tiistai 30. syyskuuta 2014

Uusi diagnoosi!

Minulla on (itse itselleni antama) uusi diagnoosi: Post-tarumaattinen kasvu.

Luin vasta eilen torstain Hesarin terveyssivut ja kyllä kannatti lukea Kuoleman lähellä muuttuu -artikkeli.

Viime keväänä kyselin terapeutiltani diagnoosiani hirveän masennuksen kourissa. Hän ei halunnut antaa silloin mitään diagnoosia, vetosi siihen, että meillä oli ollut vasta niin lyhyt hoitosuhde. Olisin niin halunut tietää, että voiko sille järkyttävän huonolle ololle antaa nimeä, jotain tautiluokitusta. En tiedä, miksi se oli silloin niin tärkeää, eihän oireyhtymän nimi olisi oloani kohentanut kuitenkaan.

Tuossa artikkelissa lukee mm. näin: 

Sakke Hyytiselle kävi kuten monelle muulle, jotka tietävät välttäneensä kuoleman täpärästi. Ajan mittaan elämän huomaa jakautuneen kahteen jaksoon. On aika ennen onnettomuutta ja aika sen jälkeen, ja jälkimmäistä puoliskoa taivaltaa toisenlainen ihminen.

Psykologiassa ilmiölle on annettu nimikin: post-traumaattinen kasvu. Tutkimusten mukaan kasvu on selvästi tavanomaisempaa kuin traumoista johtuvat psyykkiset sairaudet. Silti pahoinvoinnista ja stressistä puhutaan paljon enemmän.

Kasvu on tyypillistä paitsi onnettomuuksissa myös vakavien sairastumisten ja jopa väkivallan kokemusten yhteydessä. Mikä tahansa pieni vastoinkäyminen ei riitä, vaan usein vaaditaan tapahtuma, joka uhkaa henkeä.

Selviytyminen saa tuntemaan vahvuutta, arvostamaan ihmissuhteita ja pohtimaan asioiden tärkeysjärjestystä.

"Tavallisesti pinnalliset arvot menettävät merkitystään ja empatian kokeminen kasvaa. Se voi olla vähän kohtuutontakin – yleensähän se, joka on kokenut kovia, ansaitsisi empatiaa muilta", kertoo psykologi ja traumapsykoterapeutti Soili Poijula.


Ihana diagnoosi, jonka ilomielin otan itselleni!

Jälkikirjoitus: tästä ei pidä vetää johtopäätöstä, että riemuitsisin siitä, että tyttäreni teki itsemurhan, jotta minä voisin kasvaa. Luoja tietää, että olisin (vertaisäitiä lainatakseni) mielummin täysi kusipää ja että tyttäreni olisi elossa. Mutta kun minä en voi perua tuota kuolemaa, en voi muuttaa mennyttä, niin temmellän siinä missä voin eli tässä päivässä. Tosiasia on, että hän on kuollut ja minä olen mennyt yli, ali ja läpi aivan mahdottoman inhimillisen kärsimyksen ja JUURI SIKSI yritän tehdä elämästäni siedettävämpää. Minulla siedettävämpään elämään kuuluu mm. yllä mainittu diagnoosi ja sen löytämisestä riemuitseminen
.



sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Taivaan porteilla

Siivet nostivat minua yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. Ja vaikka en ajattele, että lapseni on taivaassa, silti koin hyvin tunteellisen hetken alkulennon aikana, kun nousimme pilvien päälle.

Itkin ikävääni, itkin kaipaustani, itkin itseni puolesta ja itkin lapseni puolesta. Olisin sillä hetkellä voinut jatkaa matkaani aina vain ylemmäs, huusin hiljaa hänen nimeään ja kerroin ikävääni. 

Täällä syyslomalla vertaisäitien kanssa on ollut ihanaa. Helppoa yhdessäoloa, upea luonto ja luksusmökkeilyä. Tänään löysimme kauneimman koskaan näkemäni kirkon. Sytytimme alttarille kynttilän ja lauloimme Maan korvessa. 

perjantai 26. syyskuuta 2014

Lentopelkoa ilmassa

Minulla oli edellisessä elämässäni aivan valtava lentopelko ja se paheni vuosi vuodelta. Olen laistanut työmatkoistakin vedoten tähän lentopelkooni. Tänään minä lennän Rovaniemelle ja kamppailen tällä hetkellä lähestyvien paniikkioireiden takia. Lento on muutamien tuntien kuluttua.

Puhuimme kyllä tästäkin terapiassa, mutta emme tehneet EMDR-harjoituksia. Ajattelin, että koska kuolemanpelkoni on poistunut lapsen kuoleman jälkeen, niin minulla ei olisi lentopelkoakaan. Olinpa positiivinen.

Mutta fyysiset tuntemukseni tällä hetkellä kertovat omaa karua kieltään.

Yritän tässä hengitellä syvää ja hoen lauseita:

Kaikki menee ihan hyvin.
Löydämme oikean terminaalin.
Löydämme lähtöselvitystiskin.
Olemme ajoissa.
Lento menee hyvin.
Hengitä syvään.

Kaikki menee ihan hyvin.

Terapeuttini antoi minulle aivan huippuihanan mielikuvaharjoituksen matkaeväiksi.

Kun istut koneessa, kuvittele, että sinusta lähtee jaloista maan keskipisteeseen valo, joka ankkuroi sinut maahan. Tämä kiintopiste on ja pysyy koko lennon ajan kohteesta A kohteeseen B. Valo seuraa sinua koko matkan ajan ja tekee kaaren.

tiistai 23. syyskuuta 2014

Ovi auki Universumiin

Tunnen niin monta ihmistä, joiden läheinen on kuollut tässä syyskuun lopussa. Olen ollut kaksi päivää aikamoisessa tunnekuohussa, itkenyt muiden ja varmasti hieman myös omasta puolestani. Ja jotta nämä päivät saavat pisteen i:n päälle, niin tuttavan koira kuoli yllättäen. Minun sydäntä on tykyttänyt, ja rinta on ollut ihan pakahduksissa.

Tänään, kun tunnekuohu alkoi jo haitata työntekoa, sain taas kaksi tasapainottavaa kuvaa: äiti, ihana iso vauvamaha ja koira, joka käytti mahaa hyvin onnellisena tyynynään. Lähetin taas mielessäni ison kiitoksen Universumiin näistä kuvista; ne tulivat juuri silloin kun minä niitä eniten tarvitsin.

Jostain syystä viime aikoina olen jutellut useamman ihmisen kanssa merkeistä. Ei siis mistä tahansa merkeistä, vaan sellaisista merkeistä, jotka kertovat jostain ihmisen ymmärrystä suuremmasta. Merkki voi olla ihan mitä vaan: uni, höyhen tai tapahtuma. Tunne, aistimus tai ajatus. Minä näen merkkejä koko ajan ympärilläni, joko niitä on tosi paljon tai sitten minulla on mahdottoman hyvä mielikuvitus. Lisäksi olen niin monelle kertonut omista merkkihavainnoistani, että kuulen paljon myös muiden merkeistä.

Ihan arkinen merkki arkisesta tapahtumasta. Minulle tuli lauma ihania nuoria naisia kylään sunnuntaina katsomaan Vain elämää -ohjelman. Ennen heidän tuloaan olin laittamassa valkoisia servettejä, joissa on kullan värinen kuvio. Päätin jostain syystä kuitenkin laittaa ne pois ja laitoin kirkkaan keltaiset servetit. Ja tuliaisiksi sain todella kauniin kukkakimpun, jossa hehkuivat oranssit, kelta-oranssit ja keltaiset kukat. Tämä oli minulle merkki ihmistä suuremmasta voimasta.

Se voi myös olla jokin tietty kirja ja jopa yksi lause kirjassa, mikä minua puhuttelee. Ajattelen, että minun piti lukea juuri tuo kirja tai lause; se tuli kuin tilauksesta. Se voi olla sähköpostiviesti vieraalta, joka on sisällöltään juuri sellainen, joka minun piti lukea ja sain sen juuri silloin, kun minun se piti saada. Tutustun juuri niihin ihmisiin, joihin minun pitääkin tutustua jne., tämä lista on aivan loputon.



Hihhuliko?

Sekin on täysin mahdollista. Mietin taas tänään asiaa päivällä. Jos minä saan sisältöä, lohdutusta ja merkityksellisyyttä kuolemaan, elämääni ja maailmaani, niin miksipä ei. Tästä merkitysten näkemisestä alkaa tulla jo refleksinomainen tapa. Tänään töissä jokin asia jumitti ja ihmettelin heti mielessäni, että mitäköhän minulle nyt kerrotaan.

Tämä ajatustapa ja maailmankuva on osaltaan auttanut minua palaamaan elämään lapsen kuoleman jälkeen. Olen viime aikoina hämmästellyt niitä valtavan isoja haprppauksia, joilla olen mennyt kohti elämää. Laitan tähän viime viikon ohjelmani ja tapahtumat.

-ajelin autolla koko viikon, puoliso oli reissussa ja auto siis minulla. Kiitos vertaisäidin kommentin blogissani muistin miten vaikeaa ja ajoittain mahdotonta autolla ajo oli silloin kaksi vuotta sitten.
-kävin kolme kertaa ruokakaupassa, kerran kirjastossa ja kauppakeskuksessa
-kävin lasteni kanssa syömässä paikallisessa pitseriassa
-kolmena iltana olin työväenopiston kursseilla
-tyttäreni kanssa olimme ja juttelimme kahteen otteeseen yhteensä kahdeksan tuntia
-kävin lounaalla entisen työkaverin kanssa
-yhtenä iltana minulla oli ihana ihminen vieraana
-olin terapiassa 1,5 h
-tein ylimääräisiä työtunteja työprojektini parissa
-kirjoitin viisi blogipäivitystä ja 11 Fb -päivitystä
-puhuin tunnin puhelun sekä äitini että erään ihanan ihmisen kanssa
-viikko huipentui sitten tuohon sunnuntaiseen Vain elämää -iltaan

Hämmästelin viime viikolla ja hämmästelen edelleen mistä tuo kaikki energia tuli minulle, että jaksoin tuon kaiken, vieläpä iloisena ja kohtuullisen onnellisena. Paljon ihania tapaamisia ja kohtaamisia, ajatusten ja tunteiden jakamista. Terapeuttini on sanonut, että jokainen EMDR-terapiassa käsitelty asia vapauttaa energiaani muihin asioihin ja hän todella taitaa olla oikeassa. Ajattelen itse, että saan myös lisäenergiaa Universumista. Enkeleiltä, henkiolennoilta, taivaslapseltani tai vaikkapa Jumalalta. Ajattelen nimittäin todella vakaumuksellisti niin, että Universumi vastaa kun sinne "huudetaan".

Minulla on siitä jo kerättynä niin monta merkkiä.


lauantai 20. syyskuuta 2014

Eräs kohtaaminen

Istut siinä edessäni ja olet nuori, kaunis, älykäs nainen.
Osaat puhua, eritellä, analysoida ja käytät juuri sopivasti sivistyssanoja.
Harjoitat itseironiaa sopivassa määrin ja annat älysi kipinöidä.

Istun pöydän toisella puolella ja näen pienen tytön. Tytön, jota on satutettu, loukattu ja kohdeltu väärin. Tytön, joka on kokenut liikaa liian nuorena. Tytön, jolla ei ole ollut pienintäkään mahdollisuutta ymmärtää kokemiaan asioita.

Kummalle teistä minä puhuisin?

Haluaisin ottaa tuon pienen tytön syliini, lohduttaa ja silittää. Haluaisin sanoa, että kaikki selviää. Vaikka tyttö kasvoi isoksi ja elämä toi lisää kysymyksiä ja kipuja. Siltikin, kaikki selviää.

Sen sijaan istun tuolillani, ja yritän selittää miksi maailmassa kaikella on tarkoituksensa.
Miksi tapahtuu kohtukuolemia ja itsemurhia. Miten kaikki on osa isoa (meille käsittämätöntä) suunnitelmaa. Miten lopulta kaiken kapinoinnin, kivun ja kysymysten jälkeen ei jää muuta kuin hyväksyntä.

Saat minut näkemään oman muutokseni, olin nuorempana hyvin samanlainen kuin sinä.
Rakensin oman turvattomuuteni ympärille korttitalon, pidin kaikki langat käsissäni.
Olin yksin vastuussa omasta hyvinvoinnistani ja se vastuu oli valtava, aivan liian iso ja lopulta mahdoton.

Jossain vaiheessa pienen tytön on saatava tulla esille, muuttua näkyväksi. Pientä tyttöä on kuunneltava, lohdutettava ja rakastettava. Otettava pieni tyttö syliin ja kerrottava miten kovin pahoillaan on hänen puolestaan.

Minä olen lähtenyt matkalle tapaamaan omaa pientä minääni, muutaman kerran olemme jo olleet käsikkäin.

Minä niin toivoisin, että sinä lähtisit tuolla samalle matkalle. Sillä minä tiedän, että sinä pystyt siihen. Tiedän, että sinulle on ihan mikä tahansa mahdollista, kun vain suuntaat siihen tuon valtavan intohimosi ja palosi. Sinussa palaa iso liekki, ja päälläsi on suuri kaunis kirkas tähti sinua johdattamassa. Sinun elämälläsi ja sinulla on tarkoitus, joka on täytettävä.

Sinä pystyt kyllä siihen.

Olet urhea, rohkea, ainutlaatuinen sinä ja sinä uskallat kyllä hypätä tuntemattomaan, luottaen siihen että sinua kannatellaan. Sillä lopulta, mitä menetettävää sinulla enää on?


Pieni ihminen suurien tunteiden seassa

Minä pelkään hieman EMDR-terapiaa. Ei sen takia, että minulla olisi siitä huonoja kokemuksia, päin vastoin. Siitä ei ole seurannut mitään muuta kuin hyvää, vointini on selvästi parantunut.

EMDR-terapiassa joudun sellaiselle tuntemattomalle, ja siksi pelottavalle alueelle; siellä ei päde logiikka, järkeily, ymmärtäminen, analysointi, älyllistäminen. Tällä alueella ei voi enää selittää mitään, tunteet pitää kohdata. Näissä hetkissä on siis läsnä pelkkä tunne, se voi olla kauhu, tuska, häpeä tai vaikka kokemus hylkäyksestä, eksistentiaalisesta yksinolosta, riittämättömyydestä, jopa sellaisesta, jolla ei ole nimeä. Se on tunne kehossa ja muisto solussa.

Ja se minun pitää kohdata silmänliiketerapiassa.

Olin kerännyt motivaatiota monta päivää ennen tämän viikoista terapiaa. Olin päättänyt, että tällä viikolla sitä tehdään. Tsemppasin itseäni: pystyt kyllä siihen, siitä on sinulle apua. Kävimme läpi sarjan tilanteita ja tunteita. Aloitimme yhdestä, joka johti toiseen. Aloitimme lapsuudesta ja päädyimme aikuisuuteen. Päädyimme hetkeen, jossa olen ruumishuoneella katsomassa kuollutta lastani ja kokemassa uudelleen tuon tunteen.

Siihen meni kaksi vuotta ja kaksi kuukautta ennen kuin pystyin palaamaan siihen hetkeen ja siihen tunteeseen. Olen kyllä puhut siitä hetkestä useamman kerran, mutta en ole sitä hetkeä kokenut kertaakaan uudelleen, en ennen tätä viikkoa.

Erityisen hankalan kohtaamisen jälkeen teemme valonpilarin. Se on mielikuvaharjoitus, jonka aikana istun sohvalla silmät kiinni. Kuvittelen ylhäältä tulevan valopilarin, josta virtaa hyvää, rakkaudellista, parantavaa, rahoittavaa energiaa sisääni päälaen kautta. Jokaisella hengityksen sisäänvedolla annan tuon hyvän vaikuttaa ja puhdistaa itseäni, jokaisella uloshengityksellä luovun kivusta ja tuskasta, kaikka paha virtaa ulos sormien ja varpaiden päistä. Se jatkuu niin kauan kuin haluan.

Kaiken tämän jälkeen istuin terapiahuoneen sohvalla ja tunsin itseni äärimmäisen pieneksi ja suojattomaksi. Poissa olivat muurit ja puolustukset. Jäljellä oli vain hyvin pieni minä. Vaikka olen iso nainen, tunsin itseni noin Barbie -nuken kokoiseksi.

Usein lähden terapiasta pois erittäin hämmästyneenä ja ihmetellen sitä, että mitä juuri hetki sitten tapahtui. Niin tälläkin kertaa. Menin autooni ja lähdin ajelemaan kotiin päin. Autossa minulle tuli mieleen kaksi ajatusta. Ensin toinen ja heti perään toinen.

Olen turvassa.
Kaikki on ihan hyvin.

Post Scriptum: Kruunuchakra on yksin ihmisen seitsemästä päächakrasta ja se sijaitsee pääläen korkeimmassä kohdassa. Se auttaa kehittämään rakkautta elämää kohtaan. Lisää tietoa täältä




tiistai 16. syyskuuta 2014

Sirpaleet jaloissani


Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä.

- Södergran,Edith

Tiesin sen kyllä heti aamusta, mutta yritin väistellä sitä parhaani mukaan koko päivän. Ajattelin etten minä jaksa, halua taas maistella surua, jospa vain teeskentelisin että kaikki on hyvin, mitään ei ole tapahtunut?

Kahdeksan aikaan illalla luovutin, katsoin kaikki videot, kuuntelin hänen ääntänsä, katselin ilmeitänsä ja annoin ikävän tikarin kaivella suojatonta sydäntäni.

Taas yksi 15. päivä takana ja seuraavaa ei tarvitse vielä ajatella.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Minulla oli unelma

Minulla oli unelma.

Siinä unelmassa taivaslapsellani oli kolme-viisi lasta ja hän hyöri tämän lapsikatraansa keskellä. Minä niin näin sieluni silmin miten hyvä äiti hän olisi ollut, paljon parempi kuin minä.

Vuonna 2009 näytin hänelle Youtube -videon Susan Boylesta ja itkimme yhdessä kun katsoimme tämän. Muistan sen hetken niin kipeän hyvin.

Susan Boyle, I dreamed a dream


Vuonna 2012 menin sydänihmisen kanssa katsomaan Miserables -elokuvan ja taas minä itkin. Ajattelin kuollutta lastani ja unelmia, jotka olivat kadonneet saavuttamattomiin.

Anne Hathaway, I dreamed a dream

Olen ollut suurimman osan päivästäni yksin ja itkeskellyt, kuunnellut pakahduttavaa musiikkia ja itkenyt hieman lisää. Näin minä teen: jos itken, niin itken yksin, silloin täällä kodissa on tilaa surulle.

Vaikka nämä alla olevat esitykset eivät liity suruun tai kuolemaan, niin pakahduttavan kauniita ne kyllä ovat ja saavat padot itkun edestä pois.

Pavarotti, Nessun dorma


 Sarah Brightman, O mio babbino caro

Barbara Bonney, Laudate Dominum


Istun tässä, ja suureksi surukseni totean ettei minulla ole unelmia, ei ensimmäistäkään. Toki minä toivoisin olevani mummo joku päivä, mutta että unelmoisin siitä on täysin mahdoton ajatus tänään.

Istun tässä ja ihmettelen, että tuleeko minulla koskaan enää olemaan unelmaa.



lauantai 13. syyskuuta 2014

Innostusta ilmassa

Olen ottanut töissä erään projektin hoitaakseni, sen on tarkoitus kestää noin neljä kuukautta. Minun työminälleni projektin vetäminen on vahvinta osaamisaluettani, pystyn hahmottamaan kokonaisuuden ja sen miten eri vaiheissa tulisi edetä.

Osallistuin erääseen koulutukseen, jonka aikana huomasin innostuvani projektin osa-alueista. Tavoitteena on dokumentoida ja tehdä prosessikaavioita työn eri vaiheista. Minähän suorastaan rakastan sitä, että asiat esitetään visuaalisesti pienissä laatikoissa, jotka loogisesti seuraavat toisiaan. Vuosien varrella, kun olen yrittänyt ymmärtää itseäni ja elämääni, olen tehnyt aikajanoja ja ajatuskarttoja. Minulle se on luontevin tapa hahmottaa asioita.

Minä siis innostuin ensimmäistä kertaa lapseni kuoleman jälkeen mistään työhön liittyvästä asiasta.

Työaikaani ei ole lisätty, vaan ehdotin tekeväni jaksamiseni mukaan ylimääräisiä työtunteja, joista sitten saan erillisen korvauksen. Tähän järjestelyyn, joka mielestäni on aivan loistava, suostuttiin. Minulla on edelleen kovin iso sitoutumiskammo, koska pelko mahdollisesta romahtamisesta ja mustuuteen tippumisesta on niin todellinen. Nykyinen järjestely ei aiheuta stressiä, koska siinä on tämä mahdollisuus työn tekemiseen kulloistenkin voimien mukaan. Koen siis yhä olevani erittäin onnekas työnantajan suhteen.

Joka vuotisessa kehityskeskustelussa esinaiseni kanssa asetin itse tavoitteekseni lisätä portaittain työtunteja seuraavan vuoden aikana, niin että elokuussa-15 tekisin täyttä työpäivää.

Minua jotenkin itseäni koskettaa se, kun näen miten pitkän matkan olen lapseni kuoleman jälkeen tehnyt. Se aika, paikka ja todellisuus, jonne singahdin hänen kuollessa, on todella, todella kaukana. Mutta tänään, kun kuolemasta on kaksi vuotta ja kaksi kuukautta, pystyn katsomaan taaksepäin ja pystyn myös näkemään pitkän polun jonka olen kulkenut takaisin elämään. Se on ollut elämäni pisin ja vaikein matka, mutta olen sen tehnyt, joskin hyvin pienin askelin ja todella monin pysähdyksin. Näen myös valtavan selvästi sen, miten monta taluttajaa minulla on tuon matkan aikana ollut rinnalla. En minä sitä matkaa takaisin elämään ole yksin tehnyt, vaikka kovin yksinäiseltä se on välillä tuntunut.



Kierkegaard:

"Elämä ei ole ongelma, joka tulisi ratkaista, vaan todellisuus joka on koettava."

"Elämän voi ymmärtää vain taaksepäin ja kuitenkin sitä on elettävä eteenpäin." 




keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Runohiiri riihessä

Kiitos. Olemme vastaanottaneet ilmoittautumisesi. Sinut on hyväksytty kurssille Runoriihi.

Kurssin kuvaus: Pöytälaatikot auki - tuo runosi ihmisten ilmoille! Kotona kirjoittamistasi teksteistä saat palautetta runoilijaohjaajalta ja muilta kurssilaisilta. Tunnilla keskustelemme yhdessä runoistamme rennossa, kannustavassa ja luottamuksellisessa ilmapiirissä. Saamme rohkaisua oman äänemme löytämiseen ja teemme löytöretkiä runouden ilmaisumahdollisuuksiin kirjoitusharjoitusten keinoin. Mukaan ovat tervetulleita yhtä lailla runouden polulla ensiaskeleitaan ottavat kuin jo pitempäänkin kirjoittaneet.


Ensimmäisen kurssi-illan ensimmäinen kotitehtävä on tehty, aiheena oli kirjoittaa runo syksystä. Oli oikein mukava ilta runojen parissa, meitä taisi olla siellä 12 pöytälaatikkorunoilijaa, joista puolisoni suureksi hämmästykseksi lähes puolet oli miehiä. Kerroin itsestäni sen, että aloin kirjoittaa runoja vasta lapseni kuoleman jälkeen. Tiedän, että lähes kaikki mitä kirjoitan sivuaa jollain lailla hänen kuolemaansa, niin ajattelin että se on hyvä sanoa heti alta pois. Itsemurhasta en maininnut mitään ja ihan hyvä niin, jo pelkkä lapsen kuolema oli riittävän iso asia ryhmäläisille käsiteltäväksi. Luin siellä Entä jos runoni, halusin lukea sen, koska se on aivan ensimmäinen ikinä kirjoittamani runo. Runo avautui tosi hyvin kuulijoille (yksinkertainen ihminen kirjoittaa yksinkertaisia runoja), mutta sen käsittelyn aikana mainitsin, ettei tämän runoryhmän ole tarkoitus olla minulle terapiapaikka (vaikka kirjoittaminen onkin tosi terapeuttista), vaan käyn ihan erikseen terapiassa viereisessä rakennuksessa :)
Kolmas syksy

sinä vuonna
syksyä ei ollut
vuodenajat
loppuivat kesään

oli pelkkä
olemattomuus

värit palaavat elämääsi
joku päivä
ystäväni vakuutteli
monta kertaa

toisena syksynä
huomasin kerran
jalkojeni alla
keltaiset lehdet

nyt on syksy
kolmannen kerran

kuolemasi jälkeen

minä haistan kostean mullan tuoksun
minä tunnen aamuisin syksyn koleuden
minä maistan puolukan kirpeyden
minä ihailen sumun salaperäisyyttä
minä tunnen männyn pinnan poskeani vasten

ja

minä näen puissa punertuvat lehdet

Ikävää ja itkeskelyä

Aika itkuisia ovat olleet nämä viime päiväni, vaikea sanoa miksi. Ehkä jotenkin tietoisuus siitä, että kesä on auttamattomasti ohi, aurinko ja hyvät hetket jäävät muistoiksi, syksy ja arki tulevat tappavan varmasti, latistaa oloani. Talvea, pakkasta ja pimeyttä en halua edes ajatella vielä.

Kuvailin tänään terapiassa oloani taas alistuneeksi. Terapeutti kysyin, että onko oloni alistumista vai hyväksyntää, itse koen jotenkin sen olevan enemmän alistumista. Hyväksynnässä on minun mielestäni jotenkin mukana oma aktiivisuus, halu ja pyrkimys. Alistuminen on sellaista passiivista (näin on elämässäni tapahtunut, tällaisen paketin olen saanut ja sillä mennään) oloa ja eloa. No joka tapauksessa terapeuttini vakuutti, että alistumista seuraa hyväksyntä, niin kai se sitten on.

Minulla on vaan niin hirveä ikävä lastani.
Loputon, ääretön, päättymätön ikävä.

Mono, Burial at sea

tiistai 9. syyskuuta 2014

Kaksi kuvaa

Sain viime viikolla saman päivän aikana kaksi kuvaa. Toinen oli ultraäänikuva pienestä ihmisestä äitinsä vatsassa vilkuttamassa: äiti, täällä minä olen, täältä tullaan elämä! Toinen kuva oli 20-vuotiaana kuolleen nuoren aikuisen haudalta: ystävät ja äitinsä olivat vieneet haudalle kynttilöitä ja kukkia kuolleen syntymäpäivänä.

Minua kosketti todella paljon tämä kuvapari, joka tuli kahdelta eri ihmiseltä toisistaan tietämättä. Kuin minulle olisi näytetty, oikein isojen opasteiden kanssa, että tätä on elämä: siihen kuuluu yhtä lailla ja samansuuruisin merkityksin sekä syntymä että kuolema. Toista ei olisi ilman toista.

Kohdusta hautaan käy uuttera lautta (Tuomari Nurmio)

Vaikka suhteeni Jumalaan on edelleen haasteellinen ja epäselvä, niin lausun silti mielessäni tasaisen epäsäännöllisesti Isä meidän-rukouksen. Olen miettinyt paljon sitä vanhaa käsitystäni persoonallisesta Jumalasta (ja käsityksen nykyisestä toimimattomuudesta). Hätkähdin kun tajusin, että tuttu rukouksenikin personalisoi (onko tuollaista sanaa olemassa?) Jumalan: isä, olet, nimesi, valtakuntasi, tahtosi, anna, äläkä saata, päästä, sinun. Rukous osoitetaan toiselle persoonalle; sinulle, Jumalalle.

Raamattu sanoo, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, siinäkin on meillä kaksi kuvaa: Jumala ja minä, ihminen. Kuvien yhtäläisyys liittyy ymmärtääkseni siihen, että ihmisen tekojen ja ajatusten tulisi olla Jumalan tekojen ja ajatusten kaltaisia.

Tuossa samankaltaisuudessa on jotain, jota minä en ymmärrä: miten pyrkiä sellaista kohti, jonka alusta lähtien tietää olevan saavuttamatonta?

Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi; mieheksi ja naiseksi hän loi heidät (Mooses)

Minulla on kolmaskin kuvapari. On tämä kuva tieteellisesti todistettavissa olevasta maailmasta, jota voidaan mitata ja tutkia. Todistaa todeksi. Siinä rinnalla on minulle toinen ihan yhtä tosi maailmankuva, jota ei voida todistaa. Se kuva pitää kokea, uskoa ja luottaa siihen.

En koe, että oma uskoni tähän todistamattomaan maailmankuvaan eroaisi kovinkaan paljon kirjauskovaisen ihmisen uskosta. Molemmissa on ainakin osittain kysymys siitä, että uskoo ja luottaa siihen mikä tuntuu itsestä todelta, tuo merkitystä omaan elämään ja saa jopa arvostamaan sekä tavoittelemaan hyviä asioita. 

Minä halaan mökillä vanhaa viisasta mäntyä, halaan sitä ja halaan samalla koko universumia.
Minä ajattelen, että jokainen syntymä ja kuolema noudattaa jotain ihmiselle tuntematonta käsikirjoitusta. Minä kerron tulevalle äidille, että minun tärkein tehtäväni tässä elämässä on oppia rakkautta.

Joitain vuosia sitten luovuin yrittämisestä ja annoin itseni vain katsoa. Haistaa, maistaa, kuulla, nähdä, tuntea, kokea ja aistia (Aaro Löf)


lauantai 6. syyskuuta 2014

Suurin kysymys

Eräs vertainen kommentoi jotain vanhaa tekstiäni ja kertoi siitä, että mikä on hänen suurin kysymyksensä tällä hetkellä.

Minua jäi vaivaamaan ajatus: "Mikä on minun suurin kysymykseni tänään?"

Minulla on ollut monia kysymyksiä surumatkan aikana.

Miksi hän teki sen?
Miksi hän ei ajatellut perhettään?
Miksi hän ei ajatellut ystäviään?
Miten paha olo hänellä oli?
Miksi hän ei puhunut siitä?
Eikö hän tiennyt miten tärkeä hän oli?
Eikö hän välittänyt?
Halusiko hän oikeasti kuolla?
Oliko se hätähuuto?
Halusiko hän tulla pelastetuksi?
Oliko se vahinko?

Oliko se minun syyni?
Oliko se hänen isänsä syy?
Oliko se sairaan ex-poikakaverin syy?
Oliko se alkoholin syy?
Oliko se kannabiksen syy?
Oliko se kaikkien syy?
Oliko se kenenkään syy?

Minkälainen äiti minä olen?
Minkälainen ihminen minä olen?
Olisinko voinut tehdä jotain toisin?
Olisiko minun pitänyt ymmärtää?
Olisiko minun pitänyt olla enemmän?

Voiko tästä selvitä?
Miten tästä selviää?

Miten minä voin jatkaa elämistä?
Miten voin haluta mennä kuolleen luo, kun minulla on vielä eläviä lapsia?
Miten jaksan jatkaa hengittämistä ja elämistä?

Miten paljon kipua voi kestää?

Onko Jumalaa?
Jos on, niin miksi hän salli tämän?
Onko enkeleitä?
Misse ne olivat kun lapseni kuoli?
Onko sielua?
Onko helvettiä ja taivasta?
Missä lapseni nyt on?

Näkeekö hän meidän rakkauden?
Näkeekö hän meidän ikävän?
Näenkö hänet  kun kuolen?

Tuossa on nyt osa mieltäni askarruttaneista kysymyksistä.  Osaan olen ajatellut minua eniten lohduttavat vastaukset, osa on vielä työn alla. Osaan en ehkä koskaan pysty luomaan vastausta.

Mikä on tänään minun suurin kysymykseni?

Ehkä se löytyy näiden joukosta.

Kuka minä olen?
Opinko elämään ikäväni ja suruni kanssa aidosti hyvää elämää?
Miksi minä elän?
Mikä on minun tehtäväni täällä?
Mitä minun on vielä opittava?

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Mielenrauhaa mielikuvista ja muusta

Minä olen visuaalinen ihminen. Opin näkemällä, ja koen usein tunteeni kuvina.
Mielikuvaharjoitukset ovat minulle tosi helppoja, huomasin sen taas tänään terapiassa.

Minua on painanut viime perjantaista asti (luin yllättäen lapseni kuolisyyraportin) kuva lapsestani roikkumassa puiston kaiteesta, tuo mielikuva on aivan käsittämättömän hirveä, tosin ei juuri tällä hetkellä. Teimme nimittäin terapiassa taas kerran mielikuvaharjoituksen, jossa toisessa kuvassa oli lapseni eloton ruumis ja toisessa minä hetkessä, jolloin minulla oli valtavan hyvä olla. Ja niin taas siinä kävi, että annoin terapeutilleni ja mielelleni täysin vapaat kädet ja sain uuden mielikuvan tuon vanhan ja ääretöntä kauhua aiheuttavan kuvan päälle.

Tunne, jonka voimakkuus oli kymmenen ennen harjoitusta, oli harjoituksen jälkeen ehkä kuusi. Tai neljä.

Olen ihan hirveän onnekas, että olen saanut tuollaisen terapeutin, jolla vaikuttaa olevan aivan loputon määrä erilaisia harjoituksia, joiden avulla voin hoitaa mieltäni. En millään saisi itseäni motivoitumaan pelkkään puhumiseen, sitä olen tehnyt enemmän tai vähemmän koko aikuisikäni.
Olen myös iloinen siitä, että mieleni on noin helposti muokattavissa, että minulla on oletusarvona ennen jokaista harjoitusta, että se varmasti auttaa minua.

Olen viime aikoina miettinyt useampaan kertaan vertaistukea, sen hyötyjä ja mahdollisia (onko niitä?) haittoja. Luin jostain äidin kommentitn, että hän on lapsensa kuoleman jälkeen itkenyt kolmen vuoden ajan ihan joka ikinen päivä. Olin aivan kauhuissani tuosta kommentista, en minä ole itkenyt joka päivä, en edes joka viikko. Varsinkaan nyt kuluneena kesänä, kun olen voinut paremmin kuin kertaakaan aiemmin lapseni kuoleman jälkeen.

Olenko minä jotenkin huonompi äiti? Enkö sure tarpeeksi?

Jouduimme käyttämään tänään ison osan terapia-ajasta tämän asian pohtimiseen. Terapeuttini vakuutti, että kyllä minä olen surrut ihan riittävästi (ja tulen vielä suremaan monet kerrat), hän myös muistutti taas kerran siitä, että lapseni aivan taatusti toivoisi minun elävän hyvää elämää sen sijaan, että murentuisin suruni alle.

Eikö hyvinvointini tänä kesänä olekaan ollut totta, onko se ollut pelkkää harhaa ja kuvitelmaa?

Terapeuttini vakuutti sen olleen totta, hän sanoi että aikaa myöten sitä oppii vähän säätelemään omaa suruaan, laittamaan sen välillä syrjään ja antamaan tilaa ihan tavalliselle arkiselle elämälle.

En millään muotoa halua tässä arvostella ketään tai kenenkään tapaa yrittää selviytyä elämästään, mutta olen itse todennut, että minä haluan selviytyä, haluan elää hyvää elämää ja pyrin siihen, että elämässäni olisi muutakin kuin pelkkä trauma ja loputon suru lapsen kuolemasta.

Koska mieleni on niin kovin helposti muokattavissa, niin eikö silloin ainoa järkevä asia minulle ole olla tekemisissä sellaisten vertaisten kanssa, jotka myös ovat siinä uskossa, toiveessa ja pyrkimyksessä, että lapsen kuolemasta voi selviytyä?

Että elämä kuitenkin lopulta voittaa?