tiistai 24. toukokuuta 2016

Hölkäten eteenpäin

Neljännesvuosisata sitten kirjoitin listan kaikista niistä asioista, jotka olivat minussa pielessä, vääränlaisia tai väärän kokoisia eli siis totaalisen rumia, siis ulkoisesti. Kävin koko vartalon läpi ja lista täytti koko A4:n kokoisen paperin.

Muutama vuosi listan kirjoittamisen jälkeen keskustelimme kolmen naisen kanssa minäkuvastamme ja hyvistä puolistamme, siis ulkoisista. Eräs nainen kertoi olevansa tyytyväinen omiin kauniisiin siroihin nilkkoihinsa. Katselin omia norsun jalkojani ja hämmästälin miksi en ollut koskaan tajunnut miten rumat ja PAKSUT nilkat minulla oli.

Tilanne nilkoissa ei todellakaan ole parantunut vuosien varrella. On tullut isoja pulleita suonikohjuja muokkaamaan nilkkojeni ja säärieni ulkonäköä ja useiden kymmenien kilojen ylipaino antoi myös oman lisänsä jaloilleni.

Minun vartaloni on ollut minun pahin viholliseni heti minun mieleni jälkeen koko elämäni ajan. Se on pettänyt minut, ollut vääränlainen ja ei ole toiminut kuten olisin sen toivonut toimivan. Se on ollut ulkoinen valomainos kaikille ihmisille siitä, mikä on ollut sisäinen maailmani. Se on ollut iso juliste, joka on sanonut: katso minua, näin iljettävä olen.

Minun pääagenda tälle vuodelle on muuttaa käsitykseni ulkoisesta minästäni. Haluan tutustua kroppaani, löytää sen vahvuudet ja toiveena olisi, että meistä tulisi joku päivä hyvät ystävät.

Primus motorina on ollut tietysti tämä 30:n kilon laihtuminen (viimeisen puolentoista vuoden aikana), joka on lopullisesti vienyt käsitykseni omista raameistani. Missä minä lopun? Miltä minä näytän? Miltä tämä uusi keho tuntuu? Miksi kehoni tuntuu täysin irralliselta elimeltä minusta? Voisiko tilanne olla toisenlainen?

Aloitin yhteyden ottamisen itseeni hengitysharjoituksilla. Sellaisilla oikeanlaisilla, jossa hengitetään palleaan asti. En tienyt sellaisen hengityksen olevan mahdollista, luulin että kaikkihan me hengitämme vain keuhkoilla. Melko hämmästyneenä totesin hengittäneeni vain puoliksi koko elämäni ajan.

Yhteyttä kehooni on otettu terapiassa, akupunktiossa, osteopaatilla, joogassa. Tämän vuoden yksi kauneimmista hetkistä oli se, kun joogatreenin jälkeen kiitin kehoani ja sain pienen toivonpilkahduksen siitä, että voisimme joku päivä olla kehoni kanssa hyvät ystävät.



Olin eilen lenkillä. Siis hölkkälenkillä. Minä. Kirjavan kukertavan räikeissä vaatteissa. Ihan julkisella paikalla. Puolison kanssa. Ensimmäistä kertaa juoksimme yhdessä 22-vuotisen liittomme aikana.

Minä läähätin ja puuskutin.
Minä hikoilin.
Minä haukoin henkeäni.
Minä juoksin.
Minä nautin joka hetkestä.

Aika usein puhumme terapiassa varhaisista kiintymyssuhteista ja niissä tapahtuneista häiriöistä. Mietimme miltä minusta on tuntunut fyysinen rangaistus. Mietimme monia muita elämässäni sattuneita ja tapahtuneita asioita. Miten ne ovat muokanneet minäkuvaani. Sisäistä ja ulkoista.

Tuntuu kuin minulle olisi tänä keväänä auennut aivan uusi maailma, joka tulvii kaikkea ihanaa.

Rappustreenejä!
Pariagrobatiaa!
Pilatesta!
Joogaa!
Ultramaratoneja!
Venytyksiä!
Tanssia!
Lihaskuntotreenejä!
Jumppaa!

Minä haluan tehdä niitä kaikkia! Nyt heti!

Minun selkärangassani on sellainen paksu rautalevy. Se on noin 15 cm leveä ja se menee lapaluiden välistä aina alas häntäluuhun asti. Se on ollut siellä aina. Minulle on noussut mielikuva muutaman päivän tai viikon ikäisestä minusta, joka huutaa elämänsä hädässä, kaareutuu taaksepäin ja taistelee olemassaolostaan. Tämä pieni minä-vauva on yksin ja järkyttävän peloissaan. Rautalevy on rustoutunut minuun ja sen tehtävänä on ollut kannatella minua, auttaa minua olemaan vahva ja selviytymään.  Mistä tahansa asiasta ja tunteesta.

Jäykästä selästä, kroonisesta lihasjäykkyydestä ja nivelten liikkumattomuudesta on tullut minulle normaalia. On normaalia herätä joka aamu siihen, että selkälihakset ovat krampissa.

Minusta tuntuu, että alan olla valmis luopumaan tuosta rautaisesta paksusta ja raskaasta tukirangasta.Ymmärrän ettei se lähde minusta kerralla eikä väkivalloin. Se sulatetaan pois rakkaudella ja kärsivällisyydellä. Muiden avulla. Kiittäen siitä, että se on tehnyt tehtävänsä ja ollut tarpeellinen, mutta että nyt sitä ei enää tarvita.

Tiedätte varmaan ja olette nähneet miten pieni tipu kuoriutuu munastaan?
Minulla on juuri sellainen olo tänään.

Hei ihana maailma, täältä minä tulen!

.