torstai 24. joulukuuta 2015

Muisto punaisesta joulusta


Tänä vuonna, kun lapsen kuolemasta on kulunut 3,5 vuotta, menin ulkovarastoon ja kaivoin varaston taaimmaisesta nurkasta alimmaisen laatikon ja toin sen sisälle. Pölyttyneen laatikon, jonka päällä luki JOULU ja joka on ollut esillä edellisen kerran vuonna 2011.

Joululaatikossa oli paljon punaisia koristeita ja liinoja. Useita kullan värisiä enkeleitä.

Laatikossa oli myös taivaslapseni tekemä joulupiirrustus. Se on kuulunut joulukoristeisiini monta vuotta, laitoin sen aina jonnekin esille, koska minusta se oli tosi hieno.

Katselin sitä kaikkea punaista ja ajattelin, että minun jouluni ei tule koskaan enää olemaan punainen.


Minulla on kyllä joulu, se on valkoinen, tunnelmallinen, tuikkiva ja kaunis. Mutta punainen se ei ole.

Täksi jouluksi en enää ehtinyt kehystää taivaslapsen piirustusta, teen sen sitten joulun jälkeen. Kaivan sitten kerran vuodessa taulun esille, muiston menneistä punaisista jouluista. 

Tänä vuonnakin olin joulukonsertissa ja ihan yhtä suuressa tunnekuohussa kuin viimeisinä edellisinä vuosinakin. Tällä kertaa oman suruni kuitenkin ylitti ajatus vieressä istuvan naisen ilosta ja kiitollisuudesta, hän valmistautui jouluun ensimmäistä kertaa elämässään äitinä.

En tiedä menenkö tänä jouluna hautausmaalle. En ostanut edes hautakynttilää. Ei minun lapseni siellä ole. Hän on kanssani, kun kuuntelen kotona joululauluja. Hän on kanssani, kun ystävänsä kertoo omasta joulustaan ja tunnelmistaan, ikävästä ja ilosta. Hän on kanssani, kun katson hoitokoiran pohjattoman syviin ruskeisiin silmiin ja tunnen suurta rakkautta.





maanantai 23. marraskuuta 2015

Minä ja minun paras kaveri

Joulu lähestyy ja minua ei ahdista sen lähestyminen lainkaan.

Ei ainakaan vielä.

Tämä tuleva joulu on neljäs joulu ilman taivaslasta. Olen vakaasti päättänyt hakea varastosta pölyisen joulukoristelaatikon ja laittaa niitä koristeita myös esille. Edellisen kerran tuo laatikko on ollut avoinna vuonna 2011. Osan annan tyttären omaan uuteen kotiin tai ehkä annan kaiken hänelle ja ostan uudet. Haluaisin valkoisen joulukuusen ja minun pitää vielä hieman pohtia punaisia joulukoristeita. Tiedän, että siellä laatikossa on myös taivaslapsen vuosia sitten pikkuisena tyttönä piirtämä kuva, jonka olen vuodesta toiseen laittanut jouluksi esille.

Muistelin eilen illalla edellisiä jouluja. Ensimmäisestä joulusta muistan muutaman avaintapahtuman.
Toista joulua jouduin pohtimaan pitkään ennen kuin sain muistikuvan siitä, olimme maalla vanhempieni luona. Tuosta joulusta muistan oikeastaan vain sen, miten kävin yksin itkemässä pitkin päivää jossain nurkan takana. Oli myös todella tuulinen joulu. Isäni ajoi hautausmaalle monta kertaa sytyttämään hautakynttilöitä uudestaan ja uudestaan. Viime joulun muistankin sitten jo paljon paremmin.

Kirjoitin keväällä unelmista. Yksi näistä unelmista on toteutunut: mökki on nyt virallisesti meidän ikioma, ostimme sen anopilta. Unelmista voi tulla totta, kun vain uskaltaa unelmoida.

Olen kokenut jonkinlaista merkityksettömyyden tunnetta jostain syystä viime viikkoina. Se on varsin ihmeellistä, kun ajattelee sitä miten suurella tunteella ja sydämenpalolla elän eläinoikeusasioiden kanssa. Miten pitkiä ja työntäytteisiä työpäiviä teen. Miten sosiaalisesti aktiivista elämää elän.

Tunnen kyllä merkittävää elämänhalua, mutta en koe itseäni ja elämääni taas kovinkaan merkitykselliseksi. Kenellekään. En tiedä mikä on aikaan saanut tämän merkityksettömyyden tunteen. En ole masentunut, joskaan en myöskään hihku riemusta. Vaan kukapa niin tekisi joka päivä? Onko se vain tämä tavallinen arki, joka minua puuduttaa? Muistan oikein hyvin miten utopistiselta nykyisen kaltainen olotila tuntui ensimmäiset vuodet lapsen kuoleman jälkeen. Ajattelin etten voisi milloinkaan enää kokea rauhaa ja mielentyyneyttä ilman järkyttävää ahdistusta ja musertavaa tietoutta lapsen kuolemasta. Tänään se kuitenkin on totta ja olen kuin hemmoteltu ainoa lapsi (mitä itse asiassa olenkin), joka on suu mutrussa ja kädet puuskassa.

Haluan jotain lisää. Haluan jotain muuta. Haluan jotain enemmän.

Olemme terapiassa käsitelleet todella paljon lapsuuttani ja hyvä niin. Lapsuuteni kasvuympäristö ja varhaiset kiintymyssuhteet ovat olleet minuuteni perusta. Perustani ei ole vahva eikä suora. Minusta on tuntunut hyvin vahvasti viime aikoina siltä, että minun on integroiduttava tuon sisäisen lapseni kanssa. Ryhdyttävä aikuiseksi. Siis ihan aikuisten oikeasti. Näen melko selvästi, miten lapsi sisälläni on ohjannut valintojani, tunteitani ja reaktioitani. Nyt yritän sisäistää sen, että minun ei tarvitse hylätä tuota lasta jos kasvan aikuiseksi. Voin yhdistyä yhdeksi minäksi, jossa on sekä tuo lapsi (ja kaikki se hyvä, jota tuo lapsi minulle ja minussa edustaa) ja kaikki tämän fyysisen minän kokemukset, tiedot, taidot ja ymmärrys. Tulisiko siitä hyvä paketti? Tulisiko siitä tasapainoinen aikuinen minä? Oppisinko minä elämään sellaista elämää?

Tämän loppuvuoden biisi on ollut Apulannan Valot pimeyksien reunoilla.





maanantai 12. lokakuuta 2015

Päämäärätön polku

Tekisipä mieleni kirjoittaa jotakin, ilman yhtäkään ajatusta valmiina päässäni. Voiko niinkin kirjoittaa päiväkirjaansa? Jopa tällainen projektiorientoitunut ihminen, jolla yleensä on melko kirkaana mielessään tavoitteet ja vaiheet tavoitteiden saavuttamiseksi?

Olen muutamia kertoja yrittänyt terapiassakin vikistä jotain tavoitteiden määrittelystä. Terapeutti on katsonut kohtuullisen lempeästi minua ja sanonut ettei tällä matkalla ole päämäärää, vielä ei ole tiedossa minne menemme, se selviää matkan aikana vasta.

Vai niin.

Sisäinen kirjanpitäjäni on kuitenkin löytänyt elämästään muita osa-alueita, joissa on voinut määritellä päämäärän.

Haluan olla mahdollisimman terve. Sekä psyykkisesti että fyysisesti.

Psyykkistä puolta tervehdytän terapiassa, fyysinen on omilla harteillani. Tai ei ihan niinkään.

Minulla on ravintovalmentaja, joka opettaa minua syömään oikein ja terveellisesti.
Minulla on Personal Trainer, joka opettaa minua liikkumaan oikein ja terveellisesti.

Minulla olisi myös akupunktiohoitaja, jos vain saisin ajan varattua hänelle. Hänen kanssaan mieleni keskityy tupakoinnin lopettamiseen.

Se on jotenkin vitsikästä huomata, miten nollasta lähden liikkeelle sekä ravinto- että liikunta-asioissa.

Ensimmäisessä kuntotestissä opettelin kävelemään nopeasti. Se tuntui aivan mahtavalta. Kun lapsen kuoleman jälkeen yhteys omaan kehoon katosi kuukausiksi, niin nyt palasin eräällä koulun hiekkakentällä (yli kolmen vuoden jälkeen) sellaiseen maailmaan, jossa aivan tavalliset ihmiset kävelevät nopeasti. Vauhdikkaasti, tuuli korvissa humisten. Onko todella tällaistakin elämää olemassa?

Ravintovalmentaja puolestaan on kertonut veden juomisen tärkeydestä, proteiineista, kuiduista, rasvoista ja kahvista. Olen ollut keittiössäkin kuin lapsi, joka opettelee uusia (vegaanisia) ruokia. Vanhat reseptit eivät enää toimi, niissä on eläinperäisiä ainesosia. Eilen näin hämmästyttävän näköisen (vihanneksen?) ruokakaupassa, lapussa luki että se on myskikurpitsa. Ostin sen ja opettelen tekemään siitä jotain ruokaa.

On toisaalta aika vapauttavaa myöntää itselleen avoimesti, että maailmassa on paljon asioita, joita en osaa. Ilahduttavaa on myös havaita, että voin oppia uusia asioita.

Eilen opettelin nousemaan sohvalta, tuolista ja sängystä ylös kehoani ja lihaksiani käyttämällä.
En vängännytkään itseäni ylös käsivoimin omituisesti pungertamalla.
Olen myös opetellut kävelemään suorassa. Monta kertaa päivässä oikaisen varteni siitä etukumaraisesta asennosta, jossa olen tottunut liikkumaan.

Olen myös terapiassa puhunut tästä halustani kävellä ja tulla johonkin tilaan kuin Saban kunnigatar.
Itsevarmana, luottavaisena, avoimena. Mukanani tietoisuus, että kelpaan itsenäni.

Ehkä tuo aika lapsen kuoleman jälkeen on valmistanut minua tähän kaikkeen.

Silloin jouduin opetelemaan elämään elämääni, vaikka hän oli kuollut.
Jatkamaan hengitystä hengenveto kerrallaan.

Opettelin uudestaan kaupassa käynnin.
Opettelin uudestaan töiden tekemisen.
Opettelin uudestaan olemaan äiti.

Kun ajattelin itseäni tänään ja sitä hämärää kuvaa vanhasta itsestäni, joka olin ennen lapsen kuolemaa, niin en löydä kovin paljon yhtäläisyyksiä. Sisäinen maailmani on niin kovin erilainen tänä päivänä siitä mitä se oli ennen.

Koen, että olen enemmän minä kuin koskaan ennen ja että olen aivan alkutekijöissä vielä.
Matkalla jonnekin, jonka päämäärä en tiedä.

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Huone, joka ei katoa

Makaan silmät kiinni pehmellä sohvalla lämpimän filtin alla.

Missä kohtaa kehoa tuntuu se tunne, että olet huono ja epäonnistunut?
Kasvoissa.
Mitä sen tunteen takana on? Mikä kokemus tai tunne on aiheuttanut tuon?
Olen aivan yksin (ja minua alkaa itkettää).
Missä kohtaa kehoa tämä yksinäisyys ja suru on?
Kaulan ja alavatsan välillä, se tunne menee edes takaisin, ylös ja alas, koko ajan.
Minkä ikäinen on se pikku-tyttö ollut, joka on kokenut olevansa aivan yksin?
Neljä - kuusi- vuotias.
Missä se pieni tyttö on nyt?
No siellä isossa tyhjässä huoneessa taas. Ihan yksin.
Mitä tyttö tekee siellä?
Istuu keskellä lattiaa, polvet koulussa, kädet polvien ympärillä pää painuneena alas.
Miltä tytöstä tuntuu?
Hän on lohduton ja surullinen.
Mitä tyttö kaipaisi nyt?
Turvallisia ja lohduttavia käsivarsia ympärilleen.
Voisitko sinä mennä lohduttamaan tuota pientä, kaikella sillä tiedolla ja taidolla, mitä sinulla aikuisena on?

Istun pienen tytön viereen ja laitan käsivarteni hänen ympärilleen. Tyttö on ensin jäykkänä, mutta rentoutuu ja painaa lopulta päänsä kaulalleni ja itkee. Olemme hyvin saman näköiset, meillä molemilla on lyhyet hiukset. Olemme kuin kaksi siskosta.

Kuulen lohduttavat sanat, joita voin kertoa pienelle tytölle. Ymmärtävät, rakastavat sanat, jotka kertovat pienelle että kaikki on nyt hyvin.

Mitä nyt tapahtuu?
En minä osaa olla aikuinen ja lohduttaa. Istumme nyt molemmat lattialla ja itkemme yhdessä. Olemme molemmat aivan yhtä lohduttomia.
Kuka tai mikä voisi olla sellainen, joka voisi tulla sinne huoneeseen teitä molempia lohduttamaan? Se voi olla mikä vaan, ihminen, enkeli, jumal- , taru- tai henkiolento. Löydätkö ketään siihen tehtävään?

Nyt sattuu liikaa, teen siis sen missä olen taitava. Suljen huoneen oven, laitan ulkopuolelle ison säpin varmuudeksi. Leijailen pois tilanteesta. Sitä ei ollut lainkaan. Näin olen selvinnyt elämästäni viisikymmentä vuotta. Suljen kivun pois. Sitä ei ole lainkaan.

Päätä on alkanut särkeä. Sydän tykyttää sataa ja poukkoilee rinnassa.
En voi pitää filttiä tai puseroa kaulalla, kurkku on alkanut kuroutua umpeen.

Puhelemme selviytymisestä ja välttelemisestä. Tunteiden tunnistamisesta, kohtaamisesta. Hyväksymisestä. Terapeutti haluaa lukea minulle pätkän teoriaa traumasta, dissosiaatiosta ja välttelemisestä.

Pyynnöstäni hän lukee sen lempeästi kuin lapselle iltasadun.

Päätä ei enää särje, sydän on rauhoittunut ja kurkku palautunut normaaliksi.

Kiitos ja moikka, nähdään taas kahden viikon kuluttua!



torstai 3. syyskuuta 2015

Montun reunalla

Olen jo taas montun reunalla.
Se on huomattavasti parempi paikka kuin montun pohjalla.

Sain viikko sitten (viisi viikkoa kohdunpoiston jälkeen) patologin lopullisen lausunnon, jossa todettiin ettei kohdussa ollut pitkälle edennyttä sairautta ja että lisätoimenpiteitä ei tarvita.

Aloin toipua leikkauksesta oikeastaan vasta kolmen viikon jälkeen, nuo kolme viikkoa olivat elämäni fyysisesti kipeimmät viikot. Olen todella iloinen, että ne ovat nyt takana.

Tämä oli ihmeellinen kokemus. Se teki minut taas kerran hurjan haavoittuvaksi ja puolustuskyvyttömäksi. Tämä herkkyys on jäänyt päälle, itken tai liikutun päivittäin, joskus monta kertaa päivässä.

Syyt ovat monenlaiset.

Ikävöin tytärtäni.
Murehdin tuotantoeläimiä.
Suren ystävän puolesta.
Näen koskettavan videon.
Luen onnellisen tarinan.

Jos minun pitäisi valita täydellisen tunteettomuuden ja tämän minun normaalini välillä, niin valitsisin oman tunne-elämäni. Kaikesta huolimatta. Kyllä minä haluan kokea elämän suuret ilot kuin myös suuret surut. Uskon taas siihen, että suurikin tuska voi olla kantajallensa siunaus, se voi opettaa kiitollisuutta ja rakkautta. Se voi saada kokijansa näkemään herkemmin myös hyvää ja kaunista.

En enää koe ajelehtivani päämäärättömästi. Menen kyllä eteenpäin, mutta en vain tiedä minne. Tarvitseeko sitä aina tietääkään? Enkö tiedä jo riittävän hyvin, että ei ihminen voi elämäänsä hallita?

Minun syksyyni ja talveeni on aina kuulunut kynttilöiden polttelu. Uutena asiana minulle on tullut tieto siitä, että edelleen osassa kynttilöitä on eläinperäistä steariinia tai mehiläisvahaa. Helpottuneena luin www.vegaanituotteet.net -sivuilta listan kynttilöistä, jotka ovat vegaanisia, voin siis jatkaa kynttilöiden polttelua tänäkin syksynä.

En ole ilmoittautunut nyt syksyllä yhteenkään jumppaan tai harrastuskerhoon. Minulla on toinen iso projekti alkamassa. Projektin nimi on Minä itse ja minun fyysisen kehoni. Olen nyt laihtunut viime syksystä 21 kiloa. Se kuulostaa dramaattisemmalta kuin mitä se oikeasti on, lähtöpainoni oli todella korkea. BMI-indeksin mukaan minulla on edelleen lievä ylipaino. Yhtäkään kiloa en ole laihduttanut, ne ovat vain itsekseen sulaneet mielialalääkkeiden lopettamisen ja vegaanisen ruokavalion myötä. BMI ei minua mietitytä tällä hetkellä lainkaan, enemmän pohdin kehoni terveydellistä tilaa. Missä kunnossa olen, syönkö oikein, saanko kaiken tarvitsemani?

Menen tänään Inbody-mittaukseen, siinä selvitetään lukemattomia asioita kehon nestetasapainosta lihasmassaan. Ravintovalmentajalle olen varannut ajan syyskuun puolenvälin paikkeille. Olen oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni todella havahtunut siihen, kuinka tärkeää on pitää huolta myös tästä kehosta, jossa sieluni majailee. En tiedä vielä missä muodossa ja miten usein alan kohentamaan fyysistä vointiani jumpalla tai liikunnalla, mutta siihenkin saan ammattilaisen apua.

Psyykistä hyvinvointiani jatkan edelleen terapiassa, tahdiksi on nyt sovittu joka toinen viikko 1,5 h. Ajatus terapian jatkumisesta tällä määrällä tuntuu oikealta ja tarpeelliselta tällä hetkellä. Kulunut kesä kertoi minulle etten ole niin vahva kuin olin kuvitellut.

Jotenkin tänään haluan uskoa taas siihen, että kyllä tästä vielä hyvä tulee.
Minun elämästäni.

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Välitilassa taas

Minulla ei ole sanoja kertomaan miltä minusta tuntuu.

Olin eilen terapiassa ja annoin 1,5 tunnin raportin menneestä kahdesta kuukaudesta.
Raportointi ei ole sama asia kuin tunteista puhuminen.

Minulla ei ole edelleenkään mielessäni ratkaisua tai oikeaa suuntaa, mihin lähteä kulkemaan.
Minä leijun, minä ajelehdin, päivästä toiseen.

Sairasloma jatkui kahdella viikolla ja toistaiseksi se on tarkoittanut aamupäivisin työn tekemistä kotona ja sitten kun vatsa ei enää kestä istumista, niin makaamista terassilla puutarhatuolissa.
Illat makaan sohvalla ja yöt sängyssä.

Luulin, että tyttäreni kuoleman jälkeinen välitila oli ainutlaatuinen kokemus elämässäni, mutta erehdyin.

Olen taas välitilassa. 

En tiedä mikä on totta ja mikä ei.
En tiedä mikä on oikein ja mikä ei.

En tiedä mitä minä elämältäni haluan.

Laitan tähän vain kuvia, joissa on tekstejä, jotka koskettavat minussa jotain.








perjantai 7. elokuuta 2015

Luolassa vai luolan ulkopuolella?

Kahden viikon kivuliaan sairasloman jälkeen olen päässyt mökille.

Perhe kotiutui eilen illalla purjehdusreissulta ja kotimme täyttyi onnellisista ja ruskettuneista ihmisistä. Erityisen iloinen olin tyttäreni puolesta, hänellä ei aina ole helppoa ja hän todella oli tuon hyvän reissun ja mielentyyneyden tarpeessa. Aina hän on kaunis, mutta silloin kun hänellä on rauha sielussaan, niin hänestä loistaa lähes ylimaallinen kauneus, joka tulee sisältä. Eilen hän säteili niin, että minä purskahdin itkuun hänet nähdessäni.

Miten ihanalta tuntui maata lähes koko päivä tänään ulkona, sekä keinussa pihalla että puutarhatuolissa terassilla. Todeta, että kesäkukat ovat säilyneet hengissä kolmen viikon mökkitauosta huolimatta.

Kotona tuntui jatkuvasti, että happi loppuu. Täällä ei tunnu siltä. 

Jos en koe ihmeparantumista, niin joudun jatkamaan sairaslomaani vielä ensi viikon. Toipuminen näyttää olevan todella hidasta. Onni on kuitenkin se, etten saanut mitään jälkitauteja tai -tulehduksia.

Olen alakuloinen kokoajan. Tuntuu, että voisin purskahtaa itkuun millä hetkellä hyvänsä. Silti koen etten ole masentunut. Sekin on hyvä asia.

Odotan ensi viikon terapiaa, edellisestä kerrasta taitaa olla jo pari kuukautta. Kaipaan tervettä peiliäni, josta voin peilata näitä lukuisia päässäni pyöriviä ajatuksia ja kysymyksiä. Olen niin motivoitunut löytämään taas ne vastaukset sisältäni. Kyllä minä tiedän niiden siellä olevan, en vain löydä niitä yksin.

En olisi selvinnyt kuluneesta kahdesta viikosta myöskään yksin. 

Luonani on vieraillut iso joukko ihania ihmisiä ja ajattelen pysyneeni järjissäni heidän sekä muiden soittaneiden ja viestitelleiden avulla. 

Olen valtavan kiitollinen näistä ihmisistä elämässäni.

Sain yhdeltä näistä ihmisistä uuden laulun eilen.



sunnuntai 2. elokuuta 2015

Saman katon alla

Minä luulin, että olen tänään ihanalla mökillä kahden ihanan naisen kanssa.
Luulin, että olen heidän kanssaan viikon.

Meren rannalla.


Sen sijaan itkeä tihrustan kotona ja julkaisen raivokkaasti vegaani-päivityksiä facessa.
Päivän ainoat vaihtelut muodostuvat siitä, että makaanko sängyssä vai sohvalla ja sattuuko vatsaan paljon vai vähän.


"Itsesääli ja henkinen taantumuksellisuus ovat aina viihtyneet saman katon alla."
Sylvi Kekkonen

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Merkillisiä merkkipäiviä

Kun oli lapseni syntymäpäivä alkukesästä, en kirjoittanut siitä mitään. Olin saanut diagnoosini edellisenä päivänä.

Ystävä kävi kuitenkin laittamassa kuolinpaikalle kukkia ja kynttilän. 

Sain kuvan muistoksi hänen 23-vuotissyntymäpäivästään. 

Eilen tuli kuluneeksi tasan kolme vuotta hänen siunaustilaisuudestaan. 



Puhdistus ja tervetuoloa kotiin

Talo hiljenee, iloiset äänet häipyvät pois.
Yritän kammeta itseni sängystä ylös ja se on vaikeaa.
Kivut kovenevat koko ajan, sairaalassa niitä ei ollut juurikaan, 
mutta nyt on ja ne kovenevat koko ajan.
Haparoivin askelin hiivin kylppäriin ja alan riisuutua. 
Vaate vaatteelta paljastuu järkyttävä näky.

Verta, reikiä ihossa. Mustelmia kädessä ja olkavarressa.
Erityisen isot mustelmat reisien sisäpinnoilla.
Iho ruskeana desinfiointiaineesta.
Molemmissa kyljissä isot punaiset jäljet aivan kuin olisin ollut tiukassa puristuksessa jossain ihmispihtipenkissä. Kuin joku lihapala.
Vatsan ympärillä iso neliönmuotoinen punainen jälki. Kuinka kovaa leikkausliinan liimat ovat tarttuneet ihoon ja millaisella voimalla ne on kiskaistu pois?
Yksi auki repsottava tähystyshaava.
Koko vartaloa särkee ja jomottaa.
Iholla olleiden laastareiden liimoja siellä sun täällä.
Vatsa pullottaa kuin olisin viidennellä kuulla raskaana.

Suihkun vesipisaratkin sattuvat.

Seison kylpyhuoneessa ja itken. Katselen runnottua vartaloani ja itken.

Järkeni sanoo, että minua on hoidettu, autettu.
Minut on parannettu.

Miksi minusta tuntuu siltä kuin ruumiini olisi häpäisty?
Kuin se olisi joutunut äärimmäisen väkivallan kohteeksi 
minun ollessani tiedottomana kolme ja puoli tuntia? 

Saan huuhdeltua jonkin verran itseäni, 
puen jotain päälleni ja pakenen sänkyyn takaisin.

Tästä ei voi mennä kuin parempaan suuntaan.

Mikäli ei vatsa tulehdu tai tule virtsatientulehdus.
Tai jos olenkin saanut sairaalabakteerin?

Tai ehkä vain kuolen pois tähän kipuun ja yksinäisyyteen?


Aprillia, Sinttu

Näitä toipilaspäiviä rytmittävät muutamat toistuvat asiat.
Iske mahaläskiin 1,2 cm pitkä neula.
Keitä aamukahvi.
Kävele kuin zombi hakemaan Hesari. 
Pakota itsesi syömään, vaikka ruokahalua ei edelleenkään ole.
Syö jotain terveellistä.
Mene suihkuun huuhtomaan haavoja ja tikkejä.
Ravaa tupakalla.
Jatka saman ajatuslevyn pyörittämistä, jonka aiheina minä, me, elämä ja kuolema.
Hämmästele sitä, että et tunne pienintäkään tarvetta lukea edelleenkään työsähköposteja.
Muun jäljelle jääneen ajan voit viettää sitten somen ihmeellisessä maailmassa.


Olen aika paljon miettinyt AM:n kommenttia edelliseen postaukseeni. 

Olenko minä nyt siinä vaiheessa, että kun olen hyväksynyt tyttäreni kuoleman, niin vielä on hyväksyttävä hänen kuolemansa minuun tekemä haava, jonka kanssa elän loppuelämäni? Ehdinko jo elää alkuvuoden siinä harhassa, että haavaa ei olisikaan? Senkö havainnon tekeminen ja ymmärtäminen oli tämän syöpäepisodin tehtävä? Vai se, että vihdoin alkaisin elää minulle aidosti hyvää elämää ja tehdä sen mukaisia valintoja? Vai se, että minun on todella syytä jatkaa terapiaani kolmannen vuoden ajan?

En tiedä, mutta pidän kiinni edelleen lujasti siitä uskosta, että tälläkin on tarkoituksensa.


Tai jos se onkin sen asian syvällinen ymmärtäminen, ettei minusta koskaan tule valmista. 
Ei täällä. Ei tässä elämässä. 

Se, että luulin jo hetken niin olikin vain aprillia.


maanantai 27. heinäkuuta 2015

Tänään on ollut hyvä päivä

Olen itkenyt tänään useamman kerran.
Väsymyksestä, pettymyksestä ja surusta.

Mutta olen itkenyt myös ilosta ja valtavasta kiitollisuudesta. 

Tänään on ollut hyvä päivä.

Päivällä kävi yksi ystävä ja toi tullessaan mansikoita, aprikooseja ja ihanan koiransa. Toi mukanaan myös paljon rauhallista energiaa.

Viiden aikaan sain kaksi yhteydenottoa, joiden tuloksena minulle tulee vieraita myös huomenna ja ylihuomenna. Tässä kohtaa päivää itkin ensimmäisen kerran kiitollisuudesta.

Illalla tuli toinen ystävä ja toi tullessaan lisää herkkuja. Vegaanisia herkkuja. 
Valtavan hyviä ja mielettömän kauniita herkkuja. Itsetehtyjä herkkuja.


En muista, että minulle olisi kukaan koskaan aiemmin tuonut tällaiset tuliaiset.
Tässä kohtaa itkin toisen kerran kiitollisuudesta.

Naapuri laittoi illalla tarkistusviestin, kyseli vointiani ja muistutti heidän auttavan mitä tahansa tarvitsenkin.

Tänään on ollut hyvä päivä. Tämä päivä on tuonut mukanaan toivonkipinän paremmista päivistä.





sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Muutama repsottava haava

Olen yksin kotona, koska vakuuttelin miehelle pärjääväni yksin. Suorastaan työnsin hänet veneelle.

Ajattelin, että on parempi ja helpompaa olla oikeasti yksin kuin että toinen olisi fyysisesti paikalla, mutta henkisesti miljoonan mailin päässä.  Minua ei lohduta lainkaan, jos toinen makaa mykkänä sohvalla, kun itse olen tuskissani sängyssä tai muuten vain hengailee kotona golfin peluun välillä. Olen kokenut sitä yksinäisyyttä riittävästi eikä psyykeni enää kestä sitä.

Varsinkaan nyt.

Olen niin romuna etten olisi kestänyt enää yhtäkään puolisolta tulevaa välinpitämättömyyttä tai vähättelyä. Ei enää yhtäkään viestiä siitä, ettei minulla ole mitään väliä. Yksikin sellainen viesti, niin alkaisin kirkua tai kiskoa hiuksia päästäni tai saisin jonkin muun hysteerisen oireen.

Ja pärjäänhän minä yksin. Totta kai minä pärjään yksin. 
Äitini on aina sanonut minua vahvaksi. Voisinko olla Maailman Vahvin Nainen?

Olen yksin haudannut lapseni, surrut yksin hänen kuolemansa, yksin kantanut ikäväni ja olen yksin kestänyt traumani. Mikä voisi olla tuon vaikeampaa? Syöpä tai syövän esiaste tai fyysinen kipu ei ole mitään verrattuna tuohon aiemmin koettuun. Toisaalta taas tuo aiemmin koettu vaikuttaa edelleen jokaiseen tunteeseeni, ajatukseeni ja kokemukseeni.

Kyllä minä kestän yksin kipuni ja toivottomuuteni. Minä suorastaan teen elämäni sellaiseksi. 
Minulla on aitoja, välittäviä ja tuntevia ystäviä. En soita heille, enkä vastaa heidän puheluihinsa.

En tiedä miksi toimin näin.

Sen sijaan laitoin eilen kuvan sille ystävälle, jonka tiedän olevan järki-ihminen ja melko kyvytön eläytymään kenenkään toisen tunne-elämään (koska hänellä itsellään ei juurikaan sellaista ole).


Kotiin tultua huomasin, että yhdessä tähystysreissä neljästä ei näkynyt lainkaan iholla tikkejä ja se oli kaikista kipein kohta vatsassani. Laitoin kuvan tälle sairaanhoitajaystävälleni ja ihmettelin tikittömyyttä ja haavan repsottamista. Hän sitten soitti minulle.

"Hahahhahhhaaa, siellä on sitten otettu kuva haavasta!"

Kerroin, että se huolettaa minua ihan hirveästi ja pyysin, jos hän voisi tulla katsomaan sitä. Äänestä kuulin, ettei hän ollut kovin innostunut asiasta, mutta lupasi tulla sunnuntaina illalla. Aamulla katsoin, että tähystysreikä oli alkanut "kuivua", joten laitoin viestin ettei tarvitse tulla.

Miksi jatkuvasti hakeudun tällaisten ihmisten seuraan? Viehättääkö minua heidän erilaisuutensa niin paljon? Vai onko tämä yksinkertaisesti se tutuin ja sitä kautta turvallisin ihmistyyppi?

Empatiakyvytön ja itsekeskeinen kusipää.

No rehellisyyden nimessä on hänen puolustukseen sanottava, ettei hänellä ole aavistustakaan siitä pään sisäisestä helvetistä, jonka olen läpikäynyt diagnoosini jälkeen. Hänellä ei myöskään työnsä puolesta ole kokemusta leikkauspotilaista. Joten olen varmasti taas kohtuuton, kun odotin viestini menevän perille sanomalla että olen itkuinen ja huolissani. Olen vähän niin kuin koira, joka antaa omasta mielestään elein ja ilmein ihmiselle ensin hienovaraisia viestejä ja kun niitä ei ymmärretä eikä niihin reagoida, niin koira antaa huutomerkin kokoisia viestejä ja siltikään suurin osa ihmisistä ei näitä viestejä näe.

Jos minä olen soittanut ja pyytänyt apua, niin minulle se on huutomerkin kokoinen viesti. Mutta ehkä on niin kuin äitini on minulle aina jankuttanut: ihmiset eivät toimi (eikä varsinkaan hän), niin kuin minä toivoisin. Olen vain niin piinallisen epätietoinen siitä, että saako ihmisiltä odottaa mitään? Vai pitäisikö minun olla niin kuin koira, joka vain lopulta sopeutuu ihmisen "kuurouteen" ja "sokeuteen".

Jos puhutaan erikoismerkeistä, niin olen tällä hetkellä valtavan iso kysymysmerkki itselleni? 

Miksi pidän välimatkan päässä aidosti välittävät ihmiset? Suunnittelin jo hetki sitten soittavani eräälle aidosti välittävälle ja empatiakykyiselle ihmiselle, kertovani tämän kaiken ja itkeväni kunnon itsesääli-itkut päälle. En kuitenkaan tehnyt niin. Itkaisin yksin ja päätin kirjoittaa tämän. Kun bloggaan, tekstailen, whatsappaan tai mesetän, niin pidän ihmiset juuri sopivan välimatkan päässä itsestäni. Annan murusia ja otan vastaan hätäapulaastareita kirjallisten vastausten muodossa.

Tänään ajattelen minulla olevan yhtä repsottava haava sielussani kuin tuo tähystysreikäkin oli eilen. Kaikista surullisinta tässä on se, että luulin jo tuon sieluni havaan olevan melko hyvin arpeutuneena ja hyvää vahtia paranemaan päin terapian tuloksena.

Taisin taas kerran erehtyä.



               Ofelia, I will meet you there

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Alakuloiset ajatukseni

Kuvattu klo 6.57 Kätilöopistolla osaston 8 ikkunasta 24.7.2015.

En ollut osannut varautua siihen, että osasto on täysin identtinen sen osaston kanssa, jossa olen kolme lastani synnyttänyt.

Odotin hoitajaa muistojen tulviessa mieleeni ja nielin kyyneleitä.
Minä muistin jokaisen lapseni syntymän ja tunteet, joita koin.

Leikkaus on nyt tehty ja olen kotiutunut jo aamupäivällä.
Kipuja on jonkin verran, erityisesti sängystä nouseminen on hankalaa ja kivulianta.

Perhe pakkasi kassinsa ja lähti kahden viikon purjehduslomalle.

Minä jäin yksin kotiin.

Olen alakuloinen ja minua itkettää koko ajan. Ehkä se on ihan hyvääkin jännityksen ja pitkän odotuksen purkautumista. Helpotusta siitä, että pärjään näiden kipujen kanssa.

Saatan itkeä myös ikävääni, tyttäreni on mielessä koko ajan.
Minä muistan niin valtavan hyvin hänen syntymänsä ja sen miltä hän tuntui, tuoksui ja näytti pienenä vauvana.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Hoitotestamenttia hiomassa




                                kirjoitan hoitotestamenttia

                                               eihän sitä koskaan tiedä

                                                         milloin on aika lähteä


                                jos minä kuolisin


                                                           tänään



                                toivoisin, että minut muistetaan

                                                       taivaslapseni muiston vaalijana 

                                                       eläinten oikeuksien puolestapuhujana

                                                       puunhalaajana



                                näitä ei hoitotestamenttiin kirjoiteta


tiistai 21. heinäkuuta 2015

Apua rajan molemmilta puolin

En ikinä pyydä apua, en ole koskaan pyytänyt.

Kuluneen kolmen vuoden aikana muistan kerran pyytäneeni itselleni apua. Olin ensimmäisten kuukausien aikana psykologin luona ja sain täysimittaisen paniikkikohtauksen ja luulin tukehtuvani. Silloin sanoin hänelle: auta minua!

Psykologi tuli luokseni, otti tiukkaan syleilyyn ja alkoi hengittää korostetusti. En muista sanoiko hän, että hengitä kanssani vai teinkö sen automaattisesti. Kohtaus kuitenkin helpottui.

Ajattelin eilen illalla leikkauksen jälkeistä viikkoa ja kotona yksin olemista. Pohdin hetken äitini tarjousta mennä hänen luokseen hoidettavaksi. Ajattelin kaikkia vegaanisia ruokiani, purkkeja ja purnukoita. Ajattelin kantokieltoa ja äidin (tuntikausia kestäviä) rytmihäiriöitä.

Ajattelin myös niitä ihania ystäviäni, jotka asuvat samassa kylässä kuin minä, ja otin puhelimen käteeni, soitin heistä kahdelle ja kysyin: voitko auttaa minua, jos tarvitsen apua? Voitko käydä apteekissa tai kaupassa, voitko tulla katsomaan minua, voitko pitää kädestä kiinni ja lohduttaa jos olen aivan surkea?

Heille molemmille se sopii oikein hyvin. Mietin vielä jos tekisin kolmannen samanlaisen puhelun, tai voinhan soittaa myöhemminkin mikäli siltä tuntuu.

Tänään puhuin puhelimessa ystävän kanssa, joka on valmis pakkaamaan kassinsa ja tulemaan tuntien matkojen päästä minua auttamaan.

Olen saanut niin valtavasti tsemppiviestejä, ettei kukaan olisi voinut pyytää niitä enempää. Luonnollisesti olen äärettömän kiitollinen jokaisesta niistä. Yksi ihana laittaa ihanien ruoka-annosten kuvia, toinen laittaa suloisesta lapsestaan kuvia, kolmas kirjoittaa lapseni nimen hiekkaan, neljäs käy lapseni kuolinpaikalla viettämässä hetken (ja laittaa vielä kuvankin siitä) jne jne.

Diagnoosista lähtien myös terapeuttini on koko ajan kertonut olevansa valmis tapaamisiiin, kertonut olevansa siellä minua varten.

Kaiken tämän minua ympäröivän aidon välittämisen ja rakkauden keskellä tunnen olevani maailman yksinäisin ihminen koko maailmassa. Meillä riittää vielä paljon puhuttavaa ja tehtävää terapiassa kolmannen vuoden aikana, en enää pohdi lainkaan terapian lopettamista.

En tiedä kuinka monta kertaa se on jo tapahtunut kolmen vuoden aikan. 10? 15?
Kun minulla on ollut erityisen vaikeaa, niin 1-2 päivän toimitusviiveella tulee viesti lapseltani.
(Täsmällisyys ei ole koskaan ollut hänen hyveensä)

Viime viikko oli tämän vuoden vaikein viikkoni ja sain alla olevan viestin eräältä Ihanalta Ihmiseltä:
sunnuntaina myöhään illalla.

"Näin taas unta hänestä! On ihan älyttömän pitkä ja ihan kaikkea en kunnolla muista mut kirjotan sulle kuiteski. So bare with me.

Istuin valkosessa pyöreässä pöydässä. Käännään päätä mun edessä olevaan tuoliin ja hätkähdön ihan perkeeleesti koska hän istuu mun edessä ja hymyilee. (Tässä vaiheessa ikävä viilsi ihan hullun kovaa).


Sitten jutellaan siinä NIITÄ NÄITÄ 😂 mitä hänelle kuuluu ja miten menee. Sitten hän on lähössä pois. Häipymässä lasin läpi taas.  Sanon sille että älä mee. Mun täyty käyttää kaikki mun voimat että sain hänet jäämään. Jäi kuiteski. 

Kysyin et oliks järkevää kuolla ja hän vastas et ei ollu. Ja sitte että tuleeko hän käymään sun  luona. Vastas että joo on aikeissa. Kysyin kanssa et tajuutko mitä me joudutaan käymään läpi ja kuinka hullu ikävä meillä on. Vastas että joo. Kaikki on kyllä tiedossa. Sitten lähettiin kävelemään pois, ja moikkaamaan hänen jotain tuttuja en millään muista että ketä he oli. Kysyin et miten hän pääsee käymään täällä niin usein,  niin hän vastas, että koska on niin paljon keskeneräisiä asioita(?). On monta ihmistä joilta pitäis pyytää anteeks. Ja sua sillä on ihan älytön ikävä kans. 

Enempää en oikeen muista. Rauhasta hän puhu kans. Ja sitten sano et on ollu jo liian pitkään mun kanssa ja yhtäkkiä oltiinki laivankannella ja sitten hän liisi horisonttiin."

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Huuda ilosta! (Ja jatka valehdellen)

Sain postia Kätilöopistolta; leikkaukseni siirtyi viidellä päivällä eteenpäin. Kirje pilasi sen vähänkin lomatunnelman, mitä minulla oli, romutti matkani, jota olen odottanut vuoden, sotki huolellisesti suunnittelemani työkuviot ja jättää minut yksin kotiin toipumaan leikkauksesta, kun muu perhe menee purjehtimaan.


Kahden viikon loman aikana on ollut kahdenlaista säätä, satanut ajoittain tai jatkuvasti. 
En ole uinnut vielä kertaakaan tänä kesänä.


Olen surrut ja itkenyt nyt viikon ajan lapseni kuolemaa enemmän kuin koko alkuvuonna yhteensä.
Hänen kuolemastaan tuli keskiviikkona kuluneeksi kolme vuotta.


Olen kokenut valtavaa yksinäisyyttä monta viikkoa, kuin olisin ainoa ihminen koko maapallolla.
Tunnne on kohtuullisen järjetön siihen nähden, miten paljon olen ollut tekemisissä ihanien ja rakkaiden ihmisten kanssa.


Lämmitin eilen saunan ja lauteilla istuessani ajattelin mökin olevan suurin syy sille etten täytä avioeropapereita. Minusta tuntuu, että pettymyskiintiöni alkaa olla täynnä.


Mieleni asuu mustuudessa ja en masennuksen asiantuntijana osaa sanoa, olenko masentunut.
Vai kenties pelkästään voimaton, ahdistunut, peloissani, surullinen.


Nukun huonosti ja en muista uniani.
Voisiko joku selittää miksi en näe lastani unessa.


Odotin niin kovasti poikaani ja hänen tyttöystäväänsä tänne mökille viikonlopuksi.
He eivät tulleet.


Olen useamman kerran ajatellut tällä viikolla, että olisiko se kaikille meille parempi, jos leikkauksessa tapahtuisi jotain ja minä siirtyisin ajasta ikuisuuteen. Ehkä tätä elämää on nyt nähty ihan riittävästi. 






keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Proteiini pitää naisen kasassa

Proteiinia!

Kiitos lievän rakkaudellisen painostuksen Gretelin suunnalta hain kaupasta eri proteiinivalmisteita.
Saan tungettua niitä mehustamiini ruokiin ja smoothieihin.



Tähän sinilupiiniin tutustuin viime viikolla, Suomessa on yritys nimeltään Palkoinen, ja he myyvät fermentoituja herneitä, mustapapua ja sinilupiinin siemeniä. Kuulosti todella hyvältä, minulle ei oikein nappaa soija- ja tofuvalmisteet.
Tämä Spirulina jäi hyllyyn, 159 euron kilohinta ei oikein napannut.


tiistai 30. kesäkuuta 2015

Minun mössöni

Isäni soitti minulle tänään, puhuimme puhelimessa 27 minuuttia ja 34 sekuntia.
Ilahduin kovasti siitä, että hän soitti. Hän kyseli syövästä ja siitä miten minä oikeasti voin.

Isäni ei koskaan soita minulle ja kysy miten voin.
En minäkään soita hänelle.

Äiti välittää meidän kuulumisemme toisillemme.

Voin aika huonosti.

On toki parempiakin hetkiä, mutta enimmäkseen on hankalia hetkiä.

Ajatukseni kulkevat ympyrää, niillä ei ole alku- eikä päätepistettä.
Ajattelen itseäni, puolisoani, meitä, elämääni, lapsiani, vanhempiani.
Ajattelin päivittäisiä vihlaisuja kainalossani ja siellä olevia imusolmukkeita.

Tuleeko syövän leviämisen pelko olemaan minulle ikuinen kumppani?

On niin paljon ajateltavaa, niin paljon avoimia kysymyksiä.
Tuntuu kuin minulla ei olisi otetta eikä vastausta mihinkään, ei varmuutta mistään.
Kuin olisin ajopuu merellä.

Tulossa ei mistään ja menossa ei minnekään.

Olen nyt kaksi iltaa katsellut Myrskyluodon Maijaa.
Katsoin sen edellisen kerran vuonna 1976, olin silloin 11-vuotias.
En muista juonesta mitään muuta kuin sen, että Maijan lapsi kuoli ja olin siitä sydänjuuriani myöten järkyttynyt. Muistan vain sen miten lohduttomalta minusta silloin tuntui, miten olin pakahtua itkuuni.


Nukun huonosti.
Monina öinä uni ei tule millään, saatan nukahtaa vasta aamuyöllä.
Toisinaan herään monta kertaa yössä.
Välillä nukun yön sikeästi.

Nukkumisessanikaan ei ole mitään päätä eikä häntää.

Ruokahaluni on edelleen todella surkea.
Ostin maanantaina kaupasta kaksi kassillista sellaista ruokaa, joka tuntui minusta mahdollisimman herkulliselta. Olen kyllä saanut syötyä niitä joka päivä ja useamman kerran päivässä. 
Ajattelen, että tarvitsen kaiken mahdollisen terveellisen mitä ruoka-aineista voi saada jotta toipuisin hyvin leikkauksestani.

Pakotan itseni syömään.

Töissä söin tänään pienen Yosan ja puoli litraa mansikoita päivällä.
Iltapäivällä söin kolme porkkanaa.
Kotona söin puolitoista grillattua maissintähkää Keijulla ja kolme uutta perunaa paistettuna kookosöljyssä.
Illalla söin kaksi riisikakkua Tofutilla, maustekurkulla ja punajuurisalaatilla. 
Lisukkeena oli marinoituja herkkusieniä ja valkosipulioliiveja.

Hieman on kevyenlaista tämä ruokani.
Toisaalta en minä mitään kulutakaan.
Ainoa liikuntani on kävely ulos tupakalle.

Vatsavaivoja ei ole ollut viime päivinä lainkaan.
Palleaa sen sijaan vihlaisi usein, tuntui kuin se olisi ollut koko ajan krampissa.
Ehkä olen niin jännittynyt, että lihasjännitys on vaikuttanut palleaani.
Ehkä en ole muistanut hengittää.

Tai jos olen vain luulosairas?

Kesälomani alkaa ensi maanantaina. Kaksi viikkoa.
Sen jälkeen on leikkaus ja kolmen viikon sairasloma.
Ajattelen tulevaa leikkausta joka päivä.

Pelkään eniten leikkauksen jälkeistä kipua.
Se saattaa kestää joitakin päiviä.
Minun kipukynnykseni on täynnä jo entuudestaan, ei minuun mahdu enää kipua.
Ajatuksissani henkinen ja fyysinen kipu mössöytyvät yhdeksi ja samaksi.

Minusta tuntuu kuin koko elämäni olisi taas kerran yhtä mössöä ja elämäniloni olisi hukkunut siihen mössöön.

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Frankly, my dear

"Tulenko mukaan tänään sinne lääkäriin?"

Sata ajatusta lävähtää yhtä aika tarjolle. 

Miksi tulisit?
Mitä itse ajattelet?
Paskaako siellä tekisit?

"Joo. Tule."

Sisällä sellainen pienen pieni orastava ilo ja jokin liikahdus. 
Ehkä hän kuitenkin välittää? Tuolla omalla tavallaan?


Itkin tänään sairaalan käytävällä kunnolla ensimmäistä kertaa koko kahden viikon ja   kahden päivän aikana. Se oli helpotuksen itkua. Elämäni jatkuu vielä ja ilman syöpää. Sanoin myös taivaslapselleni, että emme vieläkään tapaa, sen aika ei ole vielä. Itkin hieman sitäkin. 
Istuin siinä yksin odottelemassa pääsyä sairaanhoitajan luo. Itkin myös sitä, että itken itkuni yksin. Eikä vain tänään, vaan yleensäkin. Tekevätköhän muutkin niin? Ovat reippaita muiden edessä ja romahtelevat yksin? Vai onko sellaisiakin suhteita oikeassa elämässä, joissa käperrytään kumppanin kainaloon ja itketään siellä? 

Minun sydämeni ympärille kasaantui paksu kivimuuri ensimmäisenä päivänä yksin syöpädiagnoosini kanssa. Minuutti minuutilta, tunti tunnilta muuri nousi ja ympäröi lopulta koko sydämen. Itku teljettiin sinne sisälle sydämen seuralaiseksi. 

Nyt minun pitäisi taas kerran purkaa tuo muuri kivi kiveltä ja asettua valmiiksi seuraavalle pettymykselle(kö)?

En ole oikein koskaan osannut näitä ihmissuhteita. Minulla ei ole ollut vankkaa käsitystä siitä, että mikä on oikein ja mikä väärin. Missä menee se raja, jossa luovutaan omasta oikeasta ja mukaudutaan liikaa toisen oikeaan? Jos joku päivä ymmärrän ja näen tuon rajan, niin olen oppinut elämästä jotain. 

Osa minusta sanoo, että anna olla, luovuta, ansaitset parempaa. Lähde pois, äläkä katso taaksesi. 

Osa minusta sanoo, että jos toinen tekee parhaansa, niin voiko kukaan vaatia enempää. Mikä minä olen määrittelemään toisen ihmisen kyvyt.



Katselin tässä eräänä päivänä nuoruuteni suosikkielokuvan, Tuulen viemää. Kolmeen tuntiin ei tarvinnut ajatella mitään eikä varsinkaan ympäröivää todellisuuttani. 

Ajattelin, että tämä meidän mökki on minun Tarani. Tänne tulen yhä uudelleen kasaamaan itseni. Nautin niin määrättömästi tästä hiljaisuudesta, jonka katkaisee ajoittainen lokin rääkäisy tai sateen vaihteleva ropina kattoon. 

Tuo oli merkillinen elokuvakokemus muutenkin tällä kertaa. Perinteisesti olen aloittanut itkemisen toisen dvd-levyn alusta ja jatkanut sitä elokuvan loppuun asti. Tällä kertaa katsoin kaiken kuivin silmin. 

Löysin kuvan, joka sivuaa aihetta. 

Neljäs elämä

Ehkä minä olenkin kissa, jolla on oikeasti monta elämää?

Aloitin juuri neljännen elämäni huoneessa kuusi. 

Ei syöpää muualla. Kohdunpoisto 20.7.2015. 

Vietän vielä jokusen tunnin täällä sairaalassa, sitten pakkaan kassini ja lähden loppuviikoksi lomalle mökille.