Tavallisten ihmisten seassa tekemässä ihan tavallisia asioita, ihan niin kuin eläisin normaalia elämää. Tai ei ihan tavallisia asioita, vaan asioita, jotka kiinnostavat minua. Tämä epäusko johtuu siitä, että olen niin kovin pitkään elänyt sellaista elämää, jossa en pitänyt edes tällaista toimintaa mahdollisena. En osannut odottaa, että jotkin muut asiat kuin kuolemaan liittyvät kiinnostaisivat minua.

Olisiko tämä arjen ihme?



En aio luovuttaa

Tässä linkki uuteen blogiin nimeltään En aio luovuttaa elämästä.
Blogin kirjoittaja on kuvaillut blogiansa näin: "Suruäidin tajunnanvirtaa elämästä lapsen itsemurhan jälkeen."

Suosittelen lämpimästi, kirjoittaja on aito, ihana, syvästi tunteva, äärettömän positiivinen ja suuri sydäminen ihminen, minulle hyvin rakas vertainen.

Hän on yksi näitä ihmisiä, joilta saan tukea niin ettei minunkaan tarvitse luovuttaa elämästä.

perjantai 15. elokuuta 2014

Kumpaa ruokkisin?

Terveisiä työterveyshuollosta. Minulla on ehkä maailman paras työterveyslääkäri.

Hän on mies, näyttää pehmeältä nallekarhulta ja on iältään 50+. Kun menin hänen luokseen ensimmäisen kerran lapseni kuoleman jälkeen, niin hän halasi minua ja itkimme yhdessä. Hän on ollut äärimmäisen auttavainen ja ymmärtäväinen koko tämän kahden vuoden ajan. Eläkeyhtiölle hän kirjoitti sellaisen lausunnon, että sain välittömästi kahden vuoden kuntoutustukipäätöksen. Olemme hoitaneet paljon asioita sähköpostitse, kun minusta ei ole ollut lääkäriin lähtijäksi.En olisi voinut toivoa yhtään enempää hänen puoleltaan.

Kerroin tänään hänelle kokemukseni saman lääkärikeskuksen psykiatrista, kerroin miten lähellä oli etten tehnyt tästä henkilöstä virallista valitusta. En nyt enää halua palata niihin asioihin, olen jotain tänne joskus kirjoittanut. Minä koin, että hänen toimintansa oli sekä ammattitaidotonta että epäinhimillistä.

Kerroin myös työterveyshoitajan reaktiosta minuun, kun näimme ensimmäisen kerran lapseni kuoleman jälkeen: hän käänsi selkänsä eikä tervehtinyt. Olen kyllä hoitanut tuon henkilön kanssa työasioita sen jälkeen, mutta henkilökohtaiseen ikätarkistukseen en aio hänen luoksensa mennä.  Minä en halua olla missään tekemissä hänen kanssaan minun henkilökohtaisiin asioihini liittyen. Yrityksemme maksaa maltaita vuosittain työterveyshuollolle, joten minulla on maksavana asiakkaana oikeus valita minun asioita hoitava henkilö.

Mietin tässä, että kumpi painaa enemmän, muutama huono kokemus vai yksi todella hyvä. Kyllä minä kallistun jälkimmäiseen, minä haluan antaa painoarvoa enemmän sille hyvälle kokemukselleni ja muistaa sen. Maailma on täynnä ihmisiä, jotka eivät vain pysty käsittämään miltä tuntuu kun lapsi on tehnyt itsemurhan ja se minun on vain hyväksyttävä tosiasiana ja elettävä sen kanssa.

Teimme puolison kanssa iltaretken tällä viikolla mökille kahdestaan. Istuimme saunan lauteilla, mökin päällä oli sadepilvi ja vastarannalla paistoi ilta-aurinko kauniisti. Kerroin siinä lauteilla ajatuksiani miehelleni ja kuulin itseni sanovan: "Sinä et ole käsittänyt kuluneen kahden vuoden aikana murto-osaakaan siitä, miten paljon ja perustavalla tavalla lapseni kuolema vaikutti minuun. Tulen luultavasti selittämään sitä sinulle loppuelämäni." Kukaan ei olisi voinut olla hämmästyneempi kuin minä, kun tajusin että totesin tämän asian ilman pienintäkään loukkaantuneisuuden tai vääryyden tunnetta. Minä olen vihdoin hyväksynyt tuon tilanteen, asian laita vaan on niin.

Olen ollut eron partaalla monet kerrat kuluneen kahden vuoden aikana. Olen ajatellut etten jaksa, pysty, kykene enää avioliittoon. Olen katsellut asuntoja ja jakanut tavaroita mielessäni. Olen ajatellut, että haluan olla loppuelämäni yksin ilman yhtäkään miestä. Tänään olen hyvin kiitollinen siitä, etten ole tehnyt mitään radikaaleja päätöksiä. Meidän parisuhde voi tällä hetkellä oikein hyvin, tunnen läheisyyttä puolisoani kohtaan ja meillä on "linjat auki", me puhumme (meidän mittakaavassa) paljon.

Ehkä tässä avioliitossa pätee tuo sama asia, kuin tuossa työterveyshuollossa: keskitynkö niihin pettymyksiin vai niihin hyviin kokemuksiin? Kummasta tulee tärkeämpää? Kummasta teen tärkeämmän? Minulla ei ollut kuukausiin minkäänlaista mahdollisuutta vaikuttaa omiin ajatuksiini ja tunteisiini, mutta kyllä minulla on tänä päivänä tuo valinta. Ei tosin aina, koen etten pysty masennuksen valassa valitsemaan yhtään mitään, mutta näinä hyvinä kausina pystyn jo siihen.

Ehkä vielä tulee sekin päivä, kun kirjoitan minulla olevan maailman paras puoliso (juuri minulle).


Olipa kerran viisas intiaanipäällikkö, jonka nimi oli ”Kaksi koiraa”. 

Hän kertoi kerran heimolleen tämän tarinan: 

”Sisälläni asustaa kaksi koiraa, jotka taistelevat keskenään. Toinen koirista näkee ihmisissä hyvää, kauneutta, voimavaroja, kykyjä, vahvuutta ja onnistumista. Toinen koirista taas näkee ihmisissä pahuutta, rumuutta, vajavuuksia, heikkouksia, epäonnistumista ja puutteita.”

Hän päätti tarinansa tähän. Vihdoin joku kysyi, että kumpi koira voittaa. 
Tähän intiaanipäällikkö vastasi: ”Tietenkin se, jota minä ruokin.”


torstai 14. elokuuta 2014

Ankkurointia

Menin sitten eilen terapiaan ja kirjoittelin matkalla listaa aiheista, joita halusin käsitellä terapeutin kanssa.
Aiheita oli kerääntynyt paljon.

Tuntui kuin olisin vienyt sinne mennessäni säkillisen palikoita, kaatanut ne lattialle ja pyytänyt häntä auttamaan minua, jotta saisin palikat johonkin järjestykseen.

Koskaan aiemmin 45 minuuttia ei ole tuntunut yhtä lyhyeltä ajalta kuin se eilen tuntui. Teimme toimintasuunnitelman seuraavaksi kerraksi. Kerroin tuolle ihanalle ihmiselle siitä huumaavasta onnen tunteesta, jonka kesällä koin keltaisessa puseromekossani. Kerroin myös suurimmasta pelostani, siitä että kun seuraava mustuus tulee, niin en pysty palauttamaan mieleeni tuota tunnetta.

Vaan hänelläpä oli siihen(kin) heti valmis ehdotus. Minä hankin rannekorun seuraavaksi kerraksi ja me ankkuroimme tuohon koruun kesäisen onnen tunteen. Niin että sitten kun mustuus tulee, voin napsutella tuota korua ja sitä kautta aktivoida tuon aiemman tunteen.

Ajattelin taas kerran, että miten valtavan kiitollinen olen siitä, että olen saanut tuollaisen terapeutin. Hänellä on vastaus tai harjoitus ihan kaikkeen. Ihailen hirveästi sekä hänen ammattitaitoaan että persoonaansa.

Pelkään jo nyt vähemmän seuraavaa mustuutta, senkus tulet, olen valmis!


PS. Tuollakin ankkurointiterapialla oli jokin nimi, en nyt vain muista sitä


keskiviikko 13. elokuuta 2014

Kuolleita kuljetetaan ruumisarkuissa

Nukkui pois
Nukkui ikiuneen
Muutti taivaaseen
Lähti enkeliksi
Siirtyi ajasta ikuisuuteen
Meni parempaan paikkaan
Jumala kutsui luokseen 
Poistui keskuudestamme
Lähti luotamme
Siirtyi tuonpuoleiseen
Lähti viimeiselle matkalleen

"Kiertoilmaus eli eufemismi on korvaava ilmaisu. Yleensä se on lieventävä ilmaisu tiukasta tai epämiellyttävästä asiasta. Sen avulla voidaan peittää totuutta käyttämällä epäsuoraa sanontaa suorapuheisuuden sijasta. Historiallisesti kiertoilmaus on ollut vaihtoehtoinen nimitys jollekin asialle tai olennolle, jonka nimeä ei jostain syystä saa sanoa

Minä en ole koskaan käyttänyt mitään noista ylläolevista eufemismeistä, kun olen puhunut lapsestani. Olen kyllä kuullut monen vertaisen niitä käyttävän.

Hän teki itsemurhan.
Hän hirtti itsensä.
Hän hirttäytyi.

Minä käytin noita melko suoria ilmaisuja varmaan lähes vuoden. Käytin niitä ymmärtääkseni itse asian. Ehkä jos toistelen niitä mahdollisimman usein, niin tajuan koko totuuden jossain vaiheessa?

Lapseni on kuollut.

Niin minä nykyään sanon, kirjoitan ja ajattelen. Luin vertaisäidin kirjoituksen asiasta, se auttoi minua ymmärtämään ettei loppujen lopuksi kyse ole kuolintavasta, ei siitä jäikö lapsi auton alle, sairastui syöpään vai tekikö itsemurhan. Tavasta riippumatta jää vain yksi ehdoton totuus jäljelle: lapsi on kuollut.

Sen asian ymmärtämiseen ja sen tiedon kanssa elämiseen taitaa mennä loppuelämäni.

Näin tänään valkoisen ruumisarkun ruumisautossa (onko tuo oikea sana? ruumisauto?). 

Istuin bussissa matkalla terapiaan, olin kuin nuori tyttö menossa ensitreffeille; posket punoitti, sydän tykytti ja aika mateli. Ihana nähdä terapeutti hirveän pitkän (ihan oma päätös) katkon jälkeen! Hirveästi asiaa! En kai myöhästy! Pojan opiskelupaikka on tuossa! Onkohan hän ulkona! Ihanan paljon nuoria!

Ruumisauto. 
Valtavasti ikkunoita.
Valkoinen arkku. 
Kukat arkun ympärillä. 
Lippu liehumassa auton vasemmassa reunassa konepellillä. 
Kuljettajalla puku päällä. 
Auto liikkui hitaasti ja arvokkaasti.

Aika lakkasi kulkemasta normaalilla nopeudella, kaikki tapahtui kuin hidastetussa filmissä. Edellisen kerran kun näin valkoisen arkun, niin sisällä oli lapseni ruumis.

Kipu iskee sekunnin sadasosassa, tikari menee suoraan sydämeen, naama vääntyy ja itku tulee. Siinä ei ehdi eikä kykene ajatella, että olenko bussissa, mitä muut ajattelevat. Kyyneleet, tuska ja todellisuus hyökkäävät päälle ja juuri tämänlaisten kohtausten takia oloni on niin jumalattoman haavoittuvainen.

Meidän ensimmäinen terapiakerta alkoi siis itkulla. Itkulla sen tähden, että lapseni on kuollut.

tiistai 12. elokuuta 2014

Enkeli lapsien oli kaunis mut hiljainen

Minä herkistyn päivä päivältä ja hetki hetkeltä enemmän. Sielussani pyörii nauha uudelleen ja uudelleen tuosta elokuun 16. päivästä kun teimme tuon niin äärettömän surullisen ja lohduttoman matkan merelle tuhkauurnan kanssa.

Sain juuri viestin isosikon ja taivaslapsen ystävältä, hän kehoitti minua kuuntelemaan tämän laulun.
Minä kuuntelin, itkin ja kuuntelin. Ja itken edelleen. Ehkäpä minun piti kuulla tämä kaunis ja surullinen laulu juuri tänään.

Sä tiesit jo varhain liikaa
Sadut ei sua suojellu
Sateenkaaren päässä on multaa
Kerto pukkikin juopunu

Ja enkeli lapsien oli kaunis mut hiljainen
Kun edellä veljien kuljit kengissä aikuisten
Sun pitikin olla vanha jo nuorena

Oli auki sun silmät ja korvat
Ja sydän tunsi vaik pien olikin
Kun itki aamut ja huusi illat
Opit et särkyä voi kivikin

Ja enkeli lapsien oli kaunis mut hiljainen
Kun edellä veljien kuljit kengissä aikuisten
Sun pitikin olla vanha jo nuorena

Ois enkeli lapsien voinu aiemmin kertoo et läpi avoimen
sydämen
Ain pääsee luo enkelten
Mut yö oli jo myöhäinen kun matkasi viimeisen
Sä edellä veljien kuljit saatossa sielujen
Sinne missä voit olla nuori viel vanhana

Chisu, Vanha jo nuorena

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Seurasinko sydäntäni?

Minun sydämeni on niin täynnä tällä hetkellä, että en tiedä saanko mitään järkevää tähän kirjoitettua.

En pysty kuvailemaan sitä hämmästyksen ja kiitollisuuden sekaista tunnetta, kun kohtaan ihmisiä, jotka avaavat ei pelkästään kotinsa vaan myös sielunsa ovet selälleen ja sanovat: tällainen minä olen ja olen valmis jakamaan tämän kaiken kanssasi.

On kolme asiaa, jotka saan tänään tähän kirjoitettua.

1. En usko, että olen elänyt kertaakaan kuluneen kahden vuoden aikana näin hetkessä kuin olen tällä reissullani. Ja tuo hetki on ollut hyvä, siinä on ollut kaikki. Mitään en olisi muuttanut yhtenäkään hetkenä, jokainen hetki, paikka, tunne, ajatus, tilanne ja sana on ollut juuri se oikea juuri siihen hetkeen.

2. "Ajattelen, että kipu lapsen kuolemasta ei koskaan poistu minusta, mutta elämä sen kivun ympärillä helpottuu". Sanoin tuon lauseen ääneen, kun yritin kuvailla sitä ajatusta, joka on minulla on nyt tällä hetkellä kun kaksi vuotta suruelämää on elettynä takana. Minusta tuo lause oli hieno, hämmästyin sitä itsekin. Saattaa tietysti olla (ja varmaan onkin niin), että olen kuullut ja lukenut tuon ajatuksen monta kertaa, mutta tällä hetkellä tuo lause on minulle totta.

3. "Ilon kautta". Olemme näinä päivinä nauraneet vähintään yhtä paljon kuin olemme itkeneet. Joku heitti tuon ajatuksen kesämökin terasilla 33 asteen helteessä ja minä ajattelin, että miksipä ei. Se tuntui aivan järjettömän hyvältä motolta tälle viikolle.

En oikein tiedä mistä tuli ajatus lähteä satojen kilometrien päähän kahden vertaisen luo? Sydämestä? Vai taivaasta? Tuli se sitten mistä tahansa, niin se on osottautunut äärimmäisen hyväksi ajatukseksi.


Se vie aikansa

Lapseni päiväkirja kertoi myös siitä miten kamalan väsynyt hän oli siihen, että aina hyvän ajan jälkeen kaikki romahti.

Kuulin lomallani tämän laulun "Accidents can happen" ja ajattelin, että olisin niin mielelläni kertonut lapselleni tämän viestin, jos olisin tiennyt miten väsynyt hän oli vastoinkäymisiinsä, siihen että aina se korttitalo kuitenkin lässähti kasaan.

Nyt en voi sitä enää lapselleni soittaa, mutta voin soittaa sen itselleni ja antaa sen lohdutuksen tulla todeksi. Minäkin olen niin väsynyt siihen, että aina hyvä olo katoaa ja mustuus palaa. Olen myös väsynyt tulevan mustuuden pelkäämiseen. Järkevä osa minua kertoo tuon pelon olevan niin pohjattoman turhaa ja tunne muistuttaa edellisistä mustuuksista ja vakuuttaa että lisää on tulossa.

Totta kuitenkin on, että en muista tarkasti niitä aivan ensimmäisten viikkojen kauhun ja epätoivon hetkiä. Muistan, että ne olivat sietämättömiä, kamalia, epäinhimillisä tuskan aaltoja, mutta minä en enää muista miltä ne tuntuivat. Mieli ja psyyke armahtavat onneksi. Ajattelen, että tämä lapsen kuoletuskipu on samanlainen kuin synnytyskipukin, sen muistaa että kipu oli järjettömän kova, mutta ei muista miten se sattui. Paras todiste tuosta unohtamisesta on se, että ensimmäisen kammosynnytyksen jälkeen halusin saada vielä kaksi lasta lisää ja olin valmis kokemaan sen kivun uudelleen.

Nyt on elokuu ja kesäni alkaa olla lopuillaan. Kesä rytmittyy taivaslapseni mukaan: se alkaa kesäkuun alusta hänen syntymäpäivästään, polveilee läpi viimeisen tapaamisen, halauksen, puhelun, tekstarin, kuolinpäivän, siunaustilaisuuden ja päättyy elokuun puolivälissä tuhkien mereen ripotteluun.

Tämä kesä on ollut hyvä kesä, siihen on mahtunut todella monta hyvää ja kaunista hetkeä.
Tämä kesä oli myös paljon helpompi kuin viime kesä.

Vietin hyvin paljon aikaa tällä viikolla meren rannalla, lapseni haudan äärellä. Eilen illalla tälle hyvin rakkaaksi muodostuneelle rannalle jätettiin valkoisia ruusuja ja kynttilä minun ja muutaman muun kuolleen lapsen muistoksi. Itse en tuota päässyt näkemään, mutta kiitos ihanan vertaisen sain kuvan.



Accidents Can Happen

Don't give up, it takes a while
I have seen this look before
And it's alright
You're not alone
If you don't love this anymore
I hear that you've slipped again
I'm here 'cause I know you'll need a friend

And you know that accidents can happen
And it's okay, 
We all fall off the wagon sometimes
It's not your whole life
It's only one day
You haven't thrown everything away.

Take some time and learn to breathe
And remember what it means
To feel alive
And to believe
Something more than what you see
I know there's a price for this
But some things in life you must resist

And you know that accidents can happen
And it's okay, 
We all fall off the wagon sometimes
It's not your whole life
It's only one day
You haven't thrown everything away.

I hear that you've slipped again
I'm here 'cause I know you'll need a friend

And you know that accidents can happen
And it's okay, 
We all fall off the wagon sometimes
It's not your whole life
It's only one day
You haven't thrown everything away.

You know that accidents can happen
And it's okay, 
We all fall off the wagon sometimes
It's not your whole life
It's only one day
You haven't thrown everything away.

So don't give up
It takes a while.


torstai 7. elokuuta 2014

Minne tallettaisin tämän päivän?

Olen kävellyt kaksi tuntia meren rannalla. Olen nauttinut auringosta ja lämmöstä. Olen kuunnellut musiikkia. Olen syönnyt loistavan aterian. Olen käynyt toinen toistaan kauniimmissa paikoissa. Olen istunut rannalla ja katsonut kun aurinko muuttuu keltaisesta punaiseksi ja laskee mereen. Olen nauranut. Olen muistellut lastani. Olen kirjoittanut hänen nimensä hiekkaan kaksi kertaa. Olen puhunut ja kuunnellut. Olen rapsuttanut suloista pientä koiraa. Olen kuunnellut laulua.


Olen elänyt elämääni tänään tyytyväisenä. 

Olen ajatellut ja toivonut, että minä muistaisin tämän päivän ja tämän olon sitten kun mustuus taas tulee. Sitten kun en usko, toivo enkä luota. Sitten kun toisenlainen todellisuus ottaa vallan. 


Kyllä minä tiedän, että kovin harvassa ovat ne, jotka ovat aina onnellisia. Mutta jos saisin edes pienen hippusen muistijäljen tästä päivästä seuraavan mustuuteni keskelle, niin sekin riittäisi. 

On ollut liian monia päiviä, jotka ovat kuluneet vain odottaen sitä, että kellon viisarit siirtyvät sellaiseen asentoon, että voi mennä nukkumaan ja todeta selviytyneensä taas yhdestä päivästä. 

Olen istunut tänään tuossa terassilla, katsellut pimenevää iltaa, ja ajatellut etten halua mennä nukkumaan, en raaski sanoa hyvää yötä tälle hyvälle ololle, tälle hyvälle hetkelle. 



perjantai 1. elokuuta 2014

Polkka Kuolemalle!

 Haista sinä kuolema paska!

Luin tämän jostain blogista ja tunnistin ajatuksen ja tunteen oikein hyvin itsessäni. En minä aina jaksa ajatella sielun suunnitelmaa ja universaalia rakkautta. Kasvamista ihmisenä ja oppiläksyn oppimista. Välillä, vaikkakin tosi harvoin mutta kuitenkin ajoittain, löydän itsestäni katkeruutta, jonka kohteena on Jumala ja Kuolema. Siinä mielentilassa edellä mainitut ovat lähes persoonallisia hahmoja, hahmoja, jotka saavat käyttää valtaansa täysin mielivaltaisesti puolustuskyvyttämiä ihmisä kohtaan.

Tämä ajatus nousi pinnalle viime viikolla. Katsoin puolison kanssa jotain ihan täysin yhdentekevää elokuvaa, jossa oli kaksi miestä, yksi nainen, rakkautta, uskoa Jumalaan, epäilystä ja kapinaa. Elokuva alkoi lausella: " This is a diary of hate." Elokuva loppui lauseeseen: "And I've only one prayer left. Dear God, forget about me. Look after her and Henry." Minä tiesin, että nainen tulee kuolemaan, olin siitä täysin varma. Sen ymmärtämiseen ei tarvinnut olla mikään ruudinkeksijä, se on ihan perusdraamaa elokuvissa. Mutta sitä kyllä hätkähdin, kun kuulin itseni sanovan ääneen puolisolleni: Tuo nainen kuolee, koska elokuva kertoo Jumalan kieroutuneesta huumorintajusta.

Jumalan kieroutunut huumorintaju? Enhän minä noin usko! Vai uskonko?

Minun ja Jumalan välit eivät ole vieläkään selvät. Minun päässäni on edelleen (viidenkymmenen vuoden ajalta muodostuneita) vahvoja kytkentöjä liittyen Jumalaan. Minusta löytyy katkeruutta. Rukoilin koko aikuisikäni Jumalaa, että tapahtuisi hänen tahtonsa, ei minun. En juuri pyytänyt mitään itselleni (koska niin minua opetettiin). Kiitin iltaisin elämästäni, listasin mielessäni kaiken saamani hyvän.

Sitten lapsi tappoi itsensä. Ja minä vedin yhtäläisyysmerkin Jumalan ja Kuoleman välille.
Näiden kahden hahmon, jotka kulkevat napsimassa ihmisiä pois elämästä (koska voivat tehdä niin).

Nautinko tästä ajatusmallista? En.
Lohduttaako minua tämä kuvio millään lailla? Ei
Pyrinkö siitä pois? Kyllä.
Ruokinko sitä? En tiedä, en usko niin.
Olenko halukas luopumaan tästä ajatuskuviosta? Kyllä.

Löysin joskus jostain, en muista mistä enkä koska, alla olevan kappaleen. Ennen kuin edes ymmärsin sanoja, niin tiesin että tämä video kuvaa tätä yhtä ajatuskuvaani, joka myös on välillä minulle totta. Sitten löysin sanat ja asia vahvistui.

Terapeuttini aina kysyy, että mitä tarkoitusperää tuo tunne palvelee. En minä tiedä. Onko se ehkä lomaa tästä loputtomasta hyväksymisestä: opettelen hyväksymään lapseni kuoleman, opettelen hyväksymään oman keskeneräisyyteni, hyväksyn tietämättömyyden ja osaamattomuuden. Hyväksyn toiset ihmiset. Hyväksyn, hyväksyn ja hyväksyn välillä niin paljon, että tunnen tukehtuvani tähän loputtomaan hyväksymiseen (lue alistumiseen). Ehkä ajoittainen viha tai kyynisyys antaa lepoa tuosta loputtomasta hyväksymismaratonista?

En tiedä, tätäkään minä en tiedä. Ja hyväksynkin senkin (tähän voi lisätä mieluisen voimasanan).



Begravelsespolka

Funeral polka

All rise! Ja det er meg. Thank you, thank y....All rise! Yes, it is me. Thank you, thank y...
Jo det er meg.Oh yes, it is me.
Det er ikkje lenger snakk om å truIt's no longer a question of faith
Det er nok heller tid for å innsjå et par tingInstead, it's probably time to realize a few things
Ta for eksempel for 14 år si, då du blei fødtFor example, 14 years ago, when you were born
Kem trur du var der? Eg seier ikkje meirWho do you think was there? That's all I'm going to say
Det er bare i begynnelsen og slutten av ditt livOnly at the beginning and the end of your life
at eg glimrer med mitt nærvær, yes SirI am notably present, yes Sir
Så koffor trur du at eg er her? For å bli underholdt? Nei.So why do you think I'm here? To be entertained? No.
For å bli forstått? Ja.To be understood? Yes.
Du må ta meg på mitt ord.You must take me at my word.
Det er ikkje din fars bror du skal vær reddIt's not your father's brother you should be scared of
Tvert imot det er di mor. OoohOn the contrary, it's your mother. Oooh
For det er ikkje din drøm du leverBecause you are not living your own dream
Og ditt mareritt, det er ikkje ditt, det er di mor sittAnd your nightmare, it's not yours, it's your mother's
Ja det er på meg du skal dra kjenselYes, I'm the one you should recognize
når eg stryker deg ut med min penselwhen I erase you with my brush
Denne polka, det er denne du blei folk avThis polka is what taught you how to be
Hu du blei født av, gav deg gleden og smerten i ditt livWho gave birth to you, gave you joy and pain in your life
Denne polka, denne får du aldri nok avThis polka, you will never get enough of it
Av denne sangen er du kommetYou came from this song
til denne sangen skal du bliyou will become this song
Nei, nok om meg. La oss snakke litt om degNo, enough about me. Let's talk about you
Kva syns du om meg?What do you think about me?
For det er ikkje sikkert du har tenkt på megYou might not have thought of me
like ofte som eg har tenkt på degas often as I have thought of you
Har du tenkt på det?Have you thought about that?
Bare tenk så mange gonger eg har sett det for megJust think how many times I've imagined that
visualisert og regisert din siste timevisualized and directed your last hour
Nei, eg kan ikkje noe for detNo, I cannot help it
Det er min naturIt's my nature
Eg legger mi sjel i detI put my soul into it
Både du og meg har sett koss din vei blir lagt nerBoth you and I have seen how your path has been laid out
Kva har mor di sin fing med dette her å gjer?How does your mother have a finger in the pie here?
Eg bestemmer tid og sted og lukt og fargespelI decide on the time and place and smell and color scheme
på alle som eg har sverga at det kunne bli folk avfor all for which I have sworn that they could turn out right

Kaizers Orchestra - Begravelespolka