maanantai 29. joulukuuta 2014

Mä en haluu kuolla tänä yönä

Lauloin täysillä, niin kovaa kuin ääntä lähti: "Mä en haluu kuolla tänä yönä!!" ja siinä elämöidessäni huomasin tarkoittavani jokaista laulamaani sanaa.

Syksyllä-12 makasin sängyssä ja katsoin Vain elämää ensimmäisen kauden jaksot muutaman päivän aikana. Meidän parivuoteessa makasi lisäkseni esikoistyttäreni ja taivaslapseni ystävä. Taisimme kaikki olla enemmän tai vähemmän jossain shokki- ja akuutin traumatilan välimaastossa. Meillä oli iso nippu nenäliinoja ja itkin ohjelmat alusta loppuun läpi. Silloin syksyllä-12, kun lapseni kuolemasta oli vain muutamia kuukausia, oli musiikin merkitys aivan valtava ja korvaamaton. Tuntui, ettei oikein millään muulla tavalla saanut kosketuspintaa sisällä olevaan kipuun ja ennen kaikkea sen ymmärtämiseen tai käsittelemiseen. Mutta musiikki auttoi, joku toinen oli säveltänyt tai sanoittanut juuri sen tunteen, joka minun sisälläni oli.

Seuraavan kauden jaksot katsoin yksin, olin syksyllä-13 hyvin masentunut ja vietin paljon aikaa yksin yläkerran turvapaikassa, omassa sängyssäni. Edelleen itkin kaikki jaksot alusta loppuun. Itkin lapseni, esikoiseni ja itseni puolesta. Toinen suruvuosi oli alkanut ja karu todellisuus alkoi hahmottua: tämä ei helpota eikä tämä mene ohi. Tämä vain jatkuu ja jatkuu, päivästä toiseen kivun kanssa eläminen. Tulevaisuus ja loppuelämä tuntui hyvin musertavalta ja raskaalta.

Kolmatta Vain elämää kautta tänä vuonna odotin todella paljon. Takana oli hyvä kesä ja olin saanut aivan uudenlaista energiaa ja toimintatarmoa hyvän kesän jälkeen. Pahin pelkoni, eli kevään masennuskauden uusiutuminen, ei toteutunutkaan ja olin siitä hämmästyneen kiitollinen. Päätin pitää joka sunnuntai Vain elämää -katsomon meillä, paikalle sai tulla ne nuoret kenelle tapaaminen sopi muiden menojen sekaan. Muutama sunnuntai jäi väliin, mutta monta kertaa ehdimme kokoontua meille katsomaan yhdessä näitä jaksoja ihanien nuorten kanssa.

Moni lauluista kosketti edelleen syvältä ja kuvasi tunteitani, varsinkin Lautturi ja Armo. Ne puhuttelivat sitä osaa minusta, joka edelleen välillä, ikävän yltyessä pahimmilleen, kaipasi menomatkaa kuolleen lapseni luo. Olen siitä puhunut hyvin vähän läheisilleni, terapeutilleni kyllä enemmän. Mutta tosiasia vaan on se, että aika ajoin oma kuolema on tuntunut maailman lohdullisimmalta ajatukselta, jopa tämän kolmannnen suruvuoden aikana. Ei usein, mutta välillä kyllä.

"Mä en haluu kuolla tänä yönä!!"

Seisoin siis viime lauantaina Hartwall Areenassa 13.000 muun ihmisen kanssa. Ensimmäisen tunnin itkin ja hymyilin yhtä aikaa. Hymyilin, koska nautin joka solullani siitä valtavan ihanasta tunnelmasta, joka siellä oli. Tuntui, että Areenan sisätilaan ei mahdu kaikki se hyvä, jota ihmisistä hehkui, sen oli pakko virrata sieltä myös ylöspäin. Olin yhtä aikaa valtavan surullinen ja onnellinen. Siellä ollessani ajattelin, etten olisi siellä, jos lapseni olisi elossa. Siellä olessani kaipasin häntä niin mahdottoman kipeästi ja yhtä aikaa tajusin niin äärettömän selvästi sen, miten paljon hyvää ja kaunista olen saanut kokea hänen kuolemansa jälkeen ja johdosta. On vaikeaa pukea sanoiksi sitä tunnetta, joka koostuu yhtäläisestä määrästä käsittämätöntä surua ja äärettömän suurta iloa, onnea ja jopa kiitollisuutta. Ehkä sen(kin) voi ymmärtää vain toinen saman kokenut?

"Mä en haluu kuolla tänä yönä!!"

En ole kertakaan kokenut noin voimakasta elämänhalua lapseni kuoleman jälkeen, kuin tuolla konsertissa koin. Toni Virtasen upean ihanan vaikuttavan esityksen jälkeen ei edes Lautturi saanut minussa itkuviisaria värähtämään. Aivoissani ja sielussani takoi yhä uudelleen, etten halua kuolla. Minä haluan elää! Niin uskomatonta ja epätodennäköistä kuin se onkin, niin minä haluan elää ja minä en edes tunnista tuntevani siitä syyllisyyttä.

Muistin konsertin jälkeen kirjoittaneeni joskus listan, jossa oli (silloin täysin mahdottomilta tuntuvia) asioita, joita minun tulisi tavoitella. Muistelin elämänhalun olleen yksi listani asioista. Tänään etsin pitkään tästä valtavasta kirjoitusmassasta tuota listaa eri hakusanoilla ja se löytyi lopulta tunnisteella Selviytyminen. Olen tämän Sintun listan kirjoittanut lähes vuosi sitten ja nyt todella liikuttuneena luin sitä (yleensä en juurikaan lue vanhoja kirjoituksiani, vain silloin jos joku kommentoi jotain vanhaa tekstiäni). Järkyttävän moni asia tuosta listasta oli kohdallani toteutunut. Jos olen milloinkaan epäillyt sitä, että muokkaammeko oikeasti omilla ajatuksillamme omaa elämäämme, niin voin sanoa etten tänään sitä enää epäile.

En tarkoita lainkaan sitä, että kuvittelisin olevani tänään tässä tilassa missä olen pelkästään positiivisten ajatusten voimalla, ei kyllä siihen on tarvittu paljon muutakin, mutta uskon kyllä tuon oman ajatuksen voiman olleen yksi vaikuttava tekijä.

Toni Virtanen, En haluu kuolla tänä yönä

Niin ja loppuun vielä kommentti, joka ei liity yhtään mitenkään yllä olevaan tai ylipäätään yhtään mihin muuhunkaan: Katsottuani tämän kolmannen kauden kaikki jaksot kahteen kertaan ja oltuani konsertissa, niin tämän mummoikäisen ihmisen (täytin muutama viikko sitten 50 vuotta, enkä ole oikein tottunut vieläkään ajatukseen) suurimmiksi suosikeiksi nousivat Toni Virtanen ja Elastinen.


tiistai 9. joulukuuta 2014

Eräs kirjalista surun ja trauman käsittelyn apuna

Tämä on niin mahdottoman surullista, mutta tosiasia on, että uusia järkyttyneitä läheisiä tulee koko ajan. Eräs heistä pyysi minua laittamaan listan kirjoista, joista on ollut apua minulle.

Löysin vuoden takaisen päivitykseni, ja laitan siitä linkin tähän.

Paljon olen lukenut myös tuon jälkeen, mutta olen nyt työmatkalla ja en saa päivitettyä listaa tänne aikaiseksi.

Sinulle, jolla on vain kaksi viikkoa läheisen itsemurhasta haluaisin sanoa seuraavaa: olet rassukka valtavan pitkän ja vaikean tien alkupäässä. Minua ottaa sydämestä, kun ajattelen oman kokemukseni perusteella sitä kaikkea, mitä sinulla on vielä edessäsi. Mutta toivon totisesti, että jaksaisit uskoa sen, ettei tuleva suruntie ole kuitenkaan mahdoton. Ihmisen psyyke näyttää olevan ihmeellinen, se pyrkii kaikesta kauheudesta huolimatta sopeutumaan uuteen tilanteeseen ja pystyykin siihen, tosin hitaasti.

Lukeminen on ollut itselleni aivan valtavan tärkeässä asemassa tässä uudessa elämässäni. Kun kaikki vanha romahti kerralla, niin minun on pitänyt luoda uudelleen käsitykseni elämästä, maailmankaikkeudesta, itsestäni, tarkoituksesta ja merkityksestä. Siis aivan kaikesta, mikä minua ympäröi.

Surun eri vaiheissa eri kirjat puhuttelevat ja saavat eri merkityksiä. Siksi kannattaa myöhemmin palata sellaisiin kirjoihin, jotka eivät aikanaan ole tuntuneet mielekkäiltä lukea. Sitä käy niin valtavan monia eri tunteita ja vaiheita läpi eri surun ja trauman vaiheissa, että on täysin luonnollista eri aiheident kiinnostavan eri aikoina.

Blogin lukijalle vielä yksi pyyntö: lisää tuonne kommentteihin halutessasi sellaisia kirjoja, joita olet lukenut ja joista uskot olevan apua muillekin, kiitos!

PS. Surunauhan ja Suomen mielenterveysseuran sivuilta löytyy myös mittavat kirjalistat.