perjantai 14. marraskuuta 2014

Näkymätön tyttö


keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Kuiskaus, rukous, anteeksipyyntö ja ylistys

Joku ihana ihminen kysyi eilen miten voin, onko kaikki hyvin kun en enää juuri kirjoittele tänne. Se lämmitti valtavasti mieltäni. Se koskettaa minua aina yhtä syvältä, kun joku välittää aidosti. Eli sinulle anonyyni kysyjä: Kiitos!

Minulla on vähentynyt tarve kirjoittaa. Pääni ei enää tulvi ajatuksia ja tunteita, joita pitäisi saada järjestykseen kirjoittamalla. Uskon lujasti terapeuttini väitteeseen, että joka kerta kun teemme silmänliiketerapiaa, niin käsittelemme patoutuneita traumoja ja tunteita vuosikymmenten ajoilta ja jokainen käsittely vapauttaa energiaa tämän päivän elämiseen. Uskon, että juuri näin on minulle käynyt.

Terapiassa käyn edelleen, niin kuin nyt vuoden ajan, säännöllisesti joka ikinen keskiviikko. Joka toinen kerta on vain yksi aika (45 minuuttia) ja joka toinen kerta kaksi aikaa (1,5 h). Kelasta olen saanut päätöksen myös toiselle terapiavuodelle ja jatkan siis kiitollisena sitä. Tosin viime päivinä olen ajatellut, että voisikohan kaksi vuotta terapiaa riittää, ehkä en enää tarvitse sitä kolmatta vuotta. Sitä ei tietysti tarvitse tänään miettiä, mutta tuo ajatus kuvaa hyvin omaa prosessiani lapsen kuolemasta -ja omasta elämästä- selviytymisestä.

Mielialalääkkeet olen nyt lopettanut. Olen ollut useamman viikon ilman niitä, enkä ole havainnut minkäänlaista mielialan laskua tai muutakaan oiretta. Paitsi sen, että painoni putoaa hiljalleen, siis todella hiljalleen. Tarve tunkea suuhun jotain on selvästi vähentynyt. Olen paljon miettinyt sitä, että voisiko terapia auttaa myös tarpeeseeni piiloutua läskin alle? Minua on ensimmäisen kerran haukuttu lihavaksi, kun olin kymmenvuotias. Hypin hyppynarua kansakoulun käytävällä, päälläni oli ihana uusi ruskea haalari (isäni siskolla, jota ihailin valtavasti, oli samanlainen) ja olin onnellinen lapsi. Ohi kulki poikia, joista joku huudahti: "Hyppivä lihapulla"! Tuosta kommentista lähtien olen tuntenut itseni lihavaksi riippumatta siitä, mitä olen oikeasti painanut. Lukiovuosina kuvisopettaja näytti meille dioja, näimme mm. erilaista kauneuskäsitystä edustavan Venuksen. Katsoin kuvaa ja ajattelin, että juuri tuolta minä näytän.


Nyt kun katson tuota kuvaa, voin havaita kaksi asiaa: nuorena normaalipainoisena lukiolaisena en näyttänyt lähellekään tuolta. Tänään kun katson peiliin, voin havaita näyttäväni juuri tuolta. Ihmisen mielestä ja psyykestä tiedetään jo paljon, mutta vielä on paljon asioita, joita ei ole pystytty tutkimaan ja selittämään. Minä kysyn itseltäni, että olenko määritellyt omakuvani jo yli kolmekymmentä vuotta sitten ja muokkautunut tuon kuvan kaltaiseksi tiedostamattani asiaa.

Ihmissuhteet elämässäni ovat asettunut kohdilleen, jäljellä ovat ne ihmiset, joilla on jotain merkitystä. Näillä elämääni läheisesti kuuluvilla ihmisillä on yksi yhteinen piirre; he ovat pystyneet kohtaamaan suruni. Minä ajattelen niin, että koska suru tulee olemaan osa minua loppuelämäni, niin vain sellaiset ihmissuhteet voivat jatkua, missä tämä suru voidaan kohdata ja hyväksyä sen aina läsnäoleva olemassaolo.

Suhde isääni on yhtä etäinen, kuin aina ennekin. Suhde äitiini on yhtä äidin ehdoilla etenevä, kuin aina ennenkin. Suhde puolisooni on myös tänään aivan samanlainen, kuin aina ennenkin. Minun näkemykseni itsestäni näiden suhteiden osapuolena on muuttunut taas täydellisesti. Minä ole eri ihminen niissä, kuin olin aiemmin. Olen tehnyt itselleni lupauksen, että nämä ihmissuhteet haluan pitää elämässäni ja nähdä vaivaa niiden eteen. En usko, että kukaan näistä suhteiden osapuolista muuttuu tässä elämässä enää mihinkään. Kun lapseni kuolema ei saanut heitä muuttumaan, niin maailmasta tuskin löytyy sellaista asiaa joka heitä muuttaisi. Minulle jää siis taakka muutoksesta ja sitä taakkaa puran terapiassa. Lyhyesti sitä voisi kuvata, että opettelen uskomaan omaan absoluuttiseen arvooni ja merkitykseeni siitä huolimatta, että nämä ympärillä olevat peilit eivät tuota viestiä minulle heijasta.

Suhde kahteen lapseeni on kaikki. He ovat minulle kaikki. Heidän elämänsä, tunteensa, ajatuksensa ovat kaikki. Ja joka päivä minun on oltava valmis luopumaan heistä. Ymmärrettävä se sydämen ja sielun sopukoiden syvyyteen asti, että vaikka minulle he ovat kaikki, niin heille heidän oma elämänsä on kaikki.

Työmääräni ja -aikani ovat lisääntyneet. Ne ovat lisääntyneet minun määrittelemäni jaksamiseni mukaan. Teen usein kaksi kokonaista työpäivää viikossa ja voin edelleen sanoa, että nautin tästä projektista, jota teen. Teen sitä mielelläni, koen onnistuvani ja olen siitä itse hämmästyneen kiitollinen.

Mielessäni on ollut viime päivinä Vuorovetten prinssi -kirja. Päähenkilö palaa elämäänsä kirjan lopussa ja kirjan viimeiset rivit sanovat näin:

"Heidän katseissaan minä näen todellisen elämäni, kohtaloni. Mutta nyt minua ylläpitää salainen elämä, ja kun saavun sillan huipulle, sanon sen aina kuiskauksena, sanon sen rukouksena, anteeksipyyntönä ja ylistyksenä. En osaa kertoa miksi sen teen tai mitä se merkitsee, mutta joka ilta kun ajan kohti eteläistä elämääni ja eteläistä kotiani, kuiskaan nämä sanat_ "Lowenstein, Lowenstein."

Tuo teksti on kuin omasta elämästäni. Palaan elämääni sanoen joka ikinen päivä mielessäni kuolleen lapseni nimen, hän on aina läsnä kaikessa mitä teen, ajattelen tai tunnen.

Myös hän on kaikki.