keskiviikko 12. elokuuta 2015

Välitilassa taas

Minulla ei ole sanoja kertomaan miltä minusta tuntuu.

Olin eilen terapiassa ja annoin 1,5 tunnin raportin menneestä kahdesta kuukaudesta.
Raportointi ei ole sama asia kuin tunteista puhuminen.

Minulla ei ole edelleenkään mielessäni ratkaisua tai oikeaa suuntaa, mihin lähteä kulkemaan.
Minä leijun, minä ajelehdin, päivästä toiseen.

Sairasloma jatkui kahdella viikolla ja toistaiseksi se on tarkoittanut aamupäivisin työn tekemistä kotona ja sitten kun vatsa ei enää kestä istumista, niin makaamista terassilla puutarhatuolissa.
Illat makaan sohvalla ja yöt sängyssä.

Luulin, että tyttäreni kuoleman jälkeinen välitila oli ainutlaatuinen kokemus elämässäni, mutta erehdyin.

Olen taas välitilassa. 

En tiedä mikä on totta ja mikä ei.
En tiedä mikä on oikein ja mikä ei.

En tiedä mitä minä elämältäni haluan.

Laitan tähän vain kuvia, joissa on tekstejä, jotka koskettavat minussa jotain.








perjantai 7. elokuuta 2015

Luolassa vai luolan ulkopuolella?

Kahden viikon kivuliaan sairasloman jälkeen olen päässyt mökille.

Perhe kotiutui eilen illalla purjehdusreissulta ja kotimme täyttyi onnellisista ja ruskettuneista ihmisistä. Erityisen iloinen olin tyttäreni puolesta, hänellä ei aina ole helppoa ja hän todella oli tuon hyvän reissun ja mielentyyneyden tarpeessa. Aina hän on kaunis, mutta silloin kun hänellä on rauha sielussaan, niin hänestä loistaa lähes ylimaallinen kauneus, joka tulee sisältä. Eilen hän säteili niin, että minä purskahdin itkuun hänet nähdessäni.

Miten ihanalta tuntui maata lähes koko päivä tänään ulkona, sekä keinussa pihalla että puutarhatuolissa terassilla. Todeta, että kesäkukat ovat säilyneet hengissä kolmen viikon mökkitauosta huolimatta.

Kotona tuntui jatkuvasti, että happi loppuu. Täällä ei tunnu siltä. 

Jos en koe ihmeparantumista, niin joudun jatkamaan sairaslomaani vielä ensi viikon. Toipuminen näyttää olevan todella hidasta. Onni on kuitenkin se, etten saanut mitään jälkitauteja tai -tulehduksia.

Olen alakuloinen kokoajan. Tuntuu, että voisin purskahtaa itkuun millä hetkellä hyvänsä. Silti koen etten ole masentunut. Sekin on hyvä asia.

Odotan ensi viikon terapiaa, edellisestä kerrasta taitaa olla jo pari kuukautta. Kaipaan tervettä peiliäni, josta voin peilata näitä lukuisia päässäni pyöriviä ajatuksia ja kysymyksiä. Olen niin motivoitunut löytämään taas ne vastaukset sisältäni. Kyllä minä tiedän niiden siellä olevan, en vain löydä niitä yksin.

En olisi selvinnyt kuluneesta kahdesta viikosta myöskään yksin. 

Luonani on vieraillut iso joukko ihania ihmisiä ja ajattelen pysyneeni järjissäni heidän sekä muiden soittaneiden ja viestitelleiden avulla. 

Olen valtavan kiitollinen näistä ihmisistä elämässäni.

Sain yhdeltä näistä ihmisistä uuden laulun eilen.



sunnuntai 2. elokuuta 2015

Saman katon alla

Minä luulin, että olen tänään ihanalla mökillä kahden ihanan naisen kanssa.
Luulin, että olen heidän kanssaan viikon.

Meren rannalla.


Sen sijaan itkeä tihrustan kotona ja julkaisen raivokkaasti vegaani-päivityksiä facessa.
Päivän ainoat vaihtelut muodostuvat siitä, että makaanko sängyssä vai sohvalla ja sattuuko vatsaan paljon vai vähän.


"Itsesääli ja henkinen taantumuksellisuus ovat aina viihtyneet saman katon alla."
Sylvi Kekkonen