perjantai 27. helmikuuta 2015

Satatuhatta selausta

Innoituksen tämän päivityksen kirjoittamiselle antoi kaksi asiaa: tätä blogia on nyt selattu yli satatuhatta kertaa, tarkalleen ottaen 100606 kertaa (oho!) ja kirjoittamani päivitys tammikuun alusta.

Äärimmäisen harvoin luen omia kirjoituksiani, nyt olin suorastaan utelias lukemaan, koska en lainkaan muistanut mitä olin kirjoittanut. Hämmästyin sitä, miten elämäni tai oikeastaan tunteeni ovat muuttuneet vajaan kahden kuukauden aikana.

Ensin kuitenkin ihan arkisia asioita. Teen neljä täyttä päivää viikossa ja pidän edelleen kiinni keskiviikkovapaistani. Työnteko vie valtavasti energiaa, mutta myös antaa paljon. Tällä hetkellä minulla ei ole mitään vakituista harrastusta ja se on ihan hyvä niin, enimmäkseen lepäilen iltaisin työpäivän jälkeen. Minulla on töissä eräs iso projekti menossa, sen läpivieminen kestää useamman kuukauden. Olen oppinut valtavasti uutta ja suorastaan nauttinut tämän ja edellisen projektini parissa työskentelystä. Se on ollut sellaista mielenkiintoista tasapainoilua kauhun ja innostuksen välillä. Nautin järjestyksestä ja siitä tunteesta, että hallitsen jonkin kokonaisuuden. Oman lähimenneisyyteni kaaoksen keskellä ovat nämä projektit olleet loogisia, järjestelmällisesti eteneviä ja kaaviokuviin siirrettävissä.

Terapiassa käyn luonnollisesti edelleen. Kokeilemme nyt ehdotuksestani sellaista, että tapaamme vain joka toinen viikko ja aina kaksi tuntia kerrallaan. Tähän asti se on tuntunut hyvältä ja riittävältä. Ensin "annan raportin" kuluneesta kahdesta viikosta ja sen jälkeen teemme edelleen näitä silmänliikeharjoituksia. Mietin, että olen kokenut niin monta ihmeellistä hetkeä tuossa terapiahuoneessa ja luulen kantavani nuo kokemukset loppuelämäni mukanani. Välillä yritän selittää puolisolleni tai tyttärelleni mitä olen siellä kokenut, mutta se on osottautunut varsin haasteelliseksi. Käsittelemme siellä usein asioita, joille ei oikeastaan ole sanoja. Ne ovat solutasolla olevia muistoja ja tunteita, jotka usein tuntuvat voimakkaina fyysisinä reaktoina. Miten selittää tällaista sanoilla? Ne on vain koettava ja parannettava. Koen, että muokkaamme ja päivitämme siellä koko kulunutta elämääni (ja minua) uuteen parempaan versioon.

Akupunktioon(kin) olen aivan hurahtanut. Olen nyt kolme kuukautta käynyt akupunktiossa kahden kolmen viikon välein. Neuloja on ollut milloin missäkin, eilinen oli kyllä ennätys: olin kuin neulatyyny. Luulin, että ylitin jo itseni silloin, kun niskassani oli neula ja siitä huolimatta uskalsin laskea pääni hoitopöydän tyynylle. Neulat ovat taipuisia, joten neula ei siis painunut aivoihini. Eilen kyllä ylitin itseni: yksi neuloista oli heti oikean silmämunan alla. Se on pitkä tarina miksi se oli siinä, mutta lyhyesti voin todeta syynä olleen epäonnisen juurihoidon ja tulehduksen. Tämä akupunktio on mielenkiintoinen juttu: juuri kun luulin, että maailmankuvani oli saavuttanut rajansa, niin törmäsinkin kiinalaiseen filosofiaan. Nyt olen lukenut siitä kertovaa kirjallisuutta ja voi miten järkeenkäyvältä se tuntuu. Maailmani avartuu entisestään.

Nukun valtavan huonosti, enkä ole lainkaan väsynyt. Olen miettinyt todella paljon tätä katkonaista untani. Olen nyt yli kuusi kuukautta heräillyt 5-15 kertaa yössä mahtaviin hikiaaltoihin. Päivisin niitä tulee vain poikkeustapauksissa, joten oireilen vaihdevuosistani vain öisin. Tavallaan nämä yöhikoilut ja -heräilyt vaivaavat siis enemmän psyykkisesti kuin fyysisesti (kun en kerran koe itseäni väsyneeksi). Enkö siis vaan voisi lakata ahdistumasta siitä, että heräilen? Tietysti olemme terapiassa tehneet tähänkin harjoituksia ja toistaiseksi olen edelleen sitä mieltä, etten halua aloittaa hormonihoitoja vaan menen ihan luomusti tämän vaiheen läpi.

Nautin ajatuksesta, etten enää syö masennuslääkkeitä ja melatoniinitkin olen lopettanut (koska joka tapauksessa heräilen hikoilemaan). Syön vain muutamaa vitamiinia ja magnesiumia, minun todelliset lääkkeeni ovat terapia, akupunktio ja oma maailmakuvani. Syömisestä puheenollen on eläimen lihan syönti tullut koko ajan vastenmielisemmäksi. Olen tässä päättänyt opetella aivan uudenlaisen ruokavalion, tytär lupasi tulla kanssani paikalliseen ruokakauppaan kanssani ja opettaa minua valitsemaan itselleni täysin uusia ruoka-aineita. En siis muutu kasvissyöjäksi yhdessä päivässä, mutta alan opetella sitä ja totta puhuen olen hyvin innostunut tästä asiasta. Tyttären lisäksi minulla on monta ystävää tai tuttavaa, joilta saan kyllä opastusta asiaan niin halutessani.

Olen kuullut monta kertaa, että lapsen kuolema muuttaa ihmisen pysyvästi ja peruuttamattomasti. Olen ajatellut ja uskonut sen olevan totta, mutta en osannut odottaa sen muuttavan minua tai elämääni parempaan suuntaan, mutta näin kyllä koen käyneen. Se voi lukijasta kuulostaa vaikeasti käsitettävältä, mutta sen tajuaa kyllä sellainen ihminen, joka on myös itse hyväksynyt rakkaansa kuoleman ja luottaa täydellisesti siihen, ettei sattumaa ole, vaan ihan kaikella, jopa hyvinkin traumaattisella kuolemalla ja elämällä on syynsä. Olen siitä onnekas, että olen saanut tutustua moneen näin ajattelevaan ihmiseen, heiltä saan juuri sitä tukea, jota itse tarvitsen.

Kun luin tuon päivitykseni muutaman kuukauden takaa, huomasin pelkojeni vähentyneen valtavasti. Kyllä minä edelleen pelkään hammaslääkärikäyntejä ja fyysistä kipua, mutta elämänpelkoni olen menettänyt. En pelkää enää, että väsyn tai masennun. En pelkää joka päivä ja päivän jokainen hetki elävien lasteni kuolevan. Minä en pelkää tulevaisuutta ilman yhtä lastani, en näe sitä enää loputtomana ketjuna sietämättömiä ikävä- ja itkukohtauksia.

Minä olen utelias ja kiinnostunut loppuelämäni suhteen. Mietin mitä ihmeellistä saankaan vielä kokea? Mitä yllätyksiä elämällä on minulle tarjota? Mihin suuntaan alkamani tie johtaa? Elämäni näyttäytyy tänään lukemattomien mahdollisuuksien alustana, jossa ei ole rajoja tai rajoituksia: kaikki ja ei mikään on mahdollista.

Koen aidosti, että elämälläni on merkitys ja tarkoitus.

Lapseni, rakkaani lähetti minut tälle tielle ja hänen elämäänsä kunnioittaen aion tehdä parhaani, jotta myös pysyisin tällä tiellä.