keskiviikko 16. elokuuta 2017

Myötäisiä tuulia

Monen vuoden tauon jälkeen menin tänä kesänä purjehtimaan perheen kanssa.

Mies kirjoittaa jokaisen purjehduspäivän jälkeen lokikirjaan päivän tapahtumat ja reitin. 

Löysin sieltä tämän. 


Heippa hyvä purjehduskaveri❤️


lauantai 15. heinäkuuta 2017

Viisi vuotta elämästäni

Tänään on kulunut viisi vuotta hänen kuolemastaan.

En kirjoita, että tämä on viimeinen päivitykseni tähän blogiin, mutta se voi olla sellainen.
Olen tänne kirjoittanut yhden ihmisen yhden elämän matkan, sellaisena kuin olen sen kulloinkin kokenut.

Minä jäin henkiin. Elän ihan hyvää elämää, johon sisältyy paljon ilon ja onnen tunteita.
Minun sisälleni jäi myös haava, jonka en usko koskaan kokonaan parantuvan, ja sen minä olen hyväksynyt.







maanantai 5. kesäkuuta 2017

Ympyrä sulkeutuu

"Sinulla on sitten hieno poika"

"Sinua haluan onnitella, koska olet saanut tuollaisen naisen"

Molemmat lapseni valmistuivat tänä keväänä ammatteihin. Juhlimme isosti kahdeksankymmenen vieraan voimin. Päivällä sukulaisten ja perhetuttujen kanssa, illalla nuoret juhlivat kavereidensa kanssa. (Tyttäreni on 26-vuotias, mutta minulle kaikki alle 30-vuotiaat ovat nuoria.)

Ensimmäisen sitaatin kuulin eräältä ihmiseltä poikani tyttöystävän juhlissa, hän on tavannut poikaani useasti, mutta minä tapasin hänet ensimmäisen kerran. Hän esittäytyi ja kertoi miten hieno poika minulla on, onnitteli minua siitä.

Toisen sitaatin sanoi eräs vieras juhlissamme tyttäreni avopuolisolle. Tytär oli pitänyt juuri elämänsä ehkä parhaan puheen ja itkettänyt isoa joukkoa vieraitamme. Tunsin niin suurta rakkautta tytärtä kuunnellessani ettei minulla ole sanoja sitä kuvailemaan.

Olen tuntenut niin mittaamattoman paljon iloa ja onnea viime päivinä näistä kahdesta lapsestani. Ei sen takia mitä he tekevät, vaan sen takia millaisia he ovat. Olen itkenyt poikani valmistujaisjuhlissa ja katsellut häntä sydän pakahtumaisillani.

Varmasti jokaisen äidin mielestä se oma lapsi on juuri aivan erityinen ja erinomainen. Tämä tunne jatkuu vaikka lapset kasvavat isoiksi. On valtavan ihanaa kuulla hyvää palautetta lapsistaan, vaikka he ovat jo aikuisia.

Olen katsellut näitä lapsiani ja saanut myös hitusen itsetuntoa äitinä olemiseen lisättyä. En ole voinut olla aivan paska äiti, kun nuo kaksi ovat tuollaisia. Vaikka en ole ainoa asia heidän elämässään, siis joka muokannut heitä, niin ehkä minulla on ollut siinä kuitenkin jokin pieni osa.

Näihin juhliin on sisältynyt se tietoisuus taivaslapsen poissaolosta tavallista herkempänä liikuttumisena, yllättävänä palana kurkussa tai viiltävänä ikävänä. Päiväjuhliin olin tehnyt pienen videon vanhoista kotivideoista, siellä hänkin oli, saimme hetken kuulla hänen ääntään, katsoa häntä ja näin hän oli mukana näissäkin juhlissa.


Lapsuuteni rakkain ja läheisin serkkuni soitti minulle lapseni kuoleman jälkeen. Hän esitti osanottonsa ja kertoi olevansa työharjoittelussa kukkakaupassa, oli valmistumassa floristiksi. Hän kertoi, että hautaustoimiston kukkatilaus oli tullut juuri heille ja että hän valmisteli nämä siunauskappeliin tilaamaani valkoiset ruusut.

Minusta ajatus tästä tuntui järkyttävän kauniilta ja lohdulliselta.

Tänä keväänä samainen serkku otti taas yhteyttä ja kertoi valmistelevansa mielellään kukka-asetelmat lasteni juhliin. Tämä olisi hänen lahjansa heille. Hän toikin tullessaan useita erittäin kauniita ja herkkiä asetelmia juhlapaikalle ja taas minusta tuntui järkyttävän kauniilta ja lohdulliselta tämä teko.

Ympyrä oli sulkeutunut.


keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Kehoni kertoo kummia

Istun tässä keittiön pöydän ääressä, teen töitä sekä katselen ja kuuntelen luontoa. Ukkonen jyrisi juuri nyt. Tänään on monta kertaa satanut lunta ja räntää, siinä välissä aina sitten paistanut aurinko.

Tämä sää sopii oikein hyvin yhteen tämän hetkisen tunne-elämäni kanssa.

Minulla on ollut kipuja, kipuja ja tulehduksia kyllästymiseen asti. Monessa eri paikassa yhtä aikaa. Kun yksi vaiva selätetään tulee kaksi uutta. Olin eilen lääkärissä ja verikokeiden lisäksi otettiin röntgen-kuvia neljästä eri paikasta. Mietin mielessäni, että eikö olisi voitu ottaa saman tieten jokin kokovartalokuvaus.

Yritän näköjään edelleen järjellä ratkaista asioita. Mietin, että ovatko vaivani vain eletyn elämän tulos, tehtyjen valintojen summa. Vai onko kehoni trauman herkistämä ja reagoi tulevaan kesään ja psyykkisen kivun pelkoon oireilemalla; olemalla fyysisesti kipeä? Oireileeko keho sen, mitä minä painan pois mielestäni?

Välillä tunnen suurta myötätuntoa kehoani kohtaan, miten paljon sen on pitänytkään kestää ja miten urheasti se on parhaansa tehnyt. Välillä ajaudun tuntemaan suurta inhoa ja jopa raivoa kehoani kohtaan, kaikkien sen puutteiden tai heikkouksien takia.

"Kyllä vaikutat hieman alakuloiselta" sanoi luottolääkärini eilen.
Niin, niinhän minä taidan vaikuttaa vähän alakuloiselta.


sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

That is who I am

Kyyneleet alkoivat elää omaa elämäänsä samalla hetkellä kun näin hänet.


Menin eilen akupunktioon ja siellä hän istui, kynä sauhusi kun hän kirjoitti muistiinpanoja samaan aikaan kun luennoitsija puhui.

On niin kovin monia ihmisiä, jotka ovat minua muokanneet ja niin monia, jotka ovat minua rakastaneet.

Mutta on vain yksi ihminen, joka on minut piirtänyt uudelleen ja se on minun ihana, hassu, empaattinen terapeuttini❤.

Se tunne tulee joka vuosi, jossain vaiheessa. Se on joka kerta erilainen. Se tulee minuun ja koko kehoni tuntee sen: kesä tulee ja myös lapseni kuolinpäivä tulee. Muistan hyvin, miten viime vuonna sen tajusin ja hyväksyin, että se tulee aina. Sitä ei voi estää eikä paeta, se on täysin tahdosta riippumaton asia. Tänä vuonna se tuli viikko sitten, kun olimme mökillä viettämässä pääsiäis- ja talvilomaa.

Kehossa se tuntuu painona, sellaisena raskaana huopana ympärillä. On kuin jokainen soluni alkaisi valmistautua tulevaan ja tämä valmistautuminen vie ison osan kehoni energiasta. Keho muistaa kaiken. Kaiken sen, jonka mieli kietoo lakanaan ja asettaa pois näkyviltä. Olemme terapiassa puhdistaneet kehomuistoja valtavan määrän tai ehkä oikeampi kuvaus olisi se, että olemme korjanneet näitä muistoja.

On myös muistoja, joita en pysty tai en halua poistaa, ehkä lapseni kuolema on yksi sellainen. Koko raskausajan äiti on tietoinen lapsesta sisällään ja jokainen solu sopeutuu tähän tehtävään; kantamaan lasta ja synnyttämään hänet. 

Hänen kuolemansa jää aivan samalla tavalla soluihin muistiin ja niissä sitä kannan loppuelämäni ajan.

Mielesssäni kevän avaus tuntuu alakulona ja suruna. Palana kurkussa ja kyyneleinä poskillani.
Jossain sivussa osa ajasta alkaa kulkea hitaammin.

Hän tuli kesällä ja hän lähti kesällä ja minä valmistaudun leijumaan tämän tulevankin kesän läpi.





torstai 6. huhtikuuta 2017

Stardust

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Kohtaaminen

Olin niin onnellinen. Tunsin niin suurta iloa ettei minulla ole sanoja sitä kuvaamaan.

Lapseni oli unessani läsnä. 



Kaikki muu unessa tapahtuva oli täysin epäoleellista. Samalla kun kelluin äärettömässä hyvän olon tunteessa ja nautin lapseni läsnäolosta pohdin kuolemaa ja sen lopullisuutta (tässä elämässä). 

Mietin miten täysin mahdotonta on ymmärtää tuskaa siitä, kun toinen on ikuisesti poissa. Kun toinen on läsnä ei voi ymmärtää sitä pohjatonta aukkoa, jonka lähtevä jättää. Kaikki on vain niin hyvin ja oikein sillä hetkellä. 

Emme puhuneet keskenämme enkä nähnyt häntä. Hän vain oli ja minä tunsin hänet.


Mietin untani aamulla ja ihmettelin mielessäni miksen nähnyt häntä, miksi vain tunsin hänet. 

Miksi tunteminen on mielessäni "vain", miksi tunteminen on vähemmän kuin näkeminen ja kuuleminen. 

Voiko mikään olla enemmän kuin tuntea toinen, olla täydellisessä yhteydessä ja rakkaudessa? 

Tuo kohtaaminen tapahtui pari viikkoa sitten. Minulla on ollut terveysongelmia ja olen voinut huonosti. Kävikö hän antamassa voimia?

Akupunktiohoitajani sanoo, että keuhkoni voivat huonosti, niitä on hoidettu kohta 2,5 vuotta. Hän sanoo, että suruni on koteloitunut keuhkoihini. Keuhkoihini asettunut suru vaikuttaa vointiini monella tasolla ja tavalla. 


Minulla on ollut häntä niin valtavan ikävä viime viikkoina ja päivinä. 






tiistai 7. maaliskuuta 2017

Viimeinen kerta

13.10.2016

"Mitä ihmiset tekevät viimeisellä terapiakerralla?"

"Se vaihtelee. Joku haluaa ihan tavallisen terapiakerran, toinen haluaa mennä kävelylle, kolmas syömään. Mikä vaan käy."

"Ok, mietin asiaa."

27.11.2016

"Tulisitko joulun jälkeen (tammikuussa) joku ilta meille vikaan tapaamiseen? Teen sulle jotain ihanaa vegaanista ruokaa (se on yksi mun tapa osoittaa kiintymystä). Näkisit mun uuden kodin ja elämän alun."

25.1.2017

Huomenta,

Olen miettinyt ja pohtinut, käännellyt päässäni tätä meidän viimeistä tapaamista ja tiedätkö mitä?

Tänään ajattelen niin, että meillä on jo ollut viimeinen tapaaminen. Se kun olin kellarissasi viimeisen kerran, meillä oli rento ja mukava kohtaaminen ja minä haluan jättää sen viimeiseksi (toistaiseksi) muistokseni tuosta huoneesta ja sinusta. Kaikki oli jo sanottu.

Olen viihtynyt käsittämättömän hyvin uudessa kodissa. Saimme sen valmiiksi todella nopeasti ja minun silmissäni se on kaunis, kaunein koti mitä minulla on koskaan ollut. Olemme asuneet siellä kahdestaan puolison kanssa, Poika muuttaa sinne nyt ensi viikonloppuna.

Mietin myös sitä, että muuttamalla pois vanhasta kodista jätin myös konkreettisesti yhden jakson elämästäni taakseni. Ja sinä olet ehkä ainoa ihminen tässä maailmassa, jolle voin sanoa että jätin myös sinut taakseni. Voitko ymmärtää sen? Tämä uusi koti on terapiavapaa koti, ja tämä uusi koti on myös terapeutti-vapaa koti.

Vaikka kirjoitan noin kuin yllä, niin kyllä sinä tiedät, että olet kovertanut yhden nurkan sydämestäni omaksi pesäksesi ja tulet olemaan siellä aina, näin uskon ja toivon. Olet yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä ja minä en olisi tämän päivän minä ilman sinua. Olisin kyllä minä, mutta erilainen minä. Varmaan en ole ensimmäinen joka näin sinulle sanoo, mutta terapiassa kävi niin, että näit minut myös sydämelläsi, vähän nin kuin Pikku prinssissä. Koimme monia ihmeellisiä hetkiä, mutta tänään minulla on päälimmäisenä mielessä se, kun seisoimme vastakkain ja olit minulle peilinä kun liikuin. Peilistä katsoi minua silmät, joissa näin vain pohjatonta rakkautta ja hyväksyntää. Tätähän sinä opetit minulle kolme vuotta ja mielestäni onnistuit. No, en ehkä yhtä ehdotonta rakkautta ja hyväksyntää tunne itseäni kohtaan, mutta oletpahan näyttänyt määränpään jonka suuntaan mennä :).

Lopuksi haluan antaa sinulle laulun.

Phildel, Beside you (The disappearance of the girl)

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Lähes taivaassa

Me muutimme kaksi päivää ennen jouluaattoa.

Muutimme mäen päälle, viidenteen kerroksen, kerrostalon ylimpään kerrokseen.
Ikkunasta näkyy alhaalla kasvavien mäntyjen latvat ja taivas. Paljon taivasta. Punaisia, oransseja, pinkkejä ja vaaleanpunaisia auringonlaskuja.



Asuimme vanhassa kaupunginosassa 17 vuotta. Noina vuosina tapahtui paljon hyvää ja paljon kipeita asioita. Olin täysin valmis muuttamaan sieltä pois, jättämään yhden jakson elämässäni taakse.

Bussimatka työpaikalleni kestää viisi minuuttia. 
Kävelymatka uimahallille kestää viisi minuuttia.
Ulkoilumaasto polkuineen alkaa talomme kulmalta.
Kävely leffaan kestää 20 minuuttia (kokeilimme eilen).

Olen katsellut paljon taivaalle viime aikoina. Olen tuntenut rauhaa, sekä mielenrauhaa että sielunrauhaa. Olen nyt kotona.



Parisuhdepäivitys

23 kirjoitusta, joihin on tägätty parisuhde. 

Luin ne kaikki viime viikonloppuna. Ääneen. Puolisolleni.


Tuntui oudolta lukea niitä ja miettiä sitä henkilöä, joka ne on kirjoittanut. Minä se en ollut, en ainakaan tämän päivän minä. Se oli toinen ( tai kolmas, neljäs, viides) minä, joka pohti avioliittoa ja avioeroa. 

Tämän päivän minä on onnellisesti naimisissa, kunnes kuolema meidät erottaa. Näin uskon tänään. Ajattelen meidän menneen sellaisen tunnelin läpi, että vastaavaa ei voi enää tulla. Toki voi tulla uusia tunneleita, mutta voimme seistä vastakkain, katsoa toisiamme silmiin ja sanoa: tämän me jo osaamme, tiedämme mitä tehdä.

Jos minä olen muuttunut, niin on kyllä puolisonikin. Mistä tuo vapautuneempi, vähemmän ahdistunut reippaasti silmiin katsova mies tuli? Missä hän oli piileskellyt nämä vuodet? Mikä sai hänet muuttumaan?

Toista ihmistä ei voi muuttaa, uskon siihen edelleen. Kävikö tässä klassisesti niin, että minä muutin itseäni ja kaikki ympärilläni muuttui?

Tuntuu rauhallisella tavalla hyvältä, että vanhenemme, viisastumme ja rypistymme yhdessä. 

maanantai 30. tammikuuta 2017

Useimmin kysytty kysymys: miksi?

Etsin yhtä työjuttua koneelta ja löysin kirjoitukseni marraskuulta 2014.
En tiedä olenko sen aikaisemmin jo julkaisut vai en, laitan sen nyt kuitenkin tähän.



Mitä ajattelit muistit tunsit halusit pelkäsit toivoit koit
miten toivoton yksinäinen satutettu loukattu pettynyt vihainen väsynyt olit
miksi et kertonut itkenyt jaksanut huutanut luovutit hakenut apua

                                                hylkäsit?

Mitä olisin voinut tehdä ajatella puhua toimia enemmän koskaan en milloinkaan aina
miten olisin voinut olla useammin paremmin harvemmin oikeammin vähemmän joskus
miksi en ymmärtänyt vaistonnut osannut nähnyt kuullut

                                                auttanut?

                                                                                    Mitä miten miksi
                                                                                                voisin kysyä loputtomasti

                                                                                    tekisinkö sen siksi
                                                                                                vastausta saamatta

Syytitkö mielessäsi minua meitä itseäsi elämää muita kaikkia ketään
oliko se suunniteltu avunpyyntö harkittu hätähuuto vahinko päähänpisto tarkoitettu
etkö tiennyt miten tärkeä rakastettu ainutlaatuinen

                                                korvaamaton olet?
                                               
Olenko huono äiti ihminen tehnyt sanonut ymmärtänyt liikaa liian vähän kaiken en mitään
voisinko hengittää elää selviytyä tottua ikävään päästä tuskan yli olla onnellinen

                                                enää ikinä?

missä olet sydämessä taivaassa vieressä poissa ikuisuudessa meren aalloilla muistoissa
missä on kivun syyllisyyden tuskan ikävän kyynelten rakkauden katumuksen raja

Mikä on minun suurin kysymykseni elämäntehtäväni oppiläksyni


                                                                        k
uka minä olen
                                                                                                m
iksi minä elän?