maanantai 12. lokakuuta 2015

Päämäärätön polku

Tekisipä mieleni kirjoittaa jotakin, ilman yhtäkään ajatusta valmiina päässäni. Voiko niinkin kirjoittaa päiväkirjaansa? Jopa tällainen projektiorientoitunut ihminen, jolla yleensä on melko kirkaana mielessään tavoitteet ja vaiheet tavoitteiden saavuttamiseksi?

Olen muutamia kertoja yrittänyt terapiassakin vikistä jotain tavoitteiden määrittelystä. Terapeutti on katsonut kohtuullisen lempeästi minua ja sanonut ettei tällä matkalla ole päämäärää, vielä ei ole tiedossa minne menemme, se selviää matkan aikana vasta.

Vai niin.

Sisäinen kirjanpitäjäni on kuitenkin löytänyt elämästään muita osa-alueita, joissa on voinut määritellä päämäärän.

Haluan olla mahdollisimman terve. Sekä psyykkisesti että fyysisesti.

Psyykkistä puolta tervehdytän terapiassa, fyysinen on omilla harteillani. Tai ei ihan niinkään.

Minulla on ravintovalmentaja, joka opettaa minua syömään oikein ja terveellisesti.
Minulla on Personal Trainer, joka opettaa minua liikkumaan oikein ja terveellisesti.

Minulla olisi myös akupunktiohoitaja, jos vain saisin ajan varattua hänelle. Hänen kanssaan mieleni keskityy tupakoinnin lopettamiseen.

Se on jotenkin vitsikästä huomata, miten nollasta lähden liikkeelle sekä ravinto- että liikunta-asioissa.

Ensimmäisessä kuntotestissä opettelin kävelemään nopeasti. Se tuntui aivan mahtavalta. Kun lapsen kuoleman jälkeen yhteys omaan kehoon katosi kuukausiksi, niin nyt palasin eräällä koulun hiekkakentällä (yli kolmen vuoden jälkeen) sellaiseen maailmaan, jossa aivan tavalliset ihmiset kävelevät nopeasti. Vauhdikkaasti, tuuli korvissa humisten. Onko todella tällaistakin elämää olemassa?

Ravintovalmentaja puolestaan on kertonut veden juomisen tärkeydestä, proteiineista, kuiduista, rasvoista ja kahvista. Olen ollut keittiössäkin kuin lapsi, joka opettelee uusia (vegaanisia) ruokia. Vanhat reseptit eivät enää toimi, niissä on eläinperäisiä ainesosia. Eilen näin hämmästyttävän näköisen (vihanneksen?) ruokakaupassa, lapussa luki että se on myskikurpitsa. Ostin sen ja opettelen tekemään siitä jotain ruokaa.

On toisaalta aika vapauttavaa myöntää itselleen avoimesti, että maailmassa on paljon asioita, joita en osaa. Ilahduttavaa on myös havaita, että voin oppia uusia asioita.

Eilen opettelin nousemaan sohvalta, tuolista ja sängystä ylös kehoani ja lihaksiani käyttämällä.
En vängännytkään itseäni ylös käsivoimin omituisesti pungertamalla.
Olen myös opetellut kävelemään suorassa. Monta kertaa päivässä oikaisen varteni siitä etukumaraisesta asennosta, jossa olen tottunut liikkumaan.

Olen myös terapiassa puhunut tästä halustani kävellä ja tulla johonkin tilaan kuin Saban kunnigatar.
Itsevarmana, luottavaisena, avoimena. Mukanani tietoisuus, että kelpaan itsenäni.

Ehkä tuo aika lapsen kuoleman jälkeen on valmistanut minua tähän kaikkeen.

Silloin jouduin opetelemaan elämään elämääni, vaikka hän oli kuollut.
Jatkamaan hengitystä hengenveto kerrallaan.

Opettelin uudestaan kaupassa käynnin.
Opettelin uudestaan töiden tekemisen.
Opettelin uudestaan olemaan äiti.

Kun ajattelin itseäni tänään ja sitä hämärää kuvaa vanhasta itsestäni, joka olin ennen lapsen kuolemaa, niin en löydä kovin paljon yhtäläisyyksiä. Sisäinen maailmani on niin kovin erilainen tänä päivänä siitä mitä se oli ennen.

Koen, että olen enemmän minä kuin koskaan ennen ja että olen aivan alkutekijöissä vielä.
Matkalla jonnekin, jonka päämäärä en tiedä.