tiistai 30. kesäkuuta 2015

Minun mössöni

Isäni soitti minulle tänään, puhuimme puhelimessa 27 minuuttia ja 34 sekuntia.
Ilahduin kovasti siitä, että hän soitti. Hän kyseli syövästä ja siitä miten minä oikeasti voin.

Isäni ei koskaan soita minulle ja kysy miten voin.
En minäkään soita hänelle.

Äiti välittää meidän kuulumisemme toisillemme.

Voin aika huonosti.

On toki parempiakin hetkiä, mutta enimmäkseen on hankalia hetkiä.

Ajatukseni kulkevat ympyrää, niillä ei ole alku- eikä päätepistettä.
Ajattelen itseäni, puolisoani, meitä, elämääni, lapsiani, vanhempiani.
Ajattelin päivittäisiä vihlaisuja kainalossani ja siellä olevia imusolmukkeita.

Tuleeko syövän leviämisen pelko olemaan minulle ikuinen kumppani?

On niin paljon ajateltavaa, niin paljon avoimia kysymyksiä.
Tuntuu kuin minulla ei olisi otetta eikä vastausta mihinkään, ei varmuutta mistään.
Kuin olisin ajopuu merellä.

Tulossa ei mistään ja menossa ei minnekään.

Olen nyt kaksi iltaa katsellut Myrskyluodon Maijaa.
Katsoin sen edellisen kerran vuonna 1976, olin silloin 11-vuotias.
En muista juonesta mitään muuta kuin sen, että Maijan lapsi kuoli ja olin siitä sydänjuuriani myöten järkyttynyt. Muistan vain sen miten lohduttomalta minusta silloin tuntui, miten olin pakahtua itkuuni.


Nukun huonosti.
Monina öinä uni ei tule millään, saatan nukahtaa vasta aamuyöllä.
Toisinaan herään monta kertaa yössä.
Välillä nukun yön sikeästi.

Nukkumisessanikaan ei ole mitään päätä eikä häntää.

Ruokahaluni on edelleen todella surkea.
Ostin maanantaina kaupasta kaksi kassillista sellaista ruokaa, joka tuntui minusta mahdollisimman herkulliselta. Olen kyllä saanut syötyä niitä joka päivä ja useamman kerran päivässä. 
Ajattelen, että tarvitsen kaiken mahdollisen terveellisen mitä ruoka-aineista voi saada jotta toipuisin hyvin leikkauksestani.

Pakotan itseni syömään.

Töissä söin tänään pienen Yosan ja puoli litraa mansikoita päivällä.
Iltapäivällä söin kolme porkkanaa.
Kotona söin puolitoista grillattua maissintähkää Keijulla ja kolme uutta perunaa paistettuna kookosöljyssä.
Illalla söin kaksi riisikakkua Tofutilla, maustekurkulla ja punajuurisalaatilla. 
Lisukkeena oli marinoituja herkkusieniä ja valkosipulioliiveja.

Hieman on kevyenlaista tämä ruokani.
Toisaalta en minä mitään kulutakaan.
Ainoa liikuntani on kävely ulos tupakalle.

Vatsavaivoja ei ole ollut viime päivinä lainkaan.
Palleaa sen sijaan vihlaisi usein, tuntui kuin se olisi ollut koko ajan krampissa.
Ehkä olen niin jännittynyt, että lihasjännitys on vaikuttanut palleaani.
Ehkä en ole muistanut hengittää.

Tai jos olen vain luulosairas?

Kesälomani alkaa ensi maanantaina. Kaksi viikkoa.
Sen jälkeen on leikkaus ja kolmen viikon sairasloma.
Ajattelen tulevaa leikkausta joka päivä.

Pelkään eniten leikkauksen jälkeistä kipua.
Se saattaa kestää joitakin päiviä.
Minun kipukynnykseni on täynnä jo entuudestaan, ei minuun mahdu enää kipua.
Ajatuksissani henkinen ja fyysinen kipu mössöytyvät yhdeksi ja samaksi.

Minusta tuntuu kuin koko elämäni olisi taas kerran yhtä mössöä ja elämäniloni olisi hukkunut siihen mössöön.

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Frankly, my dear

"Tulenko mukaan tänään sinne lääkäriin?"

Sata ajatusta lävähtää yhtä aika tarjolle. 

Miksi tulisit?
Mitä itse ajattelet?
Paskaako siellä tekisit?

"Joo. Tule."

Sisällä sellainen pienen pieni orastava ilo ja jokin liikahdus. 
Ehkä hän kuitenkin välittää? Tuolla omalla tavallaan?


Itkin tänään sairaalan käytävällä kunnolla ensimmäistä kertaa koko kahden viikon ja   kahden päivän aikana. Se oli helpotuksen itkua. Elämäni jatkuu vielä ja ilman syöpää. Sanoin myös taivaslapselleni, että emme vieläkään tapaa, sen aika ei ole vielä. Itkin hieman sitäkin. 
Istuin siinä yksin odottelemassa pääsyä sairaanhoitajan luo. Itkin myös sitä, että itken itkuni yksin. Eikä vain tänään, vaan yleensäkin. Tekevätköhän muutkin niin? Ovat reippaita muiden edessä ja romahtelevat yksin? Vai onko sellaisiakin suhteita oikeassa elämässä, joissa käperrytään kumppanin kainaloon ja itketään siellä? 

Minun sydämeni ympärille kasaantui paksu kivimuuri ensimmäisenä päivänä yksin syöpädiagnoosini kanssa. Minuutti minuutilta, tunti tunnilta muuri nousi ja ympäröi lopulta koko sydämen. Itku teljettiin sinne sisälle sydämen seuralaiseksi. 

Nyt minun pitäisi taas kerran purkaa tuo muuri kivi kiveltä ja asettua valmiiksi seuraavalle pettymykselle(kö)?

En ole oikein koskaan osannut näitä ihmissuhteita. Minulla ei ole ollut vankkaa käsitystä siitä, että mikä on oikein ja mikä väärin. Missä menee se raja, jossa luovutaan omasta oikeasta ja mukaudutaan liikaa toisen oikeaan? Jos joku päivä ymmärrän ja näen tuon rajan, niin olen oppinut elämästä jotain. 

Osa minusta sanoo, että anna olla, luovuta, ansaitset parempaa. Lähde pois, äläkä katso taaksesi. 

Osa minusta sanoo, että jos toinen tekee parhaansa, niin voiko kukaan vaatia enempää. Mikä minä olen määrittelemään toisen ihmisen kyvyt.



Katselin tässä eräänä päivänä nuoruuteni suosikkielokuvan, Tuulen viemää. Kolmeen tuntiin ei tarvinnut ajatella mitään eikä varsinkaan ympäröivää todellisuuttani. 

Ajattelin, että tämä meidän mökki on minun Tarani. Tänne tulen yhä uudelleen kasaamaan itseni. Nautin niin määrättömästi tästä hiljaisuudesta, jonka katkaisee ajoittainen lokin rääkäisy tai sateen vaihteleva ropina kattoon. 

Tuo oli merkillinen elokuvakokemus muutenkin tällä kertaa. Perinteisesti olen aloittanut itkemisen toisen dvd-levyn alusta ja jatkanut sitä elokuvan loppuun asti. Tällä kertaa katsoin kaiken kuivin silmin. 

Löysin kuvan, joka sivuaa aihetta. 

Neljäs elämä

Ehkä minä olenkin kissa, jolla on oikeasti monta elämää?

Aloitin juuri neljännen elämäni huoneessa kuusi. 

Ei syöpää muualla. Kohdunpoisto 20.7.2015. 

Vietän vielä jokusen tunnin täällä sairaalassa, sitten pakkaan kassini ja lähden loppuviikoksi lomalle mökille. 

torstai 18. kesäkuuta 2015

Sisälläni on lootuksenkukka

Olen ollut viime päivinä piinallisen tietoinen siitä, että tunne-elämältäni olen taas aivan lapsen tasolla.

Eilen istuin sairaalassa odottamassa vuoroani magneettikuvaukseen itku kurkussa, peloissani ja ihan surkeana. Odotusaulassa luin Gretelin blogiini kirjoittaman kommentin:

"Mitäköhän ihanaa tänään on elämällä tarjota minulle?"
Se, että lantiostasikaan ei löydy syöpää.

Haleja Sinttu <3 nbsp="">


Minä niin kovasti tarvitsin juuri siinä hetkessä tuon kannustuksen ja myötäelämisen ilmaisun, sain siitä ihan hirveästi voimaa ja uskoa siihen, etten todellakaan ole yksin. Minä olen siitä onnekas, että näitä ihmisiä on muitakin, jotka laittavat aamulla aikaisin, illalla myöhään tai sitten siinä välillä viestin tai soittavat. Siitä olen ollut kovin kiitollinen viime päivinä. Vaikka en minä osaa puhua siitä, miltä minusta tuntuu. Kuulostan kovalta, kylmältä ja etäiseltä. Tämä kirjoittaminen on helpompaa minulle.

Vielä pitää odottaa viisi päivää kunnes saan tietää lopulliset tulokset keuhkoista ja lantiosta. Tämä odottaminen ja epätietoisuudessa eläminen on kyllä todella haasteellista. Päivässä on aivan liikaa liian hitaasti kulkevia minuutteja.

Löysin onneksi ihanan meditoinnin. Kirjoitin YouTubeen joko meditointi tai meditaatio ja löysin sieltä tämän:

Kehon rentoutus / Mielikuvamatka - Lootuksenkukka-meditaatio

Olen tuon nyt kuunnellut useamman kerran, eilen kaksi kertaa. Se auttaa valtavasti mielen tyhjentämiseen ja nukahtamiseen. Minulle on hurjan helppo tehdä erilaisia mielikuvaharjoituksia. Tässä meditaatiossa kehoni on kasvualusta Lootuksenkukalle, jalkapohjat ovat juuret ja pään päällä kasvaa tuo kaunis kukka. Meditaatiossa juuret saavat energiaa äitimaasta ja kukka saa energiaa parantavasta valosta, joka minun ajatuksissani on tietysti rakkaus.

Tuota meditaatiota tehdessäni minä tunnen ja aistin hyvin vahvasti parantavan energiavirtauksen itsessäni, varsinkin jalkapohjani kihelmöivät valtavasti. Se ei ole mikään ihme, minun elementtini on maa.

Tuntui eilen hyvältä jutella tyttäreni kanssa, siis tämän elävän tyttären. Näyttää siltä, että molemmat koemme nyt tunne-elämän puolella paljon samoja asioita kuin taivaslapsen kuoleman jälkeen. Ehkä näissä erilaisissa tilanteissa on perustavaa laatua oleva yhtäläisyys kuitenkin: on kyse perimmäisestä kysymyksestä; elämä vai kuolema ja täydellinen voimattomuus ja hallitsemattomuus  noiden vaihtoehtojen edessä.

Viisas tyttäreni muistutti minua taas Jin ja Jang -ajatuksesta. Kaikelle tuskalle ja kärsimykselle on aina, ihan aina, myös vastavoimansa.

Minä olen kasvanut sellaiseen uskoon, että tuo vastavoima on rakkaus. Ja onhan tuota rakkautta minulla aivan valtavasti ympärilläni, itku kurkussa (taas kerran) ajattelen näitä ihania naisia, jotka kannattelevat minua välittämisellään.


keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Musiikkia putkeen vai paratiisiin?

Valvoin koko yön, en nukkunut minuuttiakaan.

Puoli neljä aloin keittää aamukahvia ja kuuntelin kuinka yläkerran teini meni nukkumaan.
Kävin ulkona tupakalla katselemassa lokkeja ja yksi pupukin jolkotteli aivan editseni. Joko se ei huomannut minua, tai sitten sillä oli rautaiset hermot ja iso ego.

Join kahvini ja vaihdoin vuokra-asuntoilmoitusten selaamisen sudokun pelaamiseen seuraaviksi kolmeksi tunniksi.

Hengailen töissä tunnin ja lähden lantion magneettikuvaan. Mukaan otan hyväksi havaittua musiikkia, kuvaus kestää 30-60 minuuttia kotiin tulleen lapun mukaan. Ehkäpä nukahdan sinne putkeen?

Chant, Music for paradise

Mitäköhän ihanaa tänään on elämällä tarjota minulle?

tiistai 16. kesäkuuta 2015

VMP

Laitoin tänään tekstarin sairaalasta matkalla labraan klo 9.32 sille ihmiselle elämässäni, jolle ajattelin ja toivoin tiedon olevan kaikista tärkein, että vatsastani ei löytynyt syöpää.

En saanut mitään vastausta. Odotin kyllä jotain ilonilmausta, mutta kun tunnit kuluivat, niin olisin tyytynyt pelkkään ok vastaukseenkin. 

Kahdelta tämä ihminen soitti, kyseli tuloksia ja kertoi unohtaneensa mainita ettei eilinen puhelinnumero ollutkaan enää tänään toiminnassa.

Jos minulla olisi löydetty aamulla syöpä vatsasta, niin en olisi saanut häntä kiinni.
Kenelle olisin sitten soittanut?

Totesin olevani lähempänä paniikkikohtausta kuin yli vuoteen, pakkasin tavarani ja tulin töistä kotiin.

Pakotin itseni syömään palsternakkaa ja papuja, juttelemaan pojan kanssa normaalisti muutaman sanan ja hymyilemään. (Ai niin, olen näin hyvä teeskentelemään, en muistanutkaan.)

Nyt menen peiton alle loppuillaksi ja myönnän tällä hetkellä toivovani etten olisi koskaan syntynytkään.





Aamun ensimmäinen kahvi

Ensimmäinen helpotus: Kätilöopistolla tehdyssä ylävatsan ultrassa ei näkynyt muuta kuin hyvälaatuisia kystia maksassa. Keuhkoröntgenistä eivät vielä sanoneet mitään.

Oli hurjan tunteikas kokemus käydä Kättärillä, siellä ovat kaikki kolme lastani syntyneet ja lisäksi pari muuta toimenpidettä on minulle siellä tehty.

Itku kurkussa katsoin näitä nuoria pareja vauvamahoineen ja jännittyneine ilmeineen.

Onneksi tulevat vanhemmat eivät tiedä mitä kaikkea voi olla edessä.

Tänään en ole lainkaan itsesäälissä, päinvastoin olen toiveikas.
Lievästi tosin olen närkästynyt siitä, että alakerran kahvilassa ei ollut mitään maidon korviketta kahviin :)

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Olen (ehkä) riittävän hyvä ja kelvollinen

Alan olla yhä vakuuttuneempi siitä, että minulla on (myös?) jotain ongelmia vatsassa, ehkäpä suolistossa. Näyttää siltä, että kivut ja turvotukset liittyvät pääasiassa syömiseen. Ruokahaluni on täysin nollassa, mutta olen pakottanut itseni syömään joka päivä jotain ja kun harvakseltaan syö, niin huomaa helpommin kipujen liittyvän syömiseen.

Pidän itseäni kohtuullisen positiivisesti maailmaa katsovana ihmisenä, mutta tänään en voi välttyä ajatukselta: onko minulla myös syöpä suolistossani?

Olen ollut niin valtavan iloinen uudesta terveellisestä ruokavaliostani ja tässäkö nyt on tulos?

Eilen illalla ennen nukkumaan menoa muistutin puolisoa häälahjastani, kerroin että olisi mukavaa saada se. Aamulla ennen töihin lähtöä kerroin, että minä todella haluaisin sen ja sitten sainkin kovasti odottamani korun. Nyt tuo koru roikkuu kaulassani ja minä pidän siitä valtavasti.

Näin se tämäkin aamu alkoi siis itsesäälissä ja itku kurkussa, huonosti nukutun yön jälkeen.
Nukuin ensin 2-3.15 ja seuraavan pätkän 3.30-6.30.

Olemme terapiassa käyttäneet ajallisesti eniten aikaa siihen, että oma arvoni ihmisenä nousisi omassa kokemusmaailmassani. Että lakkaisin tulkitsemasta ympäriston viestejä niin, että ne tukevat käsitystäni itsestäni: en kelpaa, en ole riittävän hyvä. En ole rakkauden arvoinen.

Olen tässä viime päivinä huomannut, että vieläkin minulla on haastetta tässä asiassa.


lauantai 13. kesäkuuta 2015

Turinoita terassilta

Olen koko tämän vuoden ajatellut, että olen palannut elämään 100 prosenttisesti.
Nämä viimeiset viisi vuorokautta ovat todistaneet sen olevan totta.

Haluan elää. Haluan niin mahdottoman paljon elää ja kokea vielä niin paljon. 

Haluan vielä joku päivä osallistua hiljaiseen, liikkumattomaan mielenosoitukseen.

Haluan vielä lukea niin monta kirjaa.
Haluan niin sanomattoman paljon elää.

Odottaminen on hurjan vaikeaa. Aika ei kulu lainkaan. Mökkikaupat siirrettiin parin viikon päähän. Yksi unelma, joka on jo niin lähellä toteutumista. Haluan ensin tietää, että onko minulla enemmän kuin tämä yksi kesä.

Osa minusta vakuuttelee, että minulla on vain se syövän esiaste kohdussa ja hyvin pian kaikki on niin kuin ennenkin. Osa minusta tuntee ja aistii, miten syöpäsolut etenevät joka paikkaan sisälläni kuin jättiläismäinen mustekala.

Olen ollut hirvittävän väsynyt tämän viikon. Koko kevään jatkunut energisyys on pois pyyhitty. Tein kotikonttorissa töitä torstaina ja perjantaina ja huilailin sohvalla tunnin välein. Minulla on ollut vuotoa nyt jo kuusi viikkoa (siksi hakeuduin lääkäriin ja siellä tuo näytepala sitten otettiin), ehkäpä se jo pelkästään väsyttää? Tai ehkä tämä on psyykkisesti niin iso asia, että olen sen takia näin väsynyt? Totta puhuen aloin jo uuvahtaa muutamia viikkoja sitten. Ihmettelin sitä itsekseni, sillä laajojen verikokeiden tulokset olivat todella hyvät. Halusin tarkistaa kaiken mahdollisen tämän vegaanisen ruokavalioni takia. Mikään niissä tuloksissa ei selittänyt sitä väsymystä.

Minulla on myös vatsa (kohtu?) kipeä ja turvoksissa. Istuminen on hankalaa. 

Taivaslapseni 23-vuotissyntymäpäivä oli tällä viikolla, enkä minä kirjoittanut siitä mitään tänne.

Äitillä on nyt vähän muita kiireitä.



Meillä on tänään 17-vuotishääpäivä.
En saanut lahjaa, se unohtui kotiin.
En saanut kukkia, ei varmaan tullut mieleen tänään kaupassa.

Mieheni ei ehkä ajattele, että tämä voi olla viimeinen hääpäivämme.

Huomenna saan lahjani, se on todella mieluinen.
Näin sellaisen erään Ihanan Ihmisen kaulassa ja tiesin haluavani samanlaisen. 

Etsin sen kuvan ja ostopaikan ja pyysin miestäni ostamaan sen minulle.
Se on melko varma tapa saada mieluinen lahja.


Utajärven sydän

Sydän on vahva rakkauden symboli. Se ilmaisee myös ystävyyttä, myötätuntoa ja elämäniloa. Sydänaiheinen koru onkin ollut suosittu lahja niin ystävysten kuin rakastavaistenkin kesken. Sopiihan se lahjaksi jokaiselle, jolla on ”sydän paikallaan”. Korun esikuva on peräisin Utajärveltä 1800-luvulta.

torstai 11. kesäkuuta 2015

Mennyt rukous

Miten monta kertaa minä sen tein?
Kymmeniä? Satoja kertoja?

Istuin yläkerran vessanpöntöllä, pidin päästäni kiinni, itkin ja rukoilin.

Miksi pidin päästäni kiinni? Ajattelinko, että sisällä repivä tuska räjähtää ulos?
Vai oliko se noita hulluuden rajamailla vietetyjä hetkiä, jolloin pelkäsi mielensä pirstoutuvan?

Miksi istuin vessassa? Oliko se ainoa paikka kotona, jonka pystyi laittamaan lukkoon? Suojelinko poikaani, ettei hän näe minua? Vai meninkö sinne niistämään?

Tapahtuiko tätä vain ensimmäisen vuoden vai myös toisen vuoden aikana?

En minä muista. Nuo hetket vessassa ovat sulautuneet yhdeksi möykyksi ja minun ei varmasti ole tarpeenkaan enää muistaa niitä erillisinä kokemuksina. Sen minä tiedän, etten ole vuoteen tuota enää tehnyt.

Mutta muistan, että rukoilin aina yhtä ja samaa asiaa: saisinpa syövän ja kuolisin pois.

Voi hyvä Jumala, anna minun saada syöpä ja kuolla pois.

Se oli minun rukoukseni silloin.

"Histologinen kuva sopii ainakin atyyppiseen adenomatoottiseen hyperplasmiaan, mutta korkealle erilaistunut karsinoomakin on mahdollinen.

Tutkija: Erikoislääkäri TT"

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Kesän alku

Minulla on syöpä, kohdunrungon syöpä. Tai siis ainakin kohdussa minulla on syöpä, ensi viikon tutkimuksissa selviää, että onko se levinnyt muuallekin.

Tunnenko, että tämä on epäreilua, että olen jo saanut osani elämän varjopuolista ja minulle ei enää kuulu tulla mitään vastoinkäymisiä? En, en minä ajattele niin. Tässäkin asiassa toimii sama ajatus kuin lapseni kuolemassa. 

Miksi minulle piti käydä näin?

Kenelle sitten?
Naapurilleko vai työkaverille tämä olisi pitänyt tulla?
Äidilleni? Tyttärelleni? Ystävälleni?

Miksi ei minulle?

Suomessa joka kolmas ihminen sairastaa syövän elämänsä aikana. Kohturungonsyövän sairastaneista naisista on 90% elossa viiden vuoden jälkeen. Vuosittain siihen sairastuu Suomessa noin 800 ihmistä. Jos minulla on helppo syöpä, niin minulta poistetaan kohtu, munasarjat ja lantion imusolmukkeet. Ehkä vähän päälle sädehoitoa. Sitten jatkan tätä hyvää elämääni yhtä kokemusta rikkaampana. 

Kun gynekologi soitti tämän viikon maanantaina, niin tiesin jo vastatessani puheluun. Olin täysin rauhallinen ja ajattelin, että tälläkin on tarkoituksensa. Minun elämässäni ja maailmassani kaikella on tarkoituksensa. Minä en aina tiedä niitä, jotkut tarkoitusperät luulen selvittäneeni ja ymmärtäväni, toiset tarkoitukset ovat vielä pimennossa. Ehkä minun ei ole tarkoituskaan tietää kaiken tarkoitusta?

Ehkä se riittää, että kokee oman elämänsä merkitykselliseksi? Näkee ja kokee elämän pyhyyden ja kauneuden, elää rakkauden?

Uskon, että tämä elämäni, jota täällä nyt elän ei ole ensimmäinen ja viimeinen elämäni. Tai on se tälle minälle, minun egolleni ainutkertainen. Mutta sille pyhälle, jossa minuuteni asustaa, hengelle tai sielulle tämä elämä on yksi silmänräpäys muutamine kokemuksineen. Ajattelen karman hienoutta, minulle se on mahdollisuus, joka tarjoaa oppimistilaisuudet sielulleni. Tästä ajatuksestä pääsen kysymykseen, joka askarruttaa minua huomattavasti syöpää enemmän.

Mitä minä olen tehnyt (niin valtavan pahaa), miten määrättömästi olen toisia satuttanut, että minun on aina ja uudelleen koettava sellainen tyhjiönomainen, painoton, ilmaton eksistentiaalinen yksinäisyys ja hylkäyskokemus? Ajattelen sen olleen synnyttyäni ensimmäisiä kokemuksiani tästä elämästä ja tämä yksinäisyyden ja erillisyyden tunne on ollut aina jossain määrin minussa, koko elämäni ajan. 

Valvoin suurimman osan viime yötä ja elin uudelleen ensimmäisen yöni tässä uudessa elämässä, jota elin lapseni kuoleman jälkeen. Tunsin silloin olevani täysin yksin koko universumissa ja eristyksissä kaikesta muusta elollisesta. En voinut silloin, enkä tänä päivänäkään käsittää, miten puolisoni pystyi mennä nukkumaan ja jättää minut yksin. Muistan myös sen vuoden, jonka vietin yksinäisyydessä täällä makuuhuoneessa. Tämä yksinäisyys on aika kärkipäässä Vaikeimmat elämäni asiat -listalla.

Toissa päivänä vietin illan yksin kotona tuoreen diagnoosini kanssa. Yksinäisyys ja täydellinen hylkääminen ympäröi minut kuin sumu, jossa ei voi hengittää. Kysymys ei ole nyt miehestäni, väärin- tai oikeinymmärryksestä, kysymys ei ole hänen toimistaan, vaan kysymys on minusta. 

Miksi minä en voi saada parisuhteessa sitä kokemusta, että minulla olisi turvallinen, lohduttava ja rakastava syli, johon käpertyä?

Mikä on tämän aina uudelleen toistuvan kokemuksen tarkoitus? 
Mikä on tämän kivun tarkoitus? Tämän kivun, joka saa minut henkisesti aivan kasaan ja rampautumaan? Kivun, joka saa minut äänettömästi huutamaan: eikö joku voisi joskus rakastaa minua? Joskus? Edes kerran?

Ensi viikolla on keuhkojen röntgen, ylävatsan ultra, lantion magneettikuvaus ja tietysti laboratoriossa verikokeet. Seuraavalla viikolla tapaan lääkärin, kuulen tulokset ja hoitosuunnitelman. Nopeasti tämä meidän yhteiskunta puuttuu asiaan ja pyörät lähtevät liikkeelle. Minulla on valtavan suuri luottamus siihen, että saan maailman parasta hoitoa. 

Minulla on myös rauhallinen ja vankkumaton luottamus siihenkin, että tämä syöpäkin menee niin kuin sen kuuluu mennä. Jos paranen, niin hyvä, meedion luenta käy toteen: tapaan lapseni hyvin, hyvin vanhana mummona.

Jos syöpä on levinnyt, tai leviää ja kuolen siihen, niin hyvä on sekin: näen lapseni odotettua aiemmin. En minä kuolemaa pelkää, en lainkaan. Kuolema on olotilan muutos, jossa toiset rakkaat ovat erilailla lähellä kuin toiset. Olen elänyt jo kolme vuotta ilman yhtä rakasta lastani ja minä tiedän, että minun lapseni ja puolisoni pystyy myös elämään ilman minua. 

Eniten minua huolestuttaa se, että miten lapseni kestävät tämän. Tyttärelleni olen kertonut, pojalle en ole halunnut vielä kertoa mitään. Miksi viedä häneltä pois yhtään onnellista päivää? Lisäksi olen aivan paniikissa tulevista toimenpiteistä ja kivuista, olen hirvittävän huono kestämään näitä eri lääketieteellisiä operaatioita. Kipua en osaa lainkaan käsitellä. 

Murehdin myös sitä, että saanko varmasti sairaalassa vegaanista ruokaa. 







maanantai 1. kesäkuuta 2015

Isoja ruskeita hevosia

Seisoin Senaatintorilla js odottelin turkistarhauksen vastaisen mielenosoituksen alkamista. Kiinnitin huomiota ratsupoliiseihin ja ilahduin valtavasti siitä, että paikalla oli muitakin eläimiä kuin lukuisat koirat. Katselin myös lievästi järkyttyneenä kauniiden ruskeiden hevosten kokoa, ovatko ne todella noin valtavan kokoisin? Tallilla vietetyistä vuosista on jo aikaa niin paljon, että en muistanut milten valtavan isoja eläimiä hevoset ovat.


Ajattelin tietysti molempia tyttäriäni tuolla torilla ja ajattelin, että taivaslapseni ihan taatusti hurraa äidillensä, joka torilla itkua niellen valmistautuu mielenosoitukseen. (Minut tuntevat eivät hämmästy sitä, että minua itketti. Minua itkettää moni asia, mutta erityisesti minua itkettää tietynlainen yhteisöllisyys tai sellainen toiminta, kun monta ihmistä on saman (hyvän) asian puolesta liikkeellä.

Ja sitten tuli iso ikävä, josta kirjoitin tänään päivällä.

Nämä kaikki liittyvät yhteen, sain nimittäin viestin pari tuntia sitten lapseni ystävältä. Uskallan sen kopioida tähän.

"Näin just äsken unta hänestä. Kun kävelin ikkunan luo (minä sisällä ja hän ulkona) siellä se mua odotti ja istu ihan älyttömän kokosen ruskean hevosen selässä ja hymyili. Me ei pystytty puhumaan koska välissä oli lasi, mutta sieltä se katteli ja hymyili. Tän muistan koska hänen hymykuopat oli tosi selkeet ja hiukset ruskeat. Sitten se vilkutti mulle ja lähti ratsastaan sellasta rautaporttia kohti ja samalla teki sen hepan kanssa jotain ristiaskel hommia ja pyöräytti koko kaakin ympäri. Koko unessa oli tosi rauhallinen fiilis ja hän oli jotenkin tosi seesteinen."

Olen jo seonnut laskuissa, en tiedä oliko tämä kuinka monennes kerta, kun saan viestin tyttäreltäni rajan takaa juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsen. Näissä unissa on lähes aina jokin "tunniste", jolla saan sen kytkettyä omaan elämääni tai johonkin tiettyyn tilanteeseen. Ja tuo tunnelma: rauhallinen, seesteisyys. Se ei ehkä ole se tunnetila, jolla tytärtäni olisi tullut kuvailtua hänen eläessään.

Viesti on minulle täysin selvä: Hänen on nyt hyvä olla ja hän on vain ohuttakin ohuemman rajan takana. Hän on ihan tässä lähellä.

Tänäänkin

Katselen kuvavirtaa onnellisista valmistuneista nuorista, alakoulun lopettaneista, ylioppilaista. Ylpeistä ja onnellisista vanhemmista, isovanhemmista ja muista sukulaisista. Lukemattomia kuvia ruusuista ja kauniista hymyistä, kakuista ja kuohuviinilaseista.

Kuva kuvalta ja päivitys päivitykseltä itku nousee sisältäni ja matkaa yhä ylemmäs, lähemmäksi silmiäni. Yritän olla niin kuin en huomaisi sitä lainkaan (toimin siis aivan päinvastoin mitä terapeuttini ohjeistaa) ja kirjoitan onnitteluja, kehuja ja laitan kuviksi sydämiä ja ruusuja.

Maanantai aamu töissä ja työkaveri tulee näyttämään lapsensa ylioppilaskuvat, olinhan vannottanut viime viikolla, että haluan nähdä ne.

Katselen ihanat kuvat läpi ja vihdoin itku saavuttaa silmät ja sydän ottaa vastaan sen tiedon, jonka yritin painaa pois.

Meille ei tule yhden lapsen valmistujaisjuhlia. Ikinä. Koskaan. Milloinkaan.

Minulla on muistot hänestä yläkoulun päättymispäivänä, muiden ihmisten valmistujaisissa. Muistan hänen ilonsa ja puheensa kavereidensa valmistumisista, hän oli niistä vilpittömän iloinen.

Minulla on niin valtava ikävä häntä.

Tänäänkin.