sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Onnen hippusia

Lapseni piirsi aina ja joka paikkaan. Muutama viikko sitten tulin kotiin ja jäin hölmistyneenä tuijottamaan pöydällä ollutta lappusta.


Juuri tuollaisia lappusia hän jätti joka paikassa jälkeensä! Mistä tuo tuli?

Hetken hengiteltyäni ymmärsin sen olevan tietysti poikaseni tyttöystävän tekemä piirrustus. Laitoin sen jääkaapin oveen ja siinä se on nyt ollut monta viikkoa. Aina kun katson sitä tulen hyvälle tuulelle ja tunnen onnen liikahduksen. Kiitollisuuden siitä tytöstä, joka oli ja ilon tästä, joka meillä nyt pyörii. 

Tämä taulu paljastui erään joulukäären sisältä. 


Siinä on isosiskon piirtämä kuva pikkusiskostaan ja ystävä on kirjoittanut niin ihanan laulun sanat. 
Tämä taulu on nyt esillä ja aina kun katson sitä, niin tunnen samat onnen ja kiitollisuuden sykähdykset sydämessäni siitä mitä on ollut ja mitä on nyt. 

Olen ollut hirvittävän tietoinen viime päivinä kaikista niistä ihanista ihmisistä, joiden kanssa voin jakaa tätä elämää iloineen ja suruineen. 

PS. Huomasin juuri, ettei tunnisteissani löytynyt sanaa onnellisuus. Tänään oli oikea päivä lisätä se muiden tunnisteiden joukkoon.


Piin pohdintaa pelosta

Kirjat ja lukeminen ovat minulle hirvittävän tärkeitä. Viimeisin kirja, jonka olen lukenut, on Yann Martelin Piin elämä. En halua kirjoittaa siitä mitään enempää etten pilaisi kenenkään lukukomemusta. Sanon vain, että pidin kirjasta ja erityisesti sen lopusta mahdottoman paljon. 

Laitan tähän kuvina kirjan 56. luvun, jonka pelon kuvauksesta löysin todella paljon omaa pelon kokemustani. Olen koko tämän ajan lapsen kuoleman jälkeen miettinyt hyvin paljon pelkoa ja rakkautta ja sitä tosiasiaa, että minussa on edelleen ne molemmat. Rakkaus ei ole vielä selättänyt pelkoa kokonaan. 




Luulen, että on eräs asia jota en ole koskaan tänne kirjoittanut. Lapsen kuoleman jälkeen en ole katsonut yhtäkään halausta telkkariruudusta ajattelematta lastani. En tule ikinä enää halamaan häntä. Nämä ovat niitä ajatuksia, jotka tulevat jostain syvältä, eivät ne ole tietoisia ajatuksia ja valintoja. Ajatus saattuu ja viiltää jostain uskomattoman syvältä ja silti, jollain ihmeellisellä tavalla, siihen ajatukseen alkaa tottua. 


torstai 1. tammikuuta 2015

50 %:n invaliditeetti

Ähersin Vero.fi -sivuilla, yritin saada itselleni uutta verokorttia ensi vuodeksi.

Olen koko syksyn tehnyt extra-työtunteja ja se on mennyt niin hyvin, että päätin korottaa pysyvästi työaikaani 75 %:iin. Soitin eläkeyhtiööni asiasta ja sain kulla, että minulle myönnetty kuntoutustuki voidaan laittaa hyllylle lepäämään. Saan siis ilman paineita ja rauhassa tehdä tätä työkokeilua ja jos se tuntuu liialta, niin tämä osatyökyvyttömyyseläke saadaan hyvin helposti takaisin voimaan.

Myös työnantajan kanssa olen sopinut työajan ja -määrän kasvattamisesta tammikuun alusta alkaen. Puuttui siis enää asianmukainen verokortti.

50%:n invaliditeetti luki verotiedoissani.

Hätkähdin aluksi tuota määritelmää, mutta aikani sitä mutusteltuani totesin sen olevan ihan asianmukainen. Se kuvaa oikein hyvin sitä toimintakyvyn laskua, joka tapahtuu lapsen itsemurhan jälkeen. Aluksi invaliditeetti oli tietysti 100%, mutta se on vähentynyt tässä vuosien kuluessa.

Kummallista miettiä vuosia. Minulla on nyt kolmas suruvuosi puolessa välissä, mutta tänään huomasin ensimmäistä kertaa lapsen kuoleman jälkeen ajattelevani myös kalenterivuotta. Vanha vuosi loppui eilen ja uusi alkoi tänään. Luulin, etten koskaan enää koe ajankulua kalenterin mukaan, ajattelin sen kulkevan vain ja ainoastaan lapsen kuolinpäivän mukaan.

Viime (kalenteri)vuosi on ollut varsin merkillinen. Niin paljon ihmeellistä on tapahtunut, että minulla menee kuukausia prosessoidessa kaikkea tapahtunutta ja kokemaani. Päälimmäinen ajatus päättyneestä vuodesta on se, että olen harpponut valtavan isoin askelin takaisin elämään.

Mietin edelleen usein viime kesän hyviä hetkiä mökillä perheen kanssa ja yksin sekä Kalajoella ystävien kanssa vietettyjä uskomattoman hienoja hetkiä. Olen saanut niistä hirveän paljon voimaa myös tämän syksyn ja alkutalven aikana.

Elämänvoimaa olen saanut myös lapsistani, harrastuksista, terapiasta, ystävistä, onnistumisen kokemuksista ja vaihtoehtohoidoista kuten kaukoenergiahoidosta ja klassisesta akupunktiosta.

Tuo akupunktio on varsin merkillinen juttu sekin. Terapeuttini sitä suositteli, hän sanoi sen tasapainottavan kehoni palautumista normaalitilaan masennuslääkkeiden lopettamisen jälkeen. Neulakammoisena siirsin ajan varaamista vaikka kuinka monta viikkoa, lopulta laitoin sitten kyselyn ("teillä ei varmaan ole enää ilta-aikoja joulukuulle?") ja sain puolessa tunnissa vastauksen: Tervetuloa huomenna, tuli peruutusaika. No niinpä niin, taas kerran olin osa suurempaa suunnitelmaa..

Itkuksi se meni siellä akupunktiohoidossakin. Olin vain muutamia viikkoja aiemmin sanonut terapeutilleni, että olen niin mahdottoman väsynyt tähän itseni hoitamiseen, minun pitää osallistua aina ja koko ajan itseni parantamiseen, en jaksa sitä ja haluaisin vain olla passiivisesti hoidettavana. Kuin pieni lapsi. Siellä akupunktiossa se toiveeni sitten toteutui. Kaksi ihmistä (hoitaja ja opiskelija) olivat siellä vain minua varten ja vain minua auttaakseen. Eikä neulatkaan sattuneet lainkaan. Olen siis jatkanut akupunktiossa käyntejä ja ollut kiitollinen sieltäkin saamastani avusta,

Olen kirjoitellut harvakseltaan tänne blogiini viime kuukausina ja pääsääntöisesti viestini ovat olleet melko positiivisia viime aikoina. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että elämäni olisi pelkästään helppoa, kivutonta ja ongelmatonta. Jos vertaan elämääni ensimmäiseen suruvuoteen, niin muutos on mielettömän suuri ja siitä toki olen äärettömän kiitollinen.

Mitä elämässäni on muuta kuin positiivisia asioita?

No ensinäkin terapia. Tai onhan se positiivinen, totta kai on, pidän sitä merkittävimpänä syynä nykyiseen olotilaani, mutta Luoja tietää että se on myös ollut raskasta. Usein keskiviikkoisin henkisesti konttaan sieltä pois eikä tämä viikko ollut poikkeus. Lähestymme koko ajan omaa pimeää nurkkaani ja jokainen käynti tuossa nurkassa on hurjan raskas ja voimia vievä vierailu. Aina välillä ajattelen, että en enää jaksa, lyön hanskat tiskiin ja jatkan elämääni niin kuin tähänkin asti, yrittäen painaa sitä pimeyttä pois, teeskennellä ettei sitä ole ja lääkitä itseni muilla keinoin. Oikeasti tuo ei ole enää todellinen vaihtoehto, olen tuon huoneen oven avannut ja ei minulle ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä sinne perille asti.

Avioliitto on ulkoisesti hyvällä mallillaan, on puhetta, ajatusten ja tunteidenkin jakamista, suunnitelmia yhteisiin harrastuksiin, läheisyyttä ja helppoa yhdessäoloa. Mutta en ole antautunut tälle suhteelle kokonaan. Tunnistan hyvin selvästi itsessäni olevan pienen varauksen. Olen miettinyt sitä, että enkö ole vieläkään antanut anteeksi sitä täydellistä hylkäämistä, jonka koin lapseni kuoleman jälkeen. Vai enkö luota toiseen, pidänkö tuon pienen varautuneisuuden murkkauksen sen varalta, että jos tulee uusi valtava pettymys, niin se ei satu yhtä paljon edellisellä kerralla. En tiedä. Mutta tunnistan tuon varautuneisuuteni ja se kyllä hieman häiritsee minua.

Ikävä, kaipaus ja suru. En ole vieläkään oppinut oikein elämään niiden kanssa. Vaikka olen saanut jo monta kokemusta siitä, etteivät nuo tunteet tule aina valtaisina tsunameina, jotka vievät minut mennessään, niin silti pelkään ja aristelen niitä. Tunnen usein viiltävää kipua ja kaipausta, joka käy jossain sietokyvyn rajamailla. Vieläkin tulee päiviä, että mielen syvyyksissä häivähtää jonkin asteinen epäusko lapsen kuolemasta. Hetki, jolloin vakuuttelen epätoivoisesti itselleni, että kyllä lapseni eli ja oli olemassa ihan oikeasti ja hänen kuolemansa on karmea totuus, jonka kanssa elän joka päivä.

Tätä ajatusta ja todellisuutta vasten en edelleenkään oikein pysty eläytymään ihmisten murheeseen pimeydestä tai mistä tahansa säästä. Minun henkilökohtaiselle elämälleni ei ole minkäänlaista merkitystä sillä montako astetta pakkasta on tai kuinka pimeää ulkona on. Onko lunta vai ei.

Kaikesta huolimatta suhtaudun tähän alkavaan vuoteen positiivisesti. Enhän voi tietää, mitä kaikkea ihmeellistä elämällä vielä on minulle annettavana.