torstai 22. syyskuuta 2016

Ho'oponopono

Luin eläinkokeista ja ahdistuin valtavasti. Luulin jo lukeneeni kaikki maailman kauheudet, joita eläimet ovat joutuneet kohtamaan, mutta olin väärässä. En olisi ikinä voinut kuvitella minkälaisia kokeita on tehty apinavauvoilla psykologian tietämyksen kasvattamisen varjolla. Jouduin jättämään kirjan kesken, ahdistus ja tuska olivat niin voimakkaita. 

Kannoin lukemaani sisälläni muutaman viikon kunnes sain itkettyä ja kerrottua niistä tyttärelleni. Hänellä on ollut niin monta kertaa niin hienoja ajatuksia, joten toivoin hänen taas kerran sanovan jotain, josta saisin helpotuksen.

Eikä minun tarvinnut pettyä tälläkään kertaa. Tosin ohje ja apu oli yllättävä. 

"Anna heille anteeksi."

Siis mitä!? Kaikille niille ihmisille, jotka kohtelevat eläimiä julmasti? 

"Kaikille."

Päätin kokeilla tätä, sillä mieltäni riivaavat kauheudet olivat musertaa minut psyykkisesti. Joka päivä, monta kertaa päivässä huomasin toistavani: annan teille anteeksi. Hyvin nopeasti perään tuli kuin itsestään virke: annan myös itselleni anteeksi. 

Anteeksiantaminen alkoi toimia. Mieleni rauhoittui. Teen sitä monta kertaa päivässä. Annan anteeksi tutuille ja tuntemattomille. Koko ajan. Kaikille. Myös itselleni, koko ajan myös itselleni. 

Kerroin tästä terapiassa ja terapeuttini puolestaan kertoi hawajilaisesta ihmeestä.

Rakastan sinua.
Olen pahoillani.
Anna anteeksi.
Kiitos.

Tämä oli astetta vaikeampaa. Tuota aiempaa anteeksiantoharjoitusta tehdessäni mieleeni alkoi nousta yhä voimakkaamin kahden ihmisen kuva. Nyt kaikki kääntyi päälaelleen ja minun pitikin pyytää heiltä anteeksi. Sanoa se ääneen. Sanoa nimi ensin. Toisen ihmisen kuullen. Nämä molemmat ihmiset liittyvät minun mielessäni lapseni kuolemaan. 

Kohta kolme vuotta olen tehnyt oikeastaan kaiken, mitä terapeuttini on ehdottanut. Olen valtuuttanut hänet olemaan terve peilini ja tähän on sisältynyt 100% luottamus siihen että häneltä tulee vain hyvää. Ja nyt tämä anteeksipyytäminen ihmiseltä, joka on tehnyt lapselleni pahaa?

Minä tein sen. 

Sanoin nuo annetut lauseet, sillä ei ollut väliä etten tarkoittanut sitä. 
Sanoin vain ne.
Aion sanoa nuo lauseet uudelleen. 
Niin monta kertaa kuin on tarpeellista. 


Katson uutisia, näen somessa vääryyttä, luen ihmisten julmuudesta eläimiä tai ihmisiä kohtaan, seuraan koiraansa kurittavaa omistajaa ja ennen kuin ahdistun ja koen maailmantuskaa sanon: minä annan heille anteeksi. Annan myös itselleni anteeksi.  

lauantai 10. syyskuuta 2016

Syyskuun tunteet ja ajatukset

Syyskuu merkitsee minulle kahden nuoren kuolinkuukautta.

Olen ajatellut näitä kahta nuorta, vasta elämänsä alkumetreillä kuollutta ja heidän äitejään oikeastaan joka päivä. Kalenterissa päivät vaihtuvat ja näiden nuorten kuolinpäivä lähenee. Mietin usein miltä heidän äideistään tuntuu. Syveneekö ikävä ja tuleeko kaipaus iholle. Vai onko heille tämä syyskuu helpompi kuin edellinen syyskuu. Miettivätkö he _sitä_ syyskuuta. Toivon, että he jaksavat tämänkin syyskuun, näkevät kaikesta huolimatta kauniin alkavan syksyn ympärillään. 

Katsoin tällä viikolla elokuvan, Interstellarin. Elokuva aiheutti minulle valtavan tunnemyrskyn, johon mahtui erilaisia tunteita laidasta laitaan. Eniten jäin itse miettimään sitä hetkeä, kun tajusin itkeväni sitä sielua repivää kaipausitkua, jonka aikana on aivan pakko olla kippurassa ja pitää kaksin käsin omasta päästään kiinni, jotta ei hajoa. Siis näitä itkuja näköjään tulee edelleen, luulin niiden jo loppuneen. En tiedä voiko tuota tunnetta edes kuvailla sanoin. Sisällä aukeaa pohjaton ja ääretön tila, jossa on läsnä vain yksi totuus: sydämen viiltävä tuskan ja ikävän sekainen huuto lapsen puoleen. Koko sielu huutaa lapsen nimeä ja kaipaa lapsen luo. Muu maailma ja muut ihmiset unohtuvat tuolla hetkellä. Olet siinä tyhjiössä ja tunnet koko kehollasi, mielelläsi ja sielullasi lopullisen eron. Löytämäsi elämänilo ja -halu katoavat. 

Sitten hetki menee ohi,nouset ylös, niistät nenäsi, oikaiset vaattesi ja olet taas läsnä tässä hetkessä, tässä elämässä. Muisto juuri koetusta kipukaipauksesta tarttuu sinuun ja kulkee joitakin päiviä mukanasi. 

Olen ajatellut paljon anteeksiantoa viime päivinä. Esikoiseni oli lukenut paljon ajatuksia herättävän kirjan ja hän puhui näistä ajatuksistaan minulle paljon viime viikonloppuna mökillä. Sain myös tuon kirjan lainaksi ja nyt se odottaa yöpöydällä lukijaansa. Olisiko minun jo aika pitkän tauon jälkeen lukea uusia ajatuksia tästä elämisestä ja ihmisyydestä, merkityksestä ja tarkoituksesta? Olen pitkään saanut sielunrauhan nykyisellä maailmankuvallani ja ehkä olisin nyt valmis luomaan siihen uutta syvyyttä ja näkökulmaa.