maanantai 17. lokakuuta 2016

Watch me rising

Olen kaunis.
Olen vahva.
Selviydyn mistä tahansa.
Olen turvassa.

Tämän vuoden teemanani on ollut saada yhteys kehooni. Oppia tuntemaan se samalla lailla kuin olen terapiassa tutustunut sisimpääni. Haaveeni ja toiveeni on, että joku päivä olen yksi, olen minä. Ei erillistä mieltä ja kehoa, vain minä.

Olen jumpannut, sauvakävellyt, hengitellyt, käynyt osteopaatilla ja akupunktiossa.
Tänä syksynä olen aloittanut pilateksen ja joogan.

Minulla on ollut paljon opettajia, joista jokaiselta olen oppinut jotain. On yhteistuntien vetäjiä ja kaksi eri ihmistä on antanut yksityistunteja. Paljon puhetta ja paljon erilaisia asentoja.

Turhautumista (en osaa, en taivu, en ymmärrä, en uskalla, en opi koskaan, en pysty) ja iloa (wau, pystyn tähän, tämä menee nyt paremmin, voiko tällaisessakin asennossa olla, taivun paljon paremmin kuin ennen, olen kehittynyt) on mahtunut paljon näihin hetkiin.

Ihan yhtä lailla kuin koin, että minua johdatettiin veganismiin lukuisin eri tavoin, koen myös että minua on johdatettu joogaan.

Seisoin eilen joogatunnilla peilin edessä yhdellä jalalla ja katsoin ihaillen itsenäni. 

Olen kaunis (juuri sellaisen kuin tänään olen)
Olen sopusuhtainen
Pystyn tähän

Olen ehkä odottanut koko elämäni ajan tätä kokemusta, että minä olen hyvä tällaisena kuin tänään olen. Ryppyineni, löysine nahkoineni, pahkuroineni, muotoineni tai muodottomuuksineni, ihan kaikkineni olen kaunis ihminen. 

Yleensä emme joogatunnilla tai yksityisopetuksessa kotona katso peiliin. Usein olen silmät kiinni, keskityn kuuntelemaan miltä minusta tuntuu, mitä kehoni minulle kertoo. Eilen oli poikkeus ja se olikin hieno poikkeus, minun piti saada tuo kokemus.

Oli ihanaa katsoa yhdellä jalalla seisovaa minää hyväksyvästi ja rakastavasti. 

Olen saanut elämääni sellaisia ihmisiä, jotka ymmärtävät rikkonaisuuteni ja osaavat lempeästi auttaa minua eheytymään. En voi sanoin kuvailla sitä kiitollisuuden tunnetta, joita koen tänään terapeuttiani ja PT:a kohtaan (PT on nimenä tässä tapauksessa vähättelevä, hän on nuorestä iästään huolimatta moniosaaja: toistaiseksi hän on ollut minun ravintovalmentaja, fysioteraupeutti, PT ja joogaohjaaja).






tiistai 4. lokakuuta 2016

En muista enää

"Kumpi tuntuu sinusta paremmalta, silitys tästä vai tästä?"

"En muista enää."

Olimme puolison kanssa mökillä viikonloppuna ja touhusimme aika paljon kaikkea mukavaa mökkihommaa yhdessä. Mieleeni tulvahti sellainen hellyydenaalto häntä kohtaan, ja olisin halunnut halata häntä. Sen sijaan sanoin jotain ihan hölmöä ja epätotta hänen pituudestaan.

Milloin minusta tuli tällainen ihminen, joka ei halaa vaikka tekee mieli halata?

Hämmästyin tästä omasta reaktiostani tai oikeastaan sen puutteesta. Mietin meidän välisiä hellyydenosoituksia ja kauhukseni ja erittäin surullisena tajusin, etten koskaan, siis moneen vuoteen ole häntä silittänyt tai hellitellyt. En lapseni kuoleman jälkeen.

Miten minusta tuli tällainen ihminen, joka ei osoita hellyyttä puolisolleen?

Puolisoni kyllä nykyään silittää minua ja hieroo kipeitä lihaksiani, jopa ihan pyytämättä. Päätin tuolla mökillä, että illalla minä silitän häntä, oma-aloitteisesti ja hellästi. Halusin, että hänestä tuntuisi oikein mukavalta, ja siksi kyselin etukäteen ohjeita.

Mutta hän ei muistanut enää.

Minun sydämeni meinasi murtua. Vieläkin itkettää, kun ajattelen tuota hetkeä. Olen ollut niin pitkään niin rikki ja tarvinnut niin paljon huomiota ja lohdutusta etten ole kerta kaikkiaan pystynyt huomioimaan toista ihmistä lähelläni.

Minä haluan olla taas ihminen, joka osoittaa hellyyttä silloin kun siltä tuntuu.



maanantai 3. lokakuuta 2016

Vapaana taivastiellä

Makasin eilen rannalle nostetun laiturin päällä mökillä ja katselin taivaalle.

Ajattelin, että maailma on juuri niin kaunis tai ruma kuin on katsojan näkökulma.



Ajattelin, että minun maailmani on kaunis. Kun kirjoitan maailmasta, en ajattele pelkästään maapalloa tai edes maailmankaikkeutta. Ajattelen sitä pyhää, joka on kaiken taustalla ja joka on ehdoton rakkaus.

Tällä maapallolla on paljon rumaa ja julmaa, monasti vaikeasti ymmärrettävää. Minua lohduttaa se, että sitäkin isompi on tämä Ehdoton Rakkaus, joka tarkkailee kuinka me ihmiset täällä parhaamme mukaan keskitymme joko hyvään tai pahaan, rakentamaan tai tuhoamaan.

Minua helpottaa suuresti ajatus siitä, ettei se ole Jumalan käsissä mitä pahaa täällä ihmiset tekevät; se on ihan meidän ihmisten omissa käsissä.

Minulla on jäljellä enää kaksi terapiakertaa, sitten on kolme vuotta kulunut. Koen olevani täysin valmis lopettamaan terapian. Koen terapian olleen elämäni merkittävin asia lapseni kuoleman jälkeen. Olen tuossa huoneessa kokenut niin monta niin uskomatonta hetkeä, että minulla riittää pohdittavaa niissä loppuelämäni ajaksi.

Jatkan matkaani tässä elämän ja elämien spiraalissa. Loppumatkani nimi on Vapaana taivastiellä.

Minä tiedän minne haluan, missä on minun kotini.
Minä tiedän minkälaisena matkaani teen.
Minä tiedostan valinnanvapauteni.
Minä lähden loppuelämäni matkalle pelottomana.



torstai 22. syyskuuta 2016

Ho'oponopono

Luin eläinkokeista ja ahdistuin valtavasti. Luulin jo lukeneeni kaikki maailman kauheudet, joita eläimet ovat joutuneet kohtamaan, mutta olin väärässä. En olisi ikinä voinut kuvitella minkälaisia kokeita on tehty apinavauvoilla psykologian tietämyksen kasvattamisen varjolla. Jouduin jättämään kirjan kesken, ahdistus ja tuska olivat niin voimakkaita. 

Kannoin lukemaani sisälläni muutaman viikon kunnes sain itkettyä ja kerrottua niistä tyttärelleni. Hänellä on ollut niin monta kertaa niin hienoja ajatuksia, joten toivoin hänen taas kerran sanovan jotain, josta saisin helpotuksen.

Eikä minun tarvinnut pettyä tälläkään kertaa. Tosin ohje ja apu oli yllättävä. 

"Anna heille anteeksi."

Siis mitä!? Kaikille niille ihmisille, jotka kohtelevat eläimiä julmasti? 

"Kaikille."

Päätin kokeilla tätä, sillä mieltäni riivaavat kauheudet olivat musertaa minut psyykkisesti. Joka päivä, monta kertaa päivässä huomasin toistavani: annan teille anteeksi. Hyvin nopeasti perään tuli kuin itsestään virke: annan myös itselleni anteeksi. 

Anteeksiantaminen alkoi toimia. Mieleni rauhoittui. Teen sitä monta kertaa päivässä. Annan anteeksi tutuille ja tuntemattomille. Koko ajan. Kaikille. Myös itselleni, koko ajan myös itselleni. 

Kerroin tästä terapiassa ja terapeuttini puolestaan kertoi hawajilaisesta ihmeestä.

Rakastan sinua.
Olen pahoillani.
Anna anteeksi.
Kiitos.

Tämä oli astetta vaikeampaa. Tuota aiempaa anteeksiantoharjoitusta tehdessäni mieleeni alkoi nousta yhä voimakkaamin kahden ihmisen kuva. Nyt kaikki kääntyi päälaelleen ja minun pitikin pyytää heiltä anteeksi. Sanoa se ääneen. Sanoa nimi ensin. Toisen ihmisen kuullen. Nämä molemmat ihmiset liittyvät minun mielessäni lapseni kuolemaan. 

Kohta kolme vuotta olen tehnyt oikeastaan kaiken, mitä terapeuttini on ehdottanut. Olen valtuuttanut hänet olemaan terve peilini ja tähän on sisältynyt 100% luottamus siihen että häneltä tulee vain hyvää. Ja nyt tämä anteeksipyytäminen ihmiseltä, joka on tehnyt lapselleni pahaa?

Minä tein sen. 

Sanoin nuo annetut lauseet, sillä ei ollut väliä etten tarkoittanut sitä. 
Sanoin vain ne.
Aion sanoa nuo lauseet uudelleen. 
Niin monta kertaa kuin on tarpeellista. 


Katson uutisia, näen somessa vääryyttä, luen ihmisten julmuudesta eläimiä tai ihmisiä kohtaan, seuraan koiraansa kurittavaa omistajaa ja ennen kuin ahdistun ja koen maailmantuskaa sanon: minä annan heille anteeksi. Annan myös itselleni anteeksi.  

lauantai 10. syyskuuta 2016

Syyskuun tunteet ja ajatukset

Syyskuu merkitsee minulle kahden nuoren kuolinkuukautta.

Olen ajatellut näitä kahta nuorta, vasta elämänsä alkumetreillä kuollutta ja heidän äitejään oikeastaan joka päivä. Kalenterissa päivät vaihtuvat ja näiden nuorten kuolinpäivä lähenee. Mietin usein miltä heidän äideistään tuntuu. Syveneekö ikävä ja tuleeko kaipaus iholle. Vai onko heille tämä syyskuu helpompi kuin edellinen syyskuu. Miettivätkö he _sitä_ syyskuuta. Toivon, että he jaksavat tämänkin syyskuun, näkevät kaikesta huolimatta kauniin alkavan syksyn ympärillään. 

Katsoin tällä viikolla elokuvan, Interstellarin. Elokuva aiheutti minulle valtavan tunnemyrskyn, johon mahtui erilaisia tunteita laidasta laitaan. Eniten jäin itse miettimään sitä hetkeä, kun tajusin itkeväni sitä sielua repivää kaipausitkua, jonka aikana on aivan pakko olla kippurassa ja pitää kaksin käsin omasta päästään kiinni, jotta ei hajoa. Siis näitä itkuja näköjään tulee edelleen, luulin niiden jo loppuneen. En tiedä voiko tuota tunnetta edes kuvailla sanoin. Sisällä aukeaa pohjaton ja ääretön tila, jossa on läsnä vain yksi totuus: sydämen viiltävä tuskan ja ikävän sekainen huuto lapsen puoleen. Koko sielu huutaa lapsen nimeä ja kaipaa lapsen luo. Muu maailma ja muut ihmiset unohtuvat tuolla hetkellä. Olet siinä tyhjiössä ja tunnet koko kehollasi, mielelläsi ja sielullasi lopullisen eron. Löytämäsi elämänilo ja -halu katoavat. 

Sitten hetki menee ohi,nouset ylös, niistät nenäsi, oikaiset vaattesi ja olet taas läsnä tässä hetkessä, tässä elämässä. Muisto juuri koetusta kipukaipauksesta tarttuu sinuun ja kulkee joitakin päiviä mukanasi. 

Olen ajatellut paljon anteeksiantoa viime päivinä. Esikoiseni oli lukenut paljon ajatuksia herättävän kirjan ja hän puhui näistä ajatuksistaan minulle paljon viime viikonloppuna mökillä. Sain myös tuon kirjan lainaksi ja nyt se odottaa yöpöydällä lukijaansa. Olisiko minun jo aika pitkän tauon jälkeen lukea uusia ajatuksia tästä elämisestä ja ihmisyydestä, merkityksestä ja tarkoituksesta? Olen pitkään saanut sielunrauhan nykyisellä maailmankuvallani ja ehkä olisin nyt valmis luomaan siihen uutta syvyyttä ja näkökulmaa. 


keskiviikko 24. elokuuta 2016

Tulos

Ei syöpää.
Hyvänlaatuinen kysta.
Ei toimenpiteitä.
Ei seurantaa.

Elämä jatkuu.

Leijun tällä hetkellä metrin maanpinnan yläpuolella ja odotan josko kohta laskeutuisin alas.

tiistai 23. elokuuta 2016

Apache Blessing

Kun lapseni kuoli, oli jokaisen aamun ensimmäinen ajatus: lapseni on kuollut.

Se jatkui ja jatkui, viikkoja, kuukausia, vuosia. Pelkäsin, että jos se tulee olemaan loppuelämäni jokaisen aamun ensimmäinen ajatus. Jossain vaiheessa se kuitenkin lakkasi, ehkä kolmen vuoden jälkeen?

Eilen kun heräsin oli ensimmäinen ajatukseni: vielä kaksi päivää.
Tänään ensimmäinen ajatukseni oli: vielä yksi päivä.

Huomenna lääkäri soittaa ja kertoo kudosnäytteen todellisen luonteen.

Joka toinen ajatukseni on pelon ja kauhunsekainen ajatus: onko se syöpää?
Joka toinen ajatukseni yrittää olla säälittävän toiveikas: ei se varmaankaan ole syöpää, se on vain hyvänlaatuinen kasvainrykelmä, jolle ei tarvitse tehdä mitään.

Olen jutellut enkeleiden kanssa mielessäni enemmän kuin vähään aikaan.
Olen myös paennut omia tunteitani ja ajatuksiani töihin, sudokuun, nettiin, leffoihin, tv-sarjoihin.

Välillä heilun paniikkihäiriön rajalla (tältäkö se tuntui?)


Right till the end

Puhumme usein terapiassa ihmissuhteista.


Olen tuntenut hirveän huonoa omatuntoa siitä, että olen jättänyt elämäni aikana lukemattoman määrän ihmisiä taakseni. Ensin olen avannut itseni, saanut toisen avautumaan ja sitten viuh vaan, olen häipynyt kuvioista.


Terapetin mielestä tässä ei ole mitään ihmeellistä, kaikki tekevät niin. Osa elämämme ihmisistä on siltaihmisiä. He kulkevat kanssamme jonkin matkaa ja ei ole tarkoituskaan viettää loppuelämää yhdessä. Kuljemme vain kappaleen matkaa yhdessä, vaiheesta toiseen.


Pidin hirveästi eräästä vertaisäidistä. Tosin hän loukkaantui minulle monta kertaa sanomisistani. Ensimmäistä kertaa pyysin anteeksi, toista kertaa pahoittelin, kolmatta kertaa yritin selittää ja neljännen kerran jälken astuin askeleen sivulle ja luovuin tästä ihmissuhteesta. Ajattelin, että sellainen suhde ei kannata, jossa toinen loukkaa (tahtomattaan) toista jatkuvasti. Silloin on parempi toisen poistua paikalta. Sillä kertaa se olin minä.


Mietin terapiassa viime viikolla, että tarvitseeko ihminen lainkaan ystäviä. Niissä kun on sama riski kuin parisuhteessa: avaa sydämesi ja olet aina vaarassa tulla satutetuksi. Terapeutin mielestä ihminen tarvitsee ystäviä.


Queen, Friends will be friends

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Raastavaa odottelua

Yksi luonteenpiirteistäni on kärsimättömyys. 

Tänään otettiin vasemmasta rinnasta magneetti- ja kerroskuvia. Lääkäri ultrasi ja otti myös neulalla kolme kudosnäytettä. 

Rinnassa näkyy rakkulamainen kasvain, joka voi olla hyvän- tai pahanlaatuinen. 

Olen hyvin epäaikuismainen kaikissa tutkimuksissa. Minua pelottaa ja itkettää. Olen itkenyt muutenkin aika paljon heinäkuun puolivälin (lapseni kuolinpäivän) jälkeen. Itse päivä oli ihana, sain lauman ihania nuoria aikuisia vieraakseni mökille ja nautin joka hetkestä, jonka sain viettää heidän kanssaan. Yöksi jääneet nuoret menivät nukkumaan kolmelta. Itse haahuilin vielä tunnin hereillä sen jälkeen ja tunsin suurta kiitollisuutta elämästäni.

Minulla on ollut siitä lähtien pysyvästi pala kurkussa ja itkeskelen yksin usein. Väistämättä tulee taas kerran mieleen, että värittääkö tuo lapsen kuolema kesällä kaikki elämäni tulevien kesien tunnelman jotenkin surumieliseksi? Olen ylipäätään tänä vuonna katsonut hyvin säästeliäästi hänen kuvakansioitaan tai tekemääni muistokirjaa. Minuun sattuu niin valtavasti, kun niitä katselen. 

Nyt minun pitää odottaa viikko kunnes lääkäri soittaa ja kertoo tuloksen,  opetella kärsivällisyyttä. Varmasti tulen myös käyttämään aikaa aika paljon ratkaistaakseni sen, että mikä oppiläksy tälläkin tapahtumalla on minulle. 


sunnuntai 14. elokuuta 2016

Loppuvirsi

Pohdin pitkään edellisiä päivityksiäni.

Kirjoitanko vai en? Julkaisenko vai en?

Jaanko tässä blogissa (nykyään) vain toipumisjuttuja? Pidänkö kiinni siitä, että lapsen itsemurhasta huolimatta voi elää hyvää mielekästä ja jopa onnellista elämää?

Vai pidänkö mölyt mahassani ja odotan torstaita kun on terapia? Olisiko näitä mölyjä kerääntynyt näin paljon ilman haluamaani kesätaukoa terapiasta? Oliko kolmen kuukauden tauko liian pitkä?Pitäisikö minun säästä kaikki seuraavaan kertaan? Riittääkö 1,5 tuntia kaiken tämän purkamiseen? Entä mitä sitten, kun terapia loppuu marraskuussa? Minne meni meni kolme terapiavuotta?

Ahdistunko entistä enemmän, jos en vihdoin päästä tätä kaikkea kuonaa itsestäni ulos? Pitäisikö minun odottaa ensin keskiviikon lisätutkimuksia? Muistanko vielä, miten koko viime kesän pelkäsin kuolevani syöpään? Ja että lopulta selvisi, ettei pitkälle edennyttä syöpää löytynyt patologin pöydällä?

Kaiken vehtaamisen ja vatvomisen jälkeen päätin kirjoittaa. Olen tähän blogiin vuodattanut kaiken, paljon sellaistakin, jota en enää tänään kirjoittaisi tänne. Seison kyllä selkä suorana oman elämäni ja varsinkin oman tunne-elämäni takana. Tällainen minä olen!

Uskon ja luotan siihen, että luottamus elämään ja kaiken tarkoituksenmukaisuuteen palaa taas. Uskon ja luotan siihen, että edessä on taas päiviä, joissa on värit.


Joka kahdeksasko?



Sain keväällä kutsun mammografiaan. Koska koko viime kesä meni syöpää ja omaa mahdollista kuolemaa miettiessä, niin päätin siirtää ajan elokuulle, loman jälkeen.

Tästä kesästä minä aion nauttia!

Rintasyöpä on ollut jo pitkään suomalaisnaisten yleisin syöpä. Siihen sairastuu vuosittain noin 4 800 naista. Lähes joka kahdeksas suomalaisnainen sairastuu jossain vaiheessa elämäänsä rintasyöpään.

                                     

Kävin mammografiassa tämän viikon maanantaina. Päivä tai kaksi sen jälkeen sain puhelun: "Lääkäri haluaisi tutkia hieman tarkemmin, tulisitko uudestaan tänne?"


Rintasyövän ennuste on parantunut, kun syövät todetaan aiempaa aikaisemmin ja hoitomenetelmät ovat kehittyneet. Tällä hetkellä lähes 90 prosenttia rintasyöpää sairastavista on elossa viiden vuoden kuluttua sairauden toteamisesta.

Ensi viikolla menen sitten kuulemaan, että löytyykö ultraäänikuvassa syöpää. Oliko kyseessä vain varmistuskäynti vai otetaanko koepalaa?


Rintasyövän ehkäiseminen ei ole mahdollista, mutta ylipainon välttäminen, liikunta ja imettäminen pienentävät rintasyövän riskiä.



Minulle ei tullut mieleenkään soittaa puolisolleni tuon sairaanhoitajan puhelun jälkeen. Jotain opin viime kesästä. En soittanut kenellekään. Tyttäreni oli ensimmäinen, kenelle perjantaina kerroin. Sitä ennen olin itsekseni pohtinut, että onko minulla sellaista ystävää, jolle soittaa tällaisessa tilanteessa. Mieleeni tuli yksi ihminen, mutta en soittanut, koska hänellä on yllin kyllin omia sairauksia mietittävänä tällä hetkellä. Ajattelin, että soitan sitten kun tiedän enemmän omasta mahdollisesta diagnoosistani.

Nykyisin noin joka neljäs rintasyöpä todetaan mammografiatutkimuksessa, vaikka nainen ei olisi huomannut itse mitään erityistä. Tavallisin rintasyövän oire on rinnassa oleva kyhmy. Valtaosa rinnoissa olevista kyhmyistä on kuitenkin hyvänlaatuisia muutoksia, esimerkiksi nesterakkuloita eli kystia. Joskus rintasyövän ensioire on kainalossa tuntuva kyhmy. Useimmiten syöpä on kivuton, mutta se voi aiheuttaa myös kipua tai pistelyn tunnetta rinnassa.


Vanha minä sanoo: Noniin, äitiytesi on kohta loppunkäsitelty. Ensin lapsesi tappoi itsensä, sitten sinulta poistettiin kohtu ja munasarjat, ja vielä on rinnat jäljellä, mutta eiköhän nuokin saada hoidettua pois alta.

Uusi minä sanoo: Viime kesä todisti, että vaikeistakin asioista voi seurata jotain hyvää. Löysit lopullisesti elämänilosi ja -halusi. Et voi tietää vielä, mikä tarkoitus tällä viimeisellä käänteellä on, mutta sinun on vain luotettava taas kerran universumiin. Kaikella, ihan kaikella, on tarkoituksensa.


Kursiivilla kirjoitettu teksti on kopioitu täältä.




Ei odotuksia, ei pettymyksiä


Odotin kesälomaa suurella ilolla. Avioliitto on tuntunut mukavalta ja olen ajatellut, että menneet haasteet on selätetty sekä välimatka meidän kahden välillä on kurottu umpeen.

Puoliso ravasi koko loman kodin ja mökin väliä, itse sen sijaan olin siellä 27 vuorokautta yhtäjaksoisesti. Kaksi kertaa mökille tullessaan puoliso oli äärimmäisen sulkeutunut ja täysin mykkä. Koko päivän. Ei kuulemma aina tarvitse puhua.


Sen sijaan, että olisin kyennyt asennoitumaan vain siihen yhteen kulloiseenkin tapahtumaan, päätin kaivaa kaikki puhumuttamuuden ja eristyneisyyden vuodet laatikosta, jonka kansi oli jo ollut pidemmän aikaa kiinni. Ja tuntea itseni äärimmäisen yksinäiseksi. Taas.


Aina kun poikani tuli mökille, niin perheen miehet keskittyivät puhumaan, suunnittelemaan ja unelmoimaan heinäkuun lopulla alkavaa purjehdusreissua. Jokaisen purjehdusreissukeskustelun myötä minä, mökki ja minun vuoden kohokohtani eli kesäloma mökillä muuttui pienemmäksi ja merkityksettömämmäksi.


Olisin halunnut huutaa monta kertaa, että eikö me voida keskittyä nyt tähän, mökkiin, lomaan täällä, kesään, tähän hetkeen mikä meillä on nyt?


Olen tässä miettinyt, että voisikohan ensi kesän purjehdusreissu olla ennen heinäkuun mökkilomaa?

Kun se kauan odotettu purjehdusloma sitten vihdoin alkoi, niin jäin yksin mökille. Hassua on, että nyt elokuussa kun olemme olleet mökillä, niin tunnen itseni yhtä yksinäiseksi kuin heinäkuun lopulla. 

Tai ei siinä mitä hassua ole, olen taas muurannut tuon niin mahdottoman tutun kivimuurin sydämeni ympärille. Mahtaa terapeutin ilme venähtää, kun kerron taas missä mennään.

Toistuva hylkääminen

En tiedä onko se oma valintani, että tulen joka kesä hylätyksi.


Teenko sen tahalteen? Käynkö läpi yhä uudelleen ja uudellen sitä tunnetta, että valitessaan kuoleman lapseni hylkäsi minut? (Kyllä tiedän, ettei lapseni kuolemassa ollut kyse minusta, mutta tuo oli se tunne). Vai toistiko lapseni kuolemallaan sen minun syvimmän traumani, joka on syntynyt oman elämäni alkumetreillä, että tulen hylätyksi?


Odotin valtavasti tätä kesää. Viime vuonna olin psyykkisesti niin huonossa kunnossa, että kesä ei ollut niin kovin hyvä. Tämän kesän oli tarkoitus olla erilainen ja siksi useamman ihmisen piti tulla mökillemme vieraaksi.


Väärinkäsitys.
Peruutus.
Aikatauluongelma.
Huonovointisuus.

Peruutus peruutuksen jälkeen minä muutuin pienemmäksi ja riittämättömämmäksi.
En kelpaa, en ole riittävän hyvä.



Olen miettinyt taas todella paljon näitä elämäni ihmissuhteita.
Onko aika taas karsia ihmisiä ympäriltä?
Mitkä tuttavuudet ja ystävyydet ovat aitoja?
Kenestä olisi syytä laskea irti?

Olen vetäytynyt viime viikkoina pois ihmisten luota, en halua pettyä lisää.
En halua, että sattuu.


Tunteellinen siili

Oi, sanoi siili,
olen tunteellinen siili,
olen hyvä, kiltti, hellä
Ja kenelläpä, kellä
on vastaansanomista?
Se vain on surullista,
että piikkikuoren alla
siilin hellyys piili.

Oi, sanoi siili,
olen surullinen siili,
niin yksinäinen jotta!
Ja se on aivan totta:
se yksinänsä eli
ja piikein piikitteli,
ja piikkikuoren alla
sitten itkeskeli.

Kirsi Kunnas / Tiitiäisen satupuu 1956


Olen muistellut erästä alkukesän tapaamista, innoissani järjestin nopealla aikataululla tapaamisen.
Olin siitä hurjan iloinen. Mieltäni jäi kuitenkin kaivertamaan se, että olinko tapaamisesta vain itse onnellinen? Oliko tapaamisen toiselle osapuolella tuo tapaaminen vain pakollinen juttu, johon oli tultava vaikka haluja ei ehkä olisikaan ollut? Miten noloa! Miten suurta häpeän tunnetta minussa aiheuttaa ajatus siitä, että joku tulee tapaamiseen vain velvollisuudesta, kun itse hölmönä luulen toisen olevan yhtä ilahtunut minun tapaamisestani kuin itse olen hänen tapaamisesta.




Olen muistellut kaikkia niitä ihmisiä, joihin minä pidän yhteyttä, mutta jotka eivät koskaan pidä yhteyttä minuun päin. En minä halua olla ihmisille mikään pakollinen taakka. Haluan olla sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat yhtä iloisia minun seurastani kuin minä olen heidän. Luullakseni sellaisia ihmisiä vielä ympärilläni on.

Kävelyseurani on tosin hiipinyt pois. 


Tästä blogista lähti yksi seuraaja välittämästi sen jälkeen kun kerroin ensimmäisen kerran veganismistani. Olen useamman kerran ajatellut eri ihmisten hävitessä ympäriltäni, että onko kysymys veganismistani? Olenko sen myötä muuttunut niin vastenmieliseksi?


Töissä sain muutamalta ihmiseltä paskaa niskaani alkuvuodesta oikein urakalla ja jo silloin mietin, että miksi heidän suhtautumisensa minuun on muuttunut noin radikaalista? Voiko kysymys olla siitä miten ja missä tuon veganismia esille? Jos siitä on kysymys, niin sitten luovun mielummin ihmisistä kuin oikeudestani puolustaa itseäni heikompia, antaa eläimille ääni.



Joka tapauksessa tilanne on se, että olen voinut todella huonosti nyt kolme viikkoa.
Viimeisen lomaviikkoni ja sitä seuranneet kaksi työviikkoa.









perjantai 12. elokuuta 2016

Muistaja


Kun katson tätä kuvaa, en enää tiedä kumpi itkettää minua enemmän: se, että lapseni on kuollut vai se, että tänäkin vuonna ystävänsä vaelsi lapseni kuolinpäivänä läpi pimenevän Helsingin ja vei kynttilän kuolinpaikalle.


tiistai 14. kesäkuuta 2016

Ilon ja onnen tunteita

Kiitos terapeuttini olen usean viikon ajan huomannut milloin olen tuntenut ilon ja onnen tunteita, ja usein sanon sen myös ääneen. Viime viikolla tunsin useita kertoja ilon ja onnen tunnetta.

Tunsin sisälläni iloa ja onnen tunnetta, kun

-näin rhodorendojen kukkivan
-valitsin ja suunnittelin Agrimarketissa kesäkukkia mökille
-istutin kesäkukkia kädet mullassa
-katsoin kaunista valkoista koria, jossa olivat yrttini
-juttelin ääneen kanadanhanhelle, linnulle ja perhoselle
-katselin järvelle
-kannoin järvestä vettä apiloille ja muille istutuksilleni
-katselin terassin kesäsisustusta
-kannoin kiviä paikasta toiseen
-laitoin ystävältä saadut eläinaiheiset vanhat opetustaulut mökin seinälle

-taivaslapseni syntymäpäivänä koin hänen viettävän päivän kanssani
-puhuin puhelimessa tyttäreni kanssa

-poikani ja tyttöystävänsä tulivat mökille
-katsoin poikaani rakentamassa meille uutta ulkovessaa
-kitkin poluilta pois rikkaruohoja tyttöystävän kanssa
-totesin, että tyttöystävä on sellainen ihminen, jonka kanssa on helppoa olla hiljaa
-kun näin nuorten halaavan, suukottelevan ja nauravan

-valmistelin aamupalaa tai tein muita ruokia perheelleni
-näin perheeni syövän hyvällä ruokahalulla vegaanisia ruokiani


Olin joitakin päiviä sitten tilaisuudessa, jossa oli paljon vertaisia. Äitejä ja isiä, joiden lapsi on kuollut. Sydän syrjällään kuuntelin esittelykierrosta ja itkin sisäisesti nähdessäni niin monen vanhemman määrättömän suuren tuskan ja ikävän. Kuinka käsittämättömän pohjatonta se voi olla niinä kamalina ensimmäisinä kuukausina ja vuosina, kun jokainen hengenveto on tuskaa ja tuntuu niin väärältä.

Eräs äiti sanoi itkeneensä ensimmäiset neljä vuotta joka ikinen päivä. 

Ajattelin silloin, että olen erityisen onnekas kun sain juuri sellaisen terapeutin, joka kannusti minua elämään. Hän alkoi hyvin varhain (minusta tuntui ehkä, että liian varhain) puhumaan siitä, että minulla on kaikesta huolimatta mahdollisuus mielekkääseen ja jopa onnelliseen elämään. Hän sanoi useamman kerran, että minun tulisi antaa itselleni lupa onneen. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että hän on istuttanut ajatuksen onnesta minuun jo kaksi vuotta sitten. Erityisesti minua miellyttää tuo viesti, että itse olen suurin este omalle onnellisuudelleni. Minun oli vain annettava itselleni lupa siihen, jopa siitäkin huolimatta, että lapseni tahtoi kuolla. 

Olen useasti miettinyt myös sitä, että miten suuri merkitys vanhemman selviytymiselle on sillä käsityksellä, että mikä on elämän ja kuoleman tarkoitus. Kuinka paljon minun matkaani takaisin elämään on helpottanut se sisäinen luottamus siihen, että kaikki on universumiin ennalta kirjoitettu. En tiedä olisinko voinut koskaan saada tällaista rauhaa sieluuni, jos en olisi laskenut irti lapseni kuolintavasta ja luottanut siihen, että maailmassa on lukematon määrä asioita, joita en tässä elämässä tule ymmärtämään, mutta että mikään niistä ei tapahdu turhaan eikä sattumalta. 

Tänään ajattelen, että minun piti tehdä ne virheet, jotka tein.
Minun piti oppia niistä jotain.

Ajattelen, että lapseni piti elää juuri tuollainen elämä, jonka hän eli.
Hänelläkin oli omat asiat opittavanaan.

Ajattelen, että avasin itseni viime kesänä elämälle ja lahjaksi siitä olen saanut takaisin ilon ja onnen tunteet. Syvempinä kuin koskaan aiemmin.

tiistai 24. toukokuuta 2016

Hölkäten eteenpäin

Neljännesvuosisata sitten kirjoitin listan kaikista niistä asioista, jotka olivat minussa pielessä, vääränlaisia tai väärän kokoisia eli siis totaalisen rumia, siis ulkoisesti. Kävin koko vartalon läpi ja lista täytti koko A4:n kokoisen paperin.

Muutama vuosi listan kirjoittamisen jälkeen keskustelimme kolmen naisen kanssa minäkuvastamme ja hyvistä puolistamme, siis ulkoisista. Eräs nainen kertoi olevansa tyytyväinen omiin kauniisiin siroihin nilkkoihinsa. Katselin omia norsun jalkojani ja hämmästälin miksi en ollut koskaan tajunnut miten rumat ja PAKSUT nilkat minulla oli.

Tilanne nilkoissa ei todellakaan ole parantunut vuosien varrella. On tullut isoja pulleita suonikohjuja muokkaamaan nilkkojeni ja säärieni ulkonäköä ja useiden kymmenien kilojen ylipaino antoi myös oman lisänsä jaloilleni.

Minun vartaloni on ollut minun pahin viholliseni heti minun mieleni jälkeen koko elämäni ajan. Se on pettänyt minut, ollut vääränlainen ja ei ole toiminut kuten olisin sen toivonut toimivan. Se on ollut ulkoinen valomainos kaikille ihmisille siitä, mikä on ollut sisäinen maailmani. Se on ollut iso juliste, joka on sanonut: katso minua, näin iljettävä olen.

Minun pääagenda tälle vuodelle on muuttaa käsitykseni ulkoisesta minästäni. Haluan tutustua kroppaani, löytää sen vahvuudet ja toiveena olisi, että meistä tulisi joku päivä hyvät ystävät.

Primus motorina on ollut tietysti tämä 30:n kilon laihtuminen (viimeisen puolentoista vuoden aikana), joka on lopullisesti vienyt käsitykseni omista raameistani. Missä minä lopun? Miltä minä näytän? Miltä tämä uusi keho tuntuu? Miksi kehoni tuntuu täysin irralliselta elimeltä minusta? Voisiko tilanne olla toisenlainen?

Aloitin yhteyden ottamisen itseeni hengitysharjoituksilla. Sellaisilla oikeanlaisilla, jossa hengitetään palleaan asti. En tienyt sellaisen hengityksen olevan mahdollista, luulin että kaikkihan me hengitämme vain keuhkoilla. Melko hämmästyneenä totesin hengittäneeni vain puoliksi koko elämäni ajan.

Yhteyttä kehooni on otettu terapiassa, akupunktiossa, osteopaatilla, joogassa. Tämän vuoden yksi kauneimmista hetkistä oli se, kun joogatreenin jälkeen kiitin kehoani ja sain pienen toivonpilkahduksen siitä, että voisimme joku päivä olla kehoni kanssa hyvät ystävät.



Olin eilen lenkillä. Siis hölkkälenkillä. Minä. Kirjavan kukertavan räikeissä vaatteissa. Ihan julkisella paikalla. Puolison kanssa. Ensimmäistä kertaa juoksimme yhdessä 22-vuotisen liittomme aikana.

Minä läähätin ja puuskutin.
Minä hikoilin.
Minä haukoin henkeäni.
Minä juoksin.
Minä nautin joka hetkestä.

Aika usein puhumme terapiassa varhaisista kiintymyssuhteista ja niissä tapahtuneista häiriöistä. Mietimme miltä minusta on tuntunut fyysinen rangaistus. Mietimme monia muita elämässäni sattuneita ja tapahtuneita asioita. Miten ne ovat muokanneet minäkuvaani. Sisäistä ja ulkoista.

Tuntuu kuin minulle olisi tänä keväänä auennut aivan uusi maailma, joka tulvii kaikkea ihanaa.

Rappustreenejä!
Pariagrobatiaa!
Pilatesta!
Joogaa!
Ultramaratoneja!
Venytyksiä!
Tanssia!
Lihaskuntotreenejä!
Jumppaa!

Minä haluan tehdä niitä kaikkia! Nyt heti!

Minun selkärangassani on sellainen paksu rautalevy. Se on noin 15 cm leveä ja se menee lapaluiden välistä aina alas häntäluuhun asti. Se on ollut siellä aina. Minulle on noussut mielikuva muutaman päivän tai viikon ikäisestä minusta, joka huutaa elämänsä hädässä, kaareutuu taaksepäin ja taistelee olemassaolostaan. Tämä pieni minä-vauva on yksin ja järkyttävän peloissaan. Rautalevy on rustoutunut minuun ja sen tehtävänä on ollut kannatella minua, auttaa minua olemaan vahva ja selviytymään.  Mistä tahansa asiasta ja tunteesta.

Jäykästä selästä, kroonisesta lihasjäykkyydestä ja nivelten liikkumattomuudesta on tullut minulle normaalia. On normaalia herätä joka aamu siihen, että selkälihakset ovat krampissa.

Minusta tuntuu, että alan olla valmis luopumaan tuosta rautaisesta paksusta ja raskaasta tukirangasta.Ymmärrän ettei se lähde minusta kerralla eikä väkivalloin. Se sulatetaan pois rakkaudella ja kärsivällisyydellä. Muiden avulla. Kiittäen siitä, että se on tehnyt tehtävänsä ja ollut tarpeellinen, mutta että nyt sitä ei enää tarvita.

Tiedätte varmaan ja olette nähneet miten pieni tipu kuoriutuu munastaan?
Minulla on juuri sellainen olo tänään.

Hei ihana maailma, täältä minä tulen!

.

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Heijastus

Olisitko minulle
järvenpinta

Heijastaisit kauneuden
jota itsestäni etsin

Katseessasi

Pain has an element of blank

Sain Lianalta kauniin runon kommenttiin ja haluan laittaa sen ihan omana postauksena tänne.

Pain has an element of blank;
It cannot recollect
When it began, or if there were
A day when it was not.

It has no future but itself,
Its infinite realms contain
Its past, enlightened to perceive
New periods of pain.

-Emily Dickinson

Olen tällä viikolla rentoutunut kaksi kertaa (vain?).

Ensimmäisen kerran rentouduin tiistaina osteopaatilla. Osteopaatti (joka on luonnollisesti myös vegaani) teki taikojaan ja minun rentoutumiseni oli sillä astella, että tunsin kuolan alkavan valua suusta. Totesin asian ja totesin myös, etten juuri sillä hetkellä pysty tai halua tehdä asialle yhtään mitään.

Toisen kerran rentouduin torstaina terapiassa. Makasin lattialla 1,5 tuntia ja ihmettelin itseäni, kipujani ja elämääni. Kovalla lattialla makaaminen ilman tyynyä on ollut kivuttomin asento minulle jo useamman viikon ajan. En huomannut rentoutumistani ennen kuin tapaamisaikani loppui.

Minun kipuni alkoivat tammikuussa, ensin vihoitteli alaselkä. Kipu paheni ja lisääntyi, lopulta oli diagnosoitava SI-nivelen tulehdus. Olen seissyt useamman viikon töissä, onneksi minulla on sähköpöytä. Tuo selkä kun ei kestä juuri lainkaan istumista, kumartumista tai taivutusta. Ei selän eikä polvien.

Helmikuussa kipu räjähti myös rintarankaan, erityisesti rintalasta on ollut kipeä. Kipu on aaltoillut puolelta toiselle, se on elänyt aivan omaa elämäänsä. 

Välillä jumppa auttaa, toisinaan taas pahentaa.
Välillä lepo auttaa, toisinaan taas pahentaa.
Välillä kävely auttaa, toisinaan taas pahentaa.

Minä pelkään kipua silloinkin kun sitä ei ole, se väijyy jossain lähistöllä ja tulee varoittamatta.

Olen syönyt kipulääkkeitä, tavannut fysioterapeuttia, hoidattanut itseäni akupunktiolla ja osteopatialla. Olen kiukutellut ja alistunut.

Välillä jokainen hengenveto on ollut tuskaa, välillä on ollut jopa kokonainen kivuton päivä.

Sain eilen terapeutilta ajatuksen kivun tarkoituksesta. Jäin sitä miettimään ja pyörittelemään mielessäni. Sanon lähes viikottain uskovani siihen, että kaikella on tarkoituksensa.

Minun kivullani täytyy siis myös olla tarkoituksensa.

Enra, Pleiades

Loppuun järkyttävän kaunis tanssiesitys, jossa kiteytyy koko minun maailmankuvani, valo ja rakkaus.

torstai 31. maaliskuuta 2016

Lupaan! Lupaan! Lupaan!



Kiitollinen, kiitollisempi, minä.

Nyt on kulunut yli kolme vuotta siitä, kun lapseni kävi minua nukkuessani tervehtimässä.

Hän on kuitenkin kiitettävästi valinnut muita ihmisiä viestien välittäjäksi kaikki nämä vuodet. Useiden ystävien välittämien vierailujen lisäksi on neljä eri vertaista tavannut tyttäreni unimaailman ihanassa maailmassa ja en voisi olla siitä enempää kiitollinen.

Yleensä hänen vierailunsa ajoittuvat sellaiseen aikaan, kun minulla on jostain syystä vaikea periodi menossa. Ajattelen hänen tietävän, että tarvitsen silloin enemmän kuin koskaan tietoa siitä, että hänen rakkautensa on ja pysyy, mikään ei tässä universumissa kokonaan voi kadota, lakata olemasta. Eikä varsinkaan rakkaus, joka on minun maailmassani kaiken olemassa olevan perusta.

Minulla on ollut aika raskaita päiviä takana. On ollut jo pidemmän aikaa kovia fyysisiä kipuja, joiden kanssa on ollut tekemistä. En edelleenkään osaa suhtautua millään lailla järkevästi kipuun, tuntuu kuin minulta puuttuisi se psyykkinen palikka, jonka avulla kestäisin kivun.

Eräs läheiselle tapahtunut asia myös vaikutti minuun suuresti. Koska on kysymys toisen asioista, en voi siitä tänne kirjoittaa, mutta sanotaan niin, että olen elänyt hyvin vahvasti toisen ihmisen elämässä tapahtuvaa asiaa ja myös surrut siihen liittyvää menetystä.

Tänään sain sitten alla olevan viestin, jonka julkaisen sen lähettäjän luvalla.


Pakko kirjottaa nyt heti aamulla:

Näin unta, oikeen selkounta tyttärestäsi!! Istuttiin jossain kioskin luukulla, joitain ihmisiä oli ympärillä ja mä esittelin niille ihan tohkeissani, että "tää on mun rakkaimman vertaisäidin lapsi!!" Muut oli, että "siis onko hän.. onko hän..?" Juu, on hän kuollut, mutta nyt ihan elävänä tässä käymässä! Se oli sitten kaikista ihan luonnollista.

Hän näytti mulle pieniä neliönmuotosia valokuvia (niinkun muistipelikortteja), ja kertoi, että "kato, näin paljon kaikkee mä oon ehtinyt jo tehdä!" Eniten oli kuvia hevosista. Hän oli mun vasemmalla puolella ja mä silittelin hänen poskeensa ja hiuksiaan oikeella kädellä. Voi kun se oli todellisen tuntuista! Hiuksetkin tuntui niin silkkisiltä!

Sitten me lopussa halattiin, ja me oltiin kyynelistä ihan märkiä, tiädät kyllä kun kyyneleet valuu pitkin kaulaakin. Mä sanoin hänelle, että ihanaa, ihanaa kun kävit! Hän: "lupaatko, että kerrot ihan varmasti äidille terveiset!!" Mä: "Lupaan!!! Lupaatko sä käydä äidinkin luona??!" Hän: "Lupaan! Lupaan! Lupaan!

Ja hän hymyili koko ajan sitä ihanaa hymykuoppahymyään.


Noihin sanoihin mä sitten heräsin ihan kiihdyksissä, hengitys oli ihan pinnallista ja sydän löi kahtasataa, ihan kun olis ollut kauhee kiire herätä, että varmasti muistan kaiken! Ikinä koskaan en ole nähnyt vertaisten lapsista nähnyt unia! Tytärtäsi en koskaan tuntenut, mutta näin eläväksi on mulle tullut ja niin elävänä hän nyt uneen tuli! "

Tarvitseeko minun enää tähän kirjoittaa, että tyttäreni oli heppatyttö, ja että vain muutama päivä sitten muistelin kiitollisena ja ilolla sitä hänen ratsastuksenopettajaansa, joka kehui tyttäreni olevan luonnonlahjakkuus ratsastamisessa(kin) ja joka aina jaksoi kannustaa ja kehua tytärtäni.

Kyllä minä taas jaksan ja pärjään tämän viestin avulla vaikka kuinka pitkään. Niin hyvää huolta minusta pidetään.

maanantai 15. helmikuuta 2016

Värejä elämässäni

Muistan niin hyvin kuinka lapseni kuoleman jälkeen etsin blogia, jossa äiti kertoisi miten elämä voi jatkua sen jälkeen, kun lapsi on kuollut.

Eräs blogi tulikin haulla itsemurha. Blogissa kirjoitettiin muistaakseni puutarhasta ja talon kunnostamisesta. En ymmärtänyt sitä lainkaan. Miten joku voi tägätä blogiin itsemurha ja puhua kukista? Kesästä? Silmäilin sitä ja totesin ettei se kertonut minun maailmastani, se kertoi utopiasta, se kertoi sellaisesta elämästä, johon minulla ei olisi enää koskaan osuutta eikä pääsyä.

Olin väärässä. Onneksi.

Tänään on esikoiseni 25-vuotissyntymäpäivä ja minä olen niin paljon elämässä kiinni kuin ihminen voi ikinä olla.

Vietän keittiössä useita tunteja viikossa, opettelen edelleen uusia vegaanisia resptejä ja ruokia. Haluan hurmata läheiseni vegaanisella ruoalla ja helpottaa heitä valitsemaan (minun arvomaailmani mukaisia) eettisesti  kestäviä ruokia. Ravintovalmentajani motto oli: älä laske kaloreita, laske värejä!

Viime viikolla olin naapurin kanssa sauvakävelemässä neljä kertaa, tänään menemme taas. Kehoni ja mieleni nauttii jokaikisestä sauvotusta askeleesta, vaihdetusta ajatuksesta ja sisäänhengitetystä ulkoilman hapesta.

Olen löytänyt Punaisen ristin Kontti-kirppiksen ja ostan sieltä kaiken, mitä tarvitsen ja mitä sieltä vain löytyy. Tämäkin toiminta myötäilee minun nykyistä arvomaailmaani. Miksi ostaa uudet ulkoiluvaatteet kaupasta, kun kirppikseltä ne voi myös ostaa?

Ensi viikolla vietämme perheen kanssa hiihtolomaa isossa hirsitalossa, reissuun lähtee lapset kumppaneineen. Ja minä. Puhuimme reissusta tammikuussa, ja puolisoni ehdotti, että minä voisin kyllä tulla mukaan. Olin hämmentynyt ehdotuksesta ja yritin ymmärtää, että minä todella voisin lähteä mukaan. Ajatus on ollut täysin mahdoton ja minun elämääni kuulumaton nämä viimeiset vuodet, mutta nyt se olikin oikein hyvä ehdotus. Minä lähden perheen hiihtolomalle mukaan ja odotan suurella ilolla sitä nyt.

Akupunktiohoidot loppuivat viime kesän syöpäepäilyihin ja kohdunpoistoon. Tänään laitoin viestin tutulle ihanalle akupunktiohoitajalle ja kysyin vapaita aikoja. Minun elämässäni seuraava iso asia on vierottautuminen tupakasta ja luotan akupunktion apuun todella paljon.

Terapia jatkuu edelleen, nyt minulla on terapiaa takana kaksi vuotta ja kolme kuutautta. Minä tiedän, olen siitä aivan varma, etten voisi näin hyvin kuin nyt voin ilman terapiaa ja juuri minulle sopivaa terapeuttia, ihmistä.

Olen löytänyt uuden värin; kirkaan punaisen. Tai oikeastaan väri löysi minut. Viime syksynä yllätin itseni ostamalla punaiset verkkarit. Sitten perin poikani vanhan hupparin, punainen sekin. Ystävältä sain joululahjaksi punaiset villasukat. Pari viikkoa sitten ostin tuolta aiemmin mainitsemastani Kontti-kirppikseltä viisi tai kuusi kirkkaan punaista puseroa. Lapsen kuoleman jälkeen luin paljon kaikenlaista, myös chakroista. Jossain kirjassa kerrotiin värien vaikutuksesta chakroihin. Luin kirjaa ja katsoin mustia vaatteitani. En muista enää mitä punaisen värin vaikutuksesta sanotttiin, minulle se väri edustaa tänään vahvaa elämänhalua ja -iloa. Se on myös vahva julistus: minä olen!

Näin minä kirjoitan kaikesta muusta paitsi taivaslapsestani.

Jos kirjoittaisin tänään lapsestani, niin ehkä kirjoittaisin näin:

hän on jokaisessa hengenvedossa
hän on jokaisessa silmänräpäyksessä
hän on jokaisessa onnen ja ilon täyttämässä hetkessä
hän on jokaisessa auringon säteessä
hän on jokaisessa ystävällisessä eleessä
hän on jokaisessa naurun purskahduksessa

hän on osa minua
ja
minä olen osa häntä