torstai 31. maaliskuuta 2016

Lupaan! Lupaan! Lupaan!



Kiitollinen, kiitollisempi, minä.

Nyt on kulunut yli kolme vuotta siitä, kun lapseni kävi minua nukkuessani tervehtimässä.

Hän on kuitenkin kiitettävästi valinnut muita ihmisiä viestien välittäjäksi kaikki nämä vuodet. Useiden ystävien välittämien vierailujen lisäksi on neljä eri vertaista tavannut tyttäreni unimaailman ihanassa maailmassa ja en voisi olla siitä enempää kiitollinen.

Yleensä hänen vierailunsa ajoittuvat sellaiseen aikaan, kun minulla on jostain syystä vaikea periodi menossa. Ajattelen hänen tietävän, että tarvitsen silloin enemmän kuin koskaan tietoa siitä, että hänen rakkautensa on ja pysyy, mikään ei tässä universumissa kokonaan voi kadota, lakata olemasta. Eikä varsinkaan rakkaus, joka on minun maailmassani kaiken olemassa olevan perusta.

Minulla on ollut aika raskaita päiviä takana. On ollut jo pidemmän aikaa kovia fyysisiä kipuja, joiden kanssa on ollut tekemistä. En edelleenkään osaa suhtautua millään lailla järkevästi kipuun, tuntuu kuin minulta puuttuisi se psyykkinen palikka, jonka avulla kestäisin kivun.

Eräs läheiselle tapahtunut asia myös vaikutti minuun suuresti. Koska on kysymys toisen asioista, en voi siitä tänne kirjoittaa, mutta sanotaan niin, että olen elänyt hyvin vahvasti toisen ihmisen elämässä tapahtuvaa asiaa ja myös surrut siihen liittyvää menetystä.

Tänään sain sitten alla olevan viestin, jonka julkaisen sen lähettäjän luvalla.


Pakko kirjottaa nyt heti aamulla:

Näin unta, oikeen selkounta tyttärestäsi!! Istuttiin jossain kioskin luukulla, joitain ihmisiä oli ympärillä ja mä esittelin niille ihan tohkeissani, että "tää on mun rakkaimman vertaisäidin lapsi!!" Muut oli, että "siis onko hän.. onko hän..?" Juu, on hän kuollut, mutta nyt ihan elävänä tässä käymässä! Se oli sitten kaikista ihan luonnollista.

Hän näytti mulle pieniä neliönmuotosia valokuvia (niinkun muistipelikortteja), ja kertoi, että "kato, näin paljon kaikkee mä oon ehtinyt jo tehdä!" Eniten oli kuvia hevosista. Hän oli mun vasemmalla puolella ja mä silittelin hänen poskeensa ja hiuksiaan oikeella kädellä. Voi kun se oli todellisen tuntuista! Hiuksetkin tuntui niin silkkisiltä!

Sitten me lopussa halattiin, ja me oltiin kyynelistä ihan märkiä, tiädät kyllä kun kyyneleet valuu pitkin kaulaakin. Mä sanoin hänelle, että ihanaa, ihanaa kun kävit! Hän: "lupaatko, että kerrot ihan varmasti äidille terveiset!!" Mä: "Lupaan!!! Lupaatko sä käydä äidinkin luona??!" Hän: "Lupaan! Lupaan! Lupaan!

Ja hän hymyili koko ajan sitä ihanaa hymykuoppahymyään.


Noihin sanoihin mä sitten heräsin ihan kiihdyksissä, hengitys oli ihan pinnallista ja sydän löi kahtasataa, ihan kun olis ollut kauhee kiire herätä, että varmasti muistan kaiken! Ikinä koskaan en ole nähnyt vertaisten lapsista nähnyt unia! Tytärtäsi en koskaan tuntenut, mutta näin eläväksi on mulle tullut ja niin elävänä hän nyt uneen tuli! "

Tarvitseeko minun enää tähän kirjoittaa, että tyttäreni oli heppatyttö, ja että vain muutama päivä sitten muistelin kiitollisena ja ilolla sitä hänen ratsastuksenopettajaansa, joka kehui tyttäreni olevan luonnonlahjakkuus ratsastamisessa(kin) ja joka aina jaksoi kannustaa ja kehua tytärtäni.

Kyllä minä taas jaksan ja pärjään tämän viestin avulla vaikka kuinka pitkään. Niin hyvää huolta minusta pidetään.