keskiviikko 24. elokuuta 2016

Tulos

Ei syöpää.
Hyvänlaatuinen kysta.
Ei toimenpiteitä.
Ei seurantaa.

Elämä jatkuu.

Leijun tällä hetkellä metrin maanpinnan yläpuolella ja odotan josko kohta laskeutuisin alas.

tiistai 23. elokuuta 2016

Apache Blessing

Kun lapseni kuoli, oli jokaisen aamun ensimmäinen ajatus: lapseni on kuollut.

Se jatkui ja jatkui, viikkoja, kuukausia, vuosia. Pelkäsin, että jos se tulee olemaan loppuelämäni jokaisen aamun ensimmäinen ajatus. Jossain vaiheessa se kuitenkin lakkasi, ehkä kolmen vuoden jälkeen?

Eilen kun heräsin oli ensimmäinen ajatukseni: vielä kaksi päivää.
Tänään ensimmäinen ajatukseni oli: vielä yksi päivä.

Huomenna lääkäri soittaa ja kertoo kudosnäytteen todellisen luonteen.

Joka toinen ajatukseni on pelon ja kauhunsekainen ajatus: onko se syöpää?
Joka toinen ajatukseni yrittää olla säälittävän toiveikas: ei se varmaankaan ole syöpää, se on vain hyvänlaatuinen kasvainrykelmä, jolle ei tarvitse tehdä mitään.

Olen jutellut enkeleiden kanssa mielessäni enemmän kuin vähään aikaan.
Olen myös paennut omia tunteitani ja ajatuksiani töihin, sudokuun, nettiin, leffoihin, tv-sarjoihin.

Välillä heilun paniikkihäiriön rajalla (tältäkö se tuntui?)


Right till the end

Puhumme usein terapiassa ihmissuhteista.


Olen tuntenut hirveän huonoa omatuntoa siitä, että olen jättänyt elämäni aikana lukemattoman määrän ihmisiä taakseni. Ensin olen avannut itseni, saanut toisen avautumaan ja sitten viuh vaan, olen häipynyt kuvioista.


Terapetin mielestä tässä ei ole mitään ihmeellistä, kaikki tekevät niin. Osa elämämme ihmisistä on siltaihmisiä. He kulkevat kanssamme jonkin matkaa ja ei ole tarkoituskaan viettää loppuelämää yhdessä. Kuljemme vain kappaleen matkaa yhdessä, vaiheesta toiseen.


Pidin hirveästi eräästä vertaisäidistä. Tosin hän loukkaantui minulle monta kertaa sanomisistani. Ensimmäistä kertaa pyysin anteeksi, toista kertaa pahoittelin, kolmatta kertaa yritin selittää ja neljännen kerran jälken astuin askeleen sivulle ja luovuin tästä ihmissuhteesta. Ajattelin, että sellainen suhde ei kannata, jossa toinen loukkaa (tahtomattaan) toista jatkuvasti. Silloin on parempi toisen poistua paikalta. Sillä kertaa se olin minä.


Mietin terapiassa viime viikolla, että tarvitseeko ihminen lainkaan ystäviä. Niissä kun on sama riski kuin parisuhteessa: avaa sydämesi ja olet aina vaarassa tulla satutetuksi. Terapeutin mielestä ihminen tarvitsee ystäviä.


Queen, Friends will be friends

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Raastavaa odottelua

Yksi luonteenpiirteistäni on kärsimättömyys. 

Tänään otettiin vasemmasta rinnasta magneetti- ja kerroskuvia. Lääkäri ultrasi ja otti myös neulalla kolme kudosnäytettä. 

Rinnassa näkyy rakkulamainen kasvain, joka voi olla hyvän- tai pahanlaatuinen. 

Olen hyvin epäaikuismainen kaikissa tutkimuksissa. Minua pelottaa ja itkettää. Olen itkenyt muutenkin aika paljon heinäkuun puolivälin (lapseni kuolinpäivän) jälkeen. Itse päivä oli ihana, sain lauman ihania nuoria aikuisia vieraakseni mökille ja nautin joka hetkestä, jonka sain viettää heidän kanssaan. Yöksi jääneet nuoret menivät nukkumaan kolmelta. Itse haahuilin vielä tunnin hereillä sen jälkeen ja tunsin suurta kiitollisuutta elämästäni.

Minulla on ollut siitä lähtien pysyvästi pala kurkussa ja itkeskelen yksin usein. Väistämättä tulee taas kerran mieleen, että värittääkö tuo lapsen kuolema kesällä kaikki elämäni tulevien kesien tunnelman jotenkin surumieliseksi? Olen ylipäätään tänä vuonna katsonut hyvin säästeliäästi hänen kuvakansioitaan tai tekemääni muistokirjaa. Minuun sattuu niin valtavasti, kun niitä katselen. 

Nyt minun pitää odottaa viikko kunnes lääkäri soittaa ja kertoo tuloksen,  opetella kärsivällisyyttä. Varmasti tulen myös käyttämään aikaa aika paljon ratkaistaakseni sen, että mikä oppiläksy tälläkin tapahtumalla on minulle. 


sunnuntai 14. elokuuta 2016

Loppuvirsi

Pohdin pitkään edellisiä päivityksiäni.

Kirjoitanko vai en? Julkaisenko vai en?

Jaanko tässä blogissa (nykyään) vain toipumisjuttuja? Pidänkö kiinni siitä, että lapsen itsemurhasta huolimatta voi elää hyvää mielekästä ja jopa onnellista elämää?

Vai pidänkö mölyt mahassani ja odotan torstaita kun on terapia? Olisiko näitä mölyjä kerääntynyt näin paljon ilman haluamaani kesätaukoa terapiasta? Oliko kolmen kuukauden tauko liian pitkä?Pitäisikö minun säästä kaikki seuraavaan kertaan? Riittääkö 1,5 tuntia kaiken tämän purkamiseen? Entä mitä sitten, kun terapia loppuu marraskuussa? Minne meni meni kolme terapiavuotta?

Ahdistunko entistä enemmän, jos en vihdoin päästä tätä kaikkea kuonaa itsestäni ulos? Pitäisikö minun odottaa ensin keskiviikon lisätutkimuksia? Muistanko vielä, miten koko viime kesän pelkäsin kuolevani syöpään? Ja että lopulta selvisi, ettei pitkälle edennyttä syöpää löytynyt patologin pöydällä?

Kaiken vehtaamisen ja vatvomisen jälkeen päätin kirjoittaa. Olen tähän blogiin vuodattanut kaiken, paljon sellaistakin, jota en enää tänään kirjoittaisi tänne. Seison kyllä selkä suorana oman elämäni ja varsinkin oman tunne-elämäni takana. Tällainen minä olen!

Uskon ja luotan siihen, että luottamus elämään ja kaiken tarkoituksenmukaisuuteen palaa taas. Uskon ja luotan siihen, että edessä on taas päiviä, joissa on värit.


Joka kahdeksasko?



Sain keväällä kutsun mammografiaan. Koska koko viime kesä meni syöpää ja omaa mahdollista kuolemaa miettiessä, niin päätin siirtää ajan elokuulle, loman jälkeen.

Tästä kesästä minä aion nauttia!

Rintasyöpä on ollut jo pitkään suomalaisnaisten yleisin syöpä. Siihen sairastuu vuosittain noin 4 800 naista. Lähes joka kahdeksas suomalaisnainen sairastuu jossain vaiheessa elämäänsä rintasyöpään.

                                     

Kävin mammografiassa tämän viikon maanantaina. Päivä tai kaksi sen jälkeen sain puhelun: "Lääkäri haluaisi tutkia hieman tarkemmin, tulisitko uudestaan tänne?"


Rintasyövän ennuste on parantunut, kun syövät todetaan aiempaa aikaisemmin ja hoitomenetelmät ovat kehittyneet. Tällä hetkellä lähes 90 prosenttia rintasyöpää sairastavista on elossa viiden vuoden kuluttua sairauden toteamisesta.

Ensi viikolla menen sitten kuulemaan, että löytyykö ultraäänikuvassa syöpää. Oliko kyseessä vain varmistuskäynti vai otetaanko koepalaa?


Rintasyövän ehkäiseminen ei ole mahdollista, mutta ylipainon välttäminen, liikunta ja imettäminen pienentävät rintasyövän riskiä.



Minulle ei tullut mieleenkään soittaa puolisolleni tuon sairaanhoitajan puhelun jälkeen. Jotain opin viime kesästä. En soittanut kenellekään. Tyttäreni oli ensimmäinen, kenelle perjantaina kerroin. Sitä ennen olin itsekseni pohtinut, että onko minulla sellaista ystävää, jolle soittaa tällaisessa tilanteessa. Mieleeni tuli yksi ihminen, mutta en soittanut, koska hänellä on yllin kyllin omia sairauksia mietittävänä tällä hetkellä. Ajattelin, että soitan sitten kun tiedän enemmän omasta mahdollisesta diagnoosistani.

Nykyisin noin joka neljäs rintasyöpä todetaan mammografiatutkimuksessa, vaikka nainen ei olisi huomannut itse mitään erityistä. Tavallisin rintasyövän oire on rinnassa oleva kyhmy. Valtaosa rinnoissa olevista kyhmyistä on kuitenkin hyvänlaatuisia muutoksia, esimerkiksi nesterakkuloita eli kystia. Joskus rintasyövän ensioire on kainalossa tuntuva kyhmy. Useimmiten syöpä on kivuton, mutta se voi aiheuttaa myös kipua tai pistelyn tunnetta rinnassa.


Vanha minä sanoo: Noniin, äitiytesi on kohta loppunkäsitelty. Ensin lapsesi tappoi itsensä, sitten sinulta poistettiin kohtu ja munasarjat, ja vielä on rinnat jäljellä, mutta eiköhän nuokin saada hoidettua pois alta.

Uusi minä sanoo: Viime kesä todisti, että vaikeistakin asioista voi seurata jotain hyvää. Löysit lopullisesti elämänilosi ja -halusi. Et voi tietää vielä, mikä tarkoitus tällä viimeisellä käänteellä on, mutta sinun on vain luotettava taas kerran universumiin. Kaikella, ihan kaikella, on tarkoituksensa.


Kursiivilla kirjoitettu teksti on kopioitu täältä.




Ei odotuksia, ei pettymyksiä


Odotin kesälomaa suurella ilolla. Avioliitto on tuntunut mukavalta ja olen ajatellut, että menneet haasteet on selätetty sekä välimatka meidän kahden välillä on kurottu umpeen.

Puoliso ravasi koko loman kodin ja mökin väliä, itse sen sijaan olin siellä 27 vuorokautta yhtäjaksoisesti. Kaksi kertaa mökille tullessaan puoliso oli äärimmäisen sulkeutunut ja täysin mykkä. Koko päivän. Ei kuulemma aina tarvitse puhua.


Sen sijaan, että olisin kyennyt asennoitumaan vain siihen yhteen kulloiseenkin tapahtumaan, päätin kaivaa kaikki puhumuttamuuden ja eristyneisyyden vuodet laatikosta, jonka kansi oli jo ollut pidemmän aikaa kiinni. Ja tuntea itseni äärimmäisen yksinäiseksi. Taas.


Aina kun poikani tuli mökille, niin perheen miehet keskittyivät puhumaan, suunnittelemaan ja unelmoimaan heinäkuun lopulla alkavaa purjehdusreissua. Jokaisen purjehdusreissukeskustelun myötä minä, mökki ja minun vuoden kohokohtani eli kesäloma mökillä muuttui pienemmäksi ja merkityksettömämmäksi.


Olisin halunnut huutaa monta kertaa, että eikö me voida keskittyä nyt tähän, mökkiin, lomaan täällä, kesään, tähän hetkeen mikä meillä on nyt?


Olen tässä miettinyt, että voisikohan ensi kesän purjehdusreissu olla ennen heinäkuun mökkilomaa?

Kun se kauan odotettu purjehdusloma sitten vihdoin alkoi, niin jäin yksin mökille. Hassua on, että nyt elokuussa kun olemme olleet mökillä, niin tunnen itseni yhtä yksinäiseksi kuin heinäkuun lopulla. 

Tai ei siinä mitä hassua ole, olen taas muurannut tuon niin mahdottoman tutun kivimuurin sydämeni ympärille. Mahtaa terapeutin ilme venähtää, kun kerron taas missä mennään.

Toistuva hylkääminen

En tiedä onko se oma valintani, että tulen joka kesä hylätyksi.


Teenko sen tahalteen? Käynkö läpi yhä uudelleen ja uudellen sitä tunnetta, että valitessaan kuoleman lapseni hylkäsi minut? (Kyllä tiedän, ettei lapseni kuolemassa ollut kyse minusta, mutta tuo oli se tunne). Vai toistiko lapseni kuolemallaan sen minun syvimmän traumani, joka on syntynyt oman elämäni alkumetreillä, että tulen hylätyksi?


Odotin valtavasti tätä kesää. Viime vuonna olin psyykkisesti niin huonossa kunnossa, että kesä ei ollut niin kovin hyvä. Tämän kesän oli tarkoitus olla erilainen ja siksi useamman ihmisen piti tulla mökillemme vieraaksi.


Väärinkäsitys.
Peruutus.
Aikatauluongelma.
Huonovointisuus.

Peruutus peruutuksen jälkeen minä muutuin pienemmäksi ja riittämättömämmäksi.
En kelpaa, en ole riittävän hyvä.



Olen miettinyt taas todella paljon näitä elämäni ihmissuhteita.
Onko aika taas karsia ihmisiä ympäriltä?
Mitkä tuttavuudet ja ystävyydet ovat aitoja?
Kenestä olisi syytä laskea irti?

Olen vetäytynyt viime viikkoina pois ihmisten luota, en halua pettyä lisää.
En halua, että sattuu.


Tunteellinen siili

Oi, sanoi siili,
olen tunteellinen siili,
olen hyvä, kiltti, hellä
Ja kenelläpä, kellä
on vastaansanomista?
Se vain on surullista,
että piikkikuoren alla
siilin hellyys piili.

Oi, sanoi siili,
olen surullinen siili,
niin yksinäinen jotta!
Ja se on aivan totta:
se yksinänsä eli
ja piikein piikitteli,
ja piikkikuoren alla
sitten itkeskeli.

Kirsi Kunnas / Tiitiäisen satupuu 1956


Olen muistellut erästä alkukesän tapaamista, innoissani järjestin nopealla aikataululla tapaamisen.
Olin siitä hurjan iloinen. Mieltäni jäi kuitenkin kaivertamaan se, että olinko tapaamisesta vain itse onnellinen? Oliko tapaamisen toiselle osapuolella tuo tapaaminen vain pakollinen juttu, johon oli tultava vaikka haluja ei ehkä olisikaan ollut? Miten noloa! Miten suurta häpeän tunnetta minussa aiheuttaa ajatus siitä, että joku tulee tapaamiseen vain velvollisuudesta, kun itse hölmönä luulen toisen olevan yhtä ilahtunut minun tapaamisestani kuin itse olen hänen tapaamisesta.




Olen muistellut kaikkia niitä ihmisiä, joihin minä pidän yhteyttä, mutta jotka eivät koskaan pidä yhteyttä minuun päin. En minä halua olla ihmisille mikään pakollinen taakka. Haluan olla sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat yhtä iloisia minun seurastani kuin minä olen heidän. Luullakseni sellaisia ihmisiä vielä ympärilläni on.

Kävelyseurani on tosin hiipinyt pois. 


Tästä blogista lähti yksi seuraaja välittämästi sen jälkeen kun kerroin ensimmäisen kerran veganismistani. Olen useamman kerran ajatellut eri ihmisten hävitessä ympäriltäni, että onko kysymys veganismistani? Olenko sen myötä muuttunut niin vastenmieliseksi?


Töissä sain muutamalta ihmiseltä paskaa niskaani alkuvuodesta oikein urakalla ja jo silloin mietin, että miksi heidän suhtautumisensa minuun on muuttunut noin radikaalista? Voiko kysymys olla siitä miten ja missä tuon veganismia esille? Jos siitä on kysymys, niin sitten luovun mielummin ihmisistä kuin oikeudestani puolustaa itseäni heikompia, antaa eläimille ääni.



Joka tapauksessa tilanne on se, että olen voinut todella huonosti nyt kolme viikkoa.
Viimeisen lomaviikkoni ja sitä seuranneet kaksi työviikkoa.









perjantai 12. elokuuta 2016

Muistaja


Kun katson tätä kuvaa, en enää tiedä kumpi itkettää minua enemmän: se, että lapseni on kuollut vai se, että tänäkin vuonna ystävänsä vaelsi lapseni kuolinpäivänä läpi pimenevän Helsingin ja vei kynttilän kuolinpaikalle.