sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

That is who I am

Kyyneleet alkoivat elää omaa elämäänsä samalla hetkellä kun näin hänet.


Menin eilen akupunktioon ja siellä hän istui, kynä sauhusi kun hän kirjoitti muistiinpanoja samaan aikaan kun luennoitsija puhui.

On niin kovin monia ihmisiä, jotka ovat minua muokanneet ja niin monia, jotka ovat minua rakastaneet.

Mutta on vain yksi ihminen, joka on minut piirtänyt uudelleen ja se on minun ihana, hassu, empaattinen terapeuttini❤.

Se tunne tulee joka vuosi, jossain vaiheessa. Se on joka kerta erilainen. Se tulee minuun ja koko kehoni tuntee sen: kesä tulee ja myös lapseni kuolinpäivä tulee. Muistan hyvin, miten viime vuonna sen tajusin ja hyväksyin, että se tulee aina. Sitä ei voi estää eikä paeta, se on täysin tahdosta riippumaton asia. Tänä vuonna se tuli viikko sitten, kun olimme mökillä viettämässä pääsiäis- ja talvilomaa.

Kehossa se tuntuu painona, sellaisena raskaana huopana ympärillä. On kuin jokainen soluni alkaisi valmistautua tulevaan ja tämä valmistautuminen vie ison osan kehoni energiasta. Keho muistaa kaiken. Kaiken sen, jonka mieli kietoo lakanaan ja asettaa pois näkyviltä. Olemme terapiassa puhdistaneet kehomuistoja valtavan määrän tai ehkä oikeampi kuvaus olisi se, että olemme korjanneet näitä muistoja.

On myös muistoja, joita en pysty tai en halua poistaa, ehkä lapseni kuolema on yksi sellainen. Koko raskausajan äiti on tietoinen lapsesta sisällään ja jokainen solu sopeutuu tähän tehtävään; kantamaan lasta ja synnyttämään hänet. 

Hänen kuolemansa jää aivan samalla tavalla soluihin muistiin ja niissä sitä kannan loppuelämäni ajan.

Mielesssäni kevän avaus tuntuu alakulona ja suruna. Palana kurkussa ja kyyneleinä poskillani.
Jossain sivussa osa ajasta alkaa kulkea hitaammin.

Hän tuli kesällä ja hän lähti kesällä ja minä valmistaudun leijumaan tämän tulevankin kesän läpi.





torstai 6. huhtikuuta 2017

Stardust

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Kohtaaminen

Olin niin onnellinen. Tunsin niin suurta iloa ettei minulla ole sanoja sitä kuvaamaan.

Lapseni oli unessani läsnä. 



Kaikki muu unessa tapahtuva oli täysin epäoleellista. Samalla kun kelluin äärettömässä hyvän olon tunteessa ja nautin lapseni läsnäolosta pohdin kuolemaa ja sen lopullisuutta (tässä elämässä). 

Mietin miten täysin mahdotonta on ymmärtää tuskaa siitä, kun toinen on ikuisesti poissa. Kun toinen on läsnä ei voi ymmärtää sitä pohjatonta aukkoa, jonka lähtevä jättää. Kaikki on vain niin hyvin ja oikein sillä hetkellä. 

Emme puhuneet keskenämme enkä nähnyt häntä. Hän vain oli ja minä tunsin hänet.


Mietin untani aamulla ja ihmettelin mielessäni miksen nähnyt häntä, miksi vain tunsin hänet. 

Miksi tunteminen on mielessäni "vain", miksi tunteminen on vähemmän kuin näkeminen ja kuuleminen. 

Voiko mikään olla enemmän kuin tuntea toinen, olla täydellisessä yhteydessä ja rakkaudessa? 

Tuo kohtaaminen tapahtui pari viikkoa sitten. Minulla on ollut terveysongelmia ja olen voinut huonosti. Kävikö hän antamassa voimia?

Akupunktiohoitajani sanoo, että keuhkoni voivat huonosti, niitä on hoidettu kohta 2,5 vuotta. Hän sanoo, että suruni on koteloitunut keuhkoihini. Keuhkoihini asettunut suru vaikuttaa vointiini monella tasolla ja tavalla. 


Minulla on ollut häntä niin valtavan ikävä viime viikkoina ja päivinä.