keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Merkillisiä merkkipäiviä

Kun oli lapseni syntymäpäivä alkukesästä, en kirjoittanut siitä mitään. Olin saanut diagnoosini edellisenä päivänä.

Ystävä kävi kuitenkin laittamassa kuolinpaikalle kukkia ja kynttilän. 

Sain kuvan muistoksi hänen 23-vuotissyntymäpäivästään. 

Eilen tuli kuluneeksi tasan kolme vuotta hänen siunaustilaisuudestaan. 



Puhdistus ja tervetuoloa kotiin

Talo hiljenee, iloiset äänet häipyvät pois.
Yritän kammeta itseni sängystä ylös ja se on vaikeaa.
Kivut kovenevat koko ajan, sairaalassa niitä ei ollut juurikaan, 
mutta nyt on ja ne kovenevat koko ajan.
Haparoivin askelin hiivin kylppäriin ja alan riisuutua. 
Vaate vaatteelta paljastuu järkyttävä näky.

Verta, reikiä ihossa. Mustelmia kädessä ja olkavarressa.
Erityisen isot mustelmat reisien sisäpinnoilla.
Iho ruskeana desinfiointiaineesta.
Molemmissa kyljissä isot punaiset jäljet aivan kuin olisin ollut tiukassa puristuksessa jossain ihmispihtipenkissä. Kuin joku lihapala.
Vatsan ympärillä iso neliönmuotoinen punainen jälki. Kuinka kovaa leikkausliinan liimat ovat tarttuneet ihoon ja millaisella voimalla ne on kiskaistu pois?
Yksi auki repsottava tähystyshaava.
Koko vartaloa särkee ja jomottaa.
Iholla olleiden laastareiden liimoja siellä sun täällä.
Vatsa pullottaa kuin olisin viidennellä kuulla raskaana.

Suihkun vesipisaratkin sattuvat.

Seison kylpyhuoneessa ja itken. Katselen runnottua vartaloani ja itken.

Järkeni sanoo, että minua on hoidettu, autettu.
Minut on parannettu.

Miksi minusta tuntuu siltä kuin ruumiini olisi häpäisty?
Kuin se olisi joutunut äärimmäisen väkivallan kohteeksi 
minun ollessani tiedottomana kolme ja puoli tuntia? 

Saan huuhdeltua jonkin verran itseäni, 
puen jotain päälleni ja pakenen sänkyyn takaisin.

Tästä ei voi mennä kuin parempaan suuntaan.

Mikäli ei vatsa tulehdu tai tule virtsatientulehdus.
Tai jos olenkin saanut sairaalabakteerin?

Tai ehkä vain kuolen pois tähän kipuun ja yksinäisyyteen?


Aprillia, Sinttu

Näitä toipilaspäiviä rytmittävät muutamat toistuvat asiat.
Iske mahaläskiin 1,2 cm pitkä neula.
Keitä aamukahvi.
Kävele kuin zombi hakemaan Hesari. 
Pakota itsesi syömään, vaikka ruokahalua ei edelleenkään ole.
Syö jotain terveellistä.
Mene suihkuun huuhtomaan haavoja ja tikkejä.
Ravaa tupakalla.
Jatka saman ajatuslevyn pyörittämistä, jonka aiheina minä, me, elämä ja kuolema.
Hämmästele sitä, että et tunne pienintäkään tarvetta lukea edelleenkään työsähköposteja.
Muun jäljelle jääneen ajan voit viettää sitten somen ihmeellisessä maailmassa.


Olen aika paljon miettinyt AM:n kommenttia edelliseen postaukseeni. 

Olenko minä nyt siinä vaiheessa, että kun olen hyväksynyt tyttäreni kuoleman, niin vielä on hyväksyttävä hänen kuolemansa minuun tekemä haava, jonka kanssa elän loppuelämäni? Ehdinko jo elää alkuvuoden siinä harhassa, että haavaa ei olisikaan? Senkö havainnon tekeminen ja ymmärtäminen oli tämän syöpäepisodin tehtävä? Vai se, että vihdoin alkaisin elää minulle aidosti hyvää elämää ja tehdä sen mukaisia valintoja? Vai se, että minun on todella syytä jatkaa terapiaani kolmannen vuoden ajan?

En tiedä, mutta pidän kiinni edelleen lujasti siitä uskosta, että tälläkin on tarkoituksensa.


Tai jos se onkin sen asian syvällinen ymmärtäminen, ettei minusta koskaan tule valmista. 
Ei täällä. Ei tässä elämässä. 

Se, että luulin jo hetken niin olikin vain aprillia.


maanantai 27. heinäkuuta 2015

Tänään on ollut hyvä päivä

Olen itkenyt tänään useamman kerran.
Väsymyksestä, pettymyksestä ja surusta.

Mutta olen itkenyt myös ilosta ja valtavasta kiitollisuudesta. 

Tänään on ollut hyvä päivä.

Päivällä kävi yksi ystävä ja toi tullessaan mansikoita, aprikooseja ja ihanan koiransa. Toi mukanaan myös paljon rauhallista energiaa.

Viiden aikaan sain kaksi yhteydenottoa, joiden tuloksena minulle tulee vieraita myös huomenna ja ylihuomenna. Tässä kohtaa päivää itkin ensimmäisen kerran kiitollisuudesta.

Illalla tuli toinen ystävä ja toi tullessaan lisää herkkuja. Vegaanisia herkkuja. 
Valtavan hyviä ja mielettömän kauniita herkkuja. Itsetehtyjä herkkuja.


En muista, että minulle olisi kukaan koskaan aiemmin tuonut tällaiset tuliaiset.
Tässä kohtaa itkin toisen kerran kiitollisuudesta.

Naapuri laittoi illalla tarkistusviestin, kyseli vointiani ja muistutti heidän auttavan mitä tahansa tarvitsenkin.

Tänään on ollut hyvä päivä. Tämä päivä on tuonut mukanaan toivonkipinän paremmista päivistä.





sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Muutama repsottava haava

Olen yksin kotona, koska vakuuttelin miehelle pärjääväni yksin. Suorastaan työnsin hänet veneelle.

Ajattelin, että on parempi ja helpompaa olla oikeasti yksin kuin että toinen olisi fyysisesti paikalla, mutta henkisesti miljoonan mailin päässä.  Minua ei lohduta lainkaan, jos toinen makaa mykkänä sohvalla, kun itse olen tuskissani sängyssä tai muuten vain hengailee kotona golfin peluun välillä. Olen kokenut sitä yksinäisyyttä riittävästi eikä psyykeni enää kestä sitä.

Varsinkaan nyt.

Olen niin romuna etten olisi kestänyt enää yhtäkään puolisolta tulevaa välinpitämättömyyttä tai vähättelyä. Ei enää yhtäkään viestiä siitä, ettei minulla ole mitään väliä. Yksikin sellainen viesti, niin alkaisin kirkua tai kiskoa hiuksia päästäni tai saisin jonkin muun hysteerisen oireen.

Ja pärjäänhän minä yksin. Totta kai minä pärjään yksin. 
Äitini on aina sanonut minua vahvaksi. Voisinko olla Maailman Vahvin Nainen?

Olen yksin haudannut lapseni, surrut yksin hänen kuolemansa, yksin kantanut ikäväni ja olen yksin kestänyt traumani. Mikä voisi olla tuon vaikeampaa? Syöpä tai syövän esiaste tai fyysinen kipu ei ole mitään verrattuna tuohon aiemmin koettuun. Toisaalta taas tuo aiemmin koettu vaikuttaa edelleen jokaiseen tunteeseeni, ajatukseeni ja kokemukseeni.

Kyllä minä kestän yksin kipuni ja toivottomuuteni. Minä suorastaan teen elämäni sellaiseksi. 
Minulla on aitoja, välittäviä ja tuntevia ystäviä. En soita heille, enkä vastaa heidän puheluihinsa.

En tiedä miksi toimin näin.

Sen sijaan laitoin eilen kuvan sille ystävälle, jonka tiedän olevan järki-ihminen ja melko kyvytön eläytymään kenenkään toisen tunne-elämään (koska hänellä itsellään ei juurikaan sellaista ole).


Kotiin tultua huomasin, että yhdessä tähystysreissä neljästä ei näkynyt lainkaan iholla tikkejä ja se oli kaikista kipein kohta vatsassani. Laitoin kuvan tälle sairaanhoitajaystävälleni ja ihmettelin tikittömyyttä ja haavan repsottamista. Hän sitten soitti minulle.

"Hahahhahhhaaa, siellä on sitten otettu kuva haavasta!"

Kerroin, että se huolettaa minua ihan hirveästi ja pyysin, jos hän voisi tulla katsomaan sitä. Äänestä kuulin, ettei hän ollut kovin innostunut asiasta, mutta lupasi tulla sunnuntaina illalla. Aamulla katsoin, että tähystysreikä oli alkanut "kuivua", joten laitoin viestin ettei tarvitse tulla.

Miksi jatkuvasti hakeudun tällaisten ihmisten seuraan? Viehättääkö minua heidän erilaisuutensa niin paljon? Vai onko tämä yksinkertaisesti se tutuin ja sitä kautta turvallisin ihmistyyppi?

Empatiakyvytön ja itsekeskeinen kusipää.

No rehellisyyden nimessä on hänen puolustukseen sanottava, ettei hänellä ole aavistustakaan siitä pään sisäisestä helvetistä, jonka olen läpikäynyt diagnoosini jälkeen. Hänellä ei myöskään työnsä puolesta ole kokemusta leikkauspotilaista. Joten olen varmasti taas kohtuuton, kun odotin viestini menevän perille sanomalla että olen itkuinen ja huolissani. Olen vähän niin kuin koira, joka antaa omasta mielestään elein ja ilmein ihmiselle ensin hienovaraisia viestejä ja kun niitä ei ymmärretä eikä niihin reagoida, niin koira antaa huutomerkin kokoisia viestejä ja siltikään suurin osa ihmisistä ei näitä viestejä näe.

Jos minä olen soittanut ja pyytänyt apua, niin minulle se on huutomerkin kokoinen viesti. Mutta ehkä on niin kuin äitini on minulle aina jankuttanut: ihmiset eivät toimi (eikä varsinkaan hän), niin kuin minä toivoisin. Olen vain niin piinallisen epätietoinen siitä, että saako ihmisiltä odottaa mitään? Vai pitäisikö minun olla niin kuin koira, joka vain lopulta sopeutuu ihmisen "kuurouteen" ja "sokeuteen".

Jos puhutaan erikoismerkeistä, niin olen tällä hetkellä valtavan iso kysymysmerkki itselleni? 

Miksi pidän välimatkan päässä aidosti välittävät ihmiset? Suunnittelin jo hetki sitten soittavani eräälle aidosti välittävälle ja empatiakykyiselle ihmiselle, kertovani tämän kaiken ja itkeväni kunnon itsesääli-itkut päälle. En kuitenkaan tehnyt niin. Itkaisin yksin ja päätin kirjoittaa tämän. Kun bloggaan, tekstailen, whatsappaan tai mesetän, niin pidän ihmiset juuri sopivan välimatkan päässä itsestäni. Annan murusia ja otan vastaan hätäapulaastareita kirjallisten vastausten muodossa.

Tänään ajattelen minulla olevan yhtä repsottava haava sielussani kuin tuo tähystysreikäkin oli eilen. Kaikista surullisinta tässä on se, että luulin jo tuon sieluni havaan olevan melko hyvin arpeutuneena ja hyvää vahtia paranemaan päin terapian tuloksena.

Taisin taas kerran erehtyä.



               Ofelia, I will meet you there

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Alakuloiset ajatukseni

Kuvattu klo 6.57 Kätilöopistolla osaston 8 ikkunasta 24.7.2015.

En ollut osannut varautua siihen, että osasto on täysin identtinen sen osaston kanssa, jossa olen kolme lastani synnyttänyt.

Odotin hoitajaa muistojen tulviessa mieleeni ja nielin kyyneleitä.
Minä muistin jokaisen lapseni syntymän ja tunteet, joita koin.

Leikkaus on nyt tehty ja olen kotiutunut jo aamupäivällä.
Kipuja on jonkin verran, erityisesti sängystä nouseminen on hankalaa ja kivulianta.

Perhe pakkasi kassinsa ja lähti kahden viikon purjehduslomalle.

Minä jäin yksin kotiin.

Olen alakuloinen ja minua itkettää koko ajan. Ehkä se on ihan hyvääkin jännityksen ja pitkän odotuksen purkautumista. Helpotusta siitä, että pärjään näiden kipujen kanssa.

Saatan itkeä myös ikävääni, tyttäreni on mielessä koko ajan.
Minä muistan niin valtavan hyvin hänen syntymänsä ja sen miltä hän tuntui, tuoksui ja näytti pienenä vauvana.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Hoitotestamenttia hiomassa




                                kirjoitan hoitotestamenttia

                                               eihän sitä koskaan tiedä

                                                         milloin on aika lähteä


                                jos minä kuolisin


                                                           tänään



                                toivoisin, että minut muistetaan

                                                       taivaslapseni muiston vaalijana 

                                                       eläinten oikeuksien puolestapuhujana

                                                       puunhalaajana



                                näitä ei hoitotestamenttiin kirjoiteta


tiistai 21. heinäkuuta 2015

Apua rajan molemmilta puolin

En ikinä pyydä apua, en ole koskaan pyytänyt.

Kuluneen kolmen vuoden aikana muistan kerran pyytäneeni itselleni apua. Olin ensimmäisten kuukausien aikana psykologin luona ja sain täysimittaisen paniikkikohtauksen ja luulin tukehtuvani. Silloin sanoin hänelle: auta minua!

Psykologi tuli luokseni, otti tiukkaan syleilyyn ja alkoi hengittää korostetusti. En muista sanoiko hän, että hengitä kanssani vai teinkö sen automaattisesti. Kohtaus kuitenkin helpottui.

Ajattelin eilen illalla leikkauksen jälkeistä viikkoa ja kotona yksin olemista. Pohdin hetken äitini tarjousta mennä hänen luokseen hoidettavaksi. Ajattelin kaikkia vegaanisia ruokiani, purkkeja ja purnukoita. Ajattelin kantokieltoa ja äidin (tuntikausia kestäviä) rytmihäiriöitä.

Ajattelin myös niitä ihania ystäviäni, jotka asuvat samassa kylässä kuin minä, ja otin puhelimen käteeni, soitin heistä kahdelle ja kysyin: voitko auttaa minua, jos tarvitsen apua? Voitko käydä apteekissa tai kaupassa, voitko tulla katsomaan minua, voitko pitää kädestä kiinni ja lohduttaa jos olen aivan surkea?

Heille molemmille se sopii oikein hyvin. Mietin vielä jos tekisin kolmannen samanlaisen puhelun, tai voinhan soittaa myöhemminkin mikäli siltä tuntuu.

Tänään puhuin puhelimessa ystävän kanssa, joka on valmis pakkaamaan kassinsa ja tulemaan tuntien matkojen päästä minua auttamaan.

Olen saanut niin valtavasti tsemppiviestejä, ettei kukaan olisi voinut pyytää niitä enempää. Luonnollisesti olen äärettömän kiitollinen jokaisesta niistä. Yksi ihana laittaa ihanien ruoka-annosten kuvia, toinen laittaa suloisesta lapsestaan kuvia, kolmas kirjoittaa lapseni nimen hiekkaan, neljäs käy lapseni kuolinpaikalla viettämässä hetken (ja laittaa vielä kuvankin siitä) jne jne.

Diagnoosista lähtien myös terapeuttini on koko ajan kertonut olevansa valmis tapaamisiiin, kertonut olevansa siellä minua varten.

Kaiken tämän minua ympäröivän aidon välittämisen ja rakkauden keskellä tunnen olevani maailman yksinäisin ihminen koko maailmassa. Meillä riittää vielä paljon puhuttavaa ja tehtävää terapiassa kolmannen vuoden aikana, en enää pohdi lainkaan terapian lopettamista.

En tiedä kuinka monta kertaa se on jo tapahtunut kolmen vuoden aikan. 10? 15?
Kun minulla on ollut erityisen vaikeaa, niin 1-2 päivän toimitusviiveella tulee viesti lapseltani.
(Täsmällisyys ei ole koskaan ollut hänen hyveensä)

Viime viikko oli tämän vuoden vaikein viikkoni ja sain alla olevan viestin eräältä Ihanalta Ihmiseltä:
sunnuntaina myöhään illalla.

"Näin taas unta hänestä! On ihan älyttömän pitkä ja ihan kaikkea en kunnolla muista mut kirjotan sulle kuiteski. So bare with me.

Istuin valkosessa pyöreässä pöydässä. Käännään päätä mun edessä olevaan tuoliin ja hätkähdön ihan perkeeleesti koska hän istuu mun edessä ja hymyilee. (Tässä vaiheessa ikävä viilsi ihan hullun kovaa).


Sitten jutellaan siinä NIITÄ NÄITÄ 😂 mitä hänelle kuuluu ja miten menee. Sitten hän on lähössä pois. Häipymässä lasin läpi taas.  Sanon sille että älä mee. Mun täyty käyttää kaikki mun voimat että sain hänet jäämään. Jäi kuiteski. 

Kysyin et oliks järkevää kuolla ja hän vastas et ei ollu. Ja sitte että tuleeko hän käymään sun  luona. Vastas että joo on aikeissa. Kysyin kanssa et tajuutko mitä me joudutaan käymään läpi ja kuinka hullu ikävä meillä on. Vastas että joo. Kaikki on kyllä tiedossa. Sitten lähettiin kävelemään pois, ja moikkaamaan hänen jotain tuttuja en millään muista että ketä he oli. Kysyin et miten hän pääsee käymään täällä niin usein,  niin hän vastas, että koska on niin paljon keskeneräisiä asioita(?). On monta ihmistä joilta pitäis pyytää anteeks. Ja sua sillä on ihan älytön ikävä kans. 

Enempää en oikeen muista. Rauhasta hän puhu kans. Ja sitten sano et on ollu jo liian pitkään mun kanssa ja yhtäkkiä oltiinki laivankannella ja sitten hän liisi horisonttiin."

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Huuda ilosta! (Ja jatka valehdellen)

Sain postia Kätilöopistolta; leikkaukseni siirtyi viidellä päivällä eteenpäin. Kirje pilasi sen vähänkin lomatunnelman, mitä minulla oli, romutti matkani, jota olen odottanut vuoden, sotki huolellisesti suunnittelemani työkuviot ja jättää minut yksin kotiin toipumaan leikkauksesta, kun muu perhe menee purjehtimaan.


Kahden viikon loman aikana on ollut kahdenlaista säätä, satanut ajoittain tai jatkuvasti. 
En ole uinnut vielä kertaakaan tänä kesänä.


Olen surrut ja itkenyt nyt viikon ajan lapseni kuolemaa enemmän kuin koko alkuvuonna yhteensä.
Hänen kuolemastaan tuli keskiviikkona kuluneeksi kolme vuotta.


Olen kokenut valtavaa yksinäisyyttä monta viikkoa, kuin olisin ainoa ihminen koko maapallolla.
Tunnne on kohtuullisen järjetön siihen nähden, miten paljon olen ollut tekemisissä ihanien ja rakkaiden ihmisten kanssa.


Lämmitin eilen saunan ja lauteilla istuessani ajattelin mökin olevan suurin syy sille etten täytä avioeropapereita. Minusta tuntuu, että pettymyskiintiöni alkaa olla täynnä.


Mieleni asuu mustuudessa ja en masennuksen asiantuntijana osaa sanoa, olenko masentunut.
Vai kenties pelkästään voimaton, ahdistunut, peloissani, surullinen.


Nukun huonosti ja en muista uniani.
Voisiko joku selittää miksi en näe lastani unessa.


Odotin niin kovasti poikaani ja hänen tyttöystäväänsä tänne mökille viikonlopuksi.
He eivät tulleet.


Olen useamman kerran ajatellut tällä viikolla, että olisiko se kaikille meille parempi, jos leikkauksessa tapahtuisi jotain ja minä siirtyisin ajasta ikuisuuteen. Ehkä tätä elämää on nyt nähty ihan riittävästi. 






keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Proteiini pitää naisen kasassa

Proteiinia!

Kiitos lievän rakkaudellisen painostuksen Gretelin suunnalta hain kaupasta eri proteiinivalmisteita.
Saan tungettua niitä mehustamiini ruokiin ja smoothieihin.



Tähän sinilupiiniin tutustuin viime viikolla, Suomessa on yritys nimeltään Palkoinen, ja he myyvät fermentoituja herneitä, mustapapua ja sinilupiinin siemeniä. Kuulosti todella hyvältä, minulle ei oikein nappaa soija- ja tofuvalmisteet.
Tämä Spirulina jäi hyllyyn, 159 euron kilohinta ei oikein napannut.