maanantai 23. marraskuuta 2015

Minä ja minun paras kaveri

Joulu lähestyy ja minua ei ahdista sen lähestyminen lainkaan.

Ei ainakaan vielä.

Tämä tuleva joulu on neljäs joulu ilman taivaslasta. Olen vakaasti päättänyt hakea varastosta pölyisen joulukoristelaatikon ja laittaa niitä koristeita myös esille. Edellisen kerran tuo laatikko on ollut avoinna vuonna 2011. Osan annan tyttären omaan uuteen kotiin tai ehkä annan kaiken hänelle ja ostan uudet. Haluaisin valkoisen joulukuusen ja minun pitää vielä hieman pohtia punaisia joulukoristeita. Tiedän, että siellä laatikossa on myös taivaslapsen vuosia sitten pikkuisena tyttönä piirtämä kuva, jonka olen vuodesta toiseen laittanut jouluksi esille.

Muistelin eilen illalla edellisiä jouluja. Ensimmäisestä joulusta muistan muutaman avaintapahtuman.
Toista joulua jouduin pohtimaan pitkään ennen kuin sain muistikuvan siitä, olimme maalla vanhempieni luona. Tuosta joulusta muistan oikeastaan vain sen, miten kävin yksin itkemässä pitkin päivää jossain nurkan takana. Oli myös todella tuulinen joulu. Isäni ajoi hautausmaalle monta kertaa sytyttämään hautakynttilöitä uudestaan ja uudestaan. Viime joulun muistankin sitten jo paljon paremmin.

Kirjoitin keväällä unelmista. Yksi näistä unelmista on toteutunut: mökki on nyt virallisesti meidän ikioma, ostimme sen anopilta. Unelmista voi tulla totta, kun vain uskaltaa unelmoida.

Olen kokenut jonkinlaista merkityksettömyyden tunnetta jostain syystä viime viikkoina. Se on varsin ihmeellistä, kun ajattelee sitä miten suurella tunteella ja sydämenpalolla elän eläinoikeusasioiden kanssa. Miten pitkiä ja työntäytteisiä työpäiviä teen. Miten sosiaalisesti aktiivista elämää elän.

Tunnen kyllä merkittävää elämänhalua, mutta en koe itseäni ja elämääni taas kovinkaan merkitykselliseksi. Kenellekään. En tiedä mikä on aikaan saanut tämän merkityksettömyyden tunteen. En ole masentunut, joskaan en myöskään hihku riemusta. Vaan kukapa niin tekisi joka päivä? Onko se vain tämä tavallinen arki, joka minua puuduttaa? Muistan oikein hyvin miten utopistiselta nykyisen kaltainen olotila tuntui ensimmäiset vuodet lapsen kuoleman jälkeen. Ajattelin etten voisi milloinkaan enää kokea rauhaa ja mielentyyneyttä ilman järkyttävää ahdistusta ja musertavaa tietoutta lapsen kuolemasta. Tänään se kuitenkin on totta ja olen kuin hemmoteltu ainoa lapsi (mitä itse asiassa olenkin), joka on suu mutrussa ja kädet puuskassa.

Haluan jotain lisää. Haluan jotain muuta. Haluan jotain enemmän.

Olemme terapiassa käsitelleet todella paljon lapsuuttani ja hyvä niin. Lapsuuteni kasvuympäristö ja varhaiset kiintymyssuhteet ovat olleet minuuteni perusta. Perustani ei ole vahva eikä suora. Minusta on tuntunut hyvin vahvasti viime aikoina siltä, että minun on integroiduttava tuon sisäisen lapseni kanssa. Ryhdyttävä aikuiseksi. Siis ihan aikuisten oikeasti. Näen melko selvästi, miten lapsi sisälläni on ohjannut valintojani, tunteitani ja reaktioitani. Nyt yritän sisäistää sen, että minun ei tarvitse hylätä tuota lasta jos kasvan aikuiseksi. Voin yhdistyä yhdeksi minäksi, jossa on sekä tuo lapsi (ja kaikki se hyvä, jota tuo lapsi minulle ja minussa edustaa) ja kaikki tämän fyysisen minän kokemukset, tiedot, taidot ja ymmärrys. Tulisiko siitä hyvä paketti? Tulisiko siitä tasapainoinen aikuinen minä? Oppisinko minä elämään sellaista elämää?

Tämän loppuvuoden biisi on ollut Apulannan Valot pimeyksien reunoilla.