keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Ehkä eheytymässä?

Olen lopettanut masennuslääkkeiden syömisen.

Kukaan ei voisi olla tästä hämmästyneempi, kuin minä itse. Olin jo mielessäni ajatellut, että syön niitä koko ikäni. Olen edelleen voinut hyvin. Masennus, jonka pelkäsin tulevan kesän jälkeen, ei sitten tullutkaan. Kun puhuimme terapiassa lääkityksen asteittaisesta vähentämisestä ja mahdollisesta lopettamisesta, antoi terapeuttini minulle aivan uuden näkökulman: minulla ei ole koskaan aiemmin ollut tukenani tiivistä ja hyvää terapiaa rinnallani. Nyt on. Sain siitä ihan valtavasti uskoa ja voimaa siihen, että saattaisin selviytyä ilman lääkitystä.

Ensimmäisen viikon aikana, kun puolitin lääkkeeni, koin valtavia huimauskohtauksia monta kertaa päivässä. Sitä kesti onneksi vain viikon. Mitään muita vieroitusoireita en ole kokenut.

Olen viime viikkoina usein pohtinut tätä aikaa lapsen kuoleman jälkeen. Olen miettinyt miksi olen selvinnyt niin hyvin, jotainhan minun on täytynyt tehdä oikein. Olen jo aikaisemmin kirjoittanut vertaistuesta, kuntoutuksesta, terapiasta, kirjoittamisesta ja siitä miten olen kokenut niiden minua auttaneen.

Mutta on muitakin asioita.

Minun elämäni on ollut huomattavasti sosiaalisempaa lapsen kuoleman jälkeen kuin sitä ennen. Olen tavannut todella usein ihmisiä, joko omia (osittain uusia) ystäviäni ja lisäksi ovat elämässäni olleet nämä nuoret ihmiset. Minulla ei ole sanoja kuvaamaan sitä kiitollisuuden määrää, jota tunnen näistä nuorista, jotka ovat elämässäni mukana. Heissä on jokin käsittämätön elämänilo ja -halu kaikesta huolimatta. He ovat ikäänkuin todistekappaleita elämän hyvyydestä ja jatkuvuudesta. Nautin ihan hirveästi heidän seurastaan ja onneksi tapaan heitä usein.

Minulla on ollut aikaa, halua ja mahdollisuus surra. Minulle on ollut oikea vaihtoehto tämä, että työ on vienyt hyvin pienen osan elämästäni tähän asti. Olen saanut itkeä, miettiä, surra, tuntea tuskaa vaikka joka päivä niin halutessani. Sille on ollut aikaa ja tilaa. Minulla on vakaa uskomus siitä, että surun määrä on kullakin yksilöllisesti vakio ja sitä ei voi ohittaa. Sen kohtaamista voi kyllä siirtää aikansa, sitä voi paeta aikansa, mutta jossain vaiheessa se erääntyy surtavaksi.

Lisäksi yhä selvemmin ymmärrän luomani lohtutarinan merkityksen omalle selviytymiselleni. Minun lohtutarinaani liittyvät enkelit, sielut, elämänkirjoitukset, ikuinen elämä, tarkoituksenmukaisuus, järjestys ja merkitys, rakkaus, ykseys, energia ja hyvyys. Kaikki tämä auttaa minua hyväksymään käsittämättömät asiat, ne poistavat turhauttavat miksi -kysymykset (joihin ei tässä elämässä saa vastauksia). Minä vilpittömästi koen tänään, että olen hyväksynyt lapseni kuoleman. Sen myötä minä olen vapautunut myös katkeruudesta ja vihasta (elämää kohtaan). Lohtutarinan luominen olisi ollut mahdotonta ilman niitä kymmeniä ja kymmeniä kirjoja, jotka olen lukenut.

Pääpaino elämässäni on siirtynyt selkeästi omaan itseeni lapsesta ja hänen kuolemastaan. Minä kasaan itseäni pala palalta uudelleen, ilman vanhoja uskomuksia tai käsityksiä. Minä alan hiljakseen luottamaan siihen, että saatan eheytyä kokonaan. Tämä on varsin mykistävä ajatus minulle. Olen monta vuotta uskonut, että vien tietyt vammani ja ominaisuuteni hautaan asti. Terapeuttini tarjoaa toisenlaista näkemystä ja minun tekisi mieli tarttua siihen.

Näin alla olevan kuvan ja ihastuin siihen. Aiemmin olisin ajatellut, että juuri noin rikki ja näkymätön minä olen. Nyt näin tuon eheän etuosan ja ajattelin, että juuri tuolta minä näytän tänään: osa minusta on  jo muotoutunut ja loppukin minusta tulee muotoutumaan eheäksi kokonaisuudeksi.



sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Kipu


lauantai 11. lokakuuta 2014

Syyskaiho

perjantai 10. lokakuuta 2014

Elämässä kiinni


Kirjoitin tällä viikolla runon.

Tuo runo kuvaa sitä aikaa lapsen kuoleman jälkeen, kun en tiennyt olinko elävä kuollut vai kuollut elävä.

En ole enää sama ihminen, joka olin tuossa kuvassa kaksi vuotta sitten. Voin jollain tasolla tavoittaa ikään kuin kaiun itsestäni, mutta silloinen minuuteni on hyvin paksun sumuverhon takana. En oikein vieläkään ymmärrä mikä piti minut elossa ja järjissäni tuolloin.

En tiedä myöskään sitä, oliko viime kesä pysyvä käännekohta vai väliaikainen ilmiö. Joka tapauksessa elän enemmän kuin kertaakaan aiemmin lapsen kuoleman jälkeen. Minulla on harrastuksia, joista olen kiinnostunut ja innostunut. Teen työssäni projektia, jonka parissa olen kokenut innostusta ja osittain hämmästynyttä onnistumisen iloa. Minä pystyn tähän! Olen hyvä tässä! Minähän nautin tästä!


Olen pari vuotta kirjoitellut runoja. Ne ovat olleet terapiarunoja ja niillä ei ole mitään tekemistä teknisesti oikein kirjoitettujen runojen kanssa. Usein sanat ovat vain asettuneet päässäni johonkin järjestykseen ja olen ne vain kirjannut paperille. Tommy Tabermannilla oli kuulemma Dorian niminen henkilö, joka kirjoitti kaikki hänen runonsa. Olen joskus ajatellut, että minunkin sanat ovat välillä muualta tulleet ja minua miellyttää tuo ajatus kovasti.

Runot ovat toinen asia, joka on tehnyt hyvää olemattomalle itsetunnolleni. Minusta ne ovat hyviä, olen ollut niihin tyytyväinen ja kokenut niistäkin onnistumisen iloa. Olen onnistunut kuvaamaan sanoilla asioita elämästäni ja tunteita sisälläni. Olen ollut hirvittävän hämmästynyt tästä ja ymmärtänyt miten tarpeellista se on ollut olemattomalle itsetunnolleni.

Tämän alla olevan runon kirjoitin vuosi sitten. Kun luen sitä, niin muistan miten elin kuolemassa tuohon aikaan ja se on oleellisesti muuttunut; minä elän tänään elämässä.



torstai 2. lokakuuta 2014

Mielen ja kehon lepoa

Minulla on ollut jo monta viikkoa levännyt olo, kun herään aamuisin.

Nukuin pitkään valtavan huonosti, minulla ei ollut ensimmäisen puolentoista vuoden aikana kovinkaan montaa aamua, jolloin olisin tuntenut oloni levänneeksi. Viime syksy oli aivan mahdoton, yöt olivat todella levottomia ja se varmasti vaikutti osaltaan masennuksen pahenemiseen.

Aloin sitten syödä melatoniinia säännöllisesti unen laadun parantamiseksi, luontaistuotetta vaihdevuosioireisiin (kuumiin aaltoihin) ja magnesiumia levottomiin jalkoihin. Pikku hiljaa yöt paranivat ja uskon lujasti, että tämä syvempi ja pidempijaksoinen nukkuminen osaltaan on vaikuttanut todella paljon yleisvointiini. Krooninen väsymys on valtava taakka jo itsessään ihmiselle, siinä ei ehdi mieli eikä keho saada kipeästi kaipaamaansa lepoa.

En ole oikein uskaltanut kirjoittaa tänne tässä ihmeestä, olen kuitenkin koko ajan pelännyt että nuo univaikeudet palaavat. Ja todennäköisesti palaavatkin, viimeistään silloin kun seuraavat voimakkaat kuumat aallot alkavat taas. Mutta sitten minulla on jo tämä kokemus lohtuna; tiedän että syvemmän unen jaksoja saattaa tulla uudestaan. Edellisellä kerralla en tiennyt oliko se ohimenevä vai pysyvä uusi olotila minulle.

En nähnyt juuri mitään unia kuukausiin, nyt olen taas alkanut nähdä joka yö ihan tavallisia unia, useimmat niistä jopa muistan herätessäni. Olemme terapiassa käsitelleet sekä minun lapsuudessani että aikuisuudessani tapahtuneita asioita, tiettyihin tapahtumiin on liittynyt kauhun tunne. Kauhu oli oikeastaan ainoa tunne, jonka osasin ensimmäiseksi nimetä lapsen itsemurhan jälkeen.

Mieleni on jatkanut tätä kauhun tunteen käsittelyä myös öisin. Unessani oli minun ja jonkun minua pienemmän henkilön lisäksi minulle tuntematon mies. Näin hänet niin selvästi, että voisin piirtää hänestä hyvin tarkan kuvan; hoikka, pitkä (yli 190 cm), erittäin suoraryhtinen, lyhyt vaaleat hiukset, vaalea nappanahkatakki ja farkut. Mies seisoi sivuttain minuun ja minä tunsin aivan valtavaa kauhua oman ja tämän toisen henkilön hyvinvoinnin puolesta. Mies oli valtava uhka meidän hengissä pysymisellemme, hän edusti äärimmäistä väkivaltaa ja tunsin luihin asti menevää kauhua. Tiesin, että minun oli pakko tehdä jotain ja pakotin hirvittävällä tahdonvoimalla itseni saamaan aikaan ääntä ja huusin APUA! Ja heti toisen kerran uudestaan. Heräsin, kun mieheni ravisteli minut hereille, oli rassukka varmaan saanut kauhean sätkyn, kun vaimo vieressä huutaa hulluna apua keskellä yötä.

Käsittelimme tämän unen perusteellisesti läpi terapiassa ja sovimme, että seuraavalla kerralla teemme taas EMDR-harjoituksia liittyen tähän kauhuun. Minua on kuristettu pitkään, kun minulla on ollut samaan aikaan pieni vauva sylissäni. Pelkäsin tuolloin todella paljon sekä itseni että vauvani hengen puolesta. Minulla on muitakin kokemuksia elämässäni, jolloin olen tunteunut äärimmäistä kauhua tai hätää omasta hyvinvoinnistani.

Olen monta kertaa lukenaut ajatuksen siitä, että jokainen käsittelee läheisen itsemurhaa oman persoonansa ja historiansa kautta. Mitä pidemmälle terapia etenee, niin sitä useammin näytän löytävän samanlaisia tunteita itsestäni eri ikäkausilta. En siis terapiaan mennessäni oikein voi erotella 40, 20 tai kaksi vuotta vanhoja asioita toisistaan, ne kaikki ovat läsnä minussa tänään. Sitä näyttää olevan hieman hankala kuvailla, mutta on kuin minussa olisi yhtä aikaa monta eri minää eri ikäkausilta läsnä näissä istunnoissa. Mutta todellakin voin allekirjoittaa tuon väitteen jokaisen omasta tavasta kokea ja käsitellä läheisen itsemurha.

Menin kerran terapiaan ja sanoin ensi töikseni, ettei minulla ollut mitään puhuttavaa, tuntui ihan turhalta mennä sinne. Kerroin etten ollut miettinyt mitään erityistä viikkoon, olin vain elänyt tätä arkeani. Terapautti totesi ilahtuneena, että sepäs hyvä. Sanoi, että niinhän sen kuuluukin olla. Minulla on elämä elettävänä terapiahuoneen ulkopuolella ja ei ole edes tarkoituksenmukaista minun pohtia näitä asioita aamusta iltaan päivästä toiseen. Siis juuri niinhän tein ensimmäisen puolitoista vuotta, mutta se ei ollut mikään tietoinen valinta, se oli minulle ainoa tapa elää elämääni. Nyt tuntuu jotenkin jopa helpottavalta, että voin jaotella mielessäni asioita ja tunteita, todeta että nämä asiat otan esille terapiassa ja tavallaan laitan ne mieleni hyllylle odottamaan seuraavaa terapiaa. Sain oikein luvan siis olla vatvomatta koko ajan itseäni ja se tuntuu tässä elämänvaiheessa helpottavalta.

Nukkumisesta  minun piti kirjoittaa ja päädyin näkojään terapiaan. Ehkäpä ne liittyvätkin läheisesti toisiinsa?

Näin myös tässä eräänä yönä perin merkillisen unen: olin unessa kokonaan toinen henkilö (??!!), ja eri sukupuolta (mies ???!!!) ja jotta uni olisi ollut täydellisen hämmentävä, niin olin Tom Hanks (????!!!!). Isosisko oli katsonut tämän unikirjastaan (Freudin ja Jungin tulkinnat unista) ja vaihtoehtoinan oli joko a) shamanismihenkinen ajatus siitä, että sieluni oli poistunut tapaamaan jotain toista sielua uneni aikana tai b) näen siinä toisessa hahmossa asioita joita minussakin on tai haluaisin olevan. Molemmat tulkinnat ovat minulle mieluisia, olen aina kokenut Tom Hanksin syvin sympaattisena ihmisenä ja erittäin lahjakkaana näyttelijänä.

Unista kirjoitan vielä loppuun yhden asian. Minä en ole nähnyt taivaslastani unissani yli vuoteen. En tavallista unta enkä myöskään sellaista voimakkaan läsnäolon tuntua unessa, jota itse asiassa en pidä lainkaan unena vaan sielun vierailuna. Joskus olen hyvin surullinen siitä, etten näe häntä edes unessa. Useimmiten pystyn kuitenkin ajattelemaan, että siihen on syynsä (joita minä en tiedä) ja hyväksyn sen.

Näen ja koen hänet sitten taas kun on sen aika.


keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Keho kipuilee puolestani

Noniin, nyt on lokakuu ja minä jatkan itselleni tärkeimmästä asiasta: itsestäni. Itsekästäkö? Ei suinkaan, kaikkea muuta paitsi sitä. Jos olisin ollut lapsen kuoleman jälkeen itsekäs, olisin heittänyt pyyhkeen kehään, sanonut, että pitäkää tunkkinne. Olisin lakannut elämästä ja luopunut kaikesta ponnistelusta pysyäkseni elämän syrjässä kiinni.

Minä olen tänään elämäni tärkein ihminen. Yritän kuntoutua, jotta voisin olla aidosti äiti kahdelle lapselle, ja vaimo puolisolle. Tällä hetkellä käyn terapiassa heidän takiaan ja toivon sen päivän koittavan, että käyn siellä itseni takia. Koska olen sen arvoinen. Koska minulla on merkitystä, ihan itsenäni.

Tänään terapiassa olisin ollut valmis sanomaan hyvästit terapeutille ja silmänliikkeille. Nämä kerrat, jolloin lähestymme henkilökohtaista pimeää nurkkaani ottavat voimille ja saavat hyvin voimakkaan vastustuksen aikaan. En halua avata tuon (lika)kaivon kantta, en halua muistaa, en halua tuntea. Ei enää, ei tätä. Olen koko ikäni rakentanut muureja ja erilaisia toimintatapoja juuri sen takia etten kestä sitä mitä kaivossa on. Enkö vain voisi jatkaa vanhaan malliin?

En voi. Niin valitettavaa kun se onkin, niin en vain voi.

Lapsen kuolema, kuoleman ja kuolintavan aiheuttama trauma, ovat vieneet pois sen mahdollisuuden. Minä en voi enää yrittää juosta pakoon, teeskennellä ettei mitään pimeää nurkkaa olekaan. Tänään käsittelimme mm. häpeää, riittämättynyyttä, inhoa, vihaa, surua ja pim!: selkälihakseni menivät täydelliseen kramppiin ja tuloksena oli hirveä kipu. Terapeuttini taputteli kyllä kivun pois, mutta itse olen taas kerran jokseenkin järkyttynyt siitä, miten kaikki tunteet ovat kehossa muistissa. Kaikki se paska, jonka mieli on paketoinnut, luetteloinnut, säilönyt varastoon ja lähettänyt pikana toiselle puolelle maapalloa, on yhä edelleen kehossa tallella. Ihan tuossa lähellä, iholla ja ihon alla.

Minun päässäni asuu kaksi minää. Toinen sanoo, ettei tästä tule mitään. Olen liian syvältä liian rikki.
Terapeutti ja psykolgia eivät ole ihmeidentekijöitä. Ajan hukkaa, ei mikään kuitenkaan muutu. Sen kun kituuttelen tämän loppuelämäni tyytyen vähään tai korkeintaa keskinkertaiseen. Toinen minä maalailee ihmeellisiä tulevaisuudenkuvia: ei enää jatkuvasti masennuksia, ei itsensä väheksyntää ja panettelua, ei pakenemista. Ei vääriä valintoja ja tekoja. Miltä tuntuisi olla itsensä hyväksyvä ja itseään arvostava ihminen? Siellä nämä kaksi kinaavat keskenään. Tuo pessimisti on iso aikuinen, se käyttää aikuisen keinoja ja perusteluja. Tuo positiivari on pieni lapsi, joka kertoo, että kaikki se mitä pieni minä ei osannut käsitellä on nyt aikuisena kestettävissä ja jopa korjattavissa. Ikävästi tuolla pikkuihmisellä alkaa olla samoja sanavalintoja ja ajatuksia kuin terapeutillanikin on.

Jätän nyt nuo kaksi käymään omaa keskusteluaan ja keskityn kotitehtävääni. Terapeutti lähtee lomalle ja minun tulisi tehdä kiitollisuuslista vartalostani ja itsestäni. Voimme sitten ihmetellä yhdessä listan lyhyyttä hänen lomansa jälkeen.