tiistai 14. kesäkuuta 2016

Ilon ja onnen tunteita

Kiitos terapeuttini olen usean viikon ajan huomannut milloin olen tuntenut ilon ja onnen tunteita, ja usein sanon sen myös ääneen. Viime viikolla tunsin useita kertoja ilon ja onnen tunnetta.

Tunsin sisälläni iloa ja onnen tunnetta, kun

-näin rhodorendojen kukkivan
-valitsin ja suunnittelin Agrimarketissa kesäkukkia mökille
-istutin kesäkukkia kädet mullassa
-katsoin kaunista valkoista koria, jossa olivat yrttini
-juttelin ääneen kanadanhanhelle, linnulle ja perhoselle
-katselin järvelle
-kannoin järvestä vettä apiloille ja muille istutuksilleni
-katselin terassin kesäsisustusta
-kannoin kiviä paikasta toiseen
-laitoin ystävältä saadut eläinaiheiset vanhat opetustaulut mökin seinälle

-taivaslapseni syntymäpäivänä koin hänen viettävän päivän kanssani
-puhuin puhelimessa tyttäreni kanssa

-poikani ja tyttöystävänsä tulivat mökille
-katsoin poikaani rakentamassa meille uutta ulkovessaa
-kitkin poluilta pois rikkaruohoja tyttöystävän kanssa
-totesin, että tyttöystävä on sellainen ihminen, jonka kanssa on helppoa olla hiljaa
-kun näin nuorten halaavan, suukottelevan ja nauravan

-valmistelin aamupalaa tai tein muita ruokia perheelleni
-näin perheeni syövän hyvällä ruokahalulla vegaanisia ruokiani


Olin joitakin päiviä sitten tilaisuudessa, jossa oli paljon vertaisia. Äitejä ja isiä, joiden lapsi on kuollut. Sydän syrjällään kuuntelin esittelykierrosta ja itkin sisäisesti nähdessäni niin monen vanhemman määrättömän suuren tuskan ja ikävän. Kuinka käsittämättömän pohjatonta se voi olla niinä kamalina ensimmäisinä kuukausina ja vuosina, kun jokainen hengenveto on tuskaa ja tuntuu niin väärältä.

Eräs äiti sanoi itkeneensä ensimmäiset neljä vuotta joka ikinen päivä. 

Ajattelin silloin, että olen erityisen onnekas kun sain juuri sellaisen terapeutin, joka kannusti minua elämään. Hän alkoi hyvin varhain (minusta tuntui ehkä, että liian varhain) puhumaan siitä, että minulla on kaikesta huolimatta mahdollisuus mielekkääseen ja jopa onnelliseen elämään. Hän sanoi useamman kerran, että minun tulisi antaa itselleni lupa onneen. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että hän on istuttanut ajatuksen onnesta minuun jo kaksi vuotta sitten. Erityisesti minua miellyttää tuo viesti, että itse olen suurin este omalle onnellisuudelleni. Minun oli vain annettava itselleni lupa siihen, jopa siitäkin huolimatta, että lapseni tahtoi kuolla. 

Olen useasti miettinyt myös sitä, että miten suuri merkitys vanhemman selviytymiselle on sillä käsityksellä, että mikä on elämän ja kuoleman tarkoitus. Kuinka paljon minun matkaani takaisin elämään on helpottanut se sisäinen luottamus siihen, että kaikki on universumiin ennalta kirjoitettu. En tiedä olisinko voinut koskaan saada tällaista rauhaa sieluuni, jos en olisi laskenut irti lapseni kuolintavasta ja luottanut siihen, että maailmassa on lukematon määrä asioita, joita en tässä elämässä tule ymmärtämään, mutta että mikään niistä ei tapahdu turhaan eikä sattumalta. 

Tänään ajattelen, että minun piti tehdä ne virheet, jotka tein.
Minun piti oppia niistä jotain.

Ajattelen, että lapseni piti elää juuri tuollainen elämä, jonka hän eli.
Hänelläkin oli omat asiat opittavanaan.

Ajattelen, että avasin itseni viime kesänä elämälle ja lahjaksi siitä olen saanut takaisin ilon ja onnen tunteet. Syvempinä kuin koskaan aiemmin.