keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Huone, joka ei katoa

Makaan silmät kiinni pehmellä sohvalla lämpimän filtin alla.

Missä kohtaa kehoa tuntuu se tunne, että olet huono ja epäonnistunut?
Kasvoissa.
Mitä sen tunteen takana on? Mikä kokemus tai tunne on aiheuttanut tuon?
Olen aivan yksin (ja minua alkaa itkettää).
Missä kohtaa kehoa tämä yksinäisyys ja suru on?
Kaulan ja alavatsan välillä, se tunne menee edes takaisin, ylös ja alas, koko ajan.
Minkä ikäinen on se pikku-tyttö ollut, joka on kokenut olevansa aivan yksin?
Neljä - kuusi- vuotias.
Missä se pieni tyttö on nyt?
No siellä isossa tyhjässä huoneessa taas. Ihan yksin.
Mitä tyttö tekee siellä?
Istuu keskellä lattiaa, polvet koulussa, kädet polvien ympärillä pää painuneena alas.
Miltä tytöstä tuntuu?
Hän on lohduton ja surullinen.
Mitä tyttö kaipaisi nyt?
Turvallisia ja lohduttavia käsivarsia ympärilleen.
Voisitko sinä mennä lohduttamaan tuota pientä, kaikella sillä tiedolla ja taidolla, mitä sinulla aikuisena on?

Istun pienen tytön viereen ja laitan käsivarteni hänen ympärilleen. Tyttö on ensin jäykkänä, mutta rentoutuu ja painaa lopulta päänsä kaulalleni ja itkee. Olemme hyvin saman näköiset, meillä molemilla on lyhyet hiukset. Olemme kuin kaksi siskosta.

Kuulen lohduttavat sanat, joita voin kertoa pienelle tytölle. Ymmärtävät, rakastavat sanat, jotka kertovat pienelle että kaikki on nyt hyvin.

Mitä nyt tapahtuu?
En minä osaa olla aikuinen ja lohduttaa. Istumme nyt molemmat lattialla ja itkemme yhdessä. Olemme molemmat aivan yhtä lohduttomia.
Kuka tai mikä voisi olla sellainen, joka voisi tulla sinne huoneeseen teitä molempia lohduttamaan? Se voi olla mikä vaan, ihminen, enkeli, jumal- , taru- tai henkiolento. Löydätkö ketään siihen tehtävään?

Nyt sattuu liikaa, teen siis sen missä olen taitava. Suljen huoneen oven, laitan ulkopuolelle ison säpin varmuudeksi. Leijailen pois tilanteesta. Sitä ei ollut lainkaan. Näin olen selvinnyt elämästäni viisikymmentä vuotta. Suljen kivun pois. Sitä ei ole lainkaan.

Päätä on alkanut särkeä. Sydän tykyttää sataa ja poukkoilee rinnassa.
En voi pitää filttiä tai puseroa kaulalla, kurkku on alkanut kuroutua umpeen.

Puhelemme selviytymisestä ja välttelemisestä. Tunteiden tunnistamisesta, kohtaamisesta. Hyväksymisestä. Terapeutti haluaa lukea minulle pätkän teoriaa traumasta, dissosiaatiosta ja välttelemisestä.

Pyynnöstäni hän lukee sen lempeästi kuin lapselle iltasadun.

Päätä ei enää särje, sydän on rauhoittunut ja kurkku palautunut normaaliksi.

Kiitos ja moikka, nähdään taas kahden viikon kuluttua!



torstai 3. syyskuuta 2015

Montun reunalla

Olen jo taas montun reunalla.
Se on huomattavasti parempi paikka kuin montun pohjalla.

Sain viikko sitten (viisi viikkoa kohdunpoiston jälkeen) patologin lopullisen lausunnon, jossa todettiin ettei kohdussa ollut pitkälle edennyttä sairautta ja että lisätoimenpiteitä ei tarvita.

Aloin toipua leikkauksesta oikeastaan vasta kolmen viikon jälkeen, nuo kolme viikkoa olivat elämäni fyysisesti kipeimmät viikot. Olen todella iloinen, että ne ovat nyt takana.

Tämä oli ihmeellinen kokemus. Se teki minut taas kerran hurjan haavoittuvaksi ja puolustuskyvyttömäksi. Tämä herkkyys on jäänyt päälle, itken tai liikutun päivittäin, joskus monta kertaa päivässä.

Syyt ovat monenlaiset.

Ikävöin tytärtäni.
Murehdin tuotantoeläimiä.
Suren ystävän puolesta.
Näen koskettavan videon.
Luen onnellisen tarinan.

Jos minun pitäisi valita täydellisen tunteettomuuden ja tämän minun normaalini välillä, niin valitsisin oman tunne-elämäni. Kaikesta huolimatta. Kyllä minä haluan kokea elämän suuret ilot kuin myös suuret surut. Uskon taas siihen, että suurikin tuska voi olla kantajallensa siunaus, se voi opettaa kiitollisuutta ja rakkautta. Se voi saada kokijansa näkemään herkemmin myös hyvää ja kaunista.

En enää koe ajelehtivani päämäärättömästi. Menen kyllä eteenpäin, mutta en vain tiedä minne. Tarvitseeko sitä aina tietääkään? Enkö tiedä jo riittävän hyvin, että ei ihminen voi elämäänsä hallita?

Minun syksyyni ja talveeni on aina kuulunut kynttilöiden polttelu. Uutena asiana minulle on tullut tieto siitä, että edelleen osassa kynttilöitä on eläinperäistä steariinia tai mehiläisvahaa. Helpottuneena luin www.vegaanituotteet.net -sivuilta listan kynttilöistä, jotka ovat vegaanisia, voin siis jatkaa kynttilöiden polttelua tänäkin syksynä.

En ole ilmoittautunut nyt syksyllä yhteenkään jumppaan tai harrastuskerhoon. Minulla on toinen iso projekti alkamassa. Projektin nimi on Minä itse ja minun fyysisen kehoni. Olen nyt laihtunut viime syksystä 21 kiloa. Se kuulostaa dramaattisemmalta kuin mitä se oikeasti on, lähtöpainoni oli todella korkea. BMI-indeksin mukaan minulla on edelleen lievä ylipaino. Yhtäkään kiloa en ole laihduttanut, ne ovat vain itsekseen sulaneet mielialalääkkeiden lopettamisen ja vegaanisen ruokavalion myötä. BMI ei minua mietitytä tällä hetkellä lainkaan, enemmän pohdin kehoni terveydellistä tilaa. Missä kunnossa olen, syönkö oikein, saanko kaiken tarvitsemani?

Menen tänään Inbody-mittaukseen, siinä selvitetään lukemattomia asioita kehon nestetasapainosta lihasmassaan. Ravintovalmentajalle olen varannut ajan syyskuun puolenvälin paikkeille. Olen oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni todella havahtunut siihen, kuinka tärkeää on pitää huolta myös tästä kehosta, jossa sieluni majailee. En tiedä vielä missä muodossa ja miten usein alan kohentamaan fyysistä vointiani jumpalla tai liikunnalla, mutta siihenkin saan ammattilaisen apua.

Psyykistä hyvinvointiani jatkan edelleen terapiassa, tahdiksi on nyt sovittu joka toinen viikko 1,5 h. Ajatus terapian jatkumisesta tällä määrällä tuntuu oikealta ja tarpeelliselta tällä hetkellä. Kulunut kesä kertoi minulle etten ole niin vahva kuin olin kuvitellut.

Jotenkin tänään haluan uskoa taas siihen, että kyllä tästä vielä hyvä tulee.
Minun elämästäni.