torstai 21. toukokuuta 2015

Yli-ikäinen kettutyttö

Kohta suljen koneeni ja lähden Helsingin keskustaan.
Osallistun ensimmäistä kertaa elämässäni mielenosoitukseen.

Toukokuun Tiede-lehdessä oli iso artikkeli onnnellisuudesta ja sen yhteydessä oli myös ohjeita siitä, miten onnellisuutta voi kasvattaa.



Minä olen ryhtynyt aktivistiksi ja osallistun siis tänään turkistarhausta vastustavan adressin toimittamiseen eduskunnalle.

Tuntuu, että vegaanius keskittyy (ainakin somessa) tosi paljon syömisen ympärille ja ymmärtäähän sen; syöminen on tärkeää. Minun mielessäni kuitenkin vielä tärkeämäpää on eläinten puolesta puhuminen.


Ne, jotka ovat lukeneet Mika Waltarin kirjan Felix Onnellinen voivat ymmärtää (ehkä) sen pakon, joka laittaa minut julkaisemaan lähes päivittäin ja joskus useamman kerrankin päivässä facessa juttuja eläinten oloista ja ihmisen loppumattomasta mielikuvituksesta ja siitä miten se on valjastettu eläinten alistamiseen ja riistoon.


Jos minun on tarkoitus puhua eläinten puolesta loppuelämäni, niin sen aion tehdä. Meillä jokaisella on oma tiemme ja minun näyttää olevan tämä. En vain millään pääse eroon siitä vahvasta tunteesta, että tämä on johdatusta, osa jotain suurempaa suunnitelmaa, joka on minulle annettu.

PS. Suuri ilon aihe tänään on ollut se, että tilasin kaksi vegaanista kakkua tänne töihin ensi maanantaiksi erääseen tilaisuuteen :)

maanantai 11. toukokuuta 2015

Onneksi äitienpäivä on vain kerran vuodessa

Eilinen oli hirveä päivä.



Ajattelin moneen kertaan, että onneksi äitienpäivä on vain kerran vuodessa. Tytär soitti illalla puoli seitsemän ja poika vastasi viestiini puoli yhdeksän. Viestissä kerroin, miten hitaasti aika kulkee jotain odottaessa ja miten mukavaa olisi ollut saada jokin osoitus välittämisestä. 

Vaikka kyllähän minä tiedän olevani heille rakas, vaikka he eivät sitä sanoisikaan. 

Kaksi ystävääni toivotti minulle hyvää äitienpäivää kuvien kera, ja se kyllä tuntui ihanalta. Oma äitini ei sitä tehnyt, hänen maailmassaan vain lapset toivottavat hyvää äitienpäivää. Hänelle ei tulisi mieleenkään onnitella minua tai kysyä onko tämä äitienpäivä jo helpompi. Illalla itkin sitten oikein tuntitolkulla kunnon itsesääli- ja ikäväitkua ja toivoin, että seuraava päivä olisi parempi.


Ja onhan tämä päivä paljon parempi. Aamupäivällä oli työpalaveri, se ei haittaa, oli muutenkin tosi kylmää, harmaata ja tuulista. Aurinko tuli esiin puolen päivän jälkeen ja menin tietysti heti ulos. Ihastelin pihalla kasvavia sinisiä kukkia, en tiedä mitä ne ovat tai mistä tänne tulleet. Itseksensä näyttävät levittäytyvän.


Meidän mökin lähellä on hiekkakuoppa ja sieltä on haettu autolla lukuisia kertoja kauniita sileitä kiviä. Niitä sitten siirtelen paikasta toiseen. Vuodesta toiseen.


Viikonloppuna tuli tilaamamme neljä kuutiota multaa, olen ehkä kuution verran sitä levittänyt peruna- ja kukkapenkkeihin ja tasoitellut pihaa. Työvälineenä minulla on järjettömän painavat ikivanhat kottikärryt. Minusta ne kuuluvat tähän mökkifilosofiaan: kaikki ei tarvitse olla uutta ja tehokasta. Pärjätään sillä mitä on ja sopeutetaan oma toiminta sen mukaan.


Raparperi sai uuden aitauksen ympärilleen ylijäämälaudanpätkistä. 


Tämän kirjoituksen ja kuvien tarkoitus ei ole mikään muu, kuin kertoa  siitä miten iloitsen elämästäni. Iloitsen näistä pienistä asioista ja pienistä hetkistä. Nautin yksinolosta. Tai ihan yksin en ole, järvellä asustaa (väliaikaisesti, sanoo mies) noin 50 joutsenta. Niiden touhuja on hauska seurata. 


Tässä on rantakäärmeeni pesäaukkoja muutama kappale. Olen astellut ja istuskellut rannalla monta kertaa, odottaen kaunista naaraskyytä näkyväksi, mutta se on pysytellyt visusti piilossa toistaiseksi.







sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Kalat kassissa

Ajattelin, ettei tämä äitienpäivä enää tee kipeää.
Ajattelin, että minulla on kaikki lapseni sydämessäni joka päivä.

Sitten luin kirjoituksen Lapsettomien lauantaista ja se aukaisi itkukanavat. 

En oikein tiedä, että itkenkö kaikkien (lasta toivoneiden) lapsettomien puolesta, vai itkenkö usean keskenmenon jälkeen lapsen saaneen äidin puolesta, vai itkenkö kaikkien lapsensa menettäneiden äitien puolesta, vai itkenkö kuollutta lastani vai itkenkö sitä, että kummaltakaan elävältä lapselta ei ole tullut mitään viestiä tänne mökille. 

Ehkä he nukkuvat vielä. 

Minusta tuntui hyvältä ajatukselta tulla mökille äitienpäiväviikonlopuksi puolison kanssa. 
Jään tänne tänään taas yksin lomalle. En voi lakata ihmettelemästä tätä valtavaa tarvettani olla yksin. 

Tänään on elämäni 24. äitienpäivä ja ensimmäistä kertaa kukaan lapsista ei ole fyysisesti läsnä. Mutta muistot minulla on, niitä ei kukaan tai mikään voi viedä pois. 


torstai 7. toukokuuta 2015

Hiljaa helisevä huilu

Viikko sitten eräs lapseni ystävistä otti yhteyttä.

"Moi pitkästä aikaa! Hei muistanko väärin, vai löytyikö hänen tavaroista sellanen to do lista? Et mitä kaikkee se olis halunnu viel tehä? Näin nimittäi yks yö unta et tein niitä juttuja sen listasta. Ja ajattelin jos siinä listassa on jotain mitä voisin tehä jo tuolla reissussa"

Tänään toinen ystävä laittoi viestin ja kertoi miten oli nähnyt lapseni unessansa viime yönä.

"Muistan vaan että hän oli poikkeuksellisen tyyni ja rauhallinen. Ajattelin siinä unessa, että aika jännä että hänestä on tullu noin aikuismainen"

En tiedä miten kestäisin ilman näitä lapseni ystävien jakamia juttuja oman ikäväni kanssa.
Näitä viestejä tulee aina tai todella usein juuri silloin kun niitä erityisesti tarvitsen. Eilen katsoin aamulla kaikki itse tekemäni videot lapsestani ja ajattelin läkähtyväni ikävään. Itkin niin, että koko loppupäiväksi silmiini jäi epämukava tunne.

Ja sitten tulee tällainen viesti. Kuin lapseni sanoisi, että täällä ollaan mutsi, keep going!!

Hesarissa oli tänään juttu vertaisäidistä. Löysin tietysti paljon yhtäläisyyksiä hänen ja omasta elämästäni. Eniten minua kosketti kuitenkin lause:

"Se on kuin olemassaoloni taustalla hiljaa helisevä huilu. Suru on osa minua kuten harmaat silmäni."




keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Pelkkä paperirulla

Tänään oli ihana terapiakerta. Meillä oli rentoutushypnoosi tai hypnoosirentoutus, en muista kummin päin se sanottiin.

Terapeuttini on yksi elämäni kymmenestä tärkeimmästä ihmisestä, siitä ei ole epäilystäkään.
Mietin lähes päivittäin terapian lopettamista.

Ensimmäisen lyhyen avioliittoni jälkeen minulla meni kaksi vuotta putsata päästäni ex-puolisoni kasetit. Mitä tahansa joku sanoi tai teki, niin tiesin hänen mielipiteensä asiaan. Se oli hirveän ahdistavaa. Mielipiteet olivat usein aika jyrkkiä ja tuomitsevia. Koska pääni oli täynnä hänen kasettejaan niin siellä ei ollut tilaa omille kaseteilleni.

Tänään päässäni on terapeuttini kasetteja. Olemme käyneet niin monet sadat keskustelut ja arjen tilanteet läpi, että minä tiedän jo mitä hän sanoisi. Yksi merkittävä ero hänen kaseteillaan on ex-puolisoni kasetteihin: ne ovat täynnä yhä uudelleen toistuvaa ymmärrystä, rakkautta ja hyväksyntää itseäni kohtaan. Näistä kaseteista en halua milloinkaan luopua. Toinen ero on se, että ne kasetit vetävät kuin magneetti puoleensa minun omia kasettejani. Koen, että ne kasetit yhdistyvät koko ajan ja lopulta toivoisin niistä tulevan vain yksi kasetti, minun ikioma ajatus, näkemys ja kokemus itsestäni.

On ollut ihmeellisen ihanaa huomata arjen konflikteissa se, miten joskus terapiassa tehty työ kantaa hedelmää.

Esimerkki puolentoista viikon takaa. Koin nykyisen puolison suunnalta tulevan samanlaista ehdotonta (hänen) oikeaa kuin ex-puolisolta aikoinaan, siihen sisältyy sellainen idiootiksi arvioitu tunne, Sain hirvittävän raivokohtauksen autossa, huusin niin että ääni katosi loppupäiväksi ja kerroin mielipiteeni muutamasta asiasta. Tämä episodi oli itseasiassa todella hyvä. Ensimmäistä kertaa lapsen kuoleman jälkeen en ajatellut (negatiivisten ajatusten vallattua mieleni), että ei meidän avioliitosta tule mitään, parempi erota. Se oli pelkkä äänekäs mielipiteenilmaus, ei koko parisuhdetta horjuttava episodi. Tämä oli minulle todella iso juttu huomata. Haluan tulkita sen niin, että vihdoin uskallan luottaa häneen ja meihin 100%:sti.

Olen niin varma, kuin vain ihminen voi olla, että ilman terapiaa olisimme eronneet.

Viime aikoina olen erityisen usein katsonut puolisoani "sillä silmällä", minun silmiini hän on (ikäisekseen heh) hyvännäköinen ja jopa puoleensavetävä. Ja olen kyllä myös arvostanut vilpittömästi niitä lukuisia hyviä puolia, joita hänessä on.

Terapiassa puhuimme tänään, että jos jatkaisimme kolmannen vuoden tapaamisia harvakseltaan, ikään kuin sellaisina ylläpito- tai kontrollikäynteinä. Mietin asiaa kesän yli, sitä ei tarvitse vielä päättää.

Kun aloitin terapian, käänsin terapeutin vessassa rullan aina oikein päin.
Jossain vaiheessa päätin siedättää itseni väärin päin olevaan rullaan.
Tuijotin toimituksen ajan tiukasti rullaa silmieni edessä ja hillitsi haluni kääntää sen.

Tässä eräänä kertana menin taas terapeutin luona vessaan, ja otin kuvan rullasta, joka ei enää ollut väärin eikä oikein päin. Oli vai rulla telineessään toimittamassa sitä tehtävää, joka sille on annettu.





tiistai 5. toukokuuta 2015

Ultimate answer

Jostain syystä olen suuri Einsteinin ihailija. Ehkä se johtuu facen tietyissä ryhmissä pyörivistä lukuisista einsteinmietelauseista. On vaikea arvioida kuinka moni niistä on oikeasti hänen omia ajatuksiaan.

Viimeisin mieltä inspiroiva juttu on tässä alla kahtena kuvakaappauksena. Minä niin toivoisin, että tämä kirje on totta. 






Samanlaisia ja erilaisia

Minun ystävilläni, face-kavereillani ja sukulaisillani on lähes kaikilla jokin lemmikkieläin.
Kani, kissa, koira, hevonen, joillakin useampiakin lemmikkejä.

Minun ystäväni, face-kaverini ja sukulaiseni ovat lähes poikkeuksetta erittäin ihania, sydämellisiä ja eläinrakkaita ihmisiä. He kohtelevat eläimiään todella hyvin, ja varmasti monet tuntevat suurta rakkautta lemmikkejään kohtaan.

Ja he kaikki syövät joko eläinten lihaa tai munia tai käyttävät maitotuotteita.

Minun on tänään hirvittävän vaikeaa sovittaa näitä asioita yhteen.
Minun on niin mahdottoman vaikeaa käsittää miten he pystyvät siihen.
Voin vielä ymmärtää sen jos ei tiedä eläinten todellisuutta, mutta että jatkaa vaikka tietää?

Minun vanhempani kasvattivat minut lihansyöjäksi.
Minä kasvatin omat lapseni lihansyöjäksi.
Minä söin täysin tyytyväisenä 50 vuotta eläimiä ja niiden eritteitä.
Minulla oli hämärä mielikuva siitä, etteivät eläinten olot olleet kenties kovin kummoisia, mutta työnsin asian pois mielestäni ja olin täysin tyytyväinen tapaani käyttää eläimiä ravinnonlähteenä.

En kokenut pienintäkään ristiriitaa eläinrakkauden ja lihansyönnin välillä.

Olen oppinut uuden sanan: spesismi (engl. speciesism)

"Kanadalaisen Brockin yliopiston tutkimuslaboratoriossa on selvitetty ihmisten suhtautumista muihin eläinlajeihin sekä tämän yhteyttä ihmisten keskinäiseen suhtautumiseen, esimerkiksi rasismiin. Samalla on etsitty vastausta siihen, miten voimme toisaalta pitää ja huolehtia eläimistä ja toisaalta käyttää niiden lihaa ravinnoksemme.   

Empatialla tarkoitetaan kykyä ymmärtää toisen kokemusta ja näkökulmaa asioihin. Kykyä asettua toisen tilanteeseen ja tuntea, miltä toisesta tuntuu. Siinä missä ihmisten välisen empatian puutteen voidaan nähdä johtavan rasismiin, voidaan ihmisten ja muiden eläinlajien välillä puhua spesismistä, lajisorrosta.    

Sekä rasismissa että spesismissä tietty osa ihmisistä asetetaan arvoltaan ja asemaltaan joidenkin toisten yläpuolelle.   Se miten kohtelemme eläimiä, on itsessäänkin tärkeä psykologisen tutkimuksen kohde, ei ainoastaan suhteessa ihmisten ennakkoluuloihin. Lihan paradoksilla tarkoitetaan ristiriitaista eläinsuhdetta, jossa toisaalta välitetään eläimistä eikä haluta nähdä niiden kärsivän, mutta toisaalta valitaan lautaselle tuotteita, joiden valmistusta on edeltänyt eläinten tappaminen sekä tavallisesti myös jonkinasteisen kärsimyksen aiheuttaminen.  

Sama pätee myös eläimiin: sanomme pitävämme eläimistä, mutta olemme samalla valmiita hyötymään eläimistä melko itsekkäästi.    Tällaisissa tilanteissa mielemme suojamekanismit vaimentavat ahdistuksen, joka muutoin paljastaisi meille toimintamme ristiriitaisuuden. Psykologisesti tilannetta helpottaa, että olemme jaotelleet eläimet sellaisiin suhteellisen keinotekoisiin luokkiin kuten lemmikit, villieläimet ja tuotantoeläimet. Tämä luokittelu määrittää, kuinka eläintä on sopivaa kohdella. Käytännöt jotka ovat arkipäivää tuotantoeläinten kohtelussa, olisivat lemmikkeihin sovellettuna usein laittomia. Jos esimerkiksi sulkisit suuren määrän koiria häkkeihin, joissa ne eivät mahdu kunnolla liikkumaan, olisit rikollinen niin lain kuin kanssaihmistenkin silmissä. Jos koirien tilalla on kanoja, toimintatapaa kutsutaan elinkeinoksi.    Suurinta osaa tuotantoeläimistä on täysin laillista pitää oloissa, joissa ne eivät koskaan näe auringonvaloa tai edes hengitä raitista ilmaa. Eläimiin soveltamamme luokittelu on keinotekoinen ja kulttuurisidonnainen. Siinä missä koirat ovat meillä lemmikkejä ja naudat tuotantoeläimiä, ovat koirat toisaalla ruokaa ja lehmät pyhiä. Eläimissä itsessään ei ole mitään luontaisia ominaisuuksia, mitkä tekisivät niistä sen enempää kulutustavaraa kuin pyhiäkään, vaan kaikessa on kyse psykologiasta ja tekemästämme luokittelusta.   

Hyväksikäytön psykologia (lisää aiheesta englanniksi: Exploitation is exploitation) on mielenkiintoinen haaste psykologian tutkimuksessa. Monet hyväksikäytön muodot ovat kietoutuneet niin syvälle kulttuuriimme ja elämäntapaamme, että meidän on vaikea kyseenalaistaa niitä. Vaikka ymmärrys eläinten arvosta ja oikeuksista lisääntyy jatkuvasti, tulee ajatus tutkimusten mukaan kohtaamaan vielä paljon vastustusta, aivan kuten esimerkiksi ehdotus tasa-arvoisesta avioliittolaista tänä päivänä kohtaa. Muutos kohti oikeudenmukaisempaa maailmaa on hidas, mutta mahdollinen ja tavoittelemisen arvoinen. (Oikeutta elaimille)"

"Sinähän olet ihan totaalisen höynähtänyt" sanoi äitini eilen minulle puhelimessa. Päätelmä oli syntynyt hänelle parin viime kuukauden aikana hänen luettuaan face-päivityksiäni eläimistä ja syömisistäni. Pahoin pelkään, että samaan johtopäätökseen on tullut moni muukin päivityksiäni seuraava ihminen. Olen ihmetellyt, että milloin päivitykseni käyvät sietämättömiksi face-kavereilleni ja he suorittavat joukkopaon.

Olemme paljon puhuneet terapiassa siitä, että kun keskustellessa ihminen esittää minusta jonkin väitteen, jonka sanoja itse kokee todeksi, niin minun pitäisi oppia kysymään häneltä tarkemmin, esimerkiksi: Miksi ajattelet niin? En ole oppinut tuota taitoa vielä, vaan alan heti ja välittömästi puolustautumaan. Haluaisin todella oppia tuon taidon sen sijaan, että jään itsekseni pohtimaan keskustelun jälkeen asioita ja pyörittämään niitä lopputtomasti mielessäni.

Haluaisinko, että kaikki maailman ihmiset lopettaisivat eläinperäisten tuotteiden syönnin ja käytön?
Kyllä haluaisin.

Uskonko, että se tapahtuu joku päivä?
En tiedä, ainakin toivon maailman muuttuvan siihen suuntaan. Ajattelen, etten ole koskaan kokenut itseäni idealistiksi, mutta tässä eläinoikeusasiassa olen löytänyt itsestäni idealistin, joka haluaa uskoa parempaan tulevaisuuteen ja uskoo voivansa vaikuttaa siihen omilla hyvin pienillä teoillaan.

Tuputanko perheelleni "ainoaa oikeaa" tapaa syödä?
En mielestäni. Poika saa juoda edelleen maitoa, tosin siitä en anna periksi, että sen on oltava luomumaitoa. Mies saa syödä edelleen aamujuustonsa. Hän suostui maistamaan luomujuustoa, ei pitänyt sen mausta ja palasi tavalliseen Oltermanniin. Maistatan heillä lähes kaikkia ruokia, joita itse syön ja väittäisin, että myös heidän vihannesten ja juuresten syönti on lisääntynyt. Ja minä kestän urhoollisesti yökkäysrefleksini, kun marinoidun kanasuikaleen iljettävä haju leviää meidän kotiin.

Ihminen elää aina jossain kanssakäymisessä ja suhteessa muihin ihmisiin ja nyt joudun sopeuttamaan tämän minun oikeani muiden ihmisten erilaiseen oikeaan. En voi sanoa sen olevan helppoa. Olen aina ensimmäisestä avioliitostani lähtien kammoksunut fanaattisuutta (ajattelen sen siis sellaisena käytöksenä, jossa julistetaan sen oman totuuden olevan ainoa oikea totuus) ja nyt ymmärrän itse olevani fanaattisuuden rajalla, minusta ainoa oikea tapa kohdella eläimiä olisi lopettaa niiden syöminen. Siis kaikkien.

Olen pitänyt itseäni suvaitsevaisena ihmisenä ja nyt saan opetella tuon suvaitsevaisuuden ylettymään myös muiden (ihanien ja minulle erittäin rakkaiden) ihmisten oikeaan. Vaikka tässä kirjoituksessa on sivuttu eläintenoikeuksia, niin päällimmäisenä ajatuslankana tässä kuitenkin on minun oma asenteeni, jota pohdin ja jonka kanssa toivon saavani sielunrauhan.

Oma todellisuuteni on vaan niin erilainen, hätkähdin toissapäivän facen uutisvirran kuvia.
Ensin siinä oli kuva makkarapannusta, seuraavaksi oli kuva teurastyöntekijästä, joka pahoinpiteli sikaa ja tämän kuvan alla seuraavan päivittäjän kuva nakeista.

Kun taivaslapseni ilmoitti ryhtyvänsä kasvissyöjäksi teininä, en milloinkaan kysynyt häneltä miksi. Ajattelin vain mielessäni, että totta kai hän tekee niin, koska isosiskonsakin teki niin teininä ja hän on aina tehnyt kaikki samat asiat mitä isosiskokin. Ajattelen tänään niin, että jos hän eläisi, niin hän jaksaisi kuunnella eläinpuheitani (joita kukaan muu ei oikein tahdo jaksaa), hän katsoisi kanssani järkyttävimmät dokumentit, itkisi kanssani ja menisi sen jälkeen tyytyväisenä syömään pihvinsä. Voin myös kuvitella sen hyväntahtoisen vittuilun määrän, jonka hän ammentaisi vegaaniudestani ja minulle se olisi ok.

Meillä oli siitä merkillinen suhde, että hänen seurassaan viimeisinä vuosinaan tunsin olevani hyväksytty ja riittävä ja toivon hänen kokeneen samalla lailla olonsa minun kanssani.

Olen nyt laihtunut niin paljon, että voin taas käyttää yhtä kokoa pienempiä vaatteitani. Laitoin tänään päälleni jakun, jonka taivaslapseni on aikoinaan valinnut. Minusta se oli hieman liian raflaava, hänestä taas se oli oikein hyvä. Ostin siis sen jakun, tänään se on päälläni ja on minun ehdoton lempijakkuni.


maanantai 4. toukokuuta 2015

Eräs juhlapäivä (ja kuinka se kääntyi päälaelleen)

Esitin loppuvuodesta Universumille toiveen Vain elämää -konsertissa: olisipa hienoa päästä Apulannan konserttiin. Olin laulanut (huutanut) juuri ääneni käheäksi SATA!! KESÄÄ!!

Mietimme puolison kanssa miten juhlistaa 20-vuotista yhteiseloa. Kävimme läpi oopperat ja hotelliyöt. Lopulta tulimme siihen tulokseen, että ikä on vain numeroita ja ostimme kaksi lippua Ruisrokkiin. Majoituksen varasimme Naantalista.



Lauantaina esiintyy mm. ihana Haloo Helsinki!, Olavi Uusivirta ja Eva & Manu.

Niin ja Apulanta. 

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Ei kuka vaan mikä

Muutama viikko sitten olin vertaisäidin luona ja juttelimme elämästämme ja maailmankuvastamme lapsen kuoleman jälkeen.

Kuulin yllättyneenä itseni sanovan: Kysymys on siitä mikä, ei kuka.

Kun lapsi kuoli, jouduin miettimään hyvin paljon Jumalaa. Vanha käsitykseni persoonallisesta Jumalasta ei vain enää toiminut. Mitä enemmän luin, sitä avarammaksi maailmani muuttui ja sille löytyi nimikin: ykseys.




Me olemme kaikki yhtä. Ihmiset, eläimet, luonto ja avaruus.
Ei ole mitään minua, on vain me. Minua ei olisi ilman muita.

Olen siis hyvästellyt vanhan käsitykseni  Jumalasta ja saanut jotain isompaa tilalle.

Universaalin rakkauden, hyvän ja tarkoituksen.

Ymmärrän tai luulen ymmärtäväni, että kysymys ei ole uskon määrästä tai kohteelle annetusta nimestä. Joku toinen on nimennyt sen Jumalaksi ja tarkoittaa sillä täsmälleen samaa asiaa kuin minä.
Minun oli vain määriteltävä olemassa olevalle hyvälle uusi nimi.

Ja siksi sanoin ettei kysymys ole siitä kuka, vain mikä.

Minä ajattelen tämän hyvän niin isoksi, että sen sanoman voi löytää jokaisesta uskonnosta mitä maan päällä on koskaan harjoitettu tai opetettu.

Minä ajattelen tämän hyvän niin isoksi, että sen voi löytää akupunktiosta, psykoterapiasta, energiasta, rukouksesta, lääketieteestä, kristallista, halauksesta, toisesta ihmisestä tai eläimestä.



Minä ajattelen tämän hyvän niin isoksi, että siinä on tieto kaiken tarpeellisuudesta, järjestyksestä ja tarkoituksenmukaisuudesta.

Minulla on tänään valtava luottamus siihen, että kaikella on aikansa ja määränsä ja minä koen olevani hengellisempi kuin koskaan aiemmin elämässäni. Minulle hengellisyys tarkoittaa ykseyden syvää ymmärtämistä ja oikein elämistä, siis sillä lailla oikein, joka on minulle oikein juuri tänään.



Minulle on äärimmäisen syvä hengellinen kokemus se, että aina, kun ajattelen taivaslastani, niin näen hänet sieluni silmin onnellisena, rauhallisena, hymyileväna. Aina. Olen yrittänyt saada mieleeni häntä tuskaisena tai huonovointisena, mutta en pysty. Siihen tulee aina päälle tämä hymyilevä ja onnellinen lapsi.

Myös se on minulle hengellisyyttä, että en enää ole jatkuvasti valtavassa tuskassa ja ikävässä. Toki ikävänaaltoja tulee, mutta ne ovat siedettäviä ja helpottavat kun katselen hänen kuviaan ja kuuntelen hänen ääntään.

Sillä loppujen lopuksi, me emme ole erossa, me olemme yhtä.


Pantteri



Minulle tämä Rilken runo edustaa todellisuutta kaikille eläimille, jotka ovat häkeissä, altaissa, kaltereiden takana tai missä muussa tahansa vankeudessa, johon ihminen on ne kahlinnut. 

Vielä kerran Ellenistä

Muistin kirjoittaneeni joskus aiemmin Ellen DeGenrestä ja uuvuttavan etsimisen jälkeen löysinkin postaukseni (tässä linkki siihen), onko siitä todella jo 1,5 vuotta?


Ihailin aivan valtavasti silloin hänen eläniloaan, -voimaansa ja -haluaan. Hän oli minulle elävä todiste siitä minkälainen minä voisin olla joku päivä, yritin vakuuttaa itselleni ettei silloinen tyhjä tuskainen kuori ollut koko totuus minusta. Oli pakko olla jotain muutakin kuin yhä uudelleen ja uudelleen tuleva mustuus ja toivottomuus. Tuijotin samein silmin Elleniä ja kuuntelin hänen nauruaan ja loputonta positiivista asennettaan. Ellenistä tuli noihin aikoihin hyvin läheinen minulle, vietin hänen kanssaan huomattavasti enemmän aikaa kuin puolisoni kanssa.

Uuteena (yli-innokkaana?) vegaanina kuulun lukmattomiin aiheeseen liittyviin ryhmiin, sekä ruoka- että eo-ryhmiin. Törmäsin tällä viikolla videoon, jossa Ellen kertoo lyhyesti oman vegaaniutensa syistä. Minun syyni ovat täysin samat kuin hänenkin.


Vegan sense, Ellen

Ajattelin, että sitten kun olemme molemmat todella vanhoja, ja kun hän ei enää saa tuhansia fanikirjeitä päivittäin, niin minä kirjoitan hänelle ja kerron miten iso merkitys hänellä on ollut elämässäni.

En voisi olla iloisempi kenenkään muun vegaaniuudesta. Erityisesti minua ilahdutti Ellenin sivulauseen viittaus hänen maailmankuvaansa, jonka senkin koen olevan hyvin samanlainen minun maailmankuvani kanssa.



Koen niin valtavan tarkoituksenmukaisena ja merkityksellisenä oman heräämiseni eläinten oikeuksiin. Kun nyt katselen elämääni taaksepäin, niin näen mahdottoman monta tapahtumaa, jotka ovat kaikki johdatelleet minut siihen hetkeen, jolloin ymmärsin etten halua syödä eläimiä tai niiden eritteitä. En näe omaa vegaaniuttani tietoisena järkevänä valintana, syvällisten pohdiskelujen tuloksena. Se vain tuli eteeni ja sanoi tässä olen, tämä on nyt sinun seuravaa juttusi (oletkin päässyt jo tosi helpolla pitkän aikaa).

Sanoin jonkin aikaa, että kaikki alkoi lapseni kuolemasta, nyt olen eri mieltä. Näen kaiken alkaneen jo paljon aiemmin. Itseasiassa ajattelen tämän prosessin alkaneen jo eräässä edellisessä elämässäni. Uskon sellaiseen hyvään karmaan, en rankaisevaan tai kostavaan. Ajattelen, että sielulle tarjoutuu aina mahdollisuus kokea jonkin asian toinenkin puoli. Jos satutat jotain, niin saat mahdollisuuden kokea jossain seuraavassa elämässäsi miltä tuntuu olla satutettu.

Mutta tässä elämässä tapahtuma, joka pakotti minut katsomaan eläinten totuutta silmiin, oli alla oleva teksti Helsingin Rautatieaseman alakerran naistenvessassa.


En ollut milloinkaan ajatellut, siis oikeasti ajatellut sitä, että maito on vasikoiden ruoka, ei ihmisten. En ollut koskaan ajatellut myöskään sitä, että "tuottaakseen" maitoa lehmän täytyy synnyttää. 

Kerran vuodessa.
Neljän vuoden ajan.
Sitten lehmä tapetaan.
Lehmät eläisivät noin 20 vuotta.

Jotta vasikalle tarkoitettu maito jäisi ihmisille, niin vasikat erotaan äideistään 1-3 päivän ikäisinä.

Olen katsellut videoita, joissa äitilehmä huutaa lapsensa perään tai juoksee sen perässä.

Minun sydämestäni murtui pala, kun minä tämän ymmärsin.


Sanat ryntäilivät takaisin

Sanat saapuivat!

Silloin kun aloitin blogin kirjoittamisen kesällä-13, oli pääni aivan täynnä sanoja. Välillä blogin kirjoittaminen oli lähes pakkomielteenomaista, sanat täyttivät pääni ja ne oli saatava sieltä pois. Pitkiä aikoja taisin kirjoittaa noin 20 päivitystä joka kuukausi.

Sitten sanat katosivat ja minä en oikein tiedä, että miksi ja minne. Katosivatko ne terapiahuoneen seinille? Vai eksyivätkö ne runoryhmän luokkahuoneen liitutaululle?

Eilen istuin yksin kotona ja ompelin verhoja mökille. Tarkoitukseni oli ommella ne ompelukoneella, mutta sepäs kasasikin alalangan möykkyyn. Ajattelin,  ettei siinä muu auttanut kuin ommella käsin ja itseasiassa pidän ompelemisesta. Neula viuhuu kankaan läpi ylös alas ja näkyviin jää kaunis pistojen vana.


Katselin niitä ja ajattelin, että vaikka terapeuttini on useammankin kerran tarjonnut ajatusta elämän spiraalimaisuudesta, niin itse kyllä edelleen koen elämäni tieksi. Valtavan pitkäksi eri mittaisten askelten (ja ajoittaisen ryömimisen) muodostamaksi poluksi.

Kuuntelin samalla ihanan rauhoittavaa musiikkia, olen vuosien varrella antanut sieluni levätä useamman kerran näiden munkkien laulun tahdissa.


Ompelin ja ajattelin, että tämä on varmasti ompelumeditaatiota. Olin aina ennen ajatellut meditoinnin tapahtuvan paikallaan, joko istuen tai maaten. Sitten Mindfulness-kursilla yllättäen löysin itseni kävelemästä, ja käsky kuului meditoida siinä samalla. En lainkaan pystynyt siihen, koko energiani meni naurunpurskahduksen pidättelemiseen; kävelimme ympäri työväenopiston tiloja kuin lauma zombeja ja minua nauratti. Siinä vaiheessa kun näin miespuolisen vahtimestarin silmäilevän meitä epäuskoisen hämmästyneenä ajattelin hajoavani palasiksi.

Mutta kyllä ymmärsin idean, läsnäoloa voi harjoittaa myös liikkeessä tai jotain tehdessä. Eilen tunsin sitten tekeväni ompelumeditointia ja tunsin ihan mielettömän suurta iloa ja rauhaa kuluvasta hetkestä. En olisi halunnut olla missään muualla juuri silloin tekemässä mitään muuta, siinä hetkessä oli kaikki.

Ja sitten sanat tulivat.

Niitä tuli valtavina aihekokonaisuuksina, monesta eri suunnasta. Lopulta minun oli keskeytettävä ompelu ja kirjattava ranskalaisin viivoin pääkohdat itselleni muistiin. Olin hurjan iloinen kun sanat tulivat takaisin.

Olin luullut, että meidän yhteinen taival oli päättynyt. Ehkä tuon ajatuksen oli viimeistellyt erään kustantamon hylkäävä päätös kirjastani. Olin kerännyt blogini tekstejä, muokannut niitä vain hiukan ja laittanut paperit postiin viime syksynä. Laitoin niiden saatteeksi kirjeen, jossa kysyin kustantamon mielipidettä siitä, että olisiko teksteistä muokattavissa kirja. Vastauksen, joka tuli kuuden kuukauden kuluttua,  mukaan ei ollut.


Tämä sanojen paluu vahvistaa minun luottamustani entistestään siihen, että niin kauan kuin minä olen avoin, suostun välillä (mitä useammin sen parempi) out of the box -ajatteluun, niin oikeat asiat tapahtuvat oikeaan aikaan. En minä koskaan suunnitellut meneväni neulakammoisena ihmisenä akupunktioon ja nyt olen käynyt siellä säännöllisesti kahden kolmen viikoin välein jo viiden kuukauden ajan. En myöskään haaveillut meneväni ruokakursseille puolisoni kanssa ja villeimmissä unissanikaan en olisi osannut ajatella olevani vegaani joku päivä. Nämä kaikki asiat ovat vain tulleet elämääni, ajattelen niin että minun osuus niihin on ollut suostuvainen ja utelias asenne elämän suhteen: Mitä ihanaa elämällä mahtaakaan olla vielä minulle tarjottavana?


Sanat iholla (ja sielu ruvella)

Minä uskon homeopatiaan, akupunktioon, vyöhyketerapiaan, raakaruokaan, villiyrtteihin, placeboon, noceboon, enkeleihin, henkiin, meedioihin, astrologeihin, energioihin ja universaaliin rakkauteen.

Minun puolisoni on korkeasti koulutettu akateeminen tutkija, joka uskoo tieteellisesti todistettuihin asioihin ja niistä tehtyihiin ja kirjoitettuihin tutkimuksiin.


Olemme olleet yhdessä 20 vuotta ja onnistuneet sovittamaan yhden katon alle kahta täysin erilaista ihmistä.Olemme selvinneet hyvin vaikeista ajoista ja kriiseistä, olemme menneet läpi mahdottoman: lapseni kuoleman.


Olemme oppineet sietämään viimeisen kolmen vuoden aikana korostunutta erilaisuuttamme. Hän kestää kuunnella pienessä ja suodatetussa mittakaavassa minun huuhaa-juttujani ja minä kestän pienessä ja hyvin hatarassa mittakaavassa kuunnella vähättelyä ja ylemmyydentuntoa. 



Jotta elämä ja parisuhde ei olisi liian helppoa, nyt sovitamme yhteen taas kerran aivan vastakkaisia ajatusmaailmoita. Samaan ruokapöytään, jääkaappiin ja ostoskärryyn pitäisi oppia mahduttamaan kahden täysin erilaisen ruokavalion raaka-aineet. Ja epäilemättä tämän opimmekin, miksi emme oppisi.

Meidän seuraava haaste avioliitossa on oppia yhä syvemmin kunnioittamaan toisen mielipidettä ja ajatusmaailmaa, kuunnella kiinnostuneen kunnioittavasti toisen näkemyksiä. Luottaa siihen, että juuri tuolle henkilölle voin kertoa, mitä todella ajattelen ja tunnen.


Itsestäni tiedän, että lapsen kuoleman jälkeen mikään ei koskaan tule olemaan kuin ennen, minut on heitetty uuteen todellisuuteen ja siellä minä mennä ihmettelen. 

Astrologi halusi sanoa muutaman sanan myös avioliitostani. Meidät on yhdistetty tarkoituksella ja miehen rooli on lähinnä olla kuunteluoppilaana tässä elämässä. Kyllä minä myös häneltä opin joka päivä jotain. Opin ihmisistä ja itsestäni, huomaan missä ovat seuraavat kasvunpaikkani.